Part 8

-- Onpa niinkin, kyllä se on mahdollista, sanoi hän. -- Tiedättehän, että kamariherra Toten on Norjan rikkaimpia miehiä. Hänellä on kai monta muuta kartanoa kuin Övre, vaikka tämän hän on kovasti laiminlyönyt. Nimittäin rakennuksen -- ei maita, lopetti hän osoittaen ylväästi kädellään reheviä peltoja.

-- Kamariherra ei siis koskaan oleskele täällä? kysyi salapoliisi.

-- Kyllä, mutta hyvin harvoin. Hän on panettanut kuntoon pari huonetta, joita käyttää silloin tällöin -- tahtoessaan olla häiritsemättä, lisäsi tilanhoitaja hyvin merkitsevästi hymyillen.

-- Sattuuko sellaista, että joku kamariherran ystävistä ajaa tänne joskus viettämään yön tai pari?

-- Ei koskaan. Kamariherralla on kai muita paikkoja, missä hän voi tarjota ystävilleen enemmän mukavuutta, luulemma.

-- Kauanko siitä on, kun kamariherra viimeksi kävi täällä?

Tilanhoitaja pani suunsa suppuun.

-- Minua on ankarasti kielletty puhumasta mitään kamariherran käynneistä, vastasi hän jurosti.

-- Kamariherra tapaa kai yleensä tulla automobiililla? kysyi Krag edelleen.

-- Useimmiten.

-- Ehkä luulette, että kamariherra oli täällä viime yönä? sanoi salapoliisi katsoen terävästi tilanhoitajaan.

Eklund tuijotti kummastuneena poliisimieheen. Tuntui kuin hän olisi alkanut aavistaa, että jotain merkillistä oli tekeillä.

-- Minä olin jo makuulla, vastasi hän, kun kuulin automobiilin ajavan asuntoni ohi.

Salapoliisi viittasi kädellään.

-- Tuo tuolla on siis asuntonne. Mihin aikaan kuulitte automobiilin ajavan ohi?

-- Sitä en tiedä ihan tarkkaan. Viime yönä istuin kauan valveilla kartanon tilikirjojen ääressä, niin että otaksun kellon olleen lähes kaksi. Olin juuri uneen menossa, kun havahdin automobiilin surinaan.

-- Eikö juolahtanut mieleenne katsoa keitä automobiilissa oli?

-- Ei lainkaan. Arvelin, ettei se voinut olla kukaan muu kuin kamariherra.

-- Mutta minä vakuutan teille, että hän se ei ollut, sanoi Asbjörn Krag.

-- Eikö! huudahti Eklund. -- Sitten se kai oli vain joku automobiili, joka tahtoi oikaista tästä kartanon kautta.

-- Ei, vastasi Krag. -- Automobiilissa istui viisi henkeä, ja nämä viisi ihmistä ovat, kamariherran tietämättä, vierailleet viime yönä vanhassa kartanossa.

-- Todellakin, sanoi Eklund epäileväisesti. -- Mistä te sen niin varmaan tiedätte?

-- Tiedänpähän vaan, vastasi Krag terävästi. -- Yksi noista viidestä on vieläkin talossa.

Tilanhoitaja avasi heti oven.

-- Senpä tahdon nähdä, huudahti hän. -- Kyllä minä opetan häntä tunkeutumaan isäntäni huoneisiin keskellä yötä. Missä hän on?

-- Siinä huoneessa, missä on tumma nahkakalusto.

-- Niinkö, kamariherran huoneessa. Sepä on kuulumatonta julkeutta. Mitä hän siellä tekee?

Tilanhoitaja puheli herkeämättä avatessaan oven toisensa perästä ja yhä lähestyessään kamalaa huonetta.

-- Hän istuu siellä ihan hiljaa, vastasi Krag.

-- Istuu ihan hiljaa! Sepä merkillistä.

He olivat vihdoin saapuneet vainajan huoneeseen.

-- Missä hän on? kysyi tilanhoitaja.

Vastaamatta salapoliisi osoitti kädellään vainajan valkoista, kaljua päälakea, joka edelleenkin paistoi tumman tuolinselkämyksen yläpuolella.

-- Ohoo, hän näyttää istuvan nukkumassa, huudahti tilanhoitaja. -- Onpa tämä omituista käytöstä.

-- Koettakaapa herättää hänet, sanoi Krag.

Tilanhoitaja meni vainajan luo ja katsoi häntä kasvoihin.

Samassa hän horjahti taaksepäin kuin iskun saaneena.

XIII.

Uusi tulokas.

Tilanhoitajan hämmästys ja kauhu hänen nähdessään ruumiin olivat kuvaamattomat. Hän selitti ehtimiseen, ettei hän tuntenut vainajaa -- ei ollut koskaan nähnyt häntä, ei täällä kartanossa eikä Kristianiassa.

Huomatessaan revolverin hän sanoi, arvellen ettei salapoliisi ollut vielä nähnyt sitä:

-- Näettekö asetta? Se on vielä hänen kädessään. Hän on ampunut itsensä.

Falkenberg aikoi sanoa jotain, mutta salapoliisi tarttui lujasti hänen käsivarteensa.

-- Olette oikeassa, sanoi Krag tilanhoitajalle, mies parka on ampunut itsensä.

-- Ettekö tekään tunne häntä? kysyi Eklund.

-- Emme, emme mekään tunne häntä.

-- Tämä on merkillisintä, mihin olen koskaan joutunut, jatkoi tilanhoitaja hämmentyneenä puristaen käsillään otsaansa. -- Mitä herran nimessä minun nyt on tehtävä?

-- Teillä on vain yksi tehtävä, huomautti salapoliisi.

Tilanhoitaja katsoi häneen kysyvästi.

-- Ilmoittaa asia lähimmälle poliisiviranomaiselle.

-- Se on sitten kai vanha nimismies Hansen. Minä soitan hänelle heti paikalla.

Hän lähti kiireesti ovea kohden, mutta pysähtyi äkisti.

-- Ettekö tekin ole poliisimies? kysyi hän Asbjörn: Kragilta.

-- Olen kyllä, vastasi tämä. -- Mutta asia on vielä toistaiseksi minun toimivaltani ulkopuolella. Hankkikaa käsiinne nimismies.

Tilanhoitaja lähti.

-- Mitä arvelette? kysyi Falkenberg, kun mies oli poistunut huoneesta.

-- Koko juttu on vielä suuri, sotkuinen vyyhti, vastasi Asbjörn Krag, katsellen vainajaa tarkoin. -- On mahdollista, että kun löydämme Adan, emme silti vielä löydä selitystä siihen arvoitukseen, mikä piilee tämän miehen kuolemassa. Mutta voi käydä niinkin...

Konsuli astui poliisimiestä vastaan.

-- ... ettemme löydä Adaa, vaikka ratkaisisimmekin tämän arvoituksen, täydensi hän osoittaen ruumista.

Asbjörn Krag nyökkäsi myöntävästi.

-- Tämä hurja seikkailu alkaa käydä yhä traagillisemmaksi, sanoi hän totisesti. -- Olen taipuvainen uskomaan, että tuo mies, joka tuossa istuu, on ollut sellainen, joka on _katunut_. Siinä tapauksessa hänen minulle kirjoittamansa kirje oli vilpitön. Ja Valentine on nainen, joka ei tarvitse katuvaisia miehiä. Niistä hän mieluimmin tahtoo päästä... Muuten, olenhan sanonut teille, että minulla on viimeinen keinoni.

-- Mutta jos sekin menee myttyyn?

Salapoliisi kohautti olkapäitään.

-- Siinä tapauksessa voin vakuuttaa teille, sanoi hän, että _tuo tuossa ei jää ainoaksi vainajaksi_.

Konsulia kammotti.

-- Mitä tilanhoitajaan tulee, jatkoi Asbjörn Krag, joka nähtävästi ei mielellään keskustellut Adasta Falkenbergin kanssa, -- uskon varmasti, ettei hänellä ole kerrassaan mitään tekemistä tämän näytelmän kanssa täällä. Hänen kummastuksensa ja kauhunsa osoittivat sen kaikella mahdollisella selvyydellä.

-- Entä kamariherra?

-- Tilanhoitajahan oli tottunut siihen, että kamariherra toisinaan käy öisin automobiililla kartanossa.

-- Niin olen kuullut, sanoi Falkenberg. -- Ja kamariherra Toten on minun parhaita ystäviäni.

-- Hän on myös "petohämähäkin" hyvä ystävä.

Konsulin silmät lensivät suuriksi.

-- Ettehän toki aio väittää, että kamariherra on missään suhteissa noihin roistoihin, jotka ovat ryöstäneet Adan?

-- Kunnes olen kuullut kamariherran oman selityksen, otan lukuun kaikki mahdollisuudet, vastasi Asbjörn Krag.

Hän oli puhuessaan koko ajan katsellut kuollutta.

-- Katsokaa tarkkaan vainajan kasvoja, sanoi hän.

Falkenberg asettui ruumiin eteen ja katseli sitä tarkemmin.

-- Ne eivät oikeastaan ole mitkään roistonkasvot, sanoi Krag. -- Säännölliset, hienot piirteet ilmaisevat päättäväisyyttä ja luonnetta. Vainajan puku on moitteeton. Hän on tullut suoraan hienoista kutsuista. Katsokaa hänen käsiään, kuinka hyvin hoidetut ne ovat. Muissa maissa sanottaisiin heti, että tuollaiset kädet on vain aatelismiehellä. Mutta mitä tämä on?

Asbjörn Krag kumartui vainajan yli ja tarttui hänen vasempaan käteensä, jota katseli hyvin tarkoin.

Hän osoitti Falkenbergille nimetöntä sormea.

-- Näettekö, että tuossa on ihan äskettäin ollut sormus?

Falkenberg nyökkäsi.

-- Näen. Siinä on vaalea juova ihossa, sanoi hän.

-- Se näyttää olleen leveä kultasormus, jossa on ollut suuri, soikea kivi, -- todennäköisesti hyvin kallisarvoinen sormus.

-- Mutta eihän tämä ole mitenkään voinut olla ryöstömurha, huomautti Falkenberg.

-- Eipä juuri, vastasi Krag. -- Mikseivät he sitten olisi samalla vieneet kelloakin. Miehen kultakello on varmasti seitsemän- tai kahdeksansadan kruunun arvoinen.

Asbjörn Krag seisoi hetkisen miettien.

-- Kun ajattelen, sanoi hän, ettei vainajalla ole ainoatakaan pikku esinettä, ei paperia, ei neulaa, ei medaljongia, ei mitään, mistä hänet voisi tuntea, niin tämä sormusjuttu käy oikeastaan varsin helposti selitettäväksi. Siinä on tietysti ollut jokin kirjoitus, esimerkiksi nimi.

Falkenberg hämmästyi todistelua.

-- Sehän on selvää, sanoi hän. -- Tietysti siinä on ollut nimi.

-- Ja sen ovat murhaajat tienneet, jatkoi Krag. -- Surmattuaan hänet he ovat ottaneet sormuksen pois, jottei kukaan saisi tietää kuka vainaja on. Murhattu on niinmuodoin ollut murhaajain hyvä ystävä, sillä muutenhan nämä eivät olisi voineet tietää sellaista intiimiä pikkuseikkaa kuin hänen sormuksessaan olevaa kirjoitusta.

-- Mutta miksi he oikeastaan ovat ampuneet hänet? huudahti Falkenberg. -- Minusta tuntuu, kuin arvoitus kävisi yhä sekavammaksi.

-- Niin, miksi... miksi, mutisi salapoliisi. -- Eiköhän kysymystä voitane asettaa hänen pohjaltaan rehellisten ja lujapiirteisten kasvojensa yhteyteen? Ajatelkaa kirjettä, jonka hän lähetti minulle. Alan tulla yhä vakuutetummaksi, että tämä mies on sen kirjoittanut. Ja olettakaa nyt, että hän on koettanut estää jotakin, että hän ei ole tahtonut enää ottaa osaa johonkin suunniteltuun rikokseen, joka on alkanut tympäistä häntä, -- ja että roistot sitten ovat muitta mutkitta tehneet hänestä lopun.

-- Rikokseen, mutisi Falkenberg kalveten uudelleen tuhkanharmaaksi kasvoiltaan. -- Arveletteko, että vielä joku muukin rikos on tehty tässä inhottavassa talossa?

-- Kuka tietää.

-- Minä luulen, että tulen hulluksi kauhusta! huudahti Falkenberg. -- Ja noiden roistojen vallassa on morsiameni ollut -- ja on vieläkin. Viaton pikku Ada parkani!

Mutta Falkenbergin pelon ja epätoivon purkaus ei tehnyt pienintäkään vaikutusta salapoliisiin.

-- Muistakaa, sanoi Krag astuen ovea kohti, -- että vain me kaksi saamme ymmärtää, ettei tässä ole tapahtunut itsemurhaa, vaan murha.

Samassa hän katosi, jättäen Falkenbergin yksikseen vainajan seuraan.

Konsuli tunsi hetkisen suunnatonta, ylivoimaista uupumusta ja oli jo aivan luhistua kokoon, kun samassa kavahti pystyyn kuullessaan ääniä ja kolinaa ulommista huoneista.

Tilanhoitaja siellä tuli nimismiehen seurassa.

Nimismies-vanhus oli ihan ymmällään salaperäisestä ja kammottavasta asiasta, jonka kanssa oli yhtäkkiä joutunut tekemisiin.

Nähtyään ruumiin, revolveri kädessä ja kuulanhaava päässä, hän oli heti valmis päättämään tapahtuman itsemurhaksi.

Hän surkutteli ääneen mies-paran kohtaloa ja laverteli pitkälti tällaisten tekojen syistä, jotka hänen sanainsa mukaan olivat "peli ja juopottelu, ehkä naiset".

Konsuli Falkenberg selitti hänelle -- jättäen mainitsematta erinäisiä seikkoja -- miten he olivat löytäneet ruumiin.

Hän ja hänen ystävänsä olivat majatalosta käsin lähteneet kävelyretkelle kartanoon, toivoen mahdollisesti tapaavansa kamariherra Totenin. Ja sitten he olivat sattumalta tehneet tämän kaamean löydön.

Falkenbergin paraikaa selittäessä Asbjörn Krag astui sisään.

Vanha nimismies tunsi ennestään kristianialaisen salapoliisin ja pyysi heti häntä neuvomaan mitä ruumiille oli tehtävä.

Asbjörn Krag neuvoi nimismiestä laatimaan väliaikaisen pöytäkirjan ruumiinlöydöstä ja muuten antamaan itsemurhaajan olla missä oli, kunnes hänen lähimmät omaisensa ilmoittautuisivat, mikä ei kai saattanut kestää monta tuntia. Ei ainakaan ollut mitään sopimatonta siinä, että ruumiin annettaisiin maata koskemattomana seuraavaan päivään.

Salapoliisi korosti erityisesti _itsemurhaaja_-sanaa. Vanha nimismies oli heti valmis noudattamaan hänen neuvoansa. Se näytti hänestä helpoimmaltakin ja toistaiseksi kaikin puolin mukavimmalta.

Asbjörn Krag tarttui Falkenbergia käsipuolesta, nyökkäsi nimismiehelle ja tilanhoitajalle ja käveli tiehensä huoneiden ja käytävän kautta.

Salapoliisi katsoi kelloaan.

-- Kello on jo puoli kymmenen, sanoi hän, ja vastustajamme pääsevät yhä enemmän edelle meistä. Nyt emme toistaiseksi voi enää toimittaa mitään täällä kartanossa, vaan meidän on kiireimmän kautta riennettävä asemalle.

Kävin äsken soittamassa Kristianian poliisille itsemurhasta. Iltalehtiin tulee ensimäinen uutinen ruumiinlöydöstä ja tarkka kuvaus vainajasta. Samalla olen pannut kolme-neljä konstaapelia liikkeelle saadakseni mahdollisesti selville kuka vainaja on. He käyvät siis kaikissa hotelleissa tiedustelemassa, kaivataanko siellä jotakin matkustajaa, jonka nimen alkukirjaimet ovat J.R. Tästä hetkestä asti seuraa "petohämähäkin" jokaista askelta yksityinen apulaiseni Jens. Hän on hyvin pystyvä ja tarmokas ja heittäisi mieluummin henkensä kuin päästäisi Valentinen hetkeksikään näkyvistään.

Molemmat miehet olivat saapuneet ulos päivänpaisteeseen suurelle, ruohoa kasvavalle pihamaalle. Falkenberg hengitti täysin keuhkoin suloista kesäilmaa.

-- Nyt ymmärrän miksi rintaani tuolla sisällä painosti niin kovin, sanoi hän. -- Vanha tomu ja verenhaju alkoi kuvottaa minua. En voi mitenkään enää mennä sinne. Tahdon palata kaupunkiin.

Salapoliisi pidätti häntä tarttuen lujasti käsivarteen.

-- Vartokaahan hetkinen, sanoi hän. -- Minä näytän teille jotakin.

Hän viittasi tielle päin, joka vei asemalle ja jota he yöllä olivat kulkeneet.

-- Tätä tietä automobiili tuli, sanoi Krag, mutta se ei ajanut samaa tietä takaisin.

-- Todellakin. Mitä tietä sitten?

-- Se kaarsi pihamaan poikki ja meni rakennuksen eteläpuolitse vievää tietä, joka näkyy tuolla ruskeana juovana. Olen nyttemmin saanut tietää, että tämäkin tie vie asemalle, vaikka on hieman pitempi. Se yhtyy valtamaantiehen noin puolen kilometrin päässä täältä.

-- Mutta palatkaamme vanhaa tietä, sanoi Falkenberg väsyneesti. -- Se on edes varjoisa ja vilpoinen, ja päivä näyttää tulevan kauhean helteiseksi.

Salapoliisi oli juuri vastaamaisillaan, kun läheltä kuuluva humu kiinnitti hänen huomiotansa.

-- Kuuletteko? kysyi hän.

Falkenberg heristi korviaan, kaikki hermot jännityksessä. Todella, nyt hänkin kuuli.

Hän alkoi vavista mielenliikutuksesta.

-- Se on automobiili, sanoi hän.

Asbjörn Krag seisoi kuunnellen, kasvot uutta tietä kohden käännettyinä.

-- Aivan oikein, vastasi hän, se on automobiili. Otaksun, että se on nyt alhaalla valtamaantiellä. Mutta se pyrkii ylöspäin. Sen kuulen äänestä.

Falkenberg yritti lähteä juoksemaan vastaan, mutta Krag pidätti häntä.

-- Se lähestyy, sanoi hän tyynesti. -- Se tulee tänne, lisäsi hän kohta senjälkeen.

Automobiilin tohina kuului nyt jo aivan läheltä. Molemmat tuijottivat jännityksen vallassa ruskeata tien juovaa, jolle vaunu kohta oli ilmestyvä.

Sekä Falkenberg että Krag ajattelivat ilmeisesti samaa asiaa, sillä heti, kun automobiili tuli näkyviin, he huudahtivat molemmat yhtaikaa:

-- Keltainen! Se on keltainen! Se ei siis ollut _se_ automobiili.

-- Siinä istuu vain yksi henkilö, huomautti Falkenberg. -- Luulen muuten tuntevani automobiilin.

Hetkistä myöhemmin hieno vaunu tehtyään siron kaarroksen pysähtyi kartanon pääoven eteen, tuskin kymmenen askelen päähän salapoliisista ja Falkenbergista.

Matkustaja, joka tähän saakka oli istunut puolittain piilossa auringonsuojustimen alla, astui nyt ripeästi vaunusta.

Hän oli keski-ikäinen, ylimyksen näköinen herrasmies.

Konsuli Falkenberg sävähti nähdessään hänet, mutta malttoi heti mielensä ja astui tulijaa vastaan.

Tämä ei näyttänyt lainkaan kummastuvan tavatessaan Falkenbergin täällä.

XIV.

Viimeinen keino.

Vastatullut puristi ystävällisesti Falkenbergin ojennettua kättä ja kumarsi suopeasti hymyillen. Konsuli vei hänet salapoliisin luo ja esitteli:

-- Asbjörn Krag, kamariherra Toten.

Poliisimies oli jo heti ymmärtänyt kuka vastatullut oli. Hän pani merkille, että kamariherran kasvoille oli levinnyt hieno kalpeus. Toten oli seurapuvussa.

-- Olin juuri makuulle menossa, kun sain tiedon, kertoi hän.

-- Tiedon? kysyivät Falkenberg ja salapoliisi yhtaikaa.

Kamariherra oli vastaamaisillaan, kun samassa pääovi aukesi ja tilanhoitaja vanhan nimismiehen seuraamana astui kuistille.

-- No siinähän kamariherra jo onkin, huudahti tilanhoitaja.

Salapoliisi käsitti nyt, että tilanhoitaja oli varmaan telefonoinut Totenille ja ilmoittanut hänelle tapauksesta.

Kamariherra oli oikea velttoutunut elostelija. Hän sammalsi hiukan.

-- Minusta on äärettömän mielenkiintoista näinikään tavata asunnossaan ruumis, sanoi hän, mutta täytyyhän minun surkutella onnettomuutta.

Tilanhoitaja seurasi häntä sisään. Vajaan viiden minuutin kuluttua kamariherra jo taas palasi.

-- Vai niin, te jäitte ulkopuolelle, sanoi hän nyökäten konsulille. -- Siinä teitte oikein. Näky ei ollut erityisen mieltäylentävä.

-- Minä olen jo useita kertoja ollut siellä, vastasi Falkenberg. -- En voi enää sietää noiden vanhojen huoneiden ilmaa, se miltei tukahuttaa.

-- Luulin tapaavani siellä jonkun ystäväni, puheli kamariherra, mutta minun täytyy sanoa, etten ole nähnyt miestä koskaan ennen. Hän näytti muuten varsin hienolta. Ja sitten hän oli järjestänyt asiansa kiitettävällä, ripeällä tavalla. Revolveri, yksi ainoa laukaus, kuula puhki aivojen. Niin se aina on tehtävä, kun se kerran tulee tehtäväksi.

Salapoliisi kuunteli vastenmielisesti toisen lavertelua, jossa oli melkoinen määrä teennäisyyttä.

Kamariherra Toten kääntyi sitten suorastaan Falkenbergin puoleen -- näytti kuin hän olisi kokonaan unohtanut salapoliisin.

-- Minä olen ihan näännyksissä, herra konsuli, sanoi hän. -- Enkö näytäkin sangen kalpealta?

-- Sitä ei voi kieltää. Te olette silminnähtävästi jonkun verran rasittuneen näköinen.

-- Olen ollut Pursiklubilla koko yön, jatkoi kamariherra hellittämättä. -- Siellä aletaan nyttemmin todenteolla hieman eurooppalaistua, mitä pelitapaan tulee. Minun täytyy sanoa, että viimeöinen peli oli oikein mielenkiintoinen.

-- Hävisittekö?

-- Hiukan. Vähäisen vain. Mitättömän summan. Parituhatta kruunua luullakseni. A propos, hyvä konsuli, sepä oli vastenmielinen tapaus siellä klubilla toissa iltana.

-- Tarkoitatte varatuomarin juttua?

-- Sitä juuri. Siinä olisitte toden totta ollut kauniisti kiikissä, ellei kelpo ystävänne, kaivosinsinööri, olisi joutunut apuun.

Omituinen hymy väikkyi Asbjörn Kragin huulilla, kun kamariherra mainitsi kaivosinsinööristä.

-- Minne hän muuten on joutunut, tuo insinööri? kysyi Toten. -- Eikö hänen nimensä ole Kvam?

-- On, vastasi Falkenberg. -- Hän on luultavasti kovin kiinni liikeasioissaan. Hänellä taitaa olla jotain tekeillä.

Nyt Asbjörn Krag puuttui puheeseen.

-- Toivottavasti, sanoi hän, kamariherra on ystävällinen ja tarjoo meille paikan automobiilissaan. Meidän pitäisi välttämättä pian päästä Kristianiaan.

-- Tietysti, vastasi kamariherra, sitä juuri ajattelinkin. Minusta olisi oikein hauskaa, jos herrat tahtoisivat tehdä seuraa.

Asbjörn Krag ja konsuli kiittivät, ja sanottuaan hyvästit tilanhoitajalle ja vanhalle nimismiehelle herrat ajoivat pois.

Matkalla kamariherra jutteli melkein koko ajan. Falkenberg tuskin kuunteli häntä, niin syvälle hän oli vaipunut omiin synkkiin ajatuksiinsa. Salapoliisi kiintyi tuolloin tällöin huvitettuna johonkin kamariherran huomautukseen. Tämä puheli melkein yksinomaan pelistä, naisista ja seuraelämästä. Sivumennen hän mainitsi Valentine Kempelinkin nimen, ja Asbjörn Krag ehätti kysymään, mitä hän piti siitä naisesta.

-- Tuhat tulimaista, vastasi kamariherra, hän on erinomainen nainen! Hieno ja ymmärtäväinen, ylhäinen ja samalla vaatimaton sekä hyvin älykäs. Olen esitellyt hänet vaimolleni, ja _madame_ on kerrassaan ihastunut häneen.

Vajaassa tunnissa oli automobiili saapunut Kristianiaan. Kamariherra ajoi kotiinsa nukkumaan, ja Falkenberg ja salapoliisi menivät erääseen kahvilaan.

Sanomalehdet olivat ilmestyneet ja kertoneet yleisölle kaameasta ruumiinlöydöstä.

"Tuntuu sangen omituiselta", kirjoitti eräs lehti, "että itsemurhaaja oli lähtenyt kamariherra Totenin asumattomaan huvilaan. Mikäli olemme kuulleet kerrottavan, ei kukaan paikkakuntalainen tunne poloista. Kamariherran tilanhoitaja ei ole häntä koskaan ennen nähnyt. Hän oli saapunut kartanoon automobiilissa, jossa arvatenkin oli ollut useampia henkilöitä. Asia käy aivan salaperäiseksi, kun poliisikamariin ei ole saapunut minkäänlaista ilmoitusta sennäköisen herrasmiehen katoamisesta.

"Olemme puhelimitse kääntyneet kamariherra Totenin puoleen, mutta hän ei voi antaa pienintäkään selitystä. Hän ei paljonkaan kummastellut sitä, että automobiililla ajeleva seurue oli käynyt kartanossa, sillä hänen väitteensä mukaan Övren kautta kulkeva tie on varsin yleisesti käytetty oikotie."

Salapoliisi ja konsuli Falkenberg suostuivat tapaamaan toisensa kahden tunnin kuluttua edellisen asunnossa.

Iltapäivällä Asbjörn Krag otti vastaan raportit niiltä kolmelta poliisikonstaapelilta, jotka oli lähetetty hotelleihin tiedustelemaan. Kävi selville, ettei missään kaivattu herraa, jonka nimen alkukirjaimet olivat J.R.

Salapoliisi lähetti sitten sanan Jensille. Tämä uuttera nuori mies oli vahtinut "petohämähäkin" asunnon ulkopuolella ja seurannut häntä hänen käynneillään useissa muotiliikkeissä. Hän ei ollut keksinyt kerrassaan mitään epäilyttävää. "Petohämähäkki" oli matkalla tervehtinyt joitakuita tuttuja. Vieraita ei hänen luonaan ollut käynyt. Hänen hymyilevistä kasvoistaan ei saattanut huomata mitään olevan tekeillä.

Tullessaan Kragin luokse konsuli oli entistä alakuloisempi. Adan äiti oli käynyt hänen luonaan. Vanha rouva oli ollut melkein lohduton.

-- Ellei tähän salaperäisyyteen pian saada valoa, sanoi Falkenberg, niin minä tulen hulluksi jännityksestä ja pelosta.

Asbjörn Krag oli käynyt hyvin totiseksi.

-- Tunnen nyt itseni vakuutetuksi, vastasi hän, ettei Adan ryöstäminen ole pelkkä kostotyö. Siinä piilee jokin tarkoitus. Täällä on rikoksia ilmassa. Tuo pikku paholainen aikoo nähtävästi tehdä jotain suurta, ennenkuin hänen on pakko pudistaa Kristianian tomut jaloistaan.

-- Mutta Ada, Ada -- --

Poliisimies katsoi kelloaan.

-- Nyt kello on puoli kuusi, sanoi hän. -- Puoli seitsemältä minun on oltava päivällisillä.

-- Aiotteko todellakin juhlia kesken tätä kaikkea?! kysyi Falkenberg.

-- Minä en juhli koskaan, paitsi milloin saatan samalla työskennellä, vastasi salapoliisi. -- Nyt minulla on suunnitelmani valmiina.

-- Suunnitelmanne?

-- Niin, olen vihdoinkin päättänyt uskaltaa ryhtyä viimeiseen keinoon. Saattaisi kyllä olla toisia ja parempiakin menettelytapoja, mutta Ada on ennen kaikkea pelastettava.

-- Tokko hän on elossa edes?

-- On, _vielä_ hän on elossa, vastasi Krag.

-- _Vielä?_

Suuria hikikarpaloita kihoili Falkenbergin otsalle.

-- Odottakaa minua täällä, sanoi salapoliisi, minä käyn pukeutumassa. Palattuani saatte tarkemmin kuulla, miten teidän on meneteltävä.

Falkenberg jäi istumaan poliisimiehen salonkiin, hermostuneesti selaillen joitakin aikakauslehtiä. Ne olivat enimmäkseen ulkomaiden poliisivirastojen ammatillisia julkaisuja. Minuutit tuntuivat hänestä tunneilta, niin hitaasti ne kuluivat.

Vihdoin, puolen tunnin kuluttua, ovi aukesi.

Asbjörn Kragin asemesta, jota Falkenberg oli odottanut, astui huoneeseen kaivosinsinööri Kvam, juhlapuvussa, ritarimerkki napinreiässä.

-- Pankaa nyt sanani tarkoin mieleenne, sanoi Krag. Päivälliset tuskin kestävät kauemmin kuin yhteentoista asti -- ainakin koetan pitää huolta siitä, etteivät ne kestä kauempaa. Tunti riittää minulle, siis teidän tulee olla paikalla kello kaksitoista.

-- Olen käskettävänänne.

-- On parasta, että jo neljännestä vailla kaksitoista olette umpivaunuissa poliisiaseman edustalla. Huomatkaa: _umpivaunuissa!_ Voitte jättää vaunut odottamaan ja itse mennä etsivän osaston päällikönhuoneeseen, missä viivytte, kunnes saatte minulta tarkempia määräyksiä. Otaksun, että voitte odottaa jotain elonmerkkiä minusta jo neljänneksen yli kahdentoista, ehkä aikaisemminkin. Mutta teidän ei pidä tulla levottomaksi, ellette vielä yhteenkään mennessä ole kuullut minusta mitään.

-- Levottomaksi! mutisi Falkenberg katkerasti.

Krag heilautti torjuvasti kättänsä.

-- Teidän tulee ainakin olla niin tyyni kuin suinkin, sanoi hän. -- Te otatte osaa uskaliaaseen ja vaaralliseen peliin. Mutta ellette vielä kello kaksi ole kuullut minusta mitään, jatkoi Asbjörn Krag, silloin -- -- niin, sitten en tiedä, milloin saatte nähdä morsiamenne.

-- Mitä on silloin tapahtunut? kysyi Falkenberg väristen.