Part 7

-- Kuulitteko, herra? kysyi hän.

Krag nyökkäsi.

-- Saamme siis odottaa sitä illemmalla.

Herrat lähtivät sitten takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Krag tarkasteli edelleen innokkaasti maata, ja Falkenberg ymmärsi hänen etsivän automobiilin jälkiä. Se oli kuitenkin miltei toivotonta työtä, sillä tietä oli päivän mittaan ajettu hyvin paljon.

Asbjörn Krag ei tyytynyt ainoastaan päätien katselmukseen. Hän loi tutkivia silmäyksiä syrjäteillekin.

Isäntää halutti jo palata kotiin. Hän alkoi käydä maltittomaksi. Mutta Falkenberg ja salapoliisi jatkoivat tarkasteluaan yhä.

Eräässä tienhaarassa Asbjörn Krag yhtäkkiä poikkesi syrjään ja heittäytyi pientarelle istumaan.

-- Minua rupeaa väsyttämään, sanoi hän. -- Levähdän tässä pari minuuttia.

Falkenberg istuutui hänen viereensä. Majatalonisäntä jäi seisomaan.

-- Minna tuo tie vie? kysyi Asbjörn Krag osoittaen muuatta kaitaista syrjätietä, joka erkani päätiestä.

-- Sekö, vastasi isäntä, se on melkein käyttämätön.

-- Siltä näyttää, vastasi Krag. -- Se on vahvasti nurmettunut.

-- Se vie muutamiin pikku torppiin, joiden takana on Övren kartanoon kuuluva tilanhoitajan asunto.

-- Övren kartanoon?

-- Niin, siihen suureen vanhaan herraskartanoon, joka nyt on ollut joitakuita vuosia asumattomana, sen jälkeen kuin vanha tukkukauppias Övre kuoli. Se taitaa olla myyty sittemmin.

-- Vai niin. Mutta tilanhoitaja asuu siis kartanossa?

-- Ei, hänellä on oma asuntonsa jonkun matkaa siitä. Mutta nyt minun pitää kiiruhtaa, jatkoi hän suojaten kädellä silmiään ja tähystellen majataloa, jonka ikkunaruudut paloivat ilta-auringossa.

-- Kiitos että teitte meille seuraa, sanoi Krag. -- Tunnin päästä tavataan.

Majatalonisäntä nosti hattuaan ja lähti.

Asbjörn Krag jäi tyynesti istumaan ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut taloon.

Sitten hän nousi äkisti, ja Falkenberg saattoi nähdä hänestä, ettei hän ollut hiukkaakaan väsynyt.

Salapoliisi poikkesi nurmettuneelle tielle, ja Falkenberg seurasi häntä.

-- Miksi menette tänne? kysyi konsuli.

Salapoliisi ei vastannut. Hän vain viittasi kädellään tiehen.

Falkenbergilta pääsi ihmetyksen ja ilon huudahdus.

-- Vihreä automobiili, luuletteko? kysyi hän jännityksen vallassa.

-- Muu se ei voi olla, vastasi Krag. -- Jäljet ovat ihan verekset.

Salapoliisi joudutti askeliaan ja kulki lopulta niin nopeasti, että Falkenberg vaivoin pysyi mukana.

Alkoi jo hämärtää. Varsinkin metsässä oli synkkää ja pimeätä.

Siitä tuli pitkä vaellus. Automobiilinjäljistä ei näyttänyt loppua tulevankaan. Tie kulki aaltoilevien peltojen ja niittyjen keskitse ja monien metsikköjen halki. Ja vihdoin tuli niin pimeä, etteivät he voineet enää nähdä jälkiä. Silloin Asbjörn Krag avasi pienen käsilaukkunsa.

Hän otti esiin mustankiiltävän sähkölyhdyn, jonka valaisuvoima oli sangen suuri. Kun hän suuntasi sen valkoisen sädekimpun tielle, kävi tämä niin valoisaksi, että he saattoivat erottaa jokaisen ruohonkorren ja kaikki pyöränjälkien yksityiskohdat.

Lyhdynvalo edellään he astuivat vielä puolisen tuntia äänettöminä tietä pitkin.

Yhtäkkiä oli heidän edessään ruostunut rautaveräjä, joka sulki tien. Krag koetti avata sitä, mutta kun se ei onnistunut, kiipesi hän sen yli. Falkenberg teki samoin.

He joutuivat lehtikujaan. Puiden latvat olivat niin suuret, että muodostivat läpinäkymättömän katoksen.

-- Eteenpäin, mutisi Krag. -- Automobiili on ajanut tänne. Me lähestymme salaisuuden ilmituloa.

Falkenberg kulki hirveässä jännityksessä, ja salapoliisin täytyi pidätellä häntä, ettei hän lähtisi edeltä juoksemaan pitkin lehtikujaa.

Yhtäkkiä he olivat suuren, synkän rakennuksen edessä. Molemmat käsittivät heti, että tämän täytyi olla Övren herraskartano.

Asbjörn Krag sammutti salalyhtynsä voidakseen paremmin katsella ympäristöä.

He tulivat pihalle, joka kasvoi lähes polvenkorkuista ruohoa.

Asbjörn Krag astui edeltä vanhoja puuportaita ylös, jotka narisivat harmittavasti hänen jalkainsa alla. Hän tarttui ruostuneeseen kädensijaan ja koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Hän jyskytti pari kertaa ovea ja kuunteli tulisiko ketään. Mutta ketään ei tullut. Sitten hän astui portaita alas, kääntyi oikealle ja meni erään ikkunan luo.

Falkenberg näki hänen tunnustelevan kädellään ikkunakehyksiä ja sitten hän ihmeekseen kuuli salapoliisin alkavan viheltää.

-- Yksi ruutu on leikattu pois, sanoi Krag. -- Täällä on ollut ihmisiä ennen meitä.

Hän pisti kätensä aukosta sisään ja irroitti ha'an. Ikkuna aukesi itsestään. Krag valmistautui kapuamaan sisään, kun Falkenberg samassa tarttui hänen olkapäähänsä.

-- Olin kuulevinani äänen, kuiskasi konsuli. -- Se oli varmaankin huuto, ihmisen huuto jostakin läheltä.

Asbjörn Krag pysähtyi hetkeksi, ja molemmat seisoivat hiljaa useita minuutteja kuunnellen yön pimeydessä, mutta eivät erottaneet muuta kuin oman sydämensä tykinnän ja yötuulen suhinan puiden latvoissa.

-- Huuto kuului alhaalta tieltä, sanoi Krag, tai ehkä tilanhoitajan asunnolta. Täällä ei ole mitään vaaraa. Tämä on autio kartano, kuollut talo.

Samassa Asbjörn Krag oli kavunnut ikkunasta huoneeseen. Hän ojensi kätensä ulos ja auttoi Falkenbergin samaa tietä sisään.

Heidän ympärillään oli pilkkopimeää, mutta he käsittivät olevansa varsin suuressa huoneessa.

Salapoliisi astui ääneti pari askelta eteenpäin, ja Falkenberg seurasi häntä.

-- Tässä tuntuu olevan pöytä, kuiskasi poliisimies.

Falkenberg hapuili käsillään eteensä ja sai kiinni pöydästä.

-- Siinä on liina, sanoi hän. Yhtäkkiä hän vavahti. -- Pöytäliina on märkä, jatkoi konsuli. -- Joku on ollut täällä ja läikyttänyt vettä.

Hän kuuli Asbjörn Kragin salalyhdyn naksahtavan, ja samassa leveä valoviiru osui pöytään.

Salapoliisi siveli ikäänkuin hyväillen pöytäliinaa ja nosti sitten kätensä valoon. Sormet olivat punaiset.

-- Siinä on verta, sanoi hän aivan tyynesti, mutta äänellä, joka sai Falkenbergin värisemään. -- Pöytäliina on verinen.

XI.

Valaistu huone.

-- Verta, kuiskasi konsuli. -- Mitä sanotte, onko tämä verta?

Hän pyyhkäisi itse kädellään pöytäliinaa ja näki, miten sormet tulivat punaisiksi ja kosteiksi.

Salapoliisi ei vastannut. Hän suuntasi lyhtynsä valon pöydän alle. Siellä näkyi pieni verilätäkkö. Näytti siltä, kuin verta olisi kokoontunut pöydälle ja siitä tippunut jostakin raosta lattialle.

-- Mitä täällä on tapahtunut? kysyi Falkenberg kauhun lamauttamana. -- Onko joku murhattu täällä?

-- En tiedä, vastasi Krag.

Salapoliisi oli jo täydessä toimessa huonetta tutkimassa. Konsuli seisoi vavisten ja katseli häntä.

Huone oli jotenkin suuri. Alkuaan se oli ollut hienosti sisustettu, mutta tapetit olivat nyttemmin haalistuneet ja kipsi rapissut lattialle.

Seinissä oli suuria neliskulmaisia kuvioita, poistettujen taulujen jälkiä.

Eräässä nurkassa oli mahonkinen piironki. Krag koetteli sen laatikoita. Kaikki olivat lukitut.

Piirongilla oli vanhanaikuinen kello pölyisen lasikuvun alla. Kello ei käynyt enää. Se oli pysähtynyt puoli kaksitoista.

Ne harvat tuolit, joita oli huoneessa, olivat sangen raihnaisessa kunnossa; mikä oli jalkaa vailla, mistä taas jouhitäyte pisti esiin.

Pöydän ääressä oli ollut kaksi tuolia. Toinen oli työnnetty vähän etäämmälle, toinen oli kumossa keskellä lattiaa.

Krag tutki tarkoin näitä kahta tuolia ja katseli senjälkeen muita.

Konsuli Falkenberg huomasi hänen käyvän yhä miettiväisemmäksi ja totisemmaksi.

Koko tämä huone tuntui Falkenbergista kamalalta. Näytti kuin siinä ei olisi asuttu vuosikausiin. Ja kuitenkaan ei veri pöytäliinassa ja lattialla ollut voinut olla siellä kauaakaan -- enintään muutamia tunteja.

Asbjörn Krag keskeytti yhtäkkiä tutkimuksensa.

-- Täällä on ollut ihmisiä viimeksikuluneen vuorokauden aikana, kuiskasi hän.

Hän pyyhkäisi uudelleen pöytäliinaa sormillaan ja jatkoi:

-- Tämä on ihmisverta.

Falkenberg vavahti, ja jäätävä kylmyys karsi hänen ruumistaan.

Täydellinen, hautova hiljaisuus painoi tätä omituisen kuollutta taloa.

Ei kuulunut muuta kuin poliisimiehen kuiva, yksitoikkoinen ääni.

Asbjörn Krag osoitti kumollaan olevaa tuolia.

-- Tuossa istui toinen, sanoi hän.

-- Toinen?

-- Niin, tässä huoneessa on äskettäin ollut kaksi ihmistä. Toinen istui tuossa.

Hän osoitti tuolia, joka oli työnnetty hieman erilleen pöydästä.

-- Muilla tuoleilla on paksu tomukerros, jatkoi hän. -- Siitä näen, että näitä kahta tuolia on äskettäin käytetty. Täällä on tapahtunut merkillisiä asioita tänä tai viime yönä. Sulkekaa ikkuna, Falkenberg, mutta hiljaa. Liikkukaa meluttomasti älkääkä puhuko ääneen; täällä on mahdollisesti ihmisiä ympärillämme.

Falkenberg sulki ikkunan niin hiljaa kuin taisi.

-- Mennään nyt eteenpäin, kuiskasi salapoliisi tyynesti kuten tavallista.

Hiljainen naksahdus herätti Falkenbergin huomiota.

-- Mitä nyt? kysyi hän. -- Kuulitteko, Krag?

Poliisimies piti kiiltävää esinettä hänen nähtävissään salalyhdyn valossa.

Se oli revolveri. Falkenberg ymmärsi naksahduksen johtuneen siitä, että salapoliisi oli virittänyt revolverinsa. Hän katui, ettei itse ollut varannut asetta mukaansa.

Asbjörn Krag meni ovelle ja avasi sen hitaasti. Einar Falkenberg seisoi kaksi askelta hänen takanaan vavisten jännityksestä.

Ovi vei viereiseen huoneeseen, joka oli pilkkopimeä.

Molemmat herrat astuivat ripeästi sisään, ja Asbjörn Krag valaisi huonetta salalyhdyllään. Hän piti lyhtyä vasemmassa kädessään; oikeassa hänellä oli revolveri valmiina.

-- Tyhjä, kuiskasi Falkenberg ihmeissään. -- Typö tyhjä.

Siellä ei todellakaan ollut ainoatakaan huonekalua. Se oli hiukan pienempi edellistä, ja siinä oli kaksi ikkunaa, joiden edessä riippui paksut, läpinäkymättömät uutimet.

Pelon ja kammon tunne, joka oli vallannut Falkenbergin, yltyi hänen astuessaan tähän autioon, tyhjään huoneeseen. Se teki perin surullisen vaikutuksen. Tapetit riippuivat riekaleina, ja nurkat olivat vihreinä homeesta, sienistä ja mätänevästä puuaineesta.

Asbjörn Krag tarkasteli monta minuuttia huolellisesti lattian tomua ja sanoi sitten:

-- Eteenpäin.

He tulivat uuteen huoneeseen, joka oli äskeisen kokoinen. Sekin oli tyhjä, ja ikkunoissa oli samanlaiset paksut, läpinäkymättömät uutimet.

-- Suuri jumala, kuiskasi Falkenberg, mikä kamala tunnelma! Minä alan aavistaa jotain kauheata.

Poliisimies vastasi ainoastaan osoittaen seuraavaa ovea:

-- Olenhan sanonut teille, että olemme autiossa talossa. Mennään eteenpäin.

He astuivat lattian poikki, joka hieman narisi heidän jalkainsa alla.

Sitten he molemmat pysähtyivät yhtäkkiä ja tuijottivat silmät selällään oveen.

He olivat kuulleet ääntä. Oli mahdoton erehtyä. Ääni tuli itse rakennuksesta, mutta ikäänkuin hyvin etäältä. Se saattoi olla ihmisen huuto, linnunkirku, koiran ulvahdus. Oli mahdotonta varmuudella sanoa mitä se oli, mutta molemmat olivat kuulleet sen yhtaikaa.

-- Siinä se taas on, kuiskasi Falkenberg kauhistuneena, kuulitteko?

Krag nyökkäsi ja lähestyi ovea varpaillaan.

-- Se oli sama ääni, minkä kuulin ulkona, jatkoi konsuli. -- Minusta se tuntui kirkaisulta.

Asbjörn Krag vaiensi hänet kädenliikkeellä ja aukaisi oven.

Falkenberg uskoi varmasti, että tämä huone oli yhtä autio ja tyhjä kuin molemmat edellisetkin.

Hänen hämmästyksensä oli sentähden rajaton, kun Kragin salalyhdyn valossa näkyi hyvin kalustettu ja hauska huone.

Se oli puolittain ruokailuhuone, puolittain sali, ja huonekalut siellä olivat uudenaikaisia.

Pöytä oli katettu viidelle hengelle. Ruuat olivat enimmäkseen säilykkeitä. Suuri maljakko oli täynnä hedelmiä. Korissa oli viinipullo. Se oli avattu, mutta siitä ei ollut kaadettu tippaakaan.

Näytti siltä, kuin ateria olisi keskeytynyt heti alussa. Eräällä lautasella oli kotletti, josta oli leikattu palanen. Toisella oli hummerinkynsi. Muut kolme lautasta olivat aivan puhtaat ja käyttämättömät.

Sikäli kuin Falkenberg saattoi ymmärtää, oli viisihenkisestä seurueesta kaksi juuri istuutunut pöytään, kun ateria oli keskeytynyt. Näytti kuin nämä kaksi olisivat hetki sitten kavahtaneet pystyyn, ikäänkuin talon ulkopuolella olisi tapahtunut jotain merkillistä, jota heidän välttämättä täytyi nähdä. Kaikki tuntui Falkenbergista yhä arvoituksellisemmalta. Hän koetti kuiskaamalla tiedustella salapoliisin mielipidettä, mutta Asbjörn Krag vain pudisti miettiväisenä päätään. Hän ei voinut tai ei tahtonut antaa mitään selitystä. Hän sanoi vain: "Eteenpäin!" ja osoitti seuraavaa ovea.

Tämäkin huone oli uudenaikaisesti kalustettu. Ikkunan edessä oli pieni tamminen kirjoituspöytä. Asbjörn Krag meni heti sen luo löytääkseen mahdollisesti joitakin papereita, mutta ei löytänyt kerrassaan mitään. Laatikot olivat lukitut.

Pöytää tutkiessaan hän kuuli Falkenbergin huudahtavan.

Hän kääntyi äkisti.

Falkenberg seisoi vähän matkan päässä kalmankalpeana.

Hän piti vaatetilkkua käsissään.

-- Mikä on? kysyi Krag.

Konsuli vastasi äänellä, joka oli omituisen käheä pidätetystä itkusta:

-- Tyttö raukka... Pikku Ada parkani.

Asbjörn Krag tarttui nopeasti hänen käsivarteensa.

-- Tyyntykää! Mikä teidän on?

Falkenberg näytti vaatetilkkua. Se oli valkoisesta shaalista repeytynyt päärme.

-- Onko se kappale Adan shaalia? kysyi salapoliisi.

-- On.

-- Oletteko varma siitä?

-- Ihan varma. Taivaan jumala, alan aavistaa, että hänelle on tapahtunut jotain hirveätä.

-- Tyyntykää, tyyntykää, kuiskasi salapoliisi. -- Mistä löysitte sen?

Falkenberg osoitti ovenripaa.

-- Se oli kiertynyt tuohon, sanoi hän.

Asbjörn Krag tarkasti vaatetilkkua muutaman sekunnin ja katsoi sitten oveen.

-- Aivan niin, mutisi hän, juuri niin.

Yhtäkkiä hän näytti huomanneen jotakin.

Hän kohotti varoittavasti kätensä Falkenbergia kohti ja kuiskasi:

-- Hiljaa, jumalan tähden, aivan hiljaa.

Sitten hän yhtäkkiä sammutti salalyhtynsä.

Huone tuli pilkkopimeäksi.

Falkenberg kääntyi tahtomattaankin oveen päin josta oli löytänyt Adan shaalin palasen.

Sanomattomaksi hämmästyksekseen hän näki, että avaimenreiästä hohti himmeä valo. Siinä se, minkä Asbjörn Krag oli keksinyt.

Viereisessä huoneessa oli siis valoa.

Molemmat miehet seisoivat monta minuuttia hievahtamatta.

Einar Falkenberg saattoi kuulla oman sydämensä kiihkeän tykinnän.

Sisähuoneesta ei kuulunut hiiskaustakaan.

Kun he olivat kymmenen minuuttia odottaneet, virkkoi Asbjörn Krag:

-- No niin, nyt meidän täytyy mennä sinne. Pysykää kolmen askelen päässä takanani.

Hän astui ovelle ja kolkutti rystyillään kovasti sen tammilautoja.

Ei kukaan vastannut.

-- Onko siellä ketään? kysyi Krag lujalla äänellä.

Ei vieläkään vastausta.

-- Jos siellä on joku, jatkoi Krag vielä kovemmalla äänellä, -- niin tahdon huomauttaa, että me olemme aseellisia ja ammumme heti paikalla jokaisen, joka käy kimppuumme.

Sitten hän tempasi oven auki.

Hän viivähti hetkisen, mutta kun ei huomannut mitään liikettä huoneessa, astui hän nopeasti revolveri ojona kynnyksen yli. Falkenberg seurasi häntä.

He olivat hämärässä huoneessa, jossa oli vastenmielinen haju.

Pöydällä paloi pieni öljylamppu käryten. Huone oli melko suuri ja sisustettu raskailla, leveillä huonekaluilla. Lattiata peitti paksu matto.

-- Täällähän ei ole ketään, kuiskasi Falkenberg.

Samassa hän näki salapoliisin hätkähtävän. Tuon muuten niin kylmäverisen miehen kasvoille levisi tuhkanharmaa kalpeus.

Falkenberg seurasi hänen katseensa suuntaa.

Peremmällä oli suuri nojatuoli, selkä pöytää vasten.

Tuolin tummaa nahkapäällystä vasten erottui jotain valkoista. Einar Falkenberg käsitti heti mitä se oli.

Se oli kaljupäisen miehen päälaki.

Falkenberg saattoi myös erottaa miehen vasemman käden, joka riippui hervottomana, kalvosin ranteen alapuolelle valahtaneena.

Asbjörn Krag hyökkäsi nojatuolin luo.

Hän viittasi Falkenbergille, ja tämän tultua hän valaisi salalyhdyllään miehen kasvoja.

Falkenbergilta pääsi huuto.

Miehen korvasta, kaulaa pitkin, kauluksen ja takin yli, kulki paksu viiru hyytynyttä verta.

XII.

J.R.

Nojatuolissa istuva mies oli seurapuvussa. Hän oli melkein kokonaan kaljupäinen, hänellä oli hienot, hyvin hoidetut kasvot ja pienet vaaleat viikset.

-- Tunnetteko häntä? kysyi Falkenberg.

-- En, vastasi salapoliisi. -- En ole koskaan ennen nähnyt noita kasvoja. Hän ei voi olla Kristianian asukkaita.

Yhtäkkiä molemmat huomasivat, että vainajan oikea käsi, joka oli puolittain piilossa nojatuolissa, piteli revolveria.

Asbjörn Krag koetti irroittaa asetta, mikä lopulta onnistuikin, vaikka suurella vaivalla, sillä mies puristi sitä lujasti.

Salapoliisi tarkasti patruunarumpua.

-- Viisi panosta jäljellä, sanoi hän. -- On siis ammuttu vain yksi laukaus.

-- Mutta se onkin ollut riittävä, huomautti konsuli osoittaen veritahraista päätä.

-- Luuletteko hänen ampuneen itsensä? sanoi Krag nopeasti.

Falkenberg katsahti salapoliisiin.

-- Voiko siitä olla epäilystäkään? kysyi hän.

Asbjörn Krag kumartui vainajan päätä kohden ja tutki haavaa mitä huolellisimmin.

Sitä tehdessään hän puheli puolittain itsekseen.

-- Tässä on ruudinporoa haavanreunain ympärillä, mutisi hän, kuten kaikissa itsemurhalaukausten haavoissa. Kuula on mennyt sisään ihan korvan takaa. Mutta siitä se on tunkeutunut vasenta ohimoa kohti, jossa sininen kuhmu osoittaa kuulan paikkaa. Siis, päätti Krag nyökäten totisesti konsulille, -- tässä on tapahtunut murha eikä itsemurha.

Falkenberg hätkähti ja tuijotti ihmeissään poliisimieheen.

-- Sääntö on se, jatkoi Asbjörn Krag, että kaikilla itsemurhaajilla, jotka ampumalla päättävät päivänsä, kuula menee takaraivon puolelle. Tässä se menee korvasta pään etuosaa kohti. On siis kyseessä murha.

-- Kauanko luulette miehen viruneen tuossa noin? kysyi Falkenberg.

-- Laukaus ei luultavasti ole heti kuolettanut, koska verenvuoto on ollut runsas. Otaksun, että mies on ollut kuolleena noin kahdeksantoista tuntia. Hänet ammuttiin viime yönä aamupuolella. Hän on istunut tässä tuolissa, kun murhaaja on hiipinyt luokse ja ampunut hänet.

-- Mutta voitteko sitten selittää ensimäisessä huoneessa olevan verisen pöytäliinan? kysyi Falkenberg.

-- En, vastasi Asbjörn Krag, en vielä, mutta kaikki selviää kyllä ennen pitkää. On aivan ilmeistä, että näissä huoneissa on viime yönä ollut kokonainen seurue koolla. Yhtäkkiä jokin tapaus on yllättänyt heidät ja he ovat hyökänneet ulos. Sitä osoittavat kaatuneet tuolit ja kesken heitetty aamiaispöytä.

Falkenberg oli kaikista näkemistään ja kuulemistaan aivan kauhuissaan. Hän ei tiennyt mitä ajatella, vaan vaipui eräälle tuolille ja peitti kasvonsa käsillään.

-- Ja Ada, Ada, voihki hän.

Asbjörn Krag koetti tyynnyttää häntä.

-- Minähän jo sanoin, puheli hän, että hankin teille Adan takaisin. Ellen löydä häntä päivän kuluessa, niin minulla on vielä viimeinen keino jäljellä.

-- Mitä teemme ruumiille? kysyi konsuli epätoivoissaan.

-- Emme mitään. Annamme sen istua tuossa, vastasi Asbjörn Krag niin kylmäverisen välinpitämättömästi, että toista värisytti.

Salapoliisi sammutti käryävän öljylampun, astui ikkunan luo ja veti raskaat verhot syrjään.

Harmaja aamusarastus tunkeutui sisään. Sumeassa päivänvalossa huone tuntui Falkenbergista yhä kamalammalta. Hän ei enää kestänyt murhatun vahankalpeiden kasvojen näkemistä.

Asbjörn Krag sitävastoin ei tuntunut olevan millänsäkään.

Hän alkoi ihan tyynesti tutkia kuolleen taskuja.

Liivintaskusta hän löysi umpikuorisen kultakellon.

Hän avasi sen.

-- J.R.! huudahti hän.

Falkenberg kohotti katseensa.

J.R. -- Kirjaimet tuntuivat jostakin syystä tutuilta. Ei vain johtunut oikein mieleen --

-- Mitä siinä on? kysyi hän.

-- Vainajan kellossa on monogrammi, sanoi Asbjörn Krag, kas tässä, nuo kaksi kirjainta J.R. sirosti yhteen sommiteltuina. Sama nimimerkki kuin kirjeessä. Tämä mies on siis kuulunut "petohämähäkin" joukkueeseen.

-- Hänkö, joka tahtoi auttaa meitä? kysyi konsuli.

-- Niin, vastasi Krag. -- Ajattelen mitä hän kirjoitti, jatkoi salapoliisi hiukan väristen, -- mikä hirveä kohtalo odotti "petohämähäkin" pettäjää. Kenties tämä on kosto, kenties rangaistus, kenties jotain muuta. Ehkä Valentine on saanut vihiä hänen lähettämästään kirjeestä. Tai ehkä tämä mies on koettanut auttaa Adaa. Miten lienee, myöhemmin saamme nähdä.

Hän jatkoi vainajan taskujen penkomista. Toisesta liivintaskusta löytyi käyttämätön ensiluokan rautatiepiletti, Kristiania-Göötepori edestakaisin. Lisäksi hän löysi kultavartisen mutta nimimerkittörnän lyijykynän ja hopeisen, rubiineilla koristetun paperossikotelon, jossa oli vielä muutamia paperosseja sisällä.

Krag otti käteensä yhden paperossin, katseli tehtaanmerkkiä ja pani sitten paperossin ja kotelon paikoilleen. Takin povitasku oli tyhjä. Housuntaskuissa oli avainkimppu, muutamia erikoisia avaimia, niiden joukossa eräs kassakaappiin kuuluva, -- eikä mitään muuta. Salapoliisi aukaisi vainajan liivin napit ja tarkasti hänen alusvaatteitaan. Niissä oli samat kirjaimet kuin kellossa, J.R. Mutta salapoliisi ei löytänyt ainoatakaan paperia, josta vainajan olisi voinut tuntea tai joka muuten olisi ilmaissut jotakin, eikä hän näyttänyt sitä lainkaan kummeksivan.

-- Murhaajat, virkkoi hän puoliääneen, ovat hävittäneet kaikki jäljet.

Falkenberg heristi korviaan ja kysyi:

-- Murhaajat -- arveletteko siis, että niitä on ollut useampia?

Krag nyökkäsi.

-- Epäilemättä, sanoi hän.

Konsuli istui hetkisen hiljaa. Sitten hän nousi äkisti ja huudahti:

-- Entä muut huoneet! Emmekö tarkasta koko taloa? Ehkä Ada on jättänyt muutakin jälkeensä kukaties.

-- En usko, että löydämme täältä enää mitään, vastasi salapoliisi, mutta voimmehan silti katsoa.

He kulkivat useiden huoneiden läpi. Yksi niistä oli aivan tyhjä, muut olivat täynnä vanhoja tomuisia huonekaluja. He vaelsivat edelleen pitkän käytävän halki, kohtasivat portaat ja nousivat toiseen kerrokseen. Siellä kaikki huoneet olivat kalustamattomia ja yleensä vielä huonommassa kunnossa kuin alakerroksessa.

Ei missään näkynyt merkkiäkään siitä, että huoneet olisivat äskettäin olleet asuttuina.

Päivä valkeni valkenemistaan. Kello saattoi jo olla puoli viiden tienoissa. Asbjörn Krag vei Falkenbergin muassaan ikkunaan ja osoitti hänelle kaunista talonpoikaistaloa, joka pilkisti läheisestä metsiköstä.

-- Mikäli ymmärrän, sanoi Asbjörn Krag, on tuolla tilanhoitajan asunto. Menkää heti sinne, herättäkää tilanhoitaja ja toimittakaa hänet tänne.

-- Kerronko hänelle murhasta?

-- Ei, älkää sanoko mitään älkääkä kysykö häneltä mitään. Tuokaa hänet vain tänne niin pian kuin suinkin.

-- Entä te?

-- Minä jään tänne.

Einar Falkenberg pääsi hapuilemalla ulko-ovelle, ja hetken päästä Asbjörn Krag näki hänen juoksevan tilanhoitajan asuntoa kohden.

Salapoliisi astui tyynesti alakerrokseen ja meni siihen huoneeseen, missä verinen pöytäliina oli tavattu.

Hän tarkasti uudelleen huolellisesti kaiken ja kulki sitten toistamiseen saman huonerivin läpi kuin aikaisemmin yöllä konsulin kanssa.

Hän viipyi kuolleen huoneessa neljännestunnin verran, palasi sitten samaa tietä takaisin ja meni pihamaalle. Siellä hän tutki tarkasti sorateillä näkyviä jälkiä. Ei kestänyt kahta minuuttiakaan, ennenkuin hän löysi mitä etsi.

Palatessaan rakennuksen luo hän näki Falkenbergin seisovan portailla ja puhelevan vieraan mieshenkilön kanssa.

Asbjörn Krag arvasi, että mies oli tilanhoitaja.

Falkenberg esitteli hänet tilanhoitaja Eklundina, ja poliisimies sanoi heti nimensä ja ammattinsa.

Eklund näytti kummastuvan suuresti kuullessaan poliisimiehen nimen.

-- Te tulette luoksemme sangen merkilliseen aikaan vuorokautta, sanoi hän. -- Luulisi melkein, että täällä on tehty jokin rikos.

Hän nauroi ääneen -- niin sukkelalta tämä ajatus hänestä tuntui. Hänhän ei aavistanut mitään.

-- Kuka omistaa kartanon? kysyi Krag.

Tilanhoitaja näytti kummastuneelta.

-- Övren kartanon! huudahti hän. -- Ettekö todellakaan tiedä kuka sen nykyinen omistaja on?

-- Minulla ei ole siitä aavistustakaan, vastasi Krag.

Tilanhoitaja kääntyi Falkenbergin puoleen.

-- Olen varma, että te tunnette hänet, sanoi hän. -- Kartanon omistaa kamariherra Toten.

Konsuli säpsähti.

-- Parhaita ystäviäni. Sehän ei ole mahdollista.

Tilanhoitaja nauroi.