Part 6

Asbjörn Krag odotti, kunnes konsuli oli jonkun verran rauhoittunut. Sitten hän astui hänen luokseen ja kysyi uudelleen:

-- Mitä on tapahtunut?

-- Hän on kostanut, vastasi Falkenberg. -- Siinä kaikki.

-- Liikeasioissa?

-- Ei.

-- Onko hän häväissyt teidät?

-- Ei.

-- Mitä sitten?

Falkenberg kohotti päätään ja lausui:

-- Ada on poissa.

Asbjörn Krag tarttui kiihkeästi ja kauhistuneena hänen käsivarteensa.

-- Mitä te sanotte, mies! huudahti hän. -- Onko hän tappanut hänet?

-- Ei.

-- Hän on siis kadonnut? -- Niin.

-- Milloin?

-- Eilen illalla.

-- Sitten ei ole aikaa hukata. Koettakaa tyyntyä, hyvä ystävä, muuten saatte heittää kaiken toivon.

-- Mitä tahansa muuta olisin ehkä jaksanut kestää, sanoi Falkenberg, mutta tätä en.

Hän katsoi salapoliisiin.

-- Voitteko pelastaa hänet? kysyi hän. -- Voitteko antaa hänet minulle takaisin?

-- Voin, vastasi Krag, kunhan vain tyynnytte. Jokainen silmänräpäys on nyt kallis.

Hän soitti kelloa ja pyysi sisäänastuvaa palvelijaa hankkimaan ajurin.

-- Milloin se tapahtui? kysyi salapoliisi.

-- Eilen illalla.

-- Mutta eilen illallahan te olitte hänen luonaan?

-- Se tapahtui heti sen jälkeen kuin olin lähtenyt hänen luotaan. Hänen äitinsä luo tuli lähetti ilmoittaen, että minä odotin eräässä likeisessä kahvilassa ja tahdoin välttämättömästi puhua Adan kanssa. Hän heitti iltavaipan ylleen ja riensi ulos. Sen koommin ei häntä ole nähty.

-- Mutta sehän on hirveätä, mutisi salapoliisi.

Hän alkoi kävellä levottomasti edestakaisin lattialla. Kylmäverinen poliisimieskin tunsi nyt aseman käyvän uhkaavaksi.

Ajuri saapui. Molemmat herrat nousivat rattaille ja lähtivät ajamaan Osloon päin.

Astuessaan leskirouvan pieneen, mutta aistikkaasti kalustettuun asuntoon he tapasivat äidin itkemästä.

Falkenberg, joka Asbjörn Kragin oli onnistunut matkan varrella saada rauhoittumaan, lohdutti rouvaa minkä voi.

Asbjörn Krag pyysi häntä ilmoittamaan täsmälleen, milloin tytär oli lähtenyt ulos.

-- Olin sattumalta juuri katsonut kelloa, vastasi rouva Kjönig. Otaksun että se oli täsmälleen viisi minuuttia yli puoli yhdentoista, kun ovelle koputettiin ja kahvilan tyttö tästä naapurikulmasta tuli sisään. Hän toi sanan herra Falkenbergilta, että Ada olisi kiltti ja tulisi heti sinne kahvilaan. Tiedättehän millaisia rakastuneet ihmiset ovat, jatkoi hän, heillä on usein pikku salaisuuksia, joista he tahtovat puhella kahdenkesken, niin että minä siis empimättä annoin Adan mennä. Hän oli huoleton ja iloinen ottaessaan kapan ylleen ja lähtiessään. Kun puoli tuntia oli kulunut eikä hän vielä ollut palannut, aloin käydä levottomaksi. Odotin vielä neljännestunnin ja menin sitten itse kahvilaan. Siellä olivat juuri sulkemassa ovia. He tulivat kovin ihmeisiinsä, kun kysyin Adaa. "Hän ajoi pois jo aikoja sitten", sanoi se nuori tyttö, joka oli ollut sanantuojana. Minä kysyin, minne hän oli ajanut ja kenen kanssa, ja sain vastaukseksi, että hän oli lähtenyt herra Falkenbergin seurassa, mutta ei tietty minnepäin. Palasin kotiin huolestuneena ja vietin unettoman yön. Aamupäivällä lähetin nuhdekirjeen herra Falkenbergille ja pyysin saada tyttäreni takaisin. Silloin hän ryntäsi luokseni vielä kauhistuneempana kuin minä ja sanoi, ettei hän suinkaan ollut lähettänyt hakemaan Adaa, vielä vähemmin ajanut hänen kanssaan minnekään. Olen itkenyt koko päivän, ja minusta tuntuu niin kauhealta. Tahdoin heti mennä poliisikamariin, mutta Falkenberg pyysi minua odottamaan, kunnes oli puhunut teidän kanssanne.

Asbjörn Krag nyökkäsi.

-- Siinä herra Falkenberg teki aivan oikein, sanoi hän. -- Ellen _minä_ voi hankkia tytärtänne takaisin, ei sitä kukaan muukaan voi.

-- Luuletteko hänen olevan elossa vielä? kysyi äiti vesissä silmin.

-- Luulen kyllä.

-- Mutta sitten hän on kai saanut kärsiä kauheita tuskia, nyyhkytti poloinen äiti.

-- Minä _toivon_, että häntä on kohdeltu hyvin, vastasi salapoliisi.

Einar Falkenberg kavahti pystyyn ja katsoi äkisti kalveten poliisimieheen. Tämä jatkoi:

-- Epäilemättä Valentine on tämän jutun takana, mutta yhtä varmasti hän on tiennyt suojata itsensä niin, ettei maksa vaivaa antaa ilmi tai panettaa kiinni häntä. Siitä ei koituisi muuta kuin häpeää ja vahinkoa.

-- Te arvelette siis, ettei poliisia pidä sekoittaa asiaan?

-- Poliisin tulee julkisesti puuttua asiaan vain sikäli, kuin minä näen tarkoituksenmukaiseksi.

-- Mutta mitä me siis teemme? kysyi Falkenberg epätoivoisena.

-- Me löydämme Adan, vastasi Asbjörn Krag.

-- Te vain ehkä toivotte sitä, huomautti konsuli.

-- En ainoastaan toivo, vastasi Krag, vaan olen varma siitä, että löydämme hänet.

-- Mutta onhan täällä Kristianiassa tuhansittain kätköpaikkoja; hänet voidaan nukuttaa, teljetä lukkojen taakse --

-- Hän ei ole Kristianiassa, sanoi salapoliisi.

-- Eikö Kristianiassa? Krag istui syvissä mietteissä.

-- Olen tänään, mutisi hän, raaputtanut vähäisen kuraa eräästä automobiilinpyörästä.

Konsuli näytti ikäänkuin muistavan jotain.

-- Näin teidän ajavan automobiilissa torilla, sanoi hän.

-- Niin, veljenne automobiilissa. Siinä automobiilissa Ada on viety pois.

Falkenberg nousi ja tuijotti hölmistyneenä Asbjörn Kragiin.

-- Mutta koska tiedätte tämän kaiken, huudahti hän, miks'ette sitten vangitse automobiilin nykyistä omistajaa?

Salapoliisi kohautti olkapäitään.

-- Siksi ettei meillä ole kerrassa mitään todisteita, vastasi hän. -- Jos panettaisin kiinni automobiilin omistajan, espanjalaisen senaattorin, niin siitä seuraisi ainoastaan, että meidän täytyisi jälleen laskea hänet vapaaksi puolen tunnin kuluttua. Niin kauan kuin olemme voimattomia, on meillä vain yksi tehtävä: koettaa omin päin löytää Adan olopaikka ja vapauttaa hänet. Minä tiedän, että automobiili on viime yönä ollut verrattain kaukana Kristianiasta, ja oletan, ettei minulle käy vaikeaksi keksiä missä se on ollut.

Asbjörn Kragin varma esiintyminen antoi äidille toivoa, ja hän kysyi:

-- Kauanko luulette kestävän, ennenkuin saan nähdä tyttäreni?

-- Viimeistään huomenna kello yksi yöllä toivon tyttärenne olevan täällä luonanne jälleen, vastasi Krag nopeasti. -- Jos yritys epäonnistuisi, jatkoi hän, jos etsintä jäisi tuloksettomaksi, on minulla viimeinen keino, joka ei petä.

-- Viimeinen keino?

Poliisimies nyökkäsi.

-- Minusta näyttää, huomautti Falkenberg, että teillä on jo suunnitelma täysin valmiina.

-- Täysin.

Salapoliisi tarttui hattuunsa.

-- Käväisen tuolla kahvilassa, sanoi hän konsuliin päin kääntyneenä. -- Palattuani tapaan kai teidät täällä.

Konsuli Falkenberg odotti äiti-paran luona. Asbjörn Kragin poissa ollessa hän kertoi rouva Kjönigille Valentinesta, tämän häikäilemättömästä menettelystä Charlieta kohtaan ja taistelusta häntä itseänsä vastaan. Hän mainitsi myös klubissa sattuneesta jupakasta ja kertoi Asbjörn Kragin ripeästä teosta. Einar Falkenberg luotti nyt täydellisesti ja lujasti salapoliisiin, ja hänen kertomuksensa synnytti rouva Kjönigissäkin samanlaista luottamusta tuohon merkilliseen poliisimieheen.

Asbjörn Krag viipyi poissa lähes tunnin, paljon kauemmin kuin konsuli oli odottanut.

-- Olitteko kahvilassa näin kauan? kysyi Falkenberg.

-- En, vastasi Krag. -- Kävin myös kaupungin kemistin luona.

-- Mitä hänestä?

-- Unohdatte automobiilinpyörän ja mitä siitä löysin. Nyt olen tutkituttanut sen etevimmällä ammattimiehellämme.

-- Alan ymmärtää, vastasi Falkenberg. -- Nyt te kai tiedätte missä automobiili on ollut viime yönä.

-- Niin, tiedän mitä tietä se on kulkenut. Tuo kumirenkaissa tapaamani omituinen punertava hiekka kertoo meille, että automobiili on viime yönä ollut aina Ski'n tienoilla asti. Se on ainoa paikka kymmenen peninkulman alalla, missä on sellaista hiekkaa. Tällä on muuten se ominaisuus, sanoi kaupunginkemisti, että se sateella käy tahmeaksi ja puuromaiseksi, mikä selittää sen, että sitä oli niin runsaasti tarttunut automobiilinrenkaisiin. Viime yönä satoi yhden ja kahden välillä. Aika sopii hyvin.

-- Mitä saitte tietää kahvilassa? kysyi konsuli.

-- En mitään erikoista. Tyttö kuvasi "herra Falkenbergin" keski-ikäiseksi parrakkaaksi mieheksi. Sen puolesta se on hyvinkin saattanut olla tuo mustapintainen senaattori. Miehellä oli ollut leveälierinen hattu silmille painettuna. Heti kun tyttö oli eilen illalla palannut asialtaan ja sanonut Adan kohta tulevan, oli mies mennyt ulos virkkaen: "Tahdon mieluummin tavata hänet kadulla." Noin viittä minuuttia myöhemmin tyttö näki Adan astuvan odottaviin umpivaunuihin ja ajavan pois. Koko juttu on käynyt, kuten näette, aivan tavallisesti. Ada on nähtävästi nukutettu vaunuissa, ja kaupunginrajalla hänet on siirretty automobiiliin ja siinä kuljetettu edelleen.

-- Mutta vaunut! huudahti Falkenberg. -- Eihän liene mahdotonta saada selville kuka on ollut kyytimiehenä. Oletteko tiedustellut ajureilta?

Asbjörn Krag vati tyynesti sanomalehden taskustaan ja avasi sen.

-- Minun täytyy myöntää, sanoi, hän, että hetkisen ajattelin samaa. Mutta meidän on tässä omituisessa pelissä otettava lukuun vastapelaajani erinomainen oveluus. Nyt saatte selityksen tästä pienestä sanomalehtiuutisesta.

Salapoliisi luki:

"_Omituinen varkaus_.

"Viime yönä tapahtui kaupungissamme varsin merkillinen varkaus. Kello kymmenen tienoissa eilen illalla sai vahdissaolija ajuriasemalla puhelimitse määräyksen lähettää kumipyöräiset umpivaunut Thorwald Meyerin kadun 133:een. Kello puoli yksitoista vaunut pysähtyivät mainitun talon edustalle. Kun ajaja oli odottanut muutamia minuutteja, avautui jokin ikkuna talon neljännessä kerroksessa ja ääni huusi hänelle: 'Sitokaa hevonen ja tulkaa hetkeksi ylös.' Siinä pimeässä ajuri ei erottanut huutajan ulkonäköä. Mutta hänestä tuntui, että henkilö oli parrakas mies. Ajuri luuli tarvittavan apua matkalaukkujen kantamiseen ja nousi portaita neljänteen kerrokseen, missä soitti ovikelloa. Hänen soitettuaan viisi tai kuusi kertaa tuli vihdoin eräs mieshenkilö kiukusta puhisten avaamaan ja kysyi mitä hänellä oli asiaa. Koko kerroksessa ei ollut ainoaakaan elävää sielua, joka olisi tilannut vaunut. Ajuri riensi kiireesti takaisin kadulle ja sai kauhukseen nähdä, että vaunut ja hevonen olivat kadonneet jäljettömiin. Harvoista kadulla-liikkujista ei yksikään voinut antaa mitään tietoja hevosen viejästä. Taloa lähemmin tarkastettaessa kävi ilmi, että ovela varas oli seisonut porraskäytävän ikkunassa ja siitä huutanut. Samalla kuin ajuri meni taloon, poistui varas sieltä. Ajuri muistaa selvästi jonkun tulleen portaissa häntä vastaan. Sillaikaa kuin ajuri seisoi neljännessä kerroksessa soitellen ovikelloa, ajoi varas tiehensä pitkin katua, joka tähän aikaan vuorokaudesta oli jotenkin tyhjänä.

"Jo tämä sinänsä on varsin mielenkiintoista -- jatkoi lehti -- mutta nyt seuraa jotain, mikä tekee jutun aivan erikoisen salaperäiseksi. Kello kahden tienoissa yöllä, sen jälkeen kuin varkaus oli ilmoitettu poliisikamariin, eräs vahdissa kulkeva konstaapeli tapasi Piispansillan kohdalla hevosen, joka oli valjastettu kuomivaunujen eteen. Hevonen asteli hiljalleen ilman ajajaa. Konstaapeli pysäytti sen, ja kun ei vaunuissakaan ollut ketään, vei hän hevosen ja ajoneuvot poliisiasemalle. Sieltä lähetettiin kiireesti sana ajurille, joka heti tunsi hevosen ja vaunut omikseen. Hevonen oli täydessä kunnossa, eikä vaunuille ollut tapahtunut pienintäkään vahinkoa. Vaunujen sisässä oli istuimella kirjekuori ja siinä kaksikymmentäviisi kruunua -- maksu vaunujen käyttämisestä. Koko juttu on poliisista täysin arvoituksellinen, mutta useat kallistuvat siihen mielipiteeseen, että jotkut rohkeat kujeilijat ovat taas harjoittaneet vallattomuutta."

Asbjörn Krag taittoi lehden kokoon.

-- Vastustajamme tietävät täsmälleen mitä tekevät, sanoi hän. -- Harvoin olen tavannut näin perinpohjaista varovaisuutta. Mutta se seikka, että he samalla panevat niin paljon peliin, osoittaa, että he katsovat hankkeensa erittäin tärkeiksi.

Konsuli Falkenberg oli jännittyneenä kuunnellut kertomusta omituisesta varkaudesta. Asbjörn Kragin lopetettua hän löi kätensä yhteen ihmetyksestä.

-- Totta totisesti, huudahti hän, tämä on yhtä ovelasti suunniteltu kuin varatuomarin korttitemput klubissa.

-- Ne ovat samoista aivoista lähtöisin, molemmat suunnitelmat, vastasi Asbjörn Krag, -- "petohämähäkin" aivoista. Ensimäinen suunnitelma meidän onnistui tehdä tyhjäksi, ja toisestakin kyllä selviydymme.

-- En voi käsittää, virkkoi Falkenberg, kuinka Valentine panee niin paljon alttiiksi vain tyydyttääkseen kostonhimoaan.

-- Ei hän kai tee sitä ainoastaan siksi, vastasi salapoliisi. -- Teidän tulee muistaa, että "petohämähäkillä" on monta rautaa tulessa. Kaikki ihmiset tässä kaupungissa uskovat hänestä hyvää. Me olemme ainoat, jotka olemme vakuutetut hänen rikoksellisuudestaan. Vain meitä hänellä on syytä pelätä. Eräät seikat tuntuvat viittaavan siihen, että hän aikoo läheisessä tulevaisuudessa poistua Kristianiasta, mutta ennen lähtöään hän varmaan tuumii panna toimeen jonkun suurkaappauksen. Sen hän voi tehdä turvallisemmin, jos on riistänyt aseet ainoilta ja vaarallisilta vastustajiltaan. Ada on hänellä panttivankina. Hän luulee kenties täten voivansa pakottaa meidät pysymään alallamme. Mutta se ei hänelle onnistu, jatkoi salapoliisi. -- Hätätilassa käytän viimeistä keinoani. Lähdetään nyt.

Hetkisen kuluttua molemmat herrat poistuivat leskirouva Kjönigin pienestä hauskasta asunnosta.

Asbjörn Krag määräsi, että he lähtevät ensi junassa Ski'hin. Heillä oli suunnilleen puolitoista tuntia matkavalmistuksia varten.

Salapoliisi meni ensi työkseen poliisikamariin ja riisui valepukunsa, niin että hänestä jälleen tuli Asbjörn Krag. Einar Falkenberg meni konttoriinsa järjestämään eräitä kauppakirjeitä.

He tapasivat toisensa suurkäräjätalon edustalla neljännestuntia ennen junan lähtöä.

Karl Johanin katu heloitti iltapäiväauringossa, täydessä kesäisessä loistossaan. Suuri ihmislauma oli jalkeilla täyttäen kadun hälinällä ja puheensorinalla. Tuontuostakin ajoi automobiili tai kiiltävä landoo ohitse. Asbjörn Krag tarttui Falkenbergin käsivarteen ja osoitti katua alaspäin.

-- Näettekö noita pieniä wieniläisvaunuja, joitten edessä on virma hevonen?

-- Näen. Ne tuntuvat herättävän huomiota.

-- Katsokaa tarkkaan, kun ne ajavat ohi.

Pienet, hienot wieniläisvaunut lähenivät. Jalankulkijain kasvot kääntyivät ajoneuvoihin päin. Monet tervehtivät. Vaunuissa istui sinipukuinen nainen.

Falkenberg näki, että nainen oli Valentine, ja tunsi alkavansa vavista.

Sinipukuinen nainen oli huomannut hänet.

Hän taivutti kauniita päätään, nyökkäsi ja hymyili Falkenbergille kuin hyvälle ystävälle.

X.

Kuollut talo.

Molemmat herrat riensivät itäiselle asemalle ja astuivat junaan.

Matkalla Asbjörn Krag virkkoi ottaen taskustaan kirjeen:

-- Emme olisi oikeastaan tarvinneet koko noita kuratutkimuksia, mutta kukapa olisikaan aavistanut, että löytäisimme ystävän itse vihollisen leiristä. Tämän kirjeen olen tänään saanut.

Hän ojensi kirjeen Falkenbergille, joka luki mielenliikutuksen vallassa:

"Herra Salapoliisi Asbjörn Krag.

Rouva Valentine Kempeliltä olen kuullut Teidän aikovan taistella häntä vastaan. Ymmärrän, että Te varmaan olette viisas ja uskalias mies, mutta saatte olla vakuutettu, että hän on Teitä etevämpi. Hän voittaa kaikki miehet ja tekee heidät orjikseen. Aioin senvuoksi ensin varoittaa Teitä hänestä. Mutta sen jälkeen mitä nyttemmin on tapahtunut, täytyy minun pyytämällä pyytää Teitä jatkamaan. Nuoren tytön kunnia ja henki on vaarassa. Valentine kykenee tosin tekemään miehet orjikseen ja rikostovereikseen, mutta aika voi tulla, jolloin omatunto voittaa orjanmielen. Olen nähnyt ja puhutellut tyttöä, jonka nimi on Ada, ja hyvä sydämeni, joka pirullisen vaikutusvallan alaisena on kauan nukkunut, on jälleen alkanut sykkiä. Lupaan Teille, ettei Adalle tapahdu mitään, niin kauan kuin minä voin sen estää. Mutta hänet on pelastettava. Minun täytyy puhutella Teitä, lähetän Teille uuden kirjeen niin pian kuin suinkin. Vielä en tohdi ryhtyä mihinkään. Tietäisittepä vain mikä kohtalo odottaa 'petohämähäkin' pettäjää!

Toistaiseksi, kunnes saatte kuulla minusta enemmän, sallikaa minun merkitä

kunnioittaen J.R."

Falkenbergin lukiessa Asbjörn Krag tarkasteli hänen kasvojensa ilmeitä.

-- Kuinka rakastunut te olettekaan! sanoi Krag. -- Kasvoistanne saatan lukea kuin avoimesta kirjasta. Te ette ole ainoastaan kauhuissanne Adan kohtalosta. Olette myös mustasukkainen tuolle tuntemattomalle miehelle.

-- Mitä arvelette tästä kirjeestä? kysyi Falkenberg tuskaisesti. -- Ehkä se on uusi ansa.

-- Mahdollisesti, vastasi Krag, mutta kirjeen sekavassa tyylissä on jotain, joka saa minut taipuvaiseksi uskomaan, että sen on kirjoittanut syvästi järkytetty ja epätoivoinen mies. No niin, saamme nähdä. Jos saan häneltä enemmän tietoja, osaan kyllä noudattaa varovaisuutta. Minä en niinkään helposti mene satimeen. Mutta olisi huvittavaa saada tietää kuka piilee tuon J.R:n takana.

Sitten ei asiasta puhuttu enempää. Molemmat herrat istuivat enimmäkseen vaiti. Kumpikin oli omissa mietteissään.

Falkenberg ajatteli ainoastaan Adaa. Toivo ja toivottomuus vaihtelivat hänessä lakkaamatta.

Viime päivien tapahtumat tuntuivat hänestä ihmeelliseltä sadulta. Onnistuisiko salapoliisin löytää Ada? Eivätkö he nyt itse asiassa matkustaneet aivan umpimähkään? Kenties Ada oli viety ihan toisaalle? Kenties hän oli häväisty, ehkä jo kuollutkin?

Falkenberg katseli tutkivasti salapoliisia, ja tämän tyyni rauha sai hänet levollisemmaksi. Kaikki näytti olevan leikkiä tälle vaiteliaalle miehelle, joka oli aina yhtä kylmäverinen.

-- Ski! Ski!

Konduktöörin huuto herätti konsulin mietteistään. Salapoliisi nousi ja tarttui pieneen käsilaukkuun, jonka oli ottanut mukaansa.

-- Tänne me jäämme, sanoi hän. -- Nyt on pidettävä kiirettä. Aurinko on jo laskemaisillaan, ja me tarvitsemme valoa tutkimuksiimme -- ainakin aluksi.

Herrat menivät ensiksi läheiseen majataloon.

Siellä Asbjörn Krag tekaisi jutun ja kertoi saapuneensa tänne ottamaan selkoa, voitaisiinko panna toimeen pieni automobiilikilpailu maantiellä. Lähtöpaikkana olisi Kristiania. Siitä tulisi Norjan ensimäinen automobiilikilpailu -- aivan vaatimaton tietysti.

Majatalon isäntä ihastui heti asiaan ja tarjoutui avustamaan herroja parhaansa mukaan.

-- Nämä ovat vasta ihan alustavia tutkimuksia, sanoi Krag suunnattoman totisena. -- Meidän pitää katsoa, ovatko tiet hyvässä kunnossa, sillä automobiilithan eivät siedä huonoja teitä.

Isäntä, jolla ei ollut aavistustakaan mistä oli kysymys, vastasi, että tiet olivat kerrassaan mainiot ja että niillä useasti kulki automobiileja. Tämä antoi Asbjörn Kragille aiheen mainita, että hänellä oli serkku, joka väliin tapasi ajella automobiilillaan täälläpäin. Oliko isäntä sattunut näkemään? Hänellä oli suuri, kaunis, vihreä automobiili.

Isäntä koki muistella ja arveli, että ehkä hyvinkin oli nähnyt. Tarkemmin asiata mietittyään hän luuli nähneensä sen monestikin.

-- Serkkuni ajelee mieluimmin iltasilla, vieläpä toisinaan yölläkin, sanoi Krag. -- Hänestä ei näet ole hauska kohdata vauhkoja hevosia maanteillä.

Sen isäntä hyvin ymmärsi.

Hän olikin monta kertaa öisin kuullut automobiileja kulkevan ohi.

Krag kääntyi nyt konsuli Falkenbergin puoleen.

-- Miten olikaan, sanoi hän, eikö Carsten eilen iltapäivällä puhunut lähtevänsä yöllä pitkälle ajelulle? Jos hän on tullut tätä tietä, niin hän luultavasti on ajanut Mossiin asti, ja silloin voi sattua niin onnellisesti, että pääsemme hänen kanssaan Kristianiaan, kun hän ajaa tästä ohi. Ettekö ole nähnyt hänen vihreätä automobiiliaan?

-- En, vastasi isäntä. -- Jos hän lähti Kristianiasta kello kaksitoista yöllä, ei hän voinut olla täällä ennen kuin yhden tienoissa, ja silloin minä jo olin täydessä unessa.

-- No niin, tuumi Krag välinpitämättömästi, -- tuskinpa siitä voi saada tietoa. Kaikki ihmiset täällä arvatenkin nukkuivat siihen aikaan.

-- Voinhan minä kysellä, sanoi isäntä innokkaana.

-- Mitä turhia, kielteli Krag, sehän on aivan yhdentekevää. Me saatamme yhtä hyvin palata junassa. Haluaisitteko lähteä kanssamme maanteitä katselemaan? kysyi hän sitten isännältä.

Tämä oli heti valmis.

Herrat lähtivät. Konsuli Falkenberg pani merkille, että Asbjörn Kragilla oli pieni käsilaukkunsa muassaan. He astelivat ensin pitkin Kristianiaan vievää valtamaantietä. Salapoliisi tarkasteli mielenkiinnolla tien rakennetta ja lausui moneen kertaan, että tämähän oli oivallista ja leveätä tietä, joka erinomaisesti soveltui kilparadaksi. Tässähän saattoi kolme automobiilia mukavasti ajaa rinnatusten tarvitsematta pelätä ojaansuistumista. Luontevalla, puolittain välinpitämättömällä tavalla hän sitten taas johti puheen serkkunsa automobiiliin, ja Falkenberg huomasi, että isäntä yhä enemmän vilkastui ja halusi saada käsiinsä jonkun, joka olisi nähnyt vilahduksen automobiilista. Hän pyrki ilmeisesti Asbjörn Kragin suosioon, erittäinkin kun tämä mainitsi, että automobiiliklubi mahdollisesti saattoi järjestää paikalle pienet aamiaiset kilpailupäivänä.

-- Täällä on satanut yöllä, huomautti salapoliisi.

-- Niin on, vastasi majatalonisäntä. -- Tulihan sitä vettä aika rankasti.

Yhtäkkiä Asbjörn Krag kumartui ja otti tieltä hiekkaa käteensä.

-- Tepä käytätte omituista hiekkaa täälläpäin, sanoi hän. -- Tuollaista kauniin punertavaa. Tiedättekö, että tämä hiekka on sangen harvinaista.

-- Niin olen kuullut sanottavan, vastasi isäntä ylpeästi. -- Sitä otetaan tuosta kuopasta, jonka näette tuolla. Mutta sitä onkin ainoastaan minun hotellini ja tuon ratavahtituvan välisellä tieosalla. Me käytämme sitä siksi, että sitä on niin helppo ajaa tielle.

-- Vai ratavahtituvan, virkkoi Asbjörn Krag -- jonka jälkeen hän Falkenbergin suureksi ihmeeksi alkoi kysellä isännältä ratavahdista.

Hän sai tietää, että ratavahteja oli oikeastaan kaksi, toinen oli virantoimituksessa yöllä, toinen päivällä. Silloin Falkenberg käsitti salapoliisin tarkoituksen; yövahdista mainitessaan majatalon isäntä samassa jälleen muisti serkun automobiilin.

-- Minäpä kysyn yövahdilta, sanoi hän.

-- Mitä aiotte kysyä? oli salapoliisi ihmettelevinään.

-- Serkkunne automobiilia, sitä viheriäistä.

-- Niinkö. No, jos tahdotte olla niin ystävällinen.

Majatalonisäntä käveli ratavahtituvalle. Asbjörn Krag ja Falkenberg jäivät tielle odottamaan.

-- Teillä on ihmeellinen puhetapa, kuiskasi Falkenberg. -- Tehän saatte ihan joutavalla pakinalla ihmiset tekemään mitä tahdotte.

Asbjörn Krag hymyili.

-- Tahdoin saada hänet kysymään, sanoi hän. -- Mutta vaikkei ratavahti olisikaan nähnyt automobiilia tahi tietäisi siitä mitään, olen kuitenkin jo saanut varsin arvokkaita tietoja siitä. Meidän ei tarvitse mennä tämän pitemmälle tännepäin. Automobiili on ajanut tästä ohi.

-- Mistä sen tiedätte?

-- Siitä omituisesta punaisesta kurasta, jota näin automobiilinpyöräin kumirenkaissa. Kuulittehan isännän sanovan, ettei sitä ole tiellä muualla kuin tällä kohtaa. Tiedämme siis, että automobiili on ajanut tämän paikan kautta. Se on jo jotain. -- Hs!

Herrojen huomiota herätti ratavahdin ja majatalonisännän verrattain äänekäs keskustelu. Jälkimäinen seisoi rataveräjän takana ja sai senvuoksi huutaa melko lujasti, jotta ratavahti kuulisi.

-- Olitteko vahdissa viime yönä, Kristiansen? kysyi majatalonisäntä.

Ratavahti viivytti vastausta hetkisen, ikäänkuin olisi kummastellut kysymystä.

-- Olin, vastasi hän sitten.

-- Huomasitteko, ajoiko joku automobiili ohitse yhden tienoissa?

Falkenberg ja salapoliisi heristivät jännittyneinä korviaan.

-- Huomasin kyllä, vastasi ratavahti, -- sekä näin että kuulin. Se olikin aikamoinen venkale.

-- Minkä värinen se oli? kysyi majatalonisäntä edelleen.

-- Vihreä.

-- Oliko siinä monta ihmistä?

-- Sitä en nähnyt.

-- Oliko niin pimeä?

-- Ei, mutta automobiilissa oli sadekatos tai sitten se oli umpinainen. Ja sitäpaitsi se meni niin hiivatin kovaa kyytiä.

Asbjörn Krag kuiskasi Falkenbergille:

-- Siinä oli Ada.

Majatalonisäntä kysyi jälleen:

-- Minnepäin se meni?

Ratavahti osoitti kädellään.

-- Etelään, vastasi hän.

-- Oletteko sittemmin nähnyt sitä?

-- En.

Isäntä kääntyi Kragiin päin.