Part 12

-- Tuossa on n:o 32, sanoi Jens osoittaen kädellään. -- Meidän on tunkeuduttava kolmanteen kerrokseen ja käännyttävä vasemmalle, kun nousemme portaita ylös. Mutta ei saa kuulua ääntä, ei askeltakaan. Sitten rikomme eteisen oven. Oikealla olevassa huoneessa nukkuu neiti Ada. Särjettyämme eteisen oven tulee meidän parissa silmänräpäyksessä olla hänen huoneessaan. Jos sekunninkaan myöhästymme, voi tapahtua jotain hirveätä?

Sitten nuori salapoliisi kääntyi kiväärillä varustetun poliisimiehen puoleen ja jatkoi:

-- Te jäätte tänne pitämään vahtia tässä ikkunassa. Asbjörn Krag kirjoittaa, että niitä roistoja piilee tuossa talossa ainakin pari kappaletta. Ja se kai merkitsee, etteivät ne saa päästä karkuun.

Jens tarkasteli vastapäistä taloa arvostelevasti.

-- Vesiränni, mutisi hän.

Eräs poliisimies huomautti:

-- Mitä joutavia. Mahdotontahan ihmisen on päästä ulos kolmannesta kerroksesta pitkin sileätä seinää, vaikka siinä olisikin vesiränni.

Mutta entinen vanki vastasi, muinaisia tekojansa muistellen:

-- Minä olen sen kuitenkin tehnyt.

Sitten eräs ikkuna aukaistiin, ja kiväärillä varustettu poliisimies asettui siihen.

-- Entä minä? kysyi Falkenberg. -- Mitä minun on tehtävä?

-- Te jäätte tänne, vastasi Jens. -- Te vain turmelisitte koko työmme, jos olisitte mukana tuolla.

Konsulilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella käskyä. Poliisimiesten lähtiessä huoneistosta hän seisoi ikkunassa katsellen vastapäistä taloa, jossa pikku Ada oli vangittuna. Hän oli menehtymäisillään jännityksestä. Hän ei ollut nukkunut pitkään aikaan, ja hänen kaikki hermonsa vapisivat. Mutta nyt hän kai saa kohta nähdä morsiamensa? Elääkö Ada vielä, onko hänen olonsa tukala? Toivo ja pelko vaihtelivat odottajan mielessä. Toivo saada pian sulkea Ada syliinsä. Pelko että konnat ovat tehneet hänelle pahaa, kenties tappaneet hänet, sillä hän tiesi, että "petohämähäkiltä" ja hänen joukkueeltaan saattoi odottaa mitä tahansa. Mutta sietämättömintä hänestä oli seisoa näin lähellä Adaa ja kuitenkin olla pakotettuna ehdottomaan toimettomuuteen.

Toistaiseksi hän ei voinut tehdä muuta kuin jännittyneellä mielenkiinnolla seurata muiden liikkeitä.

Kas, tuolla alhaalla livahti tumma varjo kadun poikki. Se oli kai Jens. Häntä seurasivat muut poliisimiehet, jotka yksitellen äänettömästi hiipivät kadun poikki.

Hän näki heidän kokoontuvan portille, kuuli hiljaista ääntä, ikäänkuin saranain kitinää, ja ymmärsi siitä, että portti oli avattu. Ja sitten meni lähes viisi minuuttia täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Vastapäinen talo oli kuollut ja pimeä, eikä kadultakaan kuulunut askelia mistään. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi tässäkin huoneessa, missä hän nyt oli. Poliisimies seisoi hievahtamatta kivääri käsissä. Ainoa liike, minkä Falkenberg tunsi, oli hänen oman sydämensä kiihkeä jyskytys. Mutta hän tiesi, että tuokion päästä valtava meteli, jyske ja pauke, ammunta ja kirkuna on katkaiseva hiljaisuuden tuossa suuressa, äänettömässä talossa kadun toisella puolen.

Ja nyt se alkoi.

Talon sisästä hän kuuli ryminän, joka ilmaisi, että nyt eteisen ovi murrettiin auki. Särkyvä lasi helisi, ja pirstaleet narskuivat jalkojen alla vihlovasti. Heti senjälkeen kuului mahtava jymähdys, ikäänkuin raskas lyijypaino olisi viskattu seinään, ja sitten hänen korvansa erotti kaukaisia ihmisääniä.

Ja samassa välähti punertava valo eräässä ikkunassa. Se näytti alkavan tulipalon leimahdukselta, mutta se oli vain salalyhdyn valojuova, joka sivuutti ikkunan. Se katosi heti ja ilmestyi jälleen seuraavaan ikkunaan. Ja sitten äänet erottuivat selvemmin, kajahti huutoja, kuului nopeita, äänekkäitä käskyjä. Liehuva, punertava valo ja pirstatun lasin räminä antoi kaamean leiman sille, mitä talon sisäpuolella tapahtui.

Sitten kuului kirkaisu, yksi ainoa vihlova naisen kirkaisu. Ja kohta senjälkeen pamahti revolverinlaukaus. Ja sitten toinen. Eräs ruutu särkyi, lasipalasia putosi helisten katukäytävälle ja hurja meteli kuului yhtäkkiä kovana ja selvänä ikkuna-aukosta. Falkenberg kuuli miehenäänen karjuvan: "Iske häntä päähän!" Mutta sitten melu, äänet ja rähinä sulivat yhdeksi ainoaksi sekamelskaksi.

Falkenberg hyökkäsi ovelle.

-- Minä en kestä enää! huusi hän aivan suunniltaan jännityksestä ja tuskasta. -- Minun täytyy päästä tuonne. Hellittäkää minusta!

Mutta konstaapeli piteli häntä kovakouraisesti käsivarresta ja heitti hänet takaisin.

-- Te ette pääse ulos, sanoi poliisimies tuimasti, niin kauan kuin minä olen täällä.

Samassa hän vilkaisi vastapäistä taloa, astui kiireesti ikkunaan ja valmistautui ampumaan. Falkenberg seurasi hänen katseensa suuntaa -- ja näki olennon, joka kapusi seinää myöten alas pitkin vesiränniä.

-- Se nuori mies oli oikeassa, mutisi konstaapeli. -- Ketterä ihminen voi kuin voikin liikkua vesirännin avulla pitkin sileätä kiviseinää. Mutta tuo ei pääse karkuun.

-- Ammutteko hänet? kysyi Falkenberg tuskan vallassa.

-- Ammun häntä koipeen, vastasi toinen kylmäverisesti ja seurasi olentoa kiväärinpiipulla.

Kun kiipijä oli päässyt katukäytävälle ja lähti juoksemaan pakoon ja talossa ikkuna toisensa jälkeen aukesi ja sadatuksia ja uhkauksia sateli miehen perään, silloin konstaapeli laukaisi.

Pakenija lysähti kokoon kuin riepu.

-- Oikeaan polveen, mutisi konstaapeli laskien pyssyn kädestään.

Falkenberg kurottautui ikkunasta ulos katsellakseen haavoittunutta tarkemmin. Mies-parka kiemurteli ähkyen ajotiellä, koetti kerran toisensa perästä nousta pystyyn, mutta suistui aina takaisin maahan.

Yhtäkkiä Falkenberg kuuli omituista surinaa, joka tuli jostain kaukaa ja kasvoi nopeasti yhä voimakkaammaksi.

Hän kurottautui kauemmaksi ikkunasta ulos ja katsoi pitkää katua alaspäin, mistä tulla tohisi tulisilmäinen hirviö. Se oli automobiili, joka läheni vimmatulla nopeudella.

Se päästi torvestaan pitkän törähdyksen, joka yön hiljaisuudessa kuului villipedon karjunnalta.

Falkenberg peräytyi ikkunasta huoneeseen. Hänen silmänsä etsivät ovea. Hänen äänensä oli kauhusta käheä, kun hän kuiskasi:

-- Se on Valentinen automobiili.

XXI.

Valentinen uusi autonkuljettaja.

Niin äkkiä oli siis tilanne muuttunut Valentinen huoneessa.

Asbjörn Krag luuli jo seisovansa voitonpalmu kädessä, hän vain odotti ilmoitusta apulaiseltaan, jonka oli lähettänyt työhön, kun vaarallinen nainen odottamattomalla kepposella tekikin hänet yhtäkkiä ihan voimattomaksi.

Hän oli hetkeksi unohtanut olevansa suuren ja ovelan rikoksentekijän asunnossa.

Niin varovainen nainen kuin Valentine Kempel, joka oli toiminut suuremmissa oloissa ja viisastunut kokemuksistaan, oli tietysti myös järjestänyt asuntonsa oman päänsä mukaan.

Hän oli ottanut lukuun äkkiyllätyksen mahdollisuuden, ja hänen viisihuoneinen asuntonsa oli vähitellen muodostunut jonkinlaiseksi mäyränluolaksi, jossa oli monta salaista käytävää.

Hän oli aina liittolaistensa ympäröimänä.

Asbjörn Krag olikin alusta pitäen ollut selvillä siitä, että joku tai joitakuita hänen ystävistään oli lähitienoilla.

Mutta pitämällä Valentinea vankina revolverin suun edessä oli salapoliisia onnistunut estää häntä kutsumasta apua.

Lopuksi "petohämähäkki" vihdoin oli taipunut ja ilmoittanut Kragille Adan olinpaikan.

Hän oli ollut näköjään täysin voitettu ja luvannut suostua, kun Asbjörn Krag vaati häntä poistumaan maasta. Mutta viime hetkessä oli hänen mieleensä juolahtanut epätoivoinen ajatus.

Hänen onnistui kutsua apua.

Juuri kun salapoliisi luuli voittaneensa koko pelin, ilmestyi huoneistoon kaksi Valentinen liittolaista, espanjalainen José Ysayo ja saksalainen von Kühnel.

Krag sai ankaran iskun takaraivoonsa ja suistui tajuttomana lattialle.

Roistot köyttivät hänen kätensä ja jalkansa ja jättivät hänet avuttomana makaamaan lattialle. Valentine selitti muutamin sanoin mitä oli tapahtunut ja että hänen oli ollut pakko ilmaista Adan olinpaikka.

-- Mutta vielä ehdimme mahdollisesti estämään Adan vapauttamisen. Automobiili --

Niin, espanjalaisella oli automobiili ulkopuolella valmiina.

Pian matkaan siis.

Ennenkuin he poistuivat Valentinen asunnosta, laskeutui saksalainen polvilleen tutkiakseen, vieläkö Asbjörn Krag oli tajuttomana.

Hän ravisti sidottua poliisimiestä ja kuunteli korva hänen rintaansa vasten.

Noustessaan jälleen pystyyn hän virkkoi: -- Luulisi miehen nukkuvan ikuista unta. Valentine säikähti ja tuijotti Asbjörn Kragia kasvoihin, jotka olivat veriset ja kalpeat.

-- Kuollut? kuiskasi hän.

-- Ei vielä, vastasi saksalainen. -- Saatan kuulla hänen sydämensä sykkivän hiukkasen. Ja kun miehellä on tuollainen ruumiinrakenne (tässä hän kevyesti potkaisi poliisimiestä), ei kestäne kauaakaan, ennenkuin hän on ihan terve ja jaksaa uudelleen ryhtyä taisteluun Valentinea vastaan.

Rauhoituttuaan Asbjörn Kragin tilan suhteen Valentine alkoi kiirehtiä lähtöä.

Jokainen sekuntihan oli hänelle kallis. Hän laski, että Asbjörn Kragin apulainen oli ajanut hevosella Adan kätköpaikalle. Nyt hän oli varmaan jo perillä, niin että oli pakko rientää perään heti paikalla, jos mieli ehtiä jotakin aikaansaada.

Espanjalainen meni hakemaan viereisestä huoneesta yllensä ohjaajaviitan ja -lakin.

Valentine ja saksalainen lähtivät ulos automobiiliin ja asettuivat takaistuimelle.

Oli jotenkin pimeä. Espanjalaisen viipyessä saksalainen sytytti automobiilinlyhdyt, kaksi räikeänkirkasta tulisilmää, jotka syöksivät leveän valojuovan kauas eteensä.

Kukaan heistä ei enää piitannut mitään Asbjörn Kragista. Hänhän oli aivan avuttomassa tilassa. Ensinnäkin tajuttomana, verissään ja pahoin lyötynä, toiseksi sidottuna käsistään ja jaloistaan. Mitäpä enää kannatti pitää lukua hänestä, ajatteli Valentine istuessaan automobiilissa odotellen espanjalaista ohjaajaansa. Krag oli nujerrettu, nyt oli vain kysymyksessä ottaa takaisin mikä oli menetetty, säilyttää panttivanki, estää Adan vapauttaminen.

Mutta hänen ei olisi pitänyt olla niin täysin varma Asbjörn Kragin avuttomuudesta.

Sillä samana hetkenä, kun nuo kolme ihmistä lähtivät huoneesta, Krag avasi silmänsä. Nuo silmät olivat verestävät ja turvonneet, mutta niissä hehkui sittenkin kiihkeä tarmo ja taisteluhalu.

Asbjörn Kragin tajuttomuus oli kestänyt vain muutamia harvoja minuutteja. Hän oli vironnut heti, kun kätensä ja jalkansa olivat köytetyt.

Kun saksalainen kumartui hänen puoleensa, pidätti hän hengitystään, ettei ilmaisisi itseään, ja ääntä päästämättä hän oli ottanut vastaan paronin ystävällisen potkun.

Mutta heti yksin jäätyään hän avasi silmänsä.

Ja sitten tapahtumat vilahtivat hänen aivojensa läpi: Äkillinen odottamaton hyökkäys, isku takaraivoon. Millä ihmeellä roistot olivat saaneet sanan?

Hän katseli ympärilleen.

Tuosta oikealla olevasta ovesta he olivat tulleet. Valentine oli seisonut avoimen kassakaapin edessä ja puhunut hänelle.

Ja hänen oli täytynyt lakkaamatta katsoa Valentinea ja seurata hänen liikkeitään, koska oli alkanut epäillä, ettei tuon kassakaapin laita ollut oikein, vaan että siinä piili jokin salaisuus.

Mutta nyt hän käsitti, miten kaikki oli tapahtunut, mitenkä tuon kavalan naisen oli onnistunut kutsua apua. Valentine oli unohtanut sulkea kassakaapin lähtiessään huoneesta. Asbjörn Krag saattoi paikaltaan, missä makasi, nähdä terässeinäisen kaapin sisään.

Se ei itse asiassa tietysti ollutkaan mikään kaappi, vaan viereiseen huoneeseen johtava kanava. Ja siksi Valentine olikin puhunut hänelle niin kovaäänisesti seistessään kumartuneena "kassakaappiin".

Hän oli puhunut tähän tapaan:

"Niin, hyvä Asbjörn Krag, minä ymmärrän hyvin, että te nyt olette voittanut. Mitäpä voisin tehdä, kun te istutte takanani tähdäten minua revolverilla?"

Mutta sitä hän tietysti ei sanonut imarrellakseen Kragia ja saadakseen hänet entistä vakuutetummaksi voitostaan.

Hän sanoi sen ystävilleen ja apureilleen, jotka varmaan olivat seinän takaisessa huoneessa. Hän ilmoitti heille tilanteen: että salapoliisi oli hänen lähellänsä revolveri ojona.

Se oli samaa kuin käskeä heitä murtautumaan huoneeseen vastakkaiselta puolelta ja hyökkäämään salapoliisin kimppuun.

Ja hänellä oli täysin perehtyneitä pahantekijöitä palveluksessaan. He olivat totelleet käskyä.

Kaikki tämä kiiti salapoliisin aivojen läpi. Hänellä oli tavaton kyky koota kaikki huomiot ja yhdistää ne yhdeksi ainoaksi kuvaksi. Ja se kävi nopeasti. Heti _nähdessään_ kassakaapin hän muisti "petohämähäkin" äänekkään puheen, ja silloin koko asia selvisi hänelle.

Hänen johtopäätöstään tuki se seikka, että hän nyt kuuli espanjalaisen liikuskelevan viereisessä huoneessa ja että tämä melu kantautui hänen korviinsa kuin suppilon kautta, avoimesta "kassakaapista".

Mutta mitä hänen nyt oli tekeminen? Hänen, joka vastikään oli ollut niin lähellä maaliaan. Nyt hän ymmärsi hyvin, että "petohämähäkki" apulaisineen on tuokion kuluttua matkalla Adan luo.

Tuolle ovelalle seurueelle on mitätön pikkuasia voittaa kokematon Jens ja tanakat, mutta hieman yksinkertaiset konstaapelit sekä puolittain sekapäinen Falkenberg.

Oliko siis kaikki hukassa?

Jospa hän olisi tällä hetkellä päässyt irti! Mutta miten? Hänen päänsä oli vielä raskas iskusta, ja inhoten hän tunsi veren hyytyvän poskillaan ja niskassaan. Olihan hän sitäpaitsi köysissä, kädet ja jalat sidottuina, niin että tuskin saattoi liikahtaa. Jonkinlaisen surumielisen alistumisen tuntein Krag myönsi itselleen, että kaiken nyt täytyi olla hukassa. Sillaikaakuin hän virui täällä, saattoi Valentine tehdä mitä hurjimpia tihutöitä, riistää Adan Jensin ja poliisien käsistä ja tällä panttivangilla kiristää mitä tahansa Einar Falkenbergilta, joka oli tuskasta, jännityksestä ja rakkaudesta puolihulluna.

Hän katseli pitkin lattiata. Pöydänjalan vieressä kiilsi jotakin.

Hänen revolverinsa.

Ja oli kuin tämän rakkaan esineen näkeminen olisi antanut hänelle uutta toivoa ja uutta rohkeutta. Kunpa hän saisi sen käsiinsä! Tai kunpa espanjalainen tuolla sisällä lopettaisi peuhaamisensa, niin hän koettaisi vierittäytyä revolverinsa luo.

Asbjörn Krag makasi selällään brysselinmaton kulman päällä. Hän tunsi ankaranpuoleista kipua ihan ristiluittensa kohdalla, sillä hänen allensa oli sattunut jokin kova ja kulmikas esine, joka suorastaan kaivautui hänen lihaansa.

Salapoliisi ymmärsi, että se saattoi olla jokin esine, joka oli pudonnut pöydältä ja joutunut matonreunan alle.

Mutta yhtäkkiä hänelle selvisi mikä se todellisuudessa oli, ja samassa hän oivalsi, ettei hänellä ainakaan vielä ollut syytä heittää kaikkea pelastuksen toivoa. Se oli Valentinen tikari, sama jonka hän oli kätkenyt ruusuvihkoon ja jonka Asbjörn Krag oli karistanut lattialle sanoessaan: "Antakaa se minulle ilman piikkejä."

Tikari oli vierähtänyt matonreunan alle, ja Valentine oli unohtanut sen.

Omituinen ilontunne virtasi Asbjörn Kragin läpi, jännitys valtasi hänet uudestaan, ja nyt hän toivoi, merkillistä kyllä, että espanjalainen viereisessä huoneessa saisi vielä hetkisen haeskella tamineitaan.

Asbjörn Krag alkoi heti hivuttautua matonreunalta lattialle.

Se onnistui pian.

Taakseköytetyillä käsillään hän sitten haparoi altansa tikaria. Vihdein hän sai siitä kiinni.

Hän ymmärsi, että tikari varmaan oli hyvin terävä, sillä hän tunsi käsiensä tahmaantuvan verestä.

Asbjörn Kragissa oli hiukan taitovoimistelijaa. Mikä muille olisi monessa suhteessa ollut mahdotonta, kävi hänelle mahdolliseksi.

Hän katkoi tikarilla nuorat käsistään. Se tosin maksoi hänelle monta veristä naarmua.

Seuraavassa tuokiossa hän oli katkaissut jaloistaankin nuorat. Ja sitten hän vihdoin seisoi lattialla, pystyssä ja vapaana, mutta pahoinpideltynä, kädet ja pää veressä.

Hän kumartui ottamaan revolverin.

Automobiili torven kärsimätön törähdys ilmaisi hänelle, ettei Valentine ollut vielä lähtenyt. He siellä odottivat espanjalaista. Ja espanjalainen don José Ysayo peuhasi edelleenkin huoneessa etsien tamineitaan.

Hän kirosi kuullessaan torventörähdyksen.

Oli ilmeistä, että hän etsi jotakin, mutta löytämättä.

Asbjörn Kragilla oli suunnitelma valmiina.

Hän päätti rohkeasti panna kaikki yhden kortin varaan ja ripeällä kaappauksella valloittaa takaisin mitä oli menettänyt.

Hän tirkisti avoimeen kassakaappiin. Aivan oikein. Täydelleen niinkuin hän oli ajatellut: kassakaapissa ei ollut peräseinää ollenkaan, vaan se johti suoranaisena kanavana viereiseen huoneeseen.

Valentinen tikari hampaissa ja oma revolverinsa oikeassa kädessään Asbjörn Krag ryömi kanavaan.

Toisessa huoneessa hän näki espanjalaisen makaavan suullaan lattialla ja kaivelevan jotakin sohvan alta, hiljakseen kiroillen ja harmitellen, kun ei löytänyt mitä etsi. Yhdellä hyppäyksellä salapoliisi oli hänen niskassaan. Don José ei ehtinyt edes kirkaista. Salapoliisin hyökkäys oli äänetön kuin tiikerin hyppäys. Jäntevillä käsillään hän painoi toisen lattiaan.

Kun espanjalainen sai nähdä kuka hänen kimpussaan oli, tuli hänen kasvoilleen sanomattoman kauhun ilme. Krag kuiskasi hänelle painaen samassa revolverin suun hänen korvaansa:

-- Jos päästätte äänenkään -- -- --

Mutta hänen ei tarvinnut jatkaa uhkausta, sillä espanjalainen oli liian kauhuissaan kyetäkseen ylipäänsä mihinkään. Hänhän oli vastikään nähnyt tämän saman miehen, joka nyt puristi häntä rautaisilla käsillään, makaavan viereisessä huoneessa köytettynä, verissään ja tajuttomana.

Asbjörn Krag oli saanut lujan otteen espanjalaisen kurkusta.

Mutta silloin hän kuuli toistamiseen automobiilitorven äänen, kaksi terävää, kärsimätöntä törähdystä. Asbjörn Krag ymmärsi, että hänen täytyi kiiruhtaa, jos mieli pelastaa tilanteen.

Eikä hän epäröinyt hetkeäkään. Valitsemisen varaa ei ollut.

Pidellen vasemmalla kädellään tukevasti espanjalaisen päätä hän iski oikeassa kädessään olevan revolverin perällä häntä pari kertaa jotenkin rajusti leukaluun alle. Yksi ainoa luja nyrkinisku tuohon paikkaan riittää muuten saattamaan vankimmankin miehen pyörryksiin. Sitä voimakkaammin tietysti vaikutti kova, raskas revolverinperä.

Espanjalainen roisto meni liituvalkeaksi kasvoiltaan, ja hänen silmänsä painuivat umpeen.

Asbjörn Krag hellitti kohta otteensa hänen kurkustaan.

-- Olemme siis vaihtaneet osia, hyvä ystävä, mutisi hän. -- Tästä tulee sinulle ainakin pari tuntia kestävä uni, ja sillä aikaa voi tapahtua ihmeitä.

Temmatessaan espanjalaiselta automobiiliviitan hän lisäsi:

-- Mutta koska nyt kerran olemme vaihtaneet osia, niin on parasta, että teemme sen perusteellisesti.

Hän veti viitan yllensä. Se sopi hänelle mainiosti, sillä hän ja espanjalainen olivat jotakuinkin samankokoiset.

Viitta napitettuna, kaulus pystyssä ja lakki silmille painettuna Asbjörn Krag saattoi hyvästi käydä don José Ysayosta.

Kovalla kolinalla hän riensi portaita alas.

Automobiili odotti porttikäytävässä.

Valentine oli hyvin kärsimätön.

-- No vihdoin viimein sinä tulet, sanoi hän. -- Vitkastelusi käy yhä harmillisemmaksi, don José.

Mutta don José vain nyökkäsi ja mutisi joitakin käsittämättömiä sanoja.

Hän hyppäsi ohjaajanpaikalle ja väänsi ratasta.

Ja automobiili lähti liikkeelle.

Kello oli tällä välin tullut puoli kolme.

Muutamia minuutteja myöhemmin automobiili oli Adan olinpaikan edustalla, ja Asbjörn Krag kuuli talosta melua ja taistelua.

Tuntui kuin Falkenberg olisi hurjistuneena syöksynyt tähystyspaikaltaan huutaen:

-- Se on Valentinen automobiili!

Hänhän ei voinut tietää, että "petohämähäkin" automobiilia tällä kertaa ohjasi salapoliisi Asbjörn Krag.

XXII.

Loppu.

-- Se on Valentinen automobiili! huusi Falkenberg, ja silloin konstaapeli ei enää voinut pidättää häntä pimeässä huoneessa, varsinkin kun kohtaus hämmästytti häntä itseäänkin.

Mistä tämä automobiili saapui? Hälvenevässä hämärässä poliisimies saattoi nähdä, että siinä istui kolme henkeä: nainen, jolla oli liehuva automobiilihuntu, eräs herra hänen vieressään ja sitten ohjaaja, jolla oli automobiiliviitta yllä ja lakki silmille painettuna.

Automobiili oli äkisti pysähtynyt törähtäen ja ankarasti jarruttaen ja sujahtanut ihan jalkakäytävän reunaan. Nyt moottori käydä jyskytti niin, että koko vaunu tärisi ja tutisi. Kadulla huudettiin jotakin, uusia ikkunaruutuja pirstautui vastapäisessä talossa... Poliisimies ryntäsi tavoittamaan Falkenbergia.

Mutta Falkenberg oli jo ehtinyt kadulle. Viime päivien suunnaton jännitys oli kokonaan hävittänyt hänen mielensä tasapainon. Nähdessään jälleen Valentinen apulaisineen hän luuli, että kaikki oli hukassa. Sillä nyt oli varmaan Asbjörn Krag voitettu, kenties surmattu. Hän ei oikein tiennyt mihin olisi ryhtynyt, mutta jokin ylivoimainen tunne käski häntä kostamaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista asetta, mutta sitä hän ei ajatellut hetkeäkään; hän ei tahtonut enää olla toimettomana, ei jaksanut. Hän riensi automobiilia kohti. Mutta juuri aikoessaan hypätä siihen ja karata "petohämähäkin" kimppuun hän kuuli äänen, huudon, joka sai hänet pysähtymään.

Se oli Jensin ääni.

Nuori mies ryntäsi portaita alas ja potkaisi ulko-oven auki niin rajusti, että lasisirpaleet sinkoilivat.

-- Ada neiti on pelastettu! huusi hän.

Silloin "petohämähäkki" nousi seisomaan automobiilissa ja vastasi:

-- Eipä ole.

Se mikä sitten tapahtui, kesti vain muutaman sekunnin.

Jens, jolla oli poliisipamppu kädessä, näki Valentinen ja saksalaisen paronin, joka oli astumassa automobiilista maahan.

-- Vai niin, huusi Jens, sinä olet päässyt karkuun, senkin piru.

Hän alkoi heilutella pamppuaan antaakseen "petohämähäkille" musertavan iskun. Valentine huusi ohjaajalle:

-- Iske maahan tuo mies, pian, José!

Ja Asbjörn Krag -- sillä hänhän se oli ohjaaja -- hyppäsi katukäytävälle mennäkseen tyynnyttämään Jensiä.

Mutta silloin Falkenberg puuttui asiaan. Nyt hän oivalsi hetken tulleen, jolloin hänenkin nyrkkejänsä kerran tarvittiin. Hän ei tietysti tuntenut Asbjörn Kragia autonkuljettajan puvussa, eihän häntä kukaan muukaan läsnäolevista tuntenut. Mutta hän ymmärsi, että Jens seisoi tällä hetkellä yksinään Valentinea ja hänen apulaisiansa vastassa -- vialleammuttu mieskin lähestyi ryömimällä taistelupaikkaa. Ja Falkenberg iski siihen, missä hänen mielestään paraiten tarvittiin, sanalla sanoen hyökkäsi ohjaajan, Asbjörn Kragin kimppuun. Salapoliisi tunsi yhtäkkiä kurkussaan kaksi kovaa kouraa, ja ennenkuin arvasikaan, oli hän kumossa katukäytävällä.

Hän koetti tempautua irti, mutta hurjistuneen, riehuvan Falkenbergin käsivarsissa asui tällä hetkellä vaarallinen voima. Yhtäkkiä Krag tunsi konsulin, ja silloin koko erehdys selvisi hänelle. Hän koetti saada puhutuksi, mutta Falkenbergin kourat puristivat kovasti. Vasta kun automobiililakki putosi salapoliisin päästä, Falkenberg sai nähdä, kenen kimppuun oli karannut, ja hellitti hölmistyneenä rajun otteensa, joka olisi saattanut tehdä kerrassaan lopun Asbjörn Kragista.

Ja samassa kajahti Valentinen hämmästynyt ääni: -- Donnerwetter, meidät on petetty! Tuohan on poliisikoira. Pankaa kone käymään, paroni.

Mutta paroni ei pystynyt enää siihen. Jensin pamppu oli sattunut hänen oikeaan olkapäähänsä. Saksalainen lysähti vaunun nurkkaan.

Silloin "petohämähäkki" jälleen osoitti käsittävänsä tilanteen.

Ykskaks hän oli etuistuimella, moottorihan oli vielä käynnissä, niin että hänen tarvitsi vain vääntää ratasta.

Automobiili ponnahti heti keskikadulle kuin irtipäästetty tiikeri.

Näytti tosiaankin siltä, kuin se olisi hypähtänyt monta metriä, niin raju ja nopea oli lähtö. Sekunnin kuluttua se oli jo kaukana kadulla, ja sitten se mylvähtäen katosi kulman taakse. Valentinen valkoinen huntu liehui kuin lippu sen yläpuolella. Jens oli koettanut tarrautua kiinni automobiiliin, mutta se lennätti hänet erästä lyhtypatsasta vasten, niin että hän jäi hetkeksi makaamaan tajuttomana.

Tällä tavoin "petohämähäkki" pääsi taistelukentältä.

Asbjörn Krag seisoi keskellä katua seuraten katseellaan automobiilin poistumista. Hän ei ruvennut kuuntelemaan konsuli Falkenbergin valituksia.

-- Tapahtunut mikä tapahtunut, sanoi hän. -- Minähän varoitin teitä sekaantumasta asioihin. Missä Ada neiti on, Jens?

Jens kömpi pystyyn katuojasta ja hoiperteli kuin humalainen. Lyhtypatsas oli antanut hänelle ankaran tärähdyksen.

-- Ylhäällä muijan luona, änkytti hän.

-- Muijan?

-- Niin, kolmannessa kerroksessa.