Part 11

-- Koetan seurata ajatuksenjuoksuanne, vastasi Valentine, joka ilmeisesti puhui vain aikaa voittaakseen. -- Jos nyt kieltäydyn antamasta vaatimianne tietoja, mitä sitten tapahtuu? Aiotteko tappaa minut?

-- Aion, sen vannon.

-- Mutta ettehän te sillä pääse askeltakaan lähemmäksi Adaa.

-- Erehdytte. Silloin _te_ olette leikistä poissa, eikä apulaisillanne ole enää mitään aihetta pitää tyttöä vangittuna. Sitäpaitsi meille on oleva pikkuseikka saada ilmi hänen kätköpaikkansa, sitten kun te olette pelistä poissa ettekä enää voi rohkeudellanne ja nerokkaalla oveluudellanne asettaa tiellemme esteitä. Näette siis, ettei minulla ole muuta neuvoa, jos tahdon vapauttaa Adan tänä yönä. Te joko ilmaisette minulle hänen olinpaikkansa tahi ette ilmaise. Jälkimäisessä tapauksessa teen teidät vaarattomaksi.

-- Mutta minä jatkan vielä vähäisen, sanoi Valentine, joka jo puhui aivan tyynesti. -- Edellyttäkää nyt, että suostun esitykseenne ja mainitsen teille jonkun paikan, missä Adaa pidetään piilossa. Mitä takeita teillä on siitä, etten valehtele?

-- Minä odotan, kunnes saan väeltäni sanan, vastasi Krag.

XIX.

Hurja leikki.

Valentinen ilmeestä näkyi, että hän tiesi Asbjörn Kragin tarkoittavan totta uhkauksillaan. Ja totta hän tarkoittikin, sillä hän oli lujasti päättänyt tällä hetkellä väkisinkin ottaa asiasta selvän. Pahimmassa tapauksessa hän oli valmis ampumaan tuon vaarallisen naisen, ja hän tiesi sisimmässään, ettei sellainen teko milloinkaan tuottaisi hänelle tunnonvaivoja, sillä siten hänen olisi onnistunut hävittää paha ja rikoksellinen olento maan päältä. "Petohämähäkki" oli alkanut käydä huomattavan levottomaksi. Hän ei enää tuijottanut kylmäverisesti revolverin suuhun. Hänen silmänsä harhailivat sinne tänne, ja hän kuulosteli jännittyneenä, ikäänkuin odottaen apua jostakin.

-- Yksi minuutti, sanoi Krag.

Salapoliisi oli todella käynyt tavattoman kalpeaksi. Hänen ohuet huulensa olivat miltei valkoiset. Hän tuijotti varmalla katseellaan Valentinea ja tähtäsi revolverilla hänen oikeaan ohimoonsa. Ja samalla hänen mielenmalttinsa oli niin suuri, ettei ase vähääkään vapissut hänen kädessään. Hän tiesi osaavansa varmasti maaliin. -- Puoli minuuttia.

Valentine nousi yhtäkkiä vapisten. Hän oli peloissaan ja kiihtynyt.

-- Seis! huudahti hän.

-- Te siis antaudutte?

-- Niin, minä annan myöten. Saatte tietää missä Ada on.

Krag laski aseensa.

-- Elääkö hän?

-- Elää.

-- Mutta miksi hän sitten ei ole voinut antaa mitään elonmerkkiä itsestään?

-- Siksi että hänet on pantu telkien taa mielenvikaisena.

-- Onko hän... onko hän saanut kärsiä paljon?

Valentine ei vastannut.

-- Jos hän on saanut kärsiä, jatkoi Krag, niin ei teistä kukaan vältä minun kostoani.

-- Minä pelkään teitä, vastasi Valentine. -- Minä ihailen kylmäverisyyttänne ja rohkeuttanne.

Krag seisoi aivan hänen edessään. Kiihtymys ja mielenliikutus oli levittänyt hienoa punaa Valentinen kaulalle ja tehnyt hänet entistä kauniimmaksi.

Valentine ymmärsi mitä Krag ajatteli katsellessaan häntä, ja hymy vilahti hänen huulillaan.

Hän oli saanut osan tavallista varmuuttansa takaisin. Hän puhui tyynesti ja päättäväisesti, eikä ääni vapissut.

Asbjörn Kragilla oli edelleenkin revolveri kädessä, mutta hän piti sen maata kohti suunnattuna.

-- Säästäkää kohteliaisuutenne, sanoi hän. -- Tehkäämme nopeasti loppu tästä kiusallisesta kohtauksesta.

-- Kun minä nyt siis ilmaisen teille mistä Ada on löydettävissä, jatkoi Valentine tyynesti, täytyy minulla kai olla jokin varmuus siitä, että te pidätte mitä olette minulle luvannut.

-- Ulkomaanjuna lähtee huomenna kello yksi päivällä, vastasi Asbjörn Krag. -- Ei kukaan ole estävä teitä lähtemästä siinä junassa.

-- Entä jos en lähde?

-- Olen jo sanonut teille, että siinä tapauksessa saatte vastata seurauksista. Mitä vakavimmin tahdon kehottaa teitä lähtemään. Ellette olisi ollut siksi varovainen, että hankitte suojaksenne Adan panttivangiksi, olisitte jo aikoja sitten istunut lukkojen ja salpain takana. Ennen kello yhtä huomenna ei kukaan koske teihin. Mutta ellette lähde matkoihinne, niin teidät heti vangitaan joukkueinenne. Minä teen tämän myönnytyksen ainoastaan pelastaakseni viattoman nuoren tytön, jolle tietysti jokainen minuutti voi olla kallis. -- Jätän sikseen myös kostotyönne, jonka uhriksi joutui eräs tovereistanne kamariherran maatilalla. Te tapoitte hänet, koska hän alkoi käydä vaivalloiseksi ja tahtoi ilmaista Adan olinpaikan. Hän sai varmaan tekojensa mukaisen lopun. Mutta siitä kaappauksesta, jonka olette aikonut panna toimeen kamariherran talossa, saatte kuin saattekin koreasti luopua, sen minä takaan.

-- Ettekö siis anna mitään muuta varmuutta lupauksenne vakuudeksi? kysyi Valentine kuiskaamalla.

-- En. Muuta vakuutta kuin kunniasanani ette voi saada, rouva Kempel, mutta siinä onkin enemmän kuin tarpeeksi. Jos te puolestanne täytätte osanne välipuheesta, niin tahtoisinpa nähdä mikä minut estäisi täyttämästä omaa osaani..

Valentine katsoi häneen kauan ääneti.

-- Minä uskon teitä, sanoi hän ojentaen hänelle kätensä.

Asbjörn Krag nyökkäsi, mutta ei hievahtanutkaan tarttuakseen ojennettuun käteen.

Valentine vavahti. Hän oli ilmeisesti loukkaantunut syvästi, mutta hän hymyili sanoessaan:

-- Moni mies olisi pitänyt itseään onnellisena, jos olisi saanut suudella kättäni.

Krag ei vastannut.

-- Mutta koska nyt kerran olette voittanut minut, jatkoi Valentine, sallitte ehkä minun antaa teille pienen muiston tästä omituisesta yhdessäolostamme.

-- Muiston?

-- Niin, tämän pienen kukkavihon, vastasi Valentine mielistelevästi.

Ja nyt tapahtui jotain, joka puolta tuntia myöhemmin vaikutti ratkaisevasti vakavassa tilanteessa.

Tällä hetkellä se osoitti ainoastaan, että tuo vaarallinen nainen yhä edelleen taisteli pelastaakseen asemansa; se osoitti, ettei hän kammonnut mitään keinoa, vaan että hän jännittämällä jokaisen hermonsa koetti voittaa pientä pelastuksen mahdollisuutta, pienen pientä mahdollisuutta vapautua tuosta voimakkaasta, tyynestä, kalpeasta miehestä, joka uhkaavana piteli revolveria kädessään.

Tapahtuma oli tällainen:

-- Tämän pienen kukkavihon, sanoi Valentine ottaen pöydältä kimpun vaaleanpunaisia ruusuja.

Ja hänen äänessään oli sillä hetkellä tosiaankin liikuttava avuttomuuden ja toivottomuuden sointu. Hänhän oli vain nainen, ja tahtoihan Asbjörn Krag toki ottaa vastaan kukkavihon, jottei loukkaisi häntä vielä enemmän ja jotta keskustelusta vihdoin tulisi loppu.

-- Minä rakastan rohkeutta ja päättäväisyyttä, ilmenipä se missä tahansa, kuiskasi Valentine astuen ruusukimppu oikeassa kädessään lähemmäksi poliisimiestä. Hänessä oli jälleen jotain kissamaista, hiipivää, jotain tiikerimäistä sulavuutta, joka värisytti Asbjörn Kragia. Ja yhtäkkiä salapoliisi pysäytti hänet äänekkäällä, tuimalla käskyllä.

-- Ei askeltakaan edemmäksi, sanoi hän. -- Jos tulette lähemmä, niin ammun.

Valentine pysähtyi kauhistuneena.

-- Pankaa kukat kädestänne pöydälle, käski Krag.

Valentine viivytteli.

-- Totelkaa silmänräpäyksessä!

Hän laski kukkavihon hiljaa pöydälle.

Asbjörn Krag otti sen varovasti käteensä ja pudisti sitä. _Pitkä, terävä tikari_ oli kätketty vaaleanpunaisten ruusujen keskelle. Nyt se putosi lattialle ja kierähti matonreunan alle.

-- Koska niin tahdotte, sanoi Krag haistellen ruusuvihkoa, -- mutta antakaa se minulle ilman piikkejä.

-- Siinä meni viimeinen keino, mutisi Valentine.

Hän oli nyt todella peloissaan. Hän vapisi kauhusta ja kulki edestakaisin huoneessa kädet rukoilevasti koholla ja katse tähdättynä revolveriin, joka nyt jälleen oli ojennettuna hänen päätänsä kohti.

-- Viimeinen keino, mutisi hän uudelleen.

-- Teiltä on siis mahdoton saada mitään tietoja, sanoi Krag.

-- Ei, ei, vastasi hän nopeasti. -- Saatte tietää kaiken, minä en salaa enää mitään.

Hänen viimeinen keinonsa, murhayritys, oli paljastunut niin nöyryyttävällä tavalla, että epätoivo sen johdosta oli ilmeisesti kokonaan murtanut hänet. Nyt hän oli semmoisessa tuskassa ja sielullisessa hajaannustilassa, että saattoi olla valmis puhumaan mitä hyvänsä, antamaan ilmi liittolaisensa, paljastamaan kaikki salaisuudet.

Asbjörn Krag ymmärsi tämän. Hän oli tutustunut asianlaitaan oikeussaleissa, nähnyt miten rikoksentekijät, kun kaikki tiet ovat ummessa, heittäytyvät suin-päin täydelliseen ja suoraan tunnustukseen, ikäänkuin siitä löytäen vapautuksen.

Ja nyt hänen ei tarvinnut enää kysyä.

-- Ada on täällä Kristianiassa, muka mielenvikaisena, sanoi Valentine. -- Hän asuu erään vanhan, kiltin naisen luona, joka on aivan syytön kaikkeen.

-- Osoite?

Valentine ilmoitti osoitteenkin, erään Töienhavenin lähellä sijaitsevan talon, ja mainitsi kerroksen sekä emännän nimen. Hän puhui hyvin nopeasti, melkein huohottaen, ja sekoitti tunnustukseensa kaikenlaisia vakuutteluja, että hänen oli ollut pakko näin menetellä, että hän luotti Asbjörn Kragin lupaukseen, mitä vapaaseen lähtöön tuli, j.n.e. Poliisimies oli täydelleen masentanut hänet.

Asbjörn Krag kirjoitti tiedonannot pienelle paperipalaselle, jonka ympäri hän sitten kääri nenäliinansa.

Valentine seurasi hänen valmistelujaan mielenkiintoisesti ja näytti tyyntyvän jonkun verran.

Krag astui avoimen ikkunan ääreen, mutta ei silti irroittanut silmiään hetkeksikään Valentinesta.

Hän antoi vihellysmerkin, ja heti kuului kadulta vastaukseksi samanlainen. Siellä oli Jens, hänen tarmokas apulaisensa, odottamassa hänen määräyksiään.

Krag heitti nenäliinan hänelle ja lausui vain nämä kaksi sanaa:

-- Seuraa ohjeita.

Sitten hän sulki ikkunan ja kääntyi jälleen Valentineen päin.

-- Meillä on vielä puoli tuntia aikaa olla toistemme seurassa, sanoi hän. -- Nyt olen lähettänyt väkeni taloon, jonka mainitsitte, ja vähemmässä kuin puolessa tunnissa voin tuskin odottaa heiltä mitään tietoja. Toivon, ettette ole keksinyt taas jotain uutta kepposta minun varalleni.

-- En ole, saatte olla huoleti tällä kertaa, vastasi Valentine. -- Olen menettänyt kaiken.

-- Hyvä. Sittenpä mielisin kysyä teiltä erästä asiaa. Miksi tuo mies-parka siellä Övren kartanossa murhattiin?

-- Minä sain asiasta tiedon vasta sitten, kun se jo oli tapahtunut, vastasi Valentine. -- Hän oli roisto, hän tahtoi kavaltaa meidät. Olin tosin jo kauan epäillyt häntä ja käskenyt väkeäni olemaan varuillaan hänen suhteensa, mutta mitään suoranaista osaa minulla ei ole rankaisemisessa. Tietäkää, herra poliisimies, että meidän kirjoittamattomat lakimme ovat paljon ankarammat kuin yhteiskunnan kirjoitetut. Hän sai muuten ansionsa mukaan. Hän on eläissään tehnyt niin monta rikosta, että kuolemanrangaistus oli enemmän kuin oikeutettu. Mitä minun siihen tulee, että hän oli saanut tunnonvaivoja ja tuumi ruveta paremmaksi ihmiseksi. Hän uhkasi lopulta suorastaan antaa meidät ilmi, ja siksi hänet oli raivattava tieltä pois.

-- Minä näin hänen olkapäässään erään merkin, sanoi Krag istuen yhä revolveri kädessä.

-- Se oli muisto kaleerivankeudesta, mutisi Valentine. -- Hän rupesi meidän mieheksi, kun autoimme häntä karkaamaan sieltä. Hän osoitti mitä mustinta kiittämättömyyttä tahtoessaan sittemmin kavaltaa meidät. Minä en häntä enää muistele.

Salapoliisi katsoi kelloaan.

-- Sinä aikana, mikä meillä on tässä vielä jäljellä, ennenkuin väkeni ilmoittaa minulle, että Ada on löydetty, aloitti hän, voisimme sopivasti ajan kuluksi järjestää muut välimme.

Valentine tuijotti häneen käsittämättä mitään.

-- Tarkoitukseni ei ole, jatkoi Krag, lähettää teitä huomenna ulkomaille aivan rahattomana, mutta teidän on kuitenkin muistaminen, että olen tässä jutussa tavallani konsuli Falkenbergin asianajaja. Hän kääntyi puoleeni saadakseen selkoa kirjainlukon salaisuudesta ja noiden kahdenkymmenenviiden tuhannen kruunun katoamisesta. Te tarjositte kerran Einar Falkenbergille kaksikymmentä tuhatta kruunua hänen veljensä velkojen suoritus-avuksi. Tarjous oli teidän puoleltanne tarkoitettu osittain silmänlumeeksi, osittain solvaukseksi. Falkenberg käsitti sen yksinomaan solvaukseksi. Minä sitävastoin en näe mitään alentavaa siinä, että minä hankin hänelle rahat, mitkä te todenperästä olette varastanut häneltä. Tapoihini kuuluu, että toimitan tehtäväni mahdollisimman perinpohjaisesti, ja ilman noita kahtakymmentäviittä tuhatta ei tämän jutun ratkaisu olisi aivan täydellinen. Toisin sanoen, tahdotteko olla hyvä ja panna nuo varastetut rahat tähän pöydälle?

Asbjörn Krag, joka tunsi "petohämähäkin" ahneuden, odotti nyt jonkinlaista sisunpurkausta tämän pyynnön johdosta.

Valentine rypistikin otsaansa, mutta rypyt silisivät kohta jälleen ja hän kysyi kummastellen:

-- Vaaditteko todellakin sitä?

-- Ehdottomasti.

-- Mutta minulla ei ole rahojani eikä arvoesineitä tässä huoneessa, vastasi Valentine. -- Saatte siis antaa minun mennä noutamaan niitä.

Hän oli jo menossa viereisiin huoneihin, kun revolverin uhkaava liike pysäytti hänet.

-- Seis! huusi Krag. -- Ei askeltakaan.

Valentine kääntyi takaisin, ja salapoliisi pani merkille hänen kasvojensa jännittyneen ilmeen. Kragista tuntui, että tuo nainen jälleen punoi jotain juonta, ja se hermostutti häntä hiukan.

-- Minä en ole niin tyhmä, sanoi hän, että päästäisin teidät muihin huoneisiin.

-- Ajattelin vain noutaa ne kaksikymmentäviisi tuhatta --

-- Niinpä tietenkin. Ja samalla hälyyttää ystäviänne.

-- Ystäväni eivät ole täällä.

-- Sitä en usko. Ja sitäpaitsi olen jo huomannut minne olette kätkenyt rahanne.

-- Todellakin?

-- Vetäkää syrjään tuo vasemmalla oleva verho, juuri se keltainen siinä. Te viivyttelette, näemmä. Minusta tuntuu siltä, kuin te ryhtyisitte vanhaan hurjaan leikkiinne taas, rouva Kempel. Minä en ole yhtä kärsivällinen enää. Nyt kohotan revolverin uudelleen ja pyydän vielä kerran teitä vetämään syrjään nuo keltaiset silkkiverhot.

Valentine repäisi äkisti verhot syrjään. Asbjörn Kragin täytyi hymyillä nähdessään mitä niiden takana piili: seinään upotettu rautaovi ja siinä teräksinen kädensija.

-- Tahdotteko nyt olla ystävällinen ja avata kaapin, hyvä rouva. En pyydä enempää kuin ne kaksikymmentäviisi tuhatta, mutta ne minä tahdonkin saada, sillä ne ovat varastetut päämieheltäni.

Tällä kertaa Valentine ei empinyt sekuntiakaan, mikä ihmetytti Asbjörn Kragia, joka nyt oli oppinut tuntemaan hänen vastahakoisuutensa ja tottunut uhkauksilla karkoittamaan hänet asemasta toiseen.

Tuokion kuluttua kaapinovi oli auki, ja salapoliisi näki vilahdukselta kiiltävän teräsholvin. Seinän täytyi niinmuodoin olla hyvin paksu.

Asbjörn Krag kuuli Valentinen helistelevän avaimia mutisten:

-- Teidän pitää saaman tahtonne perille, Asbjörn Krag, kun kerran tällä tavoin ilkeätte alentua ryöstämään minut paljaaksi. Kaksikymmentäviisi tuhattako niitä piti olla?

-- Niin, kiitos.

Valentine seisoi selin huoneeseen, ja salapoliisi kuuli setelien kahisevan hänen käsissään. Mutta hän ei saattanut nähdä hänen puuhiaan, sillä kaapinovi oli painunut hieman kiinnemmäksi ja peittänyt hänet puoleksi.

Yhtäkkiä Kragista tuntui, kuin kello olisi soinut jossakin.

Hän säpsähti.

-- Kello soi, sanoi hän.

-- Niin kuului, jossain toisessa huoneistossa, vastasi Valentine välinpitämättömästi kassaholvin sisästä, -- mutta jos tahdotte mennä eteiseen katsomaan, niin olkaa hyvä.

-- Ei kiitos, kyllä minä mieluummin istun tässä ja tähtäilen teitä revolverilla oikeaan korvaan. Minä muistutan teitä erinomaisesta ampumataidostani.

-- Hyvä on, Asbjörn Krag, ja tuskin uskotte, miten ihastuttavaa on tietää, että _te istutte vihreässä nojatuolissa ja tähtäätte revolverilla suoraan minun päähäni_.

Hän puhui huomattavan äänekkäästi.

-- Miksi puhutte niin kovalla äänellä? kysyi Krag.

-- Täytyyhän minun puhua ääneen, kun seison selin teihin... Kymmenen tuhatta, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista, neljätoista tuhatta...

Setelit kahisivat edelleen hänen käsissään. Asbjörn Krag hermostui yhä enemmän.

-- Jopa tähän taloon nyt on yhtäkkiä tullut eloa, sanoi hän. -- Eivätkö nuo ole askelia, joita kuulen? Lähestyviä askelia?

-- En tiedä. Palvelustyttö ehkä siellä liikkuu. Seitsemäntoista, kahdeksantoista tuhatta --

Asbjörn Krag istui ja mietti:

Hänellä on revolveri kassakaapissa. Siksi hän niin auliisti avasi oven. Nyt hän kohta kääntyy tännepäin ja laukaisee.

Salapoliisi terotti katsettaan, lujasti päättäen ensimäisen epäilyttävän liikkeen huomatessaan tehdä Valentinen vaarattomaksi.

Mutta samassa yhtäkkiä jääkylmä väre kävi hänen ruumiinsa läpi, sillä nyt hän kuuli aivan selvästi ääntä takaapäin, huoneesta. Joku oviverho vetäistiin kiireesti syrjään.

Asbjörn Krag nousi salamannopeasti kääntyen uutta vaaraa vastaan. Mutta se oli jo myöhäistä.

Huumaava isku jysähti hänen päähänsä, ja hän vaipui lattialle kuin kuollut.

Ikäänkuin sumun läpi hän näki kahdet kasvot, paroni von Kühnelin ja senaattori José Ysayon.

Ja jostakin hyvin kaukaa hän kuuli Valentinen pilkkanaurun.

Sitten hän meni tainnoksiin.

XX.

Automobiili.

Kaksi "petohämähäkin" liittolaista oli siis odottamattomalla tavalla sekaantunut asiaan. Tuo kavala, rikoksellinen nainen oli tehnyt salapoliisille vaarallisen kepposen. Heitettyään aluksi kaiken pelastumisen toivon hän oli sitten käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja erään huoneessa olevan omituisen laitteen avulla -- jonka Krag liian myöhään keksi -- kutsunut paikalle senaattori José Ysayon ja paroni von Kühnelin, nuo kaksi täydellistä pahantekijätyyppiä, jotka olivat hänen uskollisia kätyreitään.

Mutta miten tämä tapahtui ja kuinka Asbjörn Krag taisteli viimeisen epätoivoisen taistelun "petohämähäkkiä" vastaan tuossa salaperäisessä huoneessa, siitä kerrottakoon vasta sitten, kun olemme kuulleet, miten Kragin apulaisen Jensin kävi.

Draaman viimeiset kohtaukset näyteltiin näet samoihin aikoihin kahdella taholla kaupunkia: "petohämähäkin" asunnossa ja erään kadun varrella Töienhavenin lähellä, jonne Asbjörn Krag oli lähettänyt Jensin ja muut poliisimiehet.

Jätämme sentähden toistaiseksi Asbjörn Kragin, joka saatuaan hirvittävän iskun takaraivoonsa suistuu tajuttomana lattiaan, ja seuraamme hänen apulaistaan. Sillä näytelmä päättyy siten, että kehityksen molemmat haarat jälleen yhtyvät ja että Jens peräti vaarallisessa seikkailussa kohtaa jälleen isäntänsä. Tapaukset kehittyvät vimmatulla nopeudella. Kuluu tuskin kahta tuntia siitä hetkestä, jolloin isku kohtaa Asbjörn Kragin, ennenkuin koko juttu saa ratkaisunsa. Mutta katsokaamme mitä tapahtui.

* * * * *

"Petohämähäkin" oli siis ollut pakko ilmoittaa Asbjörn Kragille missä paikassa Adaa pidettiin vankina. Tämän osoitteen sekä muutamia menettelyohjeita Asbjörn Krag oli sitten lähettänyt ikkunasta Jensille, joka oli odottanut ulkopuolella yli puolen tuntia. Tämä entinen rangaistusvanki, joka nyt niin suurella innolla palveli kelpo poliisimiestä, oli heti kadonnut kaupungin pimeille kaduille.

Sillä välin Einar Falkenberg odotteli vaunuissa poliisiaseman ulkopuolella. Hän oli saapunut määrätyllä kellonlyönnillä.

Asbjörn Krag ei ollut sanallakaan ilmaissut Falkenbergille mitä oli tapahtuva tai mitä hän aikoi tehdä lähdettyään Grand Hotelin juhlasta Valentinen seurassa. Falkenbergilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin odottaa; hän ei voinut ryhtyä kerrassaan mihinkään. Ja juuri tämä ehdoton toimettomuus vaikutti, että hänen epätoivonsa ja jännityksensä yhä kasvoi.

Hän istui umpinaisissa vaunuissa katsellen ikkunasta poliisimiehiä, joita tuli ja meni hänestä mitään välittämättä. Kaikki alkoi tuntua hänestä yhä käsittämättömämmältä ja arvoituksellisemmalta. Mutta että jotain tavatonta oli tekeillä, sen hän saattoi päättää siitä vilkkaasta elämästä, mikä vallitsi tuossa muulloin niin rauhallisessa poliisikamarirakennuksessa. Kaikki ikkunat olivat valaistut. Ja poliisilaitos olikin todella kovassa puuhassa tämän jutun takia. Etsivän osaston päällikkö istui konttorissaan turhaan koettaen saada jotain johtoa asiaan telefonoimalla ja lennättämällä sähkösanomia ja pikalähettejä ympäri kaupunkia. Ja missä Asbjörn Krag oli? Miksei hän näyttäytynyt? Levottomuus etsivässä osastossa tänä yöllisenä hetkenä muistutti sotajoukon yleisesikunnan vilkasta hyörinää juuri ennen taistelun alkua, kun ratkaiseva hyökkäys on suunnattava vihollista vastaan.

Falkenberg istui ulkona vaunuissa ja katsoi vähintään sadasti kelloaan. Määräaika oli juuri loppuun kulumaisillaan ja hänen toivonsa peräti katoamaisillaan, kun Jens pisti nokkelat kasvonsa vaununikkunasta sisään ja kysyi:

-- Konsuli Falkenberg?

-- Niin.

-- Minä tulen Asbjörn Kragin luota.

Falkenberg aikoi hypätä vaunuista, mutta Jens pidätti häntä.

-- Istukaa rauhassa, sanoi hän, minä tulen pian takaisin.

Ja sitten hän katosi.

Konsuli odotti taas lähes viisi minuuttia. Sitten vaununovi aukesi ja kolme siviilipukuista poliisikonstaapelia astui sisään. Jens kapusi kuskipenkille ajurin viereen ja osoitti tälle minne hänen oli ajettava. Vaunut vierivät Plöensbakkea alas, pitkin Suurkatua ja saapuivat pian Trondhjemin-tielle. Konsuli kuuli, että perässä ajoivat toiset vaunut. Nekin olivat täynnä poliiseja. Matkalla ei puhuttu mitään, ja kun Falkenberg koetti kysellä vieressään istuvalta konstaapelilta, niin tämä vastasi:

-- Hs, ei saa puhua.

Vihdoin vaunut pysähtyivät jollekin autiolle kadulle. Kun vaununovi avattiin, saattoi konsuli erottaa Töienhavenin mustat puunlatvat, jotka häämöttivät yöllistä taivasta vasten.

Poliisimiehet hyppäsivät nopeasti maahan molemmista ajoneuvoista, ja kuskit saivat käskyn ajaa eteenpäin. Oli kuutamo, ja talorivien mahtavat varjot peittivät kohta poliisimiehet. Nämä seisoivat suuren nelikerroksisen kivitalon edustalla, jonka kaikki ikkunat olivat pimeinä.

Jens oli koko ajan ollut johtajana; hän toimi Asbjörn Kragin nimessä ja hänen ohjeittensa mukaan. Hän otti avaimen taskustaan ja päästi itsensä ja kaikki muut talon ovesta sisään sekä lähti sitten etumaisena nousemaan portaita. Toisessa kerroksessa hän pysähtyi ja soitti ovikelloa erikoisella tavalla.

Kun Falkenberg tällöin kuiskasi kysymyksen, missä oltiin, niin muuan poliisi vastasi:

-- Eräässä Asbjörn Kragin asunnossa.

Heti senjälkeen kuului sisäpuolelta askelia, ja vanha, puolipukeissa oleva harmaapartainen mies avasi hiljaa eteisen oven. Poliisimiehet astuivat sisään.

Konsuli Falkenberg kummastui suuresti nähdessään, että asunto, johon kuului kaksi pientä huonetta, oli kirkkaasti valaistu. Mutta ikkunoissa oli niin paksut uutimet, ettei pienintäkään valonsädettä päässyt ulos.

-- Kävipä somasti, kuiskasi Jens, kun sattui Asbjörn Kragilla olemaan asunto täälläkin, ihan vastapäätä sitä taloa, jossa meidän on käytävä.

Huoneet olivat köyhänlaisesti kalustetut, mutta seinillä riippui joukko aseita.

Jens otti erään kiväärin ja tarkasti sen makasiinia. Ladattu oli. Hän antoi kiväärin eräälle poliisikonstaapelille ja sanoi:

-- Te joka ammutte niin hyvin -- voitteko osata kadulla juoksevaa miestä jalkoihin -- siis haavoittamatta häntä hengenvaarallisesti?

Poliisimies hymyili.

-- Osaan toki vaikka ohimoon, sanoi hän, niin varma olen taidostani.

-- Hyvä on, mutta teidän on osattava häntä jalkoihin. Asettukaa tähän ikkunaan. Ja sillaikaa me menemme kadun poikki vastapäiseen taloon, _jossa on_...

Falkenberg tarttui häntä käsivarteen.

-- Ada? kysyi hän.

-- Niin.

-- Mutta menkäämme sinne heti paikalla. Mitä te odottelette?

Jens katsoi hyvin paheksuvasti häneen.

-- Ette nähtävästi tiedäkään mitä on kysymyksessä, sanoi hän vetäen taskustaan paperipalasen ja näyttäen sitä Falkenbergille.

Paperi sisälsi Asbjörn Kragin tiedonannon. Ja siihen oli salapoliisi kirjoittanut:

"Menetelkää äärettömän varovaisesti. Ei vähintäkään melua. Voi käydä niin, että Ada saa surmansa, jos hänen vartiansa huomaavat vapauttajain olevan läheisyydessä."

-- Ymmärrättekö nyt? kysyi Jens.

Falkenberg ymmärsi ja vaikeni.

Sitten sammutettiin tulet huoneessa, paksut uutimet vedettiin hiljaa syrjään, ja poliisimiehet kokoontuivat ikkunaan. Oltiin toisessa kerroksessa. Katu oli autio ja pimeä, eikä vastapäisen talon ikkunoista yksikään ollut valaistu.