Part 10

Falkenberg ei vastannut. Hän näytti salapoliisille sormusta, jota piti vapisevassa kädessään.

-- Tämä, sanoi hän, tämä oli kirjeen sisällä. Se on kihlasormus, jonka olen antanut Adalle.

-- Sittenhän asia on päivänselvä. Ada on noiden ihmisten luona.

-- Ja niinmuodoin _minäkin_ olen noiden petojen vallassa.

-- Ette ehkä luota enää minuun?

-- Luotan kyllä teihin, mutta mitä minun pitää tekemän?

-- Teidän pitää _ainoastaan_ luottaa minuun, vastasi salapoliisi. -- Kuka teille toi kirjeen?

-- En tuntenut häntä. Joku nuori tyttö se oli. Hän tuli vastaani pimeässä, kun kävelin kadulla, ja pisti kirjeen käteeni. Ja kun katsoin ympärilleni, oli hän kadonnut ihmisvilinään. Luettuani kirjeen läksin heti tänne.

Asbjörn Krag katsoi kelloaan.

-- Vieläkö muistatte suunnitelmamme? kysyi hän.

-- Muistan, mutta eikö meidän nyt ole luovuttava siitä?

-- Ei.

-- Onko _hän_ -- -- -- onko hän vielä siellä? kysyi Falkenberg osoittaen päällään ylöspäin.

-- "Petohämähäkki", tarkoitatte?

-- Niin.

-- On. Me syömme yhdessä päivällistä, kuten tiedätte.

-- Minun tekisi mieleni kuristaa hänet! huudahti Falkenberg nyrkkiä puiden.

-- Sitä ette saa tehdä, sanoi poliisimies hymyillen. -- Ette ainakaan ennen kuin minä olen juonut viimeisen lasin samppanjaa hänen kanssaan.

XVII.

Peili.

Konsuli Falkenberg katsoi ihailevasti ystäväänsä ja suojelijaansa.

-- Miten tyyni te olette! virkkoi hän. -- Ja minä istun tässä joka hermo väristen levottomuudesta.

-- Minä olen tyyni sentähden, että tiedän mitä tahdon.

-- Minun on siis tavattava teidät vaunujen kera, niinkuin sovittiin?

-- Tietysti.

-- Ja te aiotte vapauttaa Adan tänä yönä?

-- Niin.

-- Mutta tiedättekö sitten missä hän on?

-- En.

-- Kuinka saatte sen tietää?

-- Minä saan sen tietää "petohämähäkiltä", vastasi salapoliisi.

-- Hän ei sitä ikinä ilmaise teille.

-- Minulla on keino, millä pakotan hänet sen tekemään.

-- Onko se niinsanottu viimeinen keinonne?

-- On. Mutta nyt teidän täytyy lähteä. Laittautukaa täältä pois niin, ettei kukaan huomaa kuka te olette.

-- Kyllä koetan. Hyvästi näkemiin.

-- Hyvästi yöhön asti.

Salapoliisi astui tyynesti peilisalin läpi, jonne hieno premiääriyleisö alkoi kokoontua.

Kun hän jälleen saapui rokokosaliin, ottivat ratsumestari ja arkkitehti hänet jotenkin äänekkäästi vastaan. Jälkimäinen selitteli hänelle herttaisen hauskasti, että hän oli viipynyt kauan poissa ja että häntä oli kaivattu.

-- Niin, vastasi poliisimies istuutuen jälleen pöytään, -- minä myönnän, että kymmenen minuuttia on pitkä aika tänä iltana.

Samassa hän huomasi, että hovimestari oli kadonnut. On siis koetettu urkkia, ajatteli hän. Mutta ei ainoakaan ilme hänen kasvoissaan osoittanut jännitystä.

Valentine, joka oli vain hiukkasen maistellut laseistaan, kävi tarkkaavaiseksi kuullessaan hänen sanansa.

-- Miksi kymmenen minuuttia on pitkä aika tänä iltana? kysyi hän hymyillen mielistelevästi.

-- Teidän seurassanne, hyvä rouva Kempel, on jokainen minuutti kallisarvoinen.

Ratsumestari murahti hyväksyvästi hänen kohteliaisuudelleen, mutta "petohämähäkki" kävi miettiväisen näköiseksi. Näytti siltä, kuin hän olisi pannut syvemmän merkityksen Asbjörn Kragin sanoihin.

Salapoliisin suureksi helpotukseksi oli vihdoin päästy kutakuinkin selviämään ruokalajeista. Pöytään oli tuotu hedelmiä, leivoksia ja vanhaa viiniä.

Silloin seurue nousi pöydästä. Arkkitehti ja ratsumestari punoittivat kovasti, ja Valentinenkin poskille oli ilmestynyt hieno punerrus, joka yhä kohotti hänen harvinaista, vierasmaalaista kauneuttaan.

Hän pyysi Asbjörn Kragia tarjoamaan hänelle käsivartensa, ja salapoliisi vei hänet ihanaan, palmujen verhoamaan lehtimajaan, jonne paraikaa katettiin kahvipöytää.

Molemmat toiset herrat harhailivat ympäri huonetta reuhaten ja leikkiä laskien.

Samassa orkesteri alkoi soittaa Chopinin surumarssia, ja arkkitehti iloissaan nauraa hihitti tälle omituiselle päähänpistolleen.

Ensimäiset aavemaiset soinnut kuullessaan Valentine tahtomattaankin äännähti: "Huh!" ja vavahti.

-- Tämähän on kuin hautajaisissa, kuiskasi hän Asbjörn Kragille.

-- Kuka tietää, vastasi poliisimies hirvittävän totisena, -- saattaa olla kuolema lähellä.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi Valentine pysähtyen.

-- Minä otan laskelmissani aina lukuun kuoleman, vastasi Krag.

-- Pelkäättekö kuolemaa?

-- En, en vähintäkään. Kun aika tulee, alistun siihen mielelläni. Mutta niin kauan kuin olen elossa, käytän sitä hyväkseni.

-- Mitä arvoituksellisia sanoja! ihmetteli Valentine. -- Voitteko käyttää kuolemaa hyväksenne?

-- Voin. Kun kaikki muu pettää, on kuolema viimeinen keinoni.

Valentine katsoi häneen tutkivasti, epävarmana.

-- Se on musiikin syytä, sanoi hän. -- Tämä omituinen surusoitto tekee teidät alakuloiseksi.

Hän aikoi lähteä toisten herrain luo, jotka paraikaa olivat sikareja valikoimassa, mutta Asbjörn Krag pysäytti hänet lempeästi.

-- Odottakaa hetkinen, sanoi hän. -- Tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa.

-- Kysykää pois.

-- Tehän se pyysitte arkkitehtiä panemaan toimeen nämä päivälliset. Miksi halusitte niin mielellänne tutustua minuun?

Kaunis leski rypisti otsaansa ja loi harmistuneen katseen arkkitehtiin, ikäänkuin olisi ollut vihoissaan salaisuutensa ilmi tulemisesta.

-- Minusta on hauskaa, kun saan laajentaa tuttavapiiriäni, vastasi hän. -- Sitäpaitsi olen kuullut, miten rohkeasti te esiinnyitte klubissa. Sanalla sanoen, minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että tapaisin teidät.

-- Odotitteko minun tulevan?

-- Miksi sitä kysytte?

-- Olen vakuutettu, että luulitte minun jäävän tulematta.

-- No niin, koska kysytte noin suoraan, saatan mielelläni tunnustaa luulleeni niinkuin sanoitte.

-- Minä olisinkin hyljännyt kutsun, ellei eräs erityinen, hyvin tärkeä syy olisi saanut minua tulemaan.

-- Todellakin? Mikä se syy oli?

-- Minun täytyi tavata teidät, puhutella teitä.

-- Täytyi?

-- Niin, minun täytyi. Ja nyt pyydän kahdenkeskistä puhelua kanssanne.

-- Tällä hetkellä se on mahdotonta.

-- Sen kyllä näen. Mutta juhlan loputtua?

-- Yöllinen keskustelu siis. Tohdinko kysyä missä?

-- Mieluimmin teidän kotonanne.

Valentine nauroi.

-- Siihen en voi mitenkään suostua, sanoi hän.

-- Aiotteko jonnekin muualle?

-- En, ajan suoraa päätä kotiin.

-- Hyvä. Sitten voimme ajaa yhdessä. Vai pelkäättekö minua ehkä?

-- Luuletteko minua pelkuriksi? Silloin ette tunne minua. Minä en pelkää ketään enkä mitään.

-- Sovittu siis?

Valentine mietti hetkisen.

-- Teidän tarmokkaat kasvonne herättävät minussa kunnioitusta, sanoi hän. -- No niin, olkoon menneeksi. Sitten saan ainakin olla varma, ettette murtaudu asuntooni, lisäsi hän hymyillen. -- Ja sitäpaitsi luulen kyllä voivani luottaa teihin.

Krag ja Valentine siirtyivät sitten toiselle puolen salia arkkitehdin ja ratsumestarin luo, jotka siellä haastelivat mitä kauheinta pötyä.

Asbjörn Kragin täytyi itsekseen ihailla Valentinen mielenmalttia. Todennäköisesti hän käsitti, että kaivosinsinööri oli joku muu kuin mikä uskotteli olevansa, ja että oli tulossa vakava kohtaus, mutta hän salasi täydellisesti jännityksensä ja mielenliikutuksensa.

Kello alkoi vähitellen lähestyä kahtatoista. Valentine sanoi haluavansa lähteä.

Sekä ratsumestari että arkkitehti riensivät oitis tarjoamaan vaununsa hänen käytettävikseen, mutta Valentine teki kädellänsä torjuvan liikkeen.

-- Insinööri Kvam on ollut ystävällinen ja tarjonnut minulle paikan vaunuissaan, sanoi hän. -- Me asumme samalla taholla.

Kun Valentine ja Krag ajoivat pois, seisoivat molemmat muut kavaljeerit hieman nuivilla nenin.

Arkkitehti huomautti:

-- Insinöörin vaunuistako hän puhui? Ymmärrätkö sinä sitä, ratsumestari? Tuossa hän jumaliste ajaa omissa wieniläisvaunuissaan.

Ratsumestari yritti turhaan asettaa lornettia silmälleen.

Ei, se oli hänestäkin käsittämätöntä. Hän oli aivan ymmällä.

He keksivät lopulta lähteä peilisaliin lohduttautumaan vielä viimeisellä, vihoviimeisellä lasilla.

Sillaikaa "petohämähäkki" ja Asbjörn Krag ajoivat Valentinen asuntoon Oskarinkadun varrelle.

Valentine itse avasi portin ja lähetti vaunut pois.

Krag katseli ympärilleen.

Koko talo oli pimeä.

Asuntoon saavuttua Valentine sytytti sähkövalon. Hän pyysi Kragia istuutumaan salonkiin luvaten tulla kohta takaisin.

Heti hänen poistuttuaan Krag tutki pikaisesti huoneen. Se oli hyvin hieno salonki, täynnä kallisarvoisia taljoja ja silkkipäällyksisiä huonekaluja.

Hän pani erityisesti merkille komean venetsialaisen peilin, joka riippui seinällä poimukkaiden verhostimien välissä. Peilipöydällä oli antiikkinen uurna.

Ikkunain edessä oli paksut uutimet. Krag kävi niitä tarkastamaan, vetäisi syrjään toisen verhon ja katsoi alas. Hän avasi ikkunan. Alhaalla oli kuohkeamultainen puutarhakaistale.

Hätätilassa, ajatteli hän, voin siis hypätä tästä ulos, jos vastoin odotustani joutuisin yllätetyksi.

Hän jätti ikkunan auki ja pani tuulisäpin kiinni, mutta veti uutimet jälleen eteen.

Kun ilma oli tyyni ja lämmin, ei huoneessa lainkaan huomannut ikkunan aukioloa.

Tuskin oli Asbjörn Krag ehtinyt toimittaa tarkastuksensa, ennenkuin Valentine kiireesti astui salonkiin. Hänellä oli edelleenkin punainen silkkipukunsa yllään, mutta mustan timanttikoristeen hän oli jättänyt pois.

Krag näki heti, että hän oli nyt melkoista totisempi kuin muutama minuutti sitten -- Grand Hotelin valaistussa juhlasalissa. Häneen oli tullut jotain hermostunutta ja levotonta.

-- Minua väsyttää kovin, puheli hän, ja siksi pyytäisin teitä sanomaan sanottavanne mahdollisimman lyhyesti. On jo myöhä.

-- Minullakin on hyvin vähän aikaa, vastasi Asbjörn Krag. -- Ennen puoli kahta tänä yönä minun on pelastettava eräs ihmishenki. Olemmeko kahden?

Valentine nyökkäsi.

-- Eikö viereisessä huoneessakaan ole ketään kuuntelijaa.

-- Ei.

Asbjörn Krag meni nopeasti suuren peilin luo ja otti käteensä antiikkisen uurnan.

-- Kaunis esine, sanoi hän ihastellen, -- erittäin kaunis esine. Ja luultavasti hyvin kallisarvoinen.

-- Onko uurnalla mitään tekemistä meidän keskustelumme kanssa? kysyi Valentine kummastellen.

-- Ja tämä peili, jatkoi Krag aivan tyynesti, -- on hyvin kaunis peili.

Kun hänen piti asettaa uurna takaisin peilipöydälle, liikahti hän jotenkuten kömpelösti, niin että tulikin sysänneeksi uurnalla peilin lasia.

Peili särkyi, ja sirpaleet putosivat helisten lattialle.

-- Pyydän anteeksi, sanoi Krag ihan onnettoman näköisenä, -- pyydän tuhannesti anteeksi. Mielihyvällä otan korvatakseni peilin.

Valentine seisoi sanattomana hämmästyksestä nähdessään hänen ilmitahallisen hävitystyönsä.

Mutta Krag pisti tyynesti kätensä suureen aukkoon, jonka oli lyönyt peiliin. Vastassa oli villainen kangas, joka antoi myöten hänen painaessaan.

-- Sitä arvelinkin, mutisi hän ja työnsi koko peilin syrjään. -- Minusta ihan tuntui, että tämä kaunis peili kätki taaksensa aukon.

Peilin takana oli vain tumma oviverho. Krag tempasi sen syrjään ja kuuli samassa oven paukahtavan kiinni viereisessä huoneessa. Hän hyppäsi sinne, sai hapuilemalla käsiinsä sähkönappulan ja väänsi valon.

Hän seisoi ruokasalin tapaisessa. Luotuaan nopean silmäyksen ympärilleen hän näki, ettei huoneessa ollut ketään ihmistä. Mutta selvää oli, että sieltä oli joku juuri lähtenyt, urkkija, joka oli aikonut peilin takana kuunnella keskustelua.

Krag meni ovelle ja pani sen salpaan.

Sitten hän kääntyi ja palasi rikkinäisen peilin ohitse takaisin hienoon salonkiin, missä Valentine aivan tyynenä odotti häntä.

Hän salpasi salonginovenkin.

Sitten hän kääntyi "petohämähäkkiin" päin.

-- Minä ihailen teitä, sanoi hän. -- Hiljainen tyyneytenne herättää minussa todella kunnioitusta.

-- Ja minä olen aivan sanattomana teidän julkeutenne takia, vastasi Valentine.

-- Kadutteko että päästitte minut sisään?

-- En, vastasi "petohämähäkki", ja hänen silmänsä välähtivät voitonriemuisesti. Sitten hän lisäsi:

-- Minusta tuntuu siltä, että olette mennyt satimeen, herra salapoliisi.

Asbjörn Krag kohautti olkapäitään.

-- Puhukaamme nyt vakavasti keskenämme, sanoi hän. -- Väylä on selvä.

XVIII.

Kuoleman edessä.

Valentine oli käynyt hyvin kalpeaksi. Nähdessään Asbjörn Kragin uhkaavan käytöksen hän astui soittokelloa kohden kutsuakseen apua.

Salapoliisi oivalsi silmänräpäyksessä hänen liikkeittensä tarkoituksen. Samassa tuokiossa hän kiskaisi sähköjohdon poikki.

-- Älkää yrittäkö huutaa, sanoi hän, se kävisi teille kalliiksi.

Valentine seisoi nyt hievahtamatta paikallaan nojaten erään tuolin selkämykseen. Hän oli silminnähtävästi tavattoman kiihtynyt. Hänen rintansa kohoili nopeasti, ja hänen suuret, tummat silmänsä ihan säkenöivät raivosta.

-- Aiotteko murhata minut? kysyi hän.

-- Mahdollisesti, vastasi Krag.

Hän osoitti erästä nojatuolia.

-- Istukaa, sanoi hän. -- Minulla on ainakin sitä ennen hieman puhuttavaa teille.

-- Sitä ennen?

Salapoliisi katsoi Valentineen.

-- Te olette ihan kalpea, jatkoi hän. -- Te tuotatte minulle pettymyksen, rouva Kempel.

-- Pettymyksen?

-- Niin, sillä minä olen aina tuntenut olevani siinä uskossa, että teitä on mahdoton saada pelkäämään.

Valentine teki kieltävän liikkeen kädellään ja aikoi vastata, mutta ei saanut sanaa suustaan.

-- Ja minä voinkin vakuuttaa teille, sanoi Asbjörn Krag totisesti ja kovemmalla äänellä, -- ettette vielä milloinkaan ole ollut vaarallisemmassa asemassa kuin nyt.

-- Todellakin? Täälläkö omassa asunnossani, omassa yksityissalongissani?

-- Niin.

-- Kuinka teille voi juolahtaa mieleenkään, että minä muka pelkään?

-- Sehän näkyy aivan selvään. Koko käytöksenne sen todistaa. Katsokaa miten kätenne vapisee.

Valentine veti kätensä vaistomaisesti pois.

-- Te siis tunnette minut, jatkoi Asbjörn Krag. -- Minä en ole kaivosinsinööri Kvam.

-- Sitä olen koko ajan aavistanut.

-- Olen salapoliisi Asbjörn Krag.

-- Tokkohan.

-- Keneksi sitten luulette minua?

-- Joksikin pahantekijäksi. Ehkä murtovarkaaksi tai murhaajaksi. Poliisimies ei tällä tavoin tunkeudu yksityiseen asuntoon.

-- Tuo on pelkkä puheenparsi, sanoi Krag. -- Te ymmärrätte erittäin hyvin kuka minä olen ja tiedätte asianikin.

Valentine ei vastannut.

-- Eiköhän istuta? kysyi Krag. -- Minulla olisi teille puhumista.

-- Ennenkuin murhaatte minut?

Krag kohautti olkapäitään.

-- Riippuu siitä, millaiseksi keskustelumme muodostuu, sanoi hän.

-- Mutta ellen minä nyt tahdo puhua kanssanne?

-- Hätätilassa minä pakotan teidät siihen.

-- Minä haen apua. Avaan ikkunan ja huudan apua.

Hän lähestyi ikkunaa.

Asbjörn Krag veti taskustaan revolverin ja tähtäsi häntä.

-- Silloin joudutte heti ammutuksi, sanoi hän painokkaasti.

Valentine katsahti Kragin uhkaaviin kasvoihin ja seisahtui.

-- Näytte viivyttelevän, sanoi salapoliisi. -- Olette luultavasti ennenkin seisonut revolverin suun edessä. Te ymmärrätte milloin tosi on kysymyksessä, milloin pelkkä leikinteko. Olkaa ihan vakuutettu, rouva Kempel, minä en vielä milloinkaan ole ollut niin totinen kuin nyt olen.

Valentine astui askelen ikkunaa kohti, mutta pysähtyi jälleen. Sitten hän tuli yhtäkkiä aivan tyyneksi. Hän astui suoraan Asbjörn Kragin kiiltävän revolverin eteen ja sanoi äänellä, joka ei ilmaissut vähintäkään mielenliikutusta:

-- Herra poliisimies, tahdon kuulla teitä. Istukaa.

Valentine istahti pöydän ääreen ja katsoi kysyvästi Asbjörn Kragiin, joka istuutui häntä vastapäätä. Salapoliisi laski revolverin pöydälle.

-- Minua väsyttää, sanoi Valentine. -- Teillä ei mahda olla kovin paljon minulle puhuttavaa. Annan teille kaksikymmentä minuuttia.

Asbjörn Krag katsoi kelloaan.

-- Siinä on enemmän kuin tarpeeksi, sanoi hän. -- Kymmenessä minuutissa minun pitää suoriutua teistä. Kello puoli kahdelta Falkenberg odottaa minua vaunuineen. Siis, mennäkseni suoraan asiaan, _missä Ada on?_

Valentine hytkähti väkisinkin, eikä tämä liikahdus jäänyt Kragin valppaalta silmältä huomaamatta.

-- Ada? vastasi Valentine. -- Mistä minä tietäisin? En tunne ketään sen nimistä.

-- Te olette jo ilmaissut itsenne, sanoi Krag. -- Suotta kulutatte aikaa moisilla verukkeilla.

-- Ettekö tahdo selittää tarkemmin? kysyi Valentine hymyillen ivallisesti.

-- Mielihyvällä, vastasi Krag. -- Olen poliisimiehenä, jo aikoja ennen kuin konsuli Falkenberg kävi luonani, suurella mielenkiinnolla tutkinut teitä ja toimianne. Minulle selvisi heti, että kaunis Valentine, joka niin pian oli osannut valloittaa koko kaupungin, oli rikoksentekijä. Teidän tietänne, hyvä rouva, on viimeisten viiden vuoden aikana osoittanut sarja salaperäisiä kuolemantapauksia, etupäässä itsemurhia. Ostenden ja Monte Carlon salaisilta poliiseilta olen saanut tietoja, joiden suhteen ei voi erehtyä. Te puuhailette rosvojoukon etunenässä, joka viime aikoina on kulkenut Euroopan halki ryöstäen. Minä ihailen oveluuttanne. Tuontuostakin on joku apureistanne sortunut, joutunut poliisin ansoihin tai kuollut. Mutta te olette aina osannut selviytyä kiinni joutumatta. Tarvitseeko minun luetella mitä kaikkea te olette tässä kaupungissa pannut toimeen? Te olette ryöstänyt Falkenbergin kassakaapin. Tiesitte minkä nimisen naisen kanssa hän on salakihloissa ja arvasitte hänen käyttäneen tätä nimeä kirjainlukkonsa avaimena. Te olette kyninyt puhtaaksi hänen veljensä ja tehnyt hänet onnettomaksi, niin että hän vihdoin päätti päivänsä omin käsin. Älkää yhtään hymyilkö noin ylimielisesti, rouva Kempel, hän oli kunnon poika, mutta siinä kohden olen yhtä mieltä kanssanne, että hän oli heikko ihminen. Sittemmin olette koettanut antaa Einar Falkenbergille tuhoisan iskun panemalla erään kätyrinne syyttämään häntä pelipetoksesta. Hanke meni myttyyn, koska minä, kuten kyllä olette ymmärtänyt, älysin juonen ja tein sen tyhjäksi viime hetkessä. Eikä teistä voine olla muuta kuin kohtuullista, että käytin tilaisuutta kääntääkseni skandaalin teidän kätyriänne vastaan. Lopuksi olette koettanut kostaa ja turvata horjuvaa asemaanne ryöstämällä panttivangiksenne viattoman nuoren tytön, Adan. Minä ymmärrän, hyvä rouva Kempel, että teillä on suuret suunnitelmat täällä Kristianiassa, missä on siksi runsaasti varakkaita nuoria miehiä ja missä on niin helppo rosvota, täällä kun ei olla totuttu moisiin suurisuuntaisiin yrityksiin. On siis varsin helposti ymmärrettävissä, että olette koettanut torjua vastustajanne hyökkäykset ryöstämällä tuon nuoren tytön. Olen lukenut kirjeen, jonka olette lähettänyt Falkenbergille, ja ihailen älyänne ja rohkeuttanne, mutta teidän täytyy myöntää, että olette hävinnyt pelissä. Olette pelannut paljosta, mutta olette hävinnyt. Älkää toki olko noin ikävystyneen ja välinpitämättömän näköinen, lopetti Krag. -- Minä sanon toistamiseen, että henkenne on suuressa vaarassa.

Valentine mietti hetkisen, ennenkuin vastasi. Sitten hän sanoi:

-- Entä todisteet?

-- Minulla on takeena se, jatkoi Krag aivan tyynesti, -- että pidän teitä tässä revolverini suun edessä, kunnes väkeni on löytänyt nuoren tyttö poloisen. Tuolla ulkopuolella on mies, joka odottaa merkkiä minulta. Huudan hänelle välttämättömimmät käskyt. Kun Ada on löydetty, niin mies palaa tänne ilmoittamaan sen minulle.

-- Entä sitten?

-- Sitten minä kumarran teille kohteliaasti ja lähden tieheni, mutta huomispäivänä kello yksi saatan teidät rautatieasemalle ja pidän huolen, että joudutte junaan, joka vie teidät ulkomaille. Jäähyväisiksi lupaan teille kukkavihon.

-- Mutta jos kieltäydyn lähtemästä kaupungista.

-- Silloin teidän käy huonosti. Syntyy uusi taistelu, ja siinä taistelussa minä voitan.

-- Oletteko varma siitä?

-- Aivan varma.

Valentine mietti hetkisen.

-- Asia on niinkuin kerroitte, sanoi hän. -- Koska ei ole todistajia läsnä, voin kernaasti tunnustaa pelanneeni semmoista peliä, mistä minua syytätte.

-- Aivan tarpeeton tunnustus, huomautti Krag.

-- Hyvin mielelläni suostuisin pyyntöönne, jatkoi Valentine välittämättä salapoliisin huomautuksesta, -- mutta en voi.

-- Toisin sanoen ette tahdo, vastasi Krag ottaen pöydältä aseensa.

-- Ei, tahtoisin kyllä, mutta en voi.

Poliisimies punnitsi miettiväisesti revolveria kädessään.

-- Miksi ette? kysyi hän.

-- Siksi etten tiedä missä Adaa säilytetään.

-- Valehtelette.

-- Enkä valehtele, sen vannon kautta elävän Jumalan.

Asbjörn Krag pani kellonsa pöydälle eteensä ja kohotti revolveria.

-- Siinä tapauksessa minun täytyy todella surkutella teitä, sanoi hän. -- Olette mennyttä.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Minun on näin ollen sittenkin pakko ampua teidät, vastasi Krag.

Valentine tuijotti rohkeasti revolverin suuhun.

-- Teillä on kolme minuuttia elämisen aikaa, jatkoi Krag tyynesti kuten aina.

Yhtäkkiä Valentine näytti muistavan jotakin, ja hänen kasvoillaan vilahti iloinen ilme.

-- Kolme minuuttia, mutisi hän. -- Se ei ole paljon. Voisinhan tunnustaakin.

-- Ahaa.

-- Minä tiedän missä Ada on.

-- Ja tahdotte sanoa sen minulle!

-- En.

Asbjörn Krag ei vastannut. Hän vilkaisi kelloon, joka tikitti hänen edessään pöydällä.

-- Kaksi minuuttia, virkkoi hän.

Valentine katsahti salapoliisiin ja alkoi vapista.

-- Suuri Jumala! kuiskasi hän.

-- Mikä on?

-- Oletteko joskus katsellut kuolemaa silmiin, herra salapoliisi?

-- Monestikin.

-- Oletteko silloin tuntenut mielenliikutusta, oletteko pelännyt? Oletteko kalvennut?

-- En koskaan. Olen varma kylmäverisyydestäni.

-- Nyt ymmärrän, että teillä on tosi mielessä, kuiskasi Valentine, sillä _nyt te olette kalpea kuin ruumis_.

-- Selitän siis teille asianlaidan, sanoi Krag nousten seisomaan. -- Totta on, ettei meillä ole minkäänlaisia todisteita teitä vastaan. Te olette siinä suhteessa ollut ovelampi kuin kukaan muu pahantekijä, jonka olen tavannut. Vaikka te nyt tällä hetkellä tunnustaisitte minulle kaiken ja minä laatisin siitä raportin oikeudelle, niin sittenkin voisitte myöhemmin kieltämällä säilyttää asemanne. Pahimmassa tapauksessa voitaisiin joitakin "pieniä säännöttömyyksiä" lukea mustasukkaisuuden, hyljeksityn rakkauden tai muun semmoisen syyksi. Ja sitäpaitsi tiedätte itse, että oikeudenkäynti vain häpäisisi Charlie Falkenbergin muistoa ja kenties vielä enemmän useita elossaolevia henkilöitä, muiden muassa kamariherra Totenia. Olen täydelleen samaa mieltä kuin tekin siinä suhteessa, että saatatte olla kutakuinkin huoleton. Siksi olenkin ryhtynyt asiaan tällä tapaa. No niin, jatkoi salapoliisi totisesti, tähdäten revolverillaan, -- tahdotteko sanoa minulle missä Ada on?

-- Jos nyt vastaan kieltävästi?

-- Silloin ammun teidät.

Valentine katsoi häneen tutkivasti.

-- Te olette merkillinen mies, sanoi hän. -- Aivan epäröimättä voisitte ruveta murhaajaksi!

-- Erehdytte, vastasi Krag. -- Minua ei kukaan epäile vähimmässäkään määrässä, tunnettua, koeteltua salapoliisia. Olettakaamme, että nyt ammun teidät -- ja sen minä teen, ellette kerro minne Ada on kätketty --, niin pahimmassa tapauksessa tänne juoksee ihmisiä, eikö totta?

-- Se on hyvin luultavaa. Ainakin omat palvelijani rientävät tänne, ennenkuin ehditte kadota.

-- Erehdytte taaskin, sanoi salapoliisi. -- Minä en aio kadota. Aion jäädä tänne ja ottaa vastaan ketä mahdollisesti saapuu. Mitä itseeni tulee, voin sanoa teille sen verran, että olen maailman parhaita revolverinkäyttäjiä. Osaan teihin miten ikinä tahdon, esimerkiksi oikeaan ohimoon, niin että kuula tulee vasemmasta korvasta ulos. Te kuolette siihen paikkaan, minä taivutan sormenne revolverini ympäri, ja itsemurha on valmis.

-- Silläkö tavalla poliisi esiintyy tässä maassa?

-- Tällä hetkellä en esiinny poliisimiehenä, vaan ihmisenä. Jossakin paikassa pidetään nuorta viatonta tyttöä telkien takana. Olen koettanut kaikki lailliset keinot pelastaakseni hänet, mutta ymmärrän, ettei niistä ole apua. Olen aivan varma, että te milloin tahansa toimittaisitte hänet hengiltä, jos sillä voisitte parantaa asiaanne. Nuori tyttö löydetään joesta hukkuneena ilman ulkonaisia väkivallan merkkejä. Täällä meillä ei olla murhiin tottuneita eikä osata erottaa murhaa tapaturmasta, joten semmoinen löytö ei niinmuodoin herättäisi mitään huomiota. Ada on siis hengenvaarassa, ellei hän jo ole kuollut, ja minä olen vannonut pelastavani hänet tänä yönä.