Part 9

Neljä viikkoa myöhemmin veljeni oli jo pudottanut kaksikymmentä englantilaista konetta. Tämä ennätys lienee ainoa laatuaan koko lentosodanhistoriassa, että lentokoneenkuljettaja pudottaa ensimmäisen vastustajansa kaksi viikkoa kolmannen tutkintonsa jälkeen ja on neljä viikkoa myöhemmin merkinnyt muistikirjaansa jo kaksikymmentä uutta voittoa.

Hänen kahdeskolmatta vastustajansa oli kuuluisa kapteeni Ball, verrattomasti paras englantilainen lentäjä. Alkoinaan yhtä tunnetun majuri Hawkerin olin minä jo muutamia kuukausia aikaisemmin ottanut osalleni. Olin erityisesti iloinen juuri sen vuoksi, että oma veljeni nyt piti huolen Englannin toisesta mestarilentäjästä. Kapteeni Ball lensi kolmitasolla ja kohtasi veljeni yksin rintamalla. Kumpikin pyrki toisensa kimppuun, mutta molemmat pitivät varansa. He lensivät yhä uudelleen toisiaan kohti, mutta kummankaan ei onnistunut päästä toisen taakse. Silloin molemmat päättivät ampua muutamia hyvin tähdättyjä laukauksia sillä lyhyellä hetkeltä, jolloin sivuuttivat toisensa. He lentävät taas toisiansa kohti, ja molemmat ampuvat. Molempia estää edessä oleva moottori tähtäämästä. Osumismahdollisuudet siis kummallakin hyvin pienet, varsinkin kun nopeus on tavallista kaksi kertaa suurempi. Kumpikaan ei siis oikeastaan usko onnistuvansa. Veljeni, joka lensi vähän alempana, ohjasi koneensa äkkiä ylöspäin, mutta keikahti samalla selälleen, jolloin hänen koneensa hetkeksi menetti ohjauskykynsä. Pian hän sai sen jäilleen oikeaan asentoon, mutta totesi samalla vastustajan ampuneen hänen molemmat bensiinisäiliönsä rikki. Siis pakkolasku! Sytytin on heti poistettava, muuten kone syttyy tuleen. Mutta hänen seuraava ajatuksensa on: Missä vastustajasi on? Samalla hetkellä kun hän itse teki kuperkeikan, hän oli huomannut vastustajansa samoin nousevan pystyyn ja kiepsahtavan ympäri. Hän ei siis voinut olla kovin kaukana. Koko ajan on vallitsevana ajatus: "Onko hän ylä- vai alapuolellani?" Yläpuolella häntä ei enää näkynyt, sen sijaan veljeni huomasi allansa kolmitason lakkaamatta pyörivän ympäri ja syöksyvän yhä syvemmälle. Se putosi putoamistaan pääsemättä enää oikeaan asentoon, ja murskautui maata vasten. Tämä tapahtui meidän alueellamme. Molemmat vastustajat olivat lyhyellä kohtaushetkellä osuneet toisiinsa kiinteillä konekivääreillään. Veljeni molemmat bensiinisäiliöt olivat puhki, ja samalla hetkellä kapteeni Ball oli saanut luodin päänsä läpi. Hänellä oli mukanaan muutamia kotimaasta saatuja valokuvia ja sanomalehtileikkeleitä, joissa häntä kovin ylistettiin. Hän näytti hiljakkoin palanneen lomalta. Boelcken aikana kapteeni Ball oli tuhonnut 36 saksalaista lentokonetta. Mutta hänkin tapasi voittajansa. Vai lieneekö ollut sattuma, että sellaisen suuruuden kuin hän, piti kuolla niin tavallinen sankarikuolema?

Kapteeni Ball oli epäilemättä Anti-Richthofenlaivueen johtaja, joten luulen englantilaisten nyt mieluimmin luopuvan yrityksestään eikä enää pyrkivän saamaan minua kiinni. Se olisi kuitenkin ikävää, sillä siten menettäisimme monta hyvää tilaisuutta, jolloin voimme oikein rökittää englantilaisia.

Jollei veljeni olisi toukokuun 5 p:nä haavoittunut, hän luullakseni olisi minun palatessani lomalta samoin voinut lähteä lomalle 62 voittoa luettelossaan.

Lothar "ampuja" eikä hävittäjälentäjä.

Isäni mielestä on suuri erotus hävittäjälentäjällä ja sellaisella ampujalla, joka ampuu vain huvikseen. Kun minä olen pudottanut englantilaisen, on metsästyshimoni tyydytetty ainakin neljännestunniksi. En saata siis ampua kahta englantilaista peräkanaa. Kun kerran yksi on pudonnut, tunnen ehdotonta tyydytystä. Vasta paljon myöhemmin olen voinut kehittää itseni "ampujaksi".

Mutta veljeni oli heti toista maata. Minulla oli tilaisuus tarkata häntä hänen ampuessaan neljännen ja viidennen vastustajansa. Hyökkäsimme vihollislaivueen kimppuun. Minä olin ensimmäisenä. Olin pian selviytynyt vastustajastani. Katsahdan ympärilleni ja huomaan veljeni lentävän toisen englantilaisen takana; tämän kone syttyy juuri palamaan, ja moottori räjähtää. Tämän englantilaisen vieressä lentää toinen. Veljeni jättää nyt aivan tyynesti ensimmäisen vastustajansa omiin hoteisiinsa, vaikkei tämä ole vielä pudonnut, vaan pysyttelee yhä ilmassa, ja suuntaa konekiväärinsä lähellä lentävää toista englantilaista kohti jatkaen heti ampumista. Tämäkin vastustaja putosi lyhyen taistelun jälkeen.

Kotona hän kysyi minulta ylpeästi; "Kuinka monta ammuit?" Vastasin vaatimattomasti: "Yhden." Hän kääntää selkänsä ja sanoo: "Minä ammoin kaksi." Lähetin hänet heti rintamalle tiedustelemaan uhriensa nimiä jne. Myöhään iltapäivällä hän palaa takaisin, mutta sanoo löytäneensä vain yhden.

Siis huono tiedustelija, kuten hyvät "ampujat" tavallisesti. Vasta seuraavana päivänä ilmoitettiin rintamalta, missä hänen toinen uhrinsa makasi. Kaikkihan olimme kyllä nähneet hänen putoavaa.

Alkuhärkä.

Ruhtinas Pless oli kerran päämajassa käydessään antanut minulle luvan ampua yhden visentin hänen metsästysmailtaan. Visentti on sama eläin, jota kansan keskuudessa sanotaan alkuhäräksi. Alkuhärät ovat kuolleet sukupuuttoon. Visenttiä uhkaa sama kohtalo. Koko maapallolla on ainoastaan pari paikkaa, missä sitä vielä tavataan, nimittäin juuri Plessissä ja Venäjän entisen tsaarin metsästysmailla, Bialowiezan metsässä. Bialowiezan metsä on tietysti kärsinyt hyvin suurta vahinkoa sodan jaloissa. Moni komea visentti, jonka muuten ainoastaan ruhtinaalliset henkilöt tahi tsaari itse olisi ampunut, on joutunut jonkun musketöörin muistikirjaan. [Saksal. valloittajat suojelivat B:n visenttejä parhaansa mukaan, mutta heidän poistuttuaan kurittomat venäläislaumat hävittivät ne viimeistä myöten, ampuivat konekivääreilläkin. -- Suom.]

Olin siis hänen korkeudeltaan saanut luvan kaataa noin harvinaisen eläimen. Yhden ihmisiän kuluttua näitä eläimiä tuskin enää on olemassa, silloin ne varmaankin ovat kuolleet sukupuuttoon.

Saavuin Plessiin iltapäivällä toukokuun 26 päivänä ja lähdin suoraan asemalta määräpaikkaani kaataakseni härän jo samana iltana. Ajoimme ruhtinaan laajassa metsästyspuistossa samaa tietä, jota monet kruunatut päät ennen minua olivat kulkeneet. Tunnin verran ajettuamme laskeuduimme rattailta maahan ja saimme vielä kävellä puolisen tuntia päästäksemme väijymispaikalleni, samalla kun ajomiehet jo olivat valmiina aloittaakseen ajon merkin saatuansa. Seisoin samalla ampumalavalla, jossa ylijahtimestarin sanojen mukaan keisari oli usein seissyt ja kaatanut monta visenttiä. Saimme odottaa hyvän aikaa. Äkkiä näin jättiläiskokoisen mustan hirviön vyöryvän eteenpäin korkeavartisessa metsässä juuri minua kohti. Huomasin sen ennen kuin jahtimestari, valmistausin ampumaan ja, täytyypä myöntää, minut valtasi lievä metsästyskuume. Kerrassaan mahtava eläin! Puolenkolmattasadan metrin päässä se pysähtyi hetkeksi vainuten jotakin. Matka oli liian pitkä voidakseni ampua. Luoti olisi kyllä varmaankin osunut, sillä onhan ylipäänsä mahdotonta olla osaamatta tuollaiseen jättiläiseen. Mutta sen etsiskely olisi ollut epämiellyttävä juttu. Ja sitä paitsi olisi minusta ollut suuri häpeä ampua ohi. Päätin siis mieluummin odottaa, kunnes se tulisi lähemmäksi. Se oli varmaankin huomannut ajomiehet taas kintereillään, sillä äkkiä se teki jyrkän käänteen ja porhalsi huimaavaa vauhtia, nopeammin kuin tuollaisen rumiluksen olisi luullut pääsevän, suoraan minua kohti. Mutta noin oli vaikea ampua. Pian se katosikin tiheän kuusiryhmän taakse. Kuulin sen vielä tuhahtelevan ja tömistelevän tannerta, mutta sitä ei enää näkynyt. Oliko se huomannut minut vai ei, sitä en voi sanoa. Mutta kaikissa tapauksissa se oli nyt kadonnut. Näin sen kuitenkin vielä vilahdukselta hyvin pitkän matkan päästä, sitten se lopullisesti katosi.

Tuollaisen tavattoman eläimen näkemisestäkö vai mistä lienee johtunut, mutta sillä hetkellä, jolloin härkä lähestyi minua, tunsin jokseenkin samanlaista kuumetta kuin valtaa minut silloin kun lentokoneessa istuessani näen englantilaisen, mutta olen vielä hänestä viiden minuutin lentomatkan päässä. Erotus oli vain se, että englantilainen tavallisesti puolustautuu. Jollen olisi seissyt niin korkealla ampumalavalla, niin kukapa tietää, eikö muunlaisiakin siveellisiä tunteita olisi herännyt minussa.

Mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin tuli toinen. Tämäkin oli aika veikale. Mutta siitä oli paljon helpompi suoriutua. Noin sadan askeleen päässä se pysähtyi nuuskien ilmaa ja käänsi koko lapansa minua kohti. Ensimmäinen laukaus sattui, sen huomasin heti. Olin ampunut suoraan härän lapaan. Hindenburg oli kuukautta aikaisemmin sanonut minulle: "Ottakaa paljon patruunia mukaanne! Minä tuhlasin niitä puoli tusinaa, siiliä sellainen rumilus ei kuole ihan helposti. Sen sydän on niin syvällä, että luoti useimmiten menee ohi." -- Tämä pitikin paikkansa. Sydämeen en ollut osunut, vaikka hyvin tiesin, missä se oli. Ammuin uudestaan. Toinen, kolmas laukaus -- vasta silloin härkä pysähtyi kuolettavasti haavoittuneena. Se kaatui noin 50 askeleen päähän minusta. Viiden minuutin kuluttua hirviö oli kuollut. Metsästys päättyi, puhallettiin "all's tot". Kaikki kolme luotia olivat sattuneet juuri sydämen yläpuolelle, erittäin hyvin osattu.

Ajoimme nyt ruhtinaan kauniin metsästyslinnan ohi ja sitten läpi laajan metsästyspuiston, jossa ruhtinaan vieraat joka vuosi kaatavat saksanhirvet ym. Sitten pysähdyimme katselemaan Promnitzin linnaa. Se kohoaa niemekkeellä, näköala on erittäin kaunis, ihmisasuntoja ei ole viittä kilometriä lähempänä. Ei tunne ollenkaan olevansa enää metsästyspuistossa, niin kuin yleensä luullaan, puheen ollen Plessin ruhtinaallisesta metsästyksestä. Sataatuhatta hehtaaria aidattua maata ei voida enää pitää metsästyspuistona. Siellä oleskelee komeita hirviä, joita yksikään ihminen ei koskaan ole nähnyt, joita jahtimestarit eivät tunne ja jotka sattumalta osuvat metsästäjän eteen. Mutta visentin nähdäkseen saa usein kävellä viikkokausia. Monina vuodenaikoina ei niitä yleensä olenkaan saa nähdä. Silloin ne ovat niin arkoja, että kätkeytyvät huolellisesti noihin suunnattoman suuriin metsiin ja niiden äärettömiin tiheikköihin. Näimme kuitenkin vilahdukselta monta hirveä ja monta komeaa metsäkaurista.

Parin tunnin kuluttua saavuimme vähää ennen pimeän tuloa takaisin Plessiin.

Jalkaväki-, tykistö- ja tiedustelulentäjät.

Jollei minusta olisi tullut taistelulentäjää, olisin luullakseni ruvennut jalkaväkilentäjäksi. Tunteehan lentäjä suurta tyydytystä voidessaan antaa välitöntä apua kovimmin taisteleville sotureillemme. Jalkaväkilentäjälle tarjoutuu siihen tilaisuus. Hänellä on siis kiitollinen tehtävä. Arras'in taistelun aikana näin useita tuollaisia kunnon miehiä, jotka kaikilla ilmoilla ja kaikkina vuorokauden aikoina lentelivät hyvin matalaila vihollisen yläpuolella, koettaen pysyä yhteydessä ankarasti taistelevien joukkojen kanssa. Ymmärrän hyvin, että tuollaiseen tehtävään voi innostua; luulen monenkin lentäjän kohottavan raikuvan hurraa-huudon nähdessään vihollislaumojen lainehtivan takaisin hyökkäyksen jälkeen, kun urhea jalkaväkemme on rynnännyt esiin ampumahaudoistaan ja taistellut mies miestä vastaan peräytyvän vihollisen kanssa. Usein olen lentoretken jälkeen ampunut viimeiset patruunani vihollisen ampumahautoihin. Vaikka siitä onkin vähän hyötyä, se tekee kuitenkin siveellisen vaikutuksen.

Tykistölentäjänä olen itse ollut. Minun aikanani oli vielä oman tykistön ammunnan ohjaaminen kipinälennättimen avulla aivan uutta. Mutta siihen tarvitaan aivan erikoista taipumusta. Ajan pitkään en siihen soveltunut. Pidän enemmän taistelusta. Ollakseen hyvän täytyy tykistölentäjän kuulua samaan aselajiin, jotta on tarpeelliset "ammattitiedot".

Tiedustelulentoa olen myöskin harjoittanut, nimittäin Venäjällä liikkuvan sodan aikana. Silloin olin jälleen ratsumies, so. kuvittelin olevani sellainen ratsastaessani teräshevollani. Holckin seurassa venäläisten ilmassa viettämäni päivät kuuluvat parhaisiin muistoihini.

Läntisellä rintamalla tiedustelulentäjä näkee aivan toista kuin mihin ratsumiehen silmä on tottunut. Kylät ja kaupungit, rautatiet ja maantiet ovat kumman elottomia ja hiljaisia, mutta siitä huolimatta vallitsee kaikkialla erotta suurenmoinen toiminta, joka kuitenkin taitavasti salataan lentäjältä. Ainoastaan erikoisen harjautunut silmä voi nähdä jotakin tuolta huimaavasta korkeudesta. Minulla on hyvät silmät, mutta epäilenpä, voiko yleensä kukaan erottaa mitään varmaa esim. viertotieltä 5,000 metrin korkeudesta. Tällöin täytyy sen vuoksi turvautua johonkin muuhun, joka korvaa silmän, nimittäin valokuvauskoneeseen. Lentäjä valokuvaa siis kaikki, mitä hän pitää vähänkin tärkeänä ja mikä on valokuvattava. Jos kotiin tullessa huomaa levyt epäonnistuneiksi, koko lentoretki on ollut turha.

Tiedustelulentäjä joutuu usein taisteluun, mutta hänellä on tärkeämpiä asioita toimitettavana kuin huvitella ilmataistelulla. Usein on yksi ainoa valokuvalevy tärkeämpi kuin pudotettu vihollislentokone, sen vuoksi ei hänen kutsumukseensa, tavallisissa aloissa, lainkaan kuulu ilmataistelujen suorittaminen.

Nykyään on hyvin vaikea suorittaa hyvää tiedustelulentoa lännessä.

Lentokoneemme.

Kuten ehkä jokainen tietää, lentokoneemme ovat sodan aikana jonkin verran muuttuneet. Suurin ero on jättiläislentokoneella ja hävittäjäkoneella.

Hävittäjäkone on pieni, nopea, helposti ohjattava, mutta ei voi ollenkaan kuljettaa lastia. Ainoastaan patruunat ja konekiväärit.

Jättiläislentokone on hirviö, jonka tarkoituksena on kantaa mahdollisimman suuri lasti; sillä on sen vuoksi suuret tasot. Se kuljettaakin mukanaan tavattoman paljon; 3,000-5,000 kiloa ei ole sille paino eikä mikään. Bensiinisäiliöt ovat kuin todellisia rautatietankkivaunuja. Noin suurella laitoksella liikkuessaan ei enää tunne lentävänsä, vaan sillä "ajetaan". Lentäminen ei enää tapahdu tuntoaistin, vaan teknillisten koneiden mukaan.

Tuollaisen jättiläislentokoneen moottoreissa on tavattoman monta hevosvoimaa. Tarkkaa lukua en voi mainita, mutta varmasti monta tuhatta. Kuta suurempi voima, sen parempi. On sangen mahdollista, että kerran voimme kuljettaa kokonaisia divisioonia tuollaisilla koneilla. Sen rungossa voi kävellä kuin huoneessa. Yhdessä nurkassa on merkillinen laitos, kipinälennätin, jonka avulla lennettäessä voidaan olla alituisessa yhteydessä maanpinnan kanssa. Toisessa nurkassa riippuu mitä kauneimpia lihamakkaroita: kuuluisia lentopommeja, joita vihollisemme kamalasti pelkäävät. Jokaisesta nurkasta pistää esiin konekiväärin piippu. Kone kaikkineen on lentävä linnoitus. Kantotasot tukineen ovat kuin pylväskäytävät. Minä en voi mieltyä näihin jättiläisaluksiin. Minun mielestäni ne ovat hirmuisia, vastenmielisiä, ikäviä ja kömpelöitä. Minä ylistän sellaista lentokonetta kuin "le petit rouge'iani". Sillä voi yhtä hyvin lentää ylös ja alas, selällään ja päistikkaa ja tehdä mitä temppuja hyvänsä, sillä lentää kuin lintu, mutta kuitenkaan se ei ole "siipilentoa", lokin lennon tapaista, vaan koko laitos on ainoastaan "lentävä moottori". Luullakseni pääsemme kerran niin pitkälle, että voimme ostaa lentopuvun 2 markalla 50 pennillä ja pukea sen muitta mutkitta yllemme. Toisessa päässä on pieni moottori ja pieni potkuri, kädet pistetään siipitasoihin ja jalat pyrstöön, sitten juostaan vähän alkuvauhdiksi -- ja sitten liitelemme kuin linnut ilmassa.

Varmaankin naurat, hyvä lukijani, -- niin minäkin, mutta nauravatko lapsemme, se ei ole niinkään varma asia. Varmasti olisi myöskin naurettu, jos joku 50 vuotta takaperin olisi sanonut aikovansa lentää Berliinin yli. Voin vielä mielikuvituksessani nähdä kreivi Zeppelinin, kun hän v. 1910 ensimmäisen kerran saapui Berliiniin, ja nyt berliiniläiset tuskin viitsivät katsahtaa ylöspäin, kun tuollainen laitos surisee ilmassa.

Paitsi mainitsemiani jättiläislentokoneita ja hävittäjäkoneita on vielä olemassa lukemattomia muita kaikensuuruisia lentokonetyyppejä. Keksintö ei vielä ole läheskään täydellisesti kehitetty. Kukapa tietää, mitä me vuoden kuluttua käytämme tunkeutuaksemme siniseen eetteriin.