Part 8

Vihdoin: yksi joukosta rohkaisi itsensä ja ohjasi koneensa alaspäin meidän viimeistä miestämme vastaan. Taisteluun tietysti ryhdytään, vaikka se tapahtuukin meille epäedullisissa olosuhteissa, sillä yläpuolella oleva on aina paremmalla puolella. Mutta kun vieraat eivät tarjoa parempaa, täytyy tyytyä siihen, mitä saa. Teemme sen vuoksi kaikki täyskäännöksen. Englantilainen huomaa sen ja luopuu kohta aikeestaan. Mutta nyt on leikki jo alkanut. Toinen englantilainen yrittää samaa. Hän on valinnut vastustajakseen minut, ja tervehdin häntä heti yhtäaikaa molemmilla konekivääreilläni. Tästä mies ei kuitenkaan näyttänyt pitävän, vaan koetti syöksylennolla minusta eroon. Mutta tämä juuri oli hänen turmionsa, sillä tällä tavalla hän joutui minun alapuolelleni. Nyt pysyttelin hänen yläpuolellaan. Ken kerran on joutunut minun alapuolelleni, varsinkin jos on lisäksi yksin ja meidän puolellamme, häntä voidaan pitää menetettynä miehenä, varsinkin jos kone on yhden hengen kone, siis hävittäjälentäjä, joka ei voi ampua taaksepäin. Vastustajallani oli erittäin hyvä kone ja hän lensi hyvin nopeasti. Mutta hänen ei ollut kuitenkaan määrä päästä omille linjoilleen. Tultuamme lensin kohdalle, aloin ampua häntä, mutta olin vielä liian kaukana hänestä. Tämä olikin vain sotajuoni, jolla tahdoin tehdä hänet levottomaksi. Hän meni ansaan, alkoi tehdä mutkia. Käytin sitä hyväkseni päästäkseni häntä lähemmäksi. Koetin samaa sotajuonta uudelleen ja vielä kolmannenkin kerran. Joka kerran miekkonen meni ansaan. Tällä tavoin olin vähitellen hiihdätellyt häntä lähemmäksi. Nyt olen aivan hänen kintereillään. Tähtään tarkasti, odotan vielä hetkisen, ja korkeintaan 50 metrin päästä hänestä painan molempien komekiväärieni liipaisimia. Ensin kuuluu heikkoa ratinaa, mikä on varma merkki siitä, että on osunut bensiinisäiliöön, sitten ilmestyy kirkas liekki ja herra lordi katoaa syvyyteen.

Tämä oli jo neljäs voitto samana päivänä. Veljelläni oli kaksi. Näytti melkein siltä, kuin olisimme vartavasten kutsuneet isäukkomme tällaisiin peijaisiin. Ilo oli tietysti ylimmillään.

Illaksi olin kutsunut luokseni muutamia herroja, hyvän ystäväni Wedelin, joka sattumalta oleskeli näillä seuduilla. Kaikki sujui kuin sopimuksen mukaan. Me veljekset olimme ampuneet yhteensä kuusi englantilaista samana päivänä. Siten olimme tuhonneet kokonaisen lentäjälaivueen. Enpä luule englantilaisten noihin aikoihin kovinkaan pitäneen meistä.

Lento kotimaahan.

Olin jo pudottanut viisikymmentä vastustajaa. Arvelin, että kaksikuudetta olisi parempi; sen vuoksi ammuin jo samana päivänä vielä kaksi. Mutta tämä oli oikeastaan vastoin kaikkia sopimuksia.

Minulle oli oikeastaan annettu lupa ampua vain yksiviidettä. Minkä tähden tämä luku oli määrätty, sen voi jokainen hyvin ymmärtää, mutta juuri siksi tahdoinkin välttää sitä. En ole suinkaan ennätysten tavoittelija, ja yleensä me lentäjät emme sellaisista ollenkaan välitä. Me täytämme vain velvollisuutemme. Boelcke olisi varmaankin pudottanut satakin viholliskonetta, jollei onnettomuus olisi kohdannut häntä liian aikaisin. Ja monet muut kaatuneet toverimme olisivat voineet saavuttaa paljon korkeampia lukuja, jollei äkillinen kuolema olisi heitä siitä estänyt. Mutta puolisataa on sekin hauska luku. Nyt olin myöskin saanut toivoni täytetyksi, minun sallittiin pudottaa viisikymmentä ennen kuin lähdin lomalle.

Toivon voivani pian juhlia toista 50-lukua.

Saman päivän iltana minut kutsuttiin puhelimeen, ja kanssani halusi puhua ei mikään sen pienempi tekijä kuin itse "suuri päämaja". Tuntuipa somalta olla näin suoranaisessa yhteydessä "kaikkein korkeimpien viskaalien" kanssa. Sain mm. kuulla sen ilosanoman, että hänen majesteettinsa keisari oli lausunut haluavansa henkilökohtaisesti puhutella minua, ja päiväkin oli jo määrätty: toukokuun 2 p. Mutta nyt oli jo huhtikuun 30 päivä kello yhdeksän illalla. Junalla en enää olisi ehtinyt noudattaa korkeimman sotapäällikkömme toivomusta. Päätin sen vuoksi -- mikä olikin paljon hauskempaa -- suorittaa matkan ilmateitse. Seuraavana aamuna lähdin liikkeelle, mutta en yhdenhengen istuttavalla "le petit rouge'illani", vaan suurella kahdenhengen koneella.

Istuuduin takaistuimelle, en siis ohjauspaikalle. Ohjauksesta sai tällä kertaa huolehtia luutnantti Krefft, joka myöskin kuului hävittäjälaivueeseeni. Hän oli juuri lähdössä toipumislomalle, joten matkamme sopivat erinomaisesti yhteen. Näin hänkin pääsi nopeammin kotiseudullensa, ja hän oli siitä hyvin iloinen.

Lähtöni tapahtui jotenkin päätäpahkaa. En voinut ottaa mukaani lentokoneeseen muuta kuin hammasharjan, joten minun täytyi jo ennen lähtöäni pukeutua valmiiksi siihen asuun, jossa minun oli määrä ilmoittautua suuressa päämajassa. Sotaretkellä ei sotilaalla ole juuri paljonkaan siistejä vaatekappaleita mukanaan, ei ainakaan minunlaisellani rintamasotilaalla.

Veljeni sai nyt laivueen johdon käsiinsä; heitin lyhyet jäähyväiset, sillä toivoin pian voivani palata entiseen toimeeni noiden kunnon toverieni joukkoon.

Lentomatkamme kävi Liège'in (Lüttichin) ja Namurin yli Aachenia ja Kölniä kohti. Oli sentään ihanaa saada kerrankin ilman sotaisia ajatuksia kiitää ilmameren ulapoilla. Sää oli ihana, parempi kuin moniin aikoihin. Sinä päivänä oli varmastikin rintamalla oikein paljon työtä. Armeijamme pallot katoavat pian näkyvistämme, ja kiidämme yhä kauemmas pois Arras'in taistelujen jyminästä. Allamme on vain rauhallisia maisemia. Höyrylaivat kulkevat jokia pitkin, tuolla porhaltaa pikajuna, me sivuutamme sen kuin leikkien. Tuuli on myötäinen. Maa näyttää meistä tasaiselta kuin lattia, eikä kauniita Maasin vuoriakaan huomaa vuoriksi. Niitä ei voi tuntea edes varjoista, sillä aurinko paistaa melkein kohtisuoraan. Tiedämme vain, että ne ovat olemassa, ja käyttämällä hiukan mielikuvitusta voi haaveilla pujahtavansa niiden viileihin luoliin.

Päivä oli jo kulunut pitkälle, kohta oli keskipäivä. Allemme kasautuu pilviä, jotka peittävät maan näkyvistämme. Määräten suunnan auringon ja kompassin mukaan lennämme edelleen. Hollannin läheisyys alkaa kuitenkin vähitellen tuntua kiusalliselta, sen vuoksi päätämme pyrkiä jälleen tuntumaan maan kanssa. Laskeudumme pilvien alapuolelle ja huomaamme olevamme juuri Namurin kohdalla. Täältä suuntaamme Aachenia kohti, mutta tämän kaupungin jätämme kuitenkin vasemmalle ja saavumme puolenpäivän aikaan Kölniin. Lentokoneessamme vallitsi iloinen mieliala, sillä meillä oli edessämme pitkänpuoleinen loma; sitä paitsi oli kaunis ilma, ja mielessä se tietoisuus, että olimme saapuneet onnellisesti ainakin Kölniin saakka, joten saatoimme olla varmat siitä, että vaikka pieniä kommelluksia tapahtuisikin, minä kuitenkin ehtisin suureen päämajaan hyvissä ajoin.

Kölniin oli sähkötetty tieto meidän tulostamme. Meitä odotettiin siis siellä. Edellisenä päivänä sanomalehdet olivat kertoneet minun 52:nnesta ilmavoitostani. Vastaanotto olikin sen mukainen.

Kolme tuntia kestäneestä lentomatkasta oli pääni kuitenkin käynyt hieman raskaaksi, jonka vuoksi päätin ottaa pienet päivällisunet, ennen kuin lähdin suureen päämajaan. Kölnistä lensimme nyt hyvän matkaa pitkin Reiniä. Tie oli minulle tuttu, sillä olen usein kulkenut sen höyrylaivalla, autolla ja junalla sekä nyt vihdoin lentokoneella. Mikä näistä matkoista oli hauskin? Sitä on vaikea sanoa. Höyrylaivasta näkee kyllä paremmin erinäisiä yksityiskohtia, mutta lentokoneesta saatu yleiskatsaus ei myöskään ole hulluimpia. Reinillä on aina oma viehätyksensä, näin ylhäältäpäin. Emme lentäneetkään kovin korkealla, jotta olisimme voineet paremmin nauttia vuorten läheisyydestä, sillä kauneinta Reinin varsilla ovat kaikissa tapauksissa mahtavat metsän peittämät kukkulat, linnat jne. Yksityisiä taloja emme tietysti voineet nähdä. Vahinko, ettei voi lentää samalla kertaa nopeasti ja hitaasti. Olisin kernaasti vähentänyt vauhdin mahdollisimman hitaaksi.

Liiankin nopeasti katoaa kaunis maisema toisensa jälkeen. Korkealla lentäessä ei oikeastaan ole sellaista tunnetta, että matka käy hyvin nopeasti. Autossa tai pikajunassa esim. nopeus tuntuu tavallisesti hyvin suurelta, jota vastoin lentokoneessa matka oikeastaan aina, kun kerran on saavuttanut tietyn korkeuden, tuntuu sujuvan hitaasti. Nopeuden huomaa oikeastaan vasta silloin, kun on ollut viisi minuuttia katsomatta ympärilleen ja rupeaa sitten jälleen tarkastamaan seutuja. Koko äskeinen kuva on silloin täydellisesti muuttunut. Minkä viisi minuuttia sitten näki suoraan allaan, näkyy nyt kulmasta ja sitä ei enää tunne entisekseen. Sen vuoksi lentäjä voikin helposti eksyä, jos on hetkisenkään tarkkaamatta seutua. Iltapäivällä saavuimme sitten suureen päämajaan, jossa muutamat siellä työskentelevät toverini ottivat minut sydämellisesti vastaan. Minun on noita "musteentuhrijoita" oikein sääli. He nauttivat vain puoleksi sodasta. Ensin ilmoittauduin ilmavoimia komentavalle kenraalille. Seuraavana aamuna odotti tuo suuri hetki, jolloin minun oli määrä tulla esitellyksi Hindenburgille ja Ludendorffille. Sain odottaa hyvän aikaa. Millainen vastaanotto oikeastaan oli, sitä en osaa tarkoin kuvata. Ensin ilmoittauduin Hindenburgille, sitten Ludendorffille.

Tuntuu hiukan kaamealta olla huoneessa, jossa maailman kohtaloita ratkaistaan. Olin sen vuoksi jokseenkin iloinen, kun olin jättänyt "pääpaikan" taakseni ja minut kutsuttiin klo 12 päivälliselle hänen majesteettinsa keisarin luokse. Tänään oli syntymäpäiväni, ja joku oli varmaankin kertonut siitä hänen majesteetilleen, koskapa hän tiesi onnitella minua. Ensin voittojeni, sitten viidenkolmatta ikävuoteni johdosta. Sain myöskin yllätyksenä pienen syntymäpäivälahjan.

En koskaan ollut voinut edes uneksia, että viidentenäkolmatta syntymäpäivänäni saisin istua Hindenburgin oikealla puolella ja että kenraalisotamarsalkka mainitsi minut puheessaan.

Seuraavaksi päiväksi olin kutsuttu keisarinnan luokse, niin lähdin Hornborgiin. Siellä söin aamiaista hänen majesteettinsa luona ja täälläkin minulle annettiin syntymäpäivälahja. Sitä paitsi minulla oli kunnia näyttää hänen majesteetilleen keisarinnalle lentotaitoni. Illaksi olin jälleen kutsuttu sotamarsalkka von Hindenburgin vieraaksi.

Seuraavana päivänä lensin Freiburgiin ampumaan metsoja. Freiburgissa nousin Berliiniin menevään lentokoneeseen. Nürnbergissä otettiin bensiiniä. Silloin nousi ukkosilma. Mutta minulla oli tulinen kiire Berliiniin. Siellä minua odottivat kaikenlaiset enemmän tai vähemmän mielenkiintoiset asia. Ukkosilmasta välittämättä lensin siis edelleen. Pilvet ja rajuilmakin huvittavat minua tavallaan. Satoi kuin saavista kaataen. Silloin tällöin tuli joukkoon rakeita. Potkurini oli jälkeenpäin aivan hullunkurisen näköinen, rakeet olivat pieksäneet reunat rikki, niin että se oli kuin sahanterä. Paha vain, että ruma sää huvitti minua niin suuresti, että unohdin kokonaan katsoa missä olin. Kun jälleen aioin määritellä olinpaikkani, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, millä seuduilla nyt lensin. Kirottu juttu! Olin eksynyt kotimaassani! Ja tämän piti tapahtua juuri minulle. Kylläpä kotolaiset saisivat ilon aihetta, jos tietäisivät tämän. Mutta kieltämätön tosiasia oli, etten tiennyt, missä olin. Kun lensin jokseenkin alhaalla, oli voimakas tuuli painanut minut pois oikeasta suunnasta, olin eksynyt kartasta, ja nyt täytyi auringon ja kompassin mukaan jotenkuten pyrkiä Berliiniä kohti. Lennän yli kaupunkien, kylien, jokien ja metsien, mutta en tunne niistä ainoaakaan. Vertaan luontoa karttaani, mutta turhaan. Kaikki on toisenlaista. En todellakaan enää tiedä, missä olen. Minun on aivan mahdoton tuntea seutua. Se olikin, kuten myöhemmin huomasin, aivan sula mahdottomuus, sillä lensin satakunta kilometriä karttani reunan ulkopuolella.

Pari tuntia tällä tavoin lennettyämme päätimme ohjaajani ja minä laskeutua maahan. Sellainen on aina vähän epämiellyttävää, kun ei ole lentokenttää. Ei voi ollenkaan tietää, minkälaista maasto on. Jos lentokoneen pyörä osuu kuoppaan, niin kone on säpäleinä. Ensin koetimme lukea erään rautatieaseman nimeä, mutta istu ja pala, se oli tietysti maalattu niin pienillä kirjaimilla, ettei niistä voinut erottaa ainoaakaan. Meidän oli siis laskeuduttava maahan. Raskain mielin, mutta mikään muu ei auttanut. Valitsimme laskeutumispaikaksi niityn, joka ylhäältä näytti sangen tasaiselta, ja koetimme onneamme. Paha kyllä ei niitty lähempää katsoen ollut suinkaan niin siloinen, Sen sain pian todeta koneen ohjauslaitteen kärsimistä kolahduksista. Olimme siis oikein häpäisseet itsemme. Ensin eksymme suunnasta, ja sitten rikomme vehkeet. Sen vuoksi meidän täytyi nyt jatkaa matkaamme aivan tavallisilla kulkuneuvoilla, pikajunalla. Hitaasti, mutta varmasti saavuimme Berliiniin. Olimme laskeutuneet maahan Leipzigin läheisyydessä. Jollemme olisi tehneet tätä tyhmyyttä, niin olisimme loppujen lopuksi sittenkin vielä päätyneet Berliiniin, mutta mitä teetkin, teet hullusti.

Muutamia päiviä myöhemmin saavuin kotikaupunkiin Schweidnitziin. Vaikka kello oli vasta seitsemän aamulla, oli asemalle kokoontunut koko joukko väkeä. Vastaanotto oli sydämellinen. Iltapäivällä jouduin useiden kunnianosoitusten kohteeksi, mm. kävi "Nuorison maanpuolustusyhdistys" (Jugendwehr) kunniatervehdyksellä.

Täistä saatoin huomata, että kotonaolevat todellakin seuraavat kiinnostuneina rintamalla taistelevien sotilaittensa elämää.

Veljeni.

Olin tuskin ollut viikon päivät lomalla, kun sain sähkösanoman: "Lothar haavoittunut, ei hengenvaarallisesti." Ei sen enempää. Myöhemmin saamani lisätiedot osoittivat, että hän oli vielä kerran ollut oikein kevytmielinen. Hän lensi Allmenröderin kera vihollista vastaan. Silloin hän huomasi alhaalla, jokseenkin kaukana vihollisen linjojen takana, yksin lentelevän englantilaisen. Tuollaisia vihollisen jalkaväkilentäjiä, jotka ovat hyvin kiusallisia joukoillemme. Ainakin ne häiritsevät melkoisesti joukkojemme toimintaa. Saavuttavatko he mitään erityisiä tuloksia maleksimalla matalalla ampumahautojen yläpuolella, on hyvin epäiltävää. Veljeni oli parintuhannen, englantilainen tuhannen metrin korkeudessa. Hän hiipii lähemmäksi ja kiidättää sitten syöksylennossa muutamassa sekunnissa toisen niskaan. Englantilainen katsoi parhaaksi välttää taistelua ja katosi hänkin syöksylennossa syvyyteen. Veljeni siekailematta perästä. Hän ei lainkaan välitä siitä, onko hän vihollisen alueella vai omalla puolella. Vain yksi ajatus: tuon toisen täytyy pudota. Se onkin tietysti aivan oikein. Toisinaan minäkin teen samoin. Mutta jollei veljeni ole tehnyt näin ainakin kerran jokaisella lentoretkellä, niin ei koko juttu huvita häntä lainkaan. -- Vasta aivan lähellä maata hän pääsi hyvään asentoon ja ampui vastustajansa koneen luoteja täyteen. Englantilainen putoaa maahan kuin kivi. Hänestä ei jää paljon jäljelle.

Tällaisen taistelun jälkeen, varsinkin jos se tapahtuu verraten matalalla, kun on kierrellyt ja kaarrellut; puoleen ja toiseen, lentänyt milloin oikeaan, milloin vasempaan, ei tavallisella kuolevaisella ole enää aavistustakaan siitä, missä hän on. Puheena olevana päivänä oli sitä paitsi vähän sumua, siis varsin epäedullinen sää. Nopeasti veljeni kuitenkin pääsi selville seudusta ja huomasi vasta nyt olevansa aika pitkän matkan vihollisen rintaman takana. Hän oli Vimyn harjanteen tuolla puolen. Vimyn kukkulat kohoavat satakunta metriä ympäristöä korkeammalle. Veljeni oli kadonnut noiden Vimyn kukkuloiden taakse -- väittivät ainakin ne, jotka alhaalta käsin olivat seuranneet hänen taisteluansa.

Lento kotiin ennen kuin pääsee omien asemien kohdalle, ei ole kaikkein miellyttävimpiä tehtäviä. Ei voi tehdä mitään vaikka vihollinen ampuu. Tosin vain harvoin sattuu. Veljeni lähestyi siis vihollisasemia. Niin alhaalla, kuin hän silloin lensi, voi kuulla jokaisen laukauksen. Kuulostaa siltä kuin kastanjat räiskyisivät tulessa, kun yksityinen jalkaväkisotamies ampuu. Silloin hän äkkiä tuntee iskun: häneen on osunut. Siitä hän oli heti selvillä. Veljeni on niitä ihmisiä, jotka eivät voi nähdä omaa vertaan. Toisen veren näkeminen ei tee häneen mitään tai ainakin paljon pienemmän vaikutuksen. Mutta omaa vertaan hän ei voi sietää. Hän tuntee nyt jotakin lämmintä vuotavan oikeaa säärtään pitkin ja samalla kipua lantiossaan. Mutta alhaalla paukkuu yhä vimmatusti. Hän on siis vihollisen puolella rintamaa. Pauke kuitenkin vähitellen lakkaa. Hän on päässyt saksalaisten linjojen kohdalle. Mutta nyt hänen täytyy pitää kiirettä, sillä voimat vähenevät aivan ilmeisesti. Hän huomaa metsän ja sen vieressä niityn. Siis niittyä kohti. Hän pysähdyttää kiireesti moottorin, mutta samalla loppuvat myöskin hänen voimansa, hän menee tainnoksiin. Aivan yksin hän istuu lentokoneessaan, kukaan ei siis voi auttaa. Kuinka hän tuli maahan, on oikeastaan ihme. Sillä ainoakaan lentokone ei voi itse hoitaa itseään. Sellaista väitetään ainoastaan eräästä vanhasta kölniläisestä "kyyhkysestä" (Taube-lentokoneesta); koneseppä asettaa sen lentovalmiiksi, mutta samalla hetkellä kun lentäjän pitäisi istuutua siihen, se lentääkin ominpäin tiehensä, tekee kierroksen ja laskeutuu viiden minuutin kuluttua jälleen maahan. Monet kertovat nähneensä sen. Minä en ole nähnyt -- olen kuitenkin varma jutun todenperäisyydestä. Mutta veljelläni ei ollut tuollaista itsestään maahan laskeutuvaa kyyhkystä, ja kuitenkin hän oli tullut alas aivan vahingoittumattomana. Vasta sairaalassa hän tuli tajuihinsa. Hänet kuljetettiin Douaihin.

Omituinen tunne kerrassaan, kun veli näkee veljensä taistelussa englantilaisen kanssa. Kerran näin Lothar veljeni jäävän laivueesta vähän jälkeen ja samalla englantilaisen hyökkäävän hänen kimppuunsa. Hänen olisi ollut helppo välttää taistelua -- syöksymällä syvyyteen. Mutta sitäpä hän tietysti ei tee! Sellainen ajatus ei nähtävästi juolahda edes hänen mieleensä. Pakeneminen on hänelle aivan vieras käsite. Kaikeksi onneksi olin huomannut tämän ja olin varuillani. Huomasin, kuinka englantilainen, joka oli ylempänä, laskeutuu häntä kohti ja ampuu ampumistaan. Veljeni koettaa nousta hänen tasalleen ollenkaan välittämättä siitä, ampuupa toinen tai on ampumatta. Mutta äkkiä punainen lentokone tekee kuperkeikan ja syöksyy ympäri kieppuen pystysuoraan alaspäin. Tämä ei näyttänyt olevan mikään tahallinen liike, vaan todellinen putoaminen. Sellainen näky ei tietenkään veljessä herätä kaikkein mieluisimpia tunteita. Mutta minun oli vähitellen täytynyt tottua siihen, sillä veljeni käytti sitä sotajuonena. Huomattuaan englantilaisen yläpuolellaan hän oli saavinaan osuman ja putoavinaan, englantilainen jäljestä, mutta veljeni kiepsahti jälleen oikeaan asentoon ja kohosi silmänräpäyksessä hänen yläpuolellensa. Vihollislentäjä ei ehtinyt niin nopeasti nousta eikä käsittää uutta asemaansa, veljeni oli jo hänen niskassaan, ja muutaman sekunnin kuluttua leimahti englantilaisen kone ilmiliekkeihin. Hän syöksyi auttamattomasti maahan.

Seisoin kerran maassa bensiinisäiliön vieressä, jossa 100 litraa tuota nestettä räjähti ja paloi. En kärsinyt seistä kymmenen askeleen päässä siitä, kuumuus oli niin kova. Mutta ajatella, että tuollainen säiliö, joka sisältää muutamia satoja litroja, räjähtää muutaman senttimetrin päässä lentäjän edessä ja potkurin ilmavirta ajaa koko kuumuuden suoraan lentäjän kasvoihin. Luultavasti hän silloin menettää silmänräpäyksessä tajuntansa, ainakin kaikki silloin käy kaikkein nopeimmin.

Mutta joskus tapahtuu kuitenkin ihmeitä ja tunnustähtiä. Niinpä näin esim. kerran englantilaisen lentokoneen syöksyvän liekkien vallassa maahan. Liekit leimahtivat ensin 500 metrin korkeudessa. Koko kone oli tulen vallassa. Kotiin lennettyämme kuulimme, että toinen koneen miehistä, tähystäjä, oli hypännyt maahan viidenkymmenen metrin korkeudesta. Ajatella -- 50 metrin korkeudesta. Sitä täytyy jo ajatella. Tavallinen Berliinin kirkontorni ei ole paljonkaan korkeampi. Yrittäköönpä joku hypätä alas tämän tornin huipusta! Minkänäköinen hän on maahan tultuaan! Useimmat taittaisivat niskansa jo toisesta kerroksesta hypätessään. Mutta tuo uljas tähystäjäupseeri hyppäsi kaikissa tapauksissa 50 metrin korkeudesta, palavasta koneestaan, joka jo ainakin minuutin ajan oli ollut liekkien vallassa, eikä hän saanut mitään muuta vaurioita kuin yksinkertaisen sääriluumurtuman. Vieläpä hän kaiken tämän jälkeen kykeni puhumaankin, niin ettei edes hänen sieluntilansa ollut kärsinyt.

Toisen kerran pudotin englantilaisen lentokoneen, jonka ohjaaja sai surmanluodin päähänsä, ja lentokone syöksyi ohjattomana, kohtisuoraan ja liukulentoon pääsemättä, kolmentuhannen metrin korkeudesta maahan. Vasta kotvan aikaa myöhemmin laskeuduin itse liukulennossa maahan ja näin vain muodottoman röykkiön. Hämmästyksekseni kuulin tähystäjän saaneen ainoastaan pienen ruhjevamman päähänsä ja ettei hänen tilansa ollut hengenvaarallinen. Onnea pitää ihmisellä olla!

Kerran taas Boelcke ampui maahan Nieuport-koneen. Olin itse näkemässä. Kone syöksyi maahan kuin kivi. Riensimme paikalle ja löysimme lentokoneen puoleksi savimaahan hautautuneena. Ohjaaja, hävittäjälentäjä oli tiedottomana vatsaansa saamasta ampumahaavasta, mutta oli pudotessaan nyrjähyttänyt vain toisen käsivartensa. Hän jäi henkiin.

Toiselta puolen olen taas ollut näkemässä sellaisen tapauksen, että eräs hyvä ystäväni maahan laskeutuessaan ajoi koneensa toisen pyörän kaniininkuoppaan. Kone oli jo melkein pysähtynyt ja nousi vain hyvin hitaasti päälleen, vaappui siinä epävarmana, kummalle puolelle kaatuisi, mutta keikahti lopulta selälleen -- ja miesparka taittoi niskansa.

* * * * *

Veljeni Lothar on neljännen rakuunarykmentin luutnantti, oli ennen sotaa vielä sotakoulussa, mutta sai heti sen alussa korotuksen upseeriksi ja aloitti, kuten minäkin, sodan ratsumiehenä. Mitä urotöitä hän oikein lienee suorittanut, sitä en tiedä, sillä hän ei koskaan puhu itsestään. Minulle on vain kerrottu seuraava juttu:

Syystalvella 1914 hänen rykmenttinsä majaili Wartha-joella, venäläiset olivat sen toisella rannalla. Kukaan ei tiennyt, aikoivatko he ryhtyä hyökkäykseen vai pysyä aloillansa. Joen rannat olivat osittaan jäätyneet, niin ettei sen yli päässyt ratsastamaan. Siltoja ei tietysti ollut, sillä venäläiset olivat ne repineet. Silloin veljeni ui joen yli, sai selville, missä venäläiset olivat, ja palasi samaa tietä takaisin. Tämä tapahtui ankarassa aitovenäläisessä talvipakkasessa -- kuinka monta astetta kylmää lienee ollutkin. Hänen vaatteensa jäätyivät muutamassa minuutissa ihoon kiinni, mutta hänen vakuutuksensa mukaan niissä muka oli varsin lämmin olla. Näin hän ratsasti koko päivän, kunnes illalla saapui majapaikkaansa. Eikä hän edes vilustunut.

Talvella 1915 hän siirtyi kehoituksestani lentojoukkoihin, ja hänestä tuli aluksi, kuten minustakin, tähystäjä. Vasta vuotta myöhemmin hän suoritti ohjaajan tutkinnon. Tähystäjänä olo ei olekaan huono koulu, varsinkaan hävittäjälentäjälle. Maaliskuussa 1917 hän suoritti kolmannen tutkintonsa ja tuli heti minun hävittäjälaivueeseeni.

Hän oli siis vielä aivan nuori ja viaton lentäjä, joka ei ajatellut surmansilmukoita eikä muita narrinkonsteja, vaan oli hyvin tyytyväinen voidessaan nousta ilmaan ja laskeutua maahan kunnollisesti. Parin viikon kuluttua otin hänet ensimmäisen kerran mukaani vihollista vastaan ja kehoitin häntä lentämään lähellä takanani, jotta hän saisi tarkoin nähdä, kuinka taistelu tapahtuu. Mutta jo kolmannella lentoretkellä huomaan hänen äkkiä eroavan seurastani ja hyökkäävän englantilaisen kimppuun, jonka hän kohta pudottaa. Sydämeni ailahti ilosta tämän nähdessäni. Tämä oli taaskin todistuksena siitä, kuinka yksinkertainen juttu vastustajan pudottaminen oikeastaan on. Kaikki riippuu mieskohtaisesta kunnosta ja päättäväisyydestä. En ole siis mikään Pégoud [ranskalaisten kuuluisin taistelulentäjä maailmansodassa] enkä halua sellaiseksi tullakaan, olen vain velvollisuuteni täyttävä sotilas.