Part 7

Muuan huono ominaisuus Moritzilla kuitenkin oli. Se juoksi näet lentokoneiden kanssa kilpaa niiden lähtiessä kentältä liikkeelle. Lentäjäkoiran tavallinen kuolema tällaisissa tilaisuuksissa on potkurin isku päähän. Niinpä se kerrankin taas juoksi aika kyytiä lähtevän lentokoneen edellä. Mutta tietysti se jäi jälkeen ja yksi hyvä potkuri oli pian mennyttä kalua. "Moritz" ulvoi kamalasti, mutta tällä tavoin täyttyi se aukko, joka minun laiminlyöntini johdosta oli sen kasvatukseen jäänyt. En ollut tahtonut leikata sen häntää enkä korvia, mutta nyt oli lentokone toiselta puolen korjannut tämän vahingon. Kauneus ei ollut koskaan rasittanut sitä, mutta toinen riippuva korva ja toinen puoleksi leikattu korva pukevat sitä erinomaisesti. Jollei sillä olisi kieppurahäntää, se olisi todellakin oikea ulmilainen doggi.

Moritzilla on aivan oikea käsitys maailmansodasta ja vihollisista. Nähdessään ensimmäisen kerran kesällä 1916 oikeita syntyperäisiä ryssiä -- juna pysähtyi, ja Moritzia käytiin hiukan kävelyttämässä -- se karkoitti tungettelevat venäläiset nulikat hirmuisesti haukkuen. Se ei liioin kärsi ranskalaisia, vaikka itse onkin oikeastaan belgialainen. Uudessa majapaikassa käskin kerran talonväen siistiä huoneeni. Kun illalla saavuin kotiin, ei huoneessa ollut tehty mitään. Suuttuneena käskin noutaa luokseni jonkun ranskalaisen. Tuskin mies oli avannut oven, kun "Moritz" otti hänet vastaan varsin epäystävällisesti. Nyt minulle selvisi heti, minkä vuoksi herrat ranskalaiset olivat pysyneet poissa minun linnastani.

Englantilainen pommihyökkäys lentoasemaamme vastaan.

Täysikuuyöt ovat sopivimmat yölentäjille.

Huhtikuun täysikuunöinä olivat kunnon englantilaisemme erittäin vilkkaassa toiminnassa. Tämä tapahtui tietysti Arras'n taistelun yhteydessä. He olivat nähtävästi saaneet selville, että olimme järjestäneet olomme erittäin mukavaksi hyvin suurella ja kauniilla lentokentällä Douain lähellä. Kun kerran yöllä istuimme kasinossamme, soi äkkiä puhelin ja saimme ilmoituksen: "Englantilaiset tulevat!" Tämä aiheutti tietysti suuren riemun. Meillähän oli pomminkestävät suojat; siitä oli kunnon Simon pitänyt huolen. Simon on rakennusasiaimme hoitaja. Riensimme siis kaikki pommisuojaan, ja pian alkoi todellakin kuulua -- ensin vielä aivan hiljaa, mutta pian aivan varmasti lentokoneen moottorin surinaa. Ilmatorjuntatykit ja valonheittäjät näyttävät myöskin saaneen jo hälytyskäskyn, sillä ne alkavat vähitellen osoittaa toiminnan merkkejä. Mutta ensimmäinen vihollinen oli vielä aivan liian kaukana, sitä ei voinut vielä ruveta ahdistamaan. Tämä kaikki huvitti meitä suuresti. Pelkäsimme vain, etteivät englantilaiset sittenkään löydä tietä lentokentällemme, sillä öiseen aikaan se ei ole niinikään helppoa, varsinkin kun asemamme ei sijainnut viertotien, järven eikä rautatien lähistöllä, jotka yöllä ovat lentäjän parhaina tienviittoina.

Englantilaiset lensivät kaikesta päättäen hyvin korkealla. He kiersivät ensin kertaalleen koko lentokentän ympäri. Luulimme heidän jo valinneen toisen päämäärän. Mutta äkkiä he pysähdyttivät moottorinsa ja laskeutuivat alemmaksi. "Nyt on tosi kysymyksessä", arveli Wolff. Olimme ottaneet esille kaksi kivääriä ja aloimme ampua englantilaista. Meidän oli vielä mahdoton nähdä heitä, mutta jo pelkkä pamauskin rauhoitti hermojamme. Nyt viholliskoneet joutuvat valonheittäjän valoon. Koko lentokentällä syntyy suuri riemu. Englantilaisilla oli aivan vanha kone. Saatoimme tarkoin erottaa sen tyypin. Se oli enää kilometrin päässä meistä. Mutta se lensi suoraan lentokenttäämme kohti. Se saapui yhä lähemmäksi. Nyt se oli korkeintaan sadan metrin korkeudessa. Silloin vihollislentäjä pysähdytti uudestaan moottorinsa ja lensi suoraan meitä kohti. Wolff arveli vielä: "Herran kiitos, hän on valinnut lentokentän toisen puolen maaliksensa." Mutta pian putosi ensimmäinen pommi ja sitä seurasi useita pienempiä. Miekkonen järjesti meille siten kauniin ilotulituksen. Arkoihin jäniksiin se saattoi myös tehdä jonkinlaisen vaikutuksen. Olen yleensä sitä mieltä, että pomminheitto yöllä voi tehdä ainoastaan siveellisen vaikutuksen. Hätähousuille se on kyllä kiusallista, muitta ei muille.

Meistä tämä oli hyvin hauskaa, ja arvelimme, että englantilaiset voisivat pistäytyä luonamme oikein useinkin. Tuo "pitkäpyrstö" pudotti pomminsa n. 50 metrin korkeudesta, mikä jo oli melkoista röyhkeyttä, sillä 50 metrin matkalta lupaan yöaikaankin täysikuun valossa lähettää täyden panoksen villikarjun kylkeen. Miksipä en myöskin saisi sattumaan englantilaiseen lentäjään? Olisi kuitenkin ollut vähän noloa ampua noin alhaalta käsin maahan vihollistoveria.

Ilmassa olemme jo osoittaneet sangen monelle sen kunnian, mutta alhaalta käsin en vielä ollut koskaan yrittänyt. Kohta kun englantilainen oli lentänyt tiehensä, palasimme kasinoomme ja aloimme pohtia kysymystä, kuinka seuraavana yönä valmistaisimme noille ystävillemme hauskan vastaanoton. Seuraavana päivänä sotilaspalvelijamme ja muutkin työskentelivät hyvin ahkerasti. Kasinorakennuksen ja upseerien asuntoparakkien läheisyyteen juntattiin paaluja. Näitä aiottiin seuraavana yönä käyttää konekiväärinjalustoina. Koettelimme englantilaisista lentokoneista otettuja konekiväärejä ja asetimme ne yöksi ampuma-asentoon. Suuressa jännityksessä odotimme sitten, mitä tapahtuman piti. Konekiväärien lukumäärää en huoli ilmoittaa, mutta sanon vain, että niitä oli niin että piti riittää. Jokaiselle lentueemme herralle oli varattu tuollainen pikku esine.

Istumme taas kasinossa ja keskustelemme tietysti yölentäjistä. Silloin syöksähtää sotilaspalvelija sisään ja huudahtaa: "Ne tulevat, ne tulevat!" ja katoaa puolialastomana lähimpään pommisuojaan. Kaikki kiiruhdamme konekivääriemme eteen. Muutamat hyviksi ampujiksi tunnetut sotamiehet ovat myöskin saaneet konekiväärit. Kaikilla muilla on kiväärit. Hävittäjäosastoni on näin aseistautuneena hampaisiin saakka ollakseen valmiina ottamaan herrat englantilaiset lämpimästi vastaan.

Ensimmäinen saapui, kuten edellisenäkin iltana, lentäen jokseenkin korkealla, mutta laskeutui sitten 50 metrin korkeudelle, ja suureksi iloksemme hän oli tälliä kertaa valinnut meidän parakkimme maalitaulukseen. Nyt hän on juuri joutunut valonheittäjän loisteeseen. Nyt hän on korkeintaan 300 metrin päässä meistä. Joku alkaa ampua, ja pian yhdymme kaikki konserttiin. Todellista väkirynnäkköä ei olisi voitu torjua paremmin kuin tuon yksinäisen julkean yökulkijan hyökkäys nyt. Viidenkymmenen metrin korkeudessa hänet nyt otetaan vastaan raivoisalla tulella. Moottorinsa surinan vuoksi hän tietysti ei voi kuulla koneikivääriemme rätinää, mutta piippujen suutulet hän varmasti näkee, ja sen vuoksi on annettava täysi tunnustus miekkosen urhoollisuudelle, kun hän kaikesta huolimatta suoritti järkähtämättä tehtävänsä. Hän lensi suoraan ylitsemme. Sillä hetkellä, jolloin hän liiti päämme päällitse, juoksimme tietysti nopeasti pommisuojiin, sillä saada surmansa tuollaisen tyhmän pommin räjähdyksestä olisi hävittäjälentäjälle jokseenkin nolo sankarikuolema. -- Tuskin vihollinen oli lentänyt ylitsemme, kun riensimme takaisin konekivääriemme ääreen ja paukuttelemme innokkaasti hänen jälkeensä. Schäfer uskalsi tietysti väittää: "Minä osuin häneen!" Hän ampuu kyllä sangen hyvin, mutta tässä tapauksessa en sittenkään uskonut häntä. Muuten meillä kaikilla oli yhtä hyvät edellytykset saada sattumaan tuohon liikkuvaan maaliin.

Puuhistamme oli kaikissa tapauksissa tuloksena ainakin se, että vihollisemme heitti pomminsa jokseenkin umpimähkään. Yksi räjähti tosin parin metrin päässä minun "le petit rouge'istani", tuottamatta sille kuitenkaan mitään vahinkoa. Tämä leikki uusiutui useita kertoja yön kuluessa. Nukuin jo sikeästi vuoteessani, kun kuulin unessa ilmatorjuntatykkien paukkuvan, heräsin siihen ja saatoin todeta, että uni olikin todellisuutta. Joku noista veitikoista lensi niin alhaalla majani ylitse, että todellakin peloissani vedin peiton korviini. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin hirmuisen räjähdyksen aivan ikkunani edestä, ja ikkunaruutuni joutuivat pommin uhriksi. Paitasillani syöksyin ulos ja ammuin muutamia laukauksia tuon heittiön jälkeeni. Ulkona ammuttiin lujasti. Minä olin valitettavasti nukkunut tuon herran tullessa.

Seuraavana aamuna olimme iloisesti yllättyneitä todetessamme, että olimme maasta käsin saaneet ammutuksi kerrassaan kolme englantilaista alas. He olivat laskeutuneet lentokenttämme läheisyyteen ja joutuivat vangiksemme. Olimme ampuneet heidän moottorinsa rikki ja siten pakottaneet heidät laskeutumaan maahan meidän puolellemme. Schäfer ei siis ehkä sittenkään liene erehtynyt. Olimme kaikissa tapauksissa hyvin tyytyväisiä menestykseemme. Mutta englantilaiset eivät liene olleet yhtä tyytyväisiä, koskapa he tämän jälkeen jättivät lentokenttämme rauhaan.

Schäferin pakkolasku rintamalinjojen väliin.

Huhtikuun 20 p:n iltana kävimme tavanmukaisella lennolla, palasimme myöhään kotiin ja huomasimme, että Schäfer oli eksynyt joukostamme. Kaikki tietysti toivoivat hänen saapuvan lentokentälle ennen pimeän tuloa. Kello lyö yhdeksän, kymmenen, -- mutta Schäferiä ei kuulu. Häneltä on bensiini varmasti jo lopussa, hänen on siis täytynyt laskeutua jonnekin. Emme tahdo koskaan uskoa, että jonkun meistä olisi vihollinen ampunut maahan. Kukaan ei uskalla hiiskuakaan sellaista, mutta kaikki kuitenkin pelkäävät sitä hiljaa mielessään. Puhelinverkko pannaan toimimaan saadaksemme selville, missä on nähty jonkun lentäjän laskeutuvan maahan. Kukaan ei voi antaa meille mitään tietoja. Ainoakaan divisioona, prikaati ei ole nähnyt häntä. Epämiellyttävä tilanne. Vihdoin menemme levolle. Mutta kaikki uskoimme vielä lujasti, että hän vielä tulee kotiin. Kello kaksi yöllä minut äkkiä herätetään. Puhelinupseeri ilmoittaa iloisena: "Schäfer on Y:n kylässä ja pyytää että hänet noudetaan kotiin."

Seuraavana aamuna ennen aamiaista ovi avautuu ja kunnon toverini seisoo edessäni yhtä likaisissa pukimissa kuin jalkaväkisotamies kaksi viikkoa kestäneen Arras'in taistelun jälkeen. Suuri riemu! Schäfer on kovin tyytyväinen, ja hänen täytyy nyt kertoa meille seikkailustaan. Hän on nälkäinen kuin susi. Aamiaisen syötyään hän kertoo meille seuraavaa:

"Olen lentämässä kotiin päin pitkin rintamaa, kun huomaan vihollisen puolella aivan alhaalla lentäjän, nähdäkseni jalkaväkilentäjän. Hyökkään hänen kimppuunsa, ammun hänet maahan ja aion taas jatkaa matkaani kotiin päin, kun englantilaiset alkavat ampumahaudoistaan ahdistaa minua ja paukuttavat aivan riivatusti. Lentokoneeni nopeus tietenkin pelastaa minut, sillä ne lurjukset eivät tietystikään tulleet ajatelleeksi, että heidän olisi minua ampuessaan pitänyt tähdätä jonkin verran lentokoneeni etupuolelle. Olin ehkä vielä parinsadan metrin korkeudessa, mutta täytyy myöntää, että erinäiset ruumiinosani ovat kovasti jännittyneet, hyvin ymmärrettävistä syistä. Äkkiä kuuluu pamaus ja moottorini pysähtyy. Siis täytyy laskeutua maahan. Mutta ennätänkö vihollisen linjojen yli vai enkö? Se oli nyt suuri kysymys. Englantilaiset ovat huomanneet tukalan tilani ja alkavat ampua kuin mielettömät. Nyt kuulen jokaisen yksityisen laukauksen, sillä moottorini ei enää surise, potkuri on liikkumattomana. Kiusallinen hetki. Painan alas, laskeudun maahan, mutta koneeni ei ole vielä ennättänyt pysähtyä, kun minua jo aletaan ampua konekivääreillä Monchyn kylästä Arras'in läheltä pensasaidan takaa. Kuulat napsavat yhtä mittaa koneeseeni. Hyppään koneesta maahan ja pujahdan saman tien lähimpään granaattikuoppaan. Siellä nyt aloin ensin ajatella, missä oikeastaan olin. Vähitellen minulle selvisi, että olin kyllä päässyt englantilaisten linjojen yli, mutta olen vielä hiton lähellä niitä. Onneksi oli jo myöhäinen ilta. Se minut pelasti.

"Ei kestänyt kauankaan, kun luokseni singahti muutamia granaatteja. Ne olivat kaasugranaatteja, mutta kaasunaamaria ei minulla tietystikään ollut. Silmistäni alkoi sen vuoksi vuotaa vettä aivan mahdottomasti. Ennen pimeän tuloa englantilaiset vielä ampuivat konekivääreillä paikkaa, jossa olin laskeutunut maahan, suunnaten toisen konekiväärin lentokoneeseeni, toisen taas granaattikuoppaan. Kuulia vinkui lakkaamatta yläpuolellani. Rauhoittaakseni hermojani sytytin ensin savukkeen, sitten riisuin paksun turkin yltäni valmistautuen juoksemaan. Mars, mars, eteenpäin! Jokainen minuutti on pitkä kuin tunti.

"Vähitellen ilta pimeni, mutta minusta hyvin hitaasti. Ympärilläni kuului turkinpyiden ääntelyä. Vanhana metsästäjänä huomasin niiden liikkuvan kaikessa rauhassa ja tein tästä sen johtopäätöksen, ettei minua piilopaikassani uhannut yllätyksen vaara. Vihdoin tuli pimeä. Äkkiä pyrähti turkinpyypari lentoon aivan läheltäni, ja kohta sen jälkeen vielä yksi. Nyt ymmärsin vaaran lähestyvän. Nähtävästi englantilaisten partio halusi toivottaa minulle hyvää yötä. Nyt oli jo kiire livistää. Ryömin ja madoin ensin hyvin varovasti mahallani granaattikuopasta toiseen. Noin puolitoista tuntia yhtä mittaa ryömittyäni saavuin ihmisten läheisyyteen. Ovatkohan ne englantilaisia vai saksalaisia? He tulevat lähemmäs -- ja olin vähällä heittäytyä kaulaan, kun tunsin heidät. Se oli tiedustelupartio, joka hiiviskeli 'ei kenenkään maalla'. Yksi miehistä saattoi minut komppaniapäällikkönsä luokse, ja siellä sain nyt tietää, että olin edellisenä iltana laskeutunut maahan n. 50 askeleen päähän vihollisen etulinjoista, ja että meidän jalkaväkemme oli jo pitänyt minua menetettynä miehenä. Söin ensin kunnollisen illallisen ja läksin sitten kotimatkalle.

"Takanani ammuttiin paljon enemmän kuin niiden edessäpäin. Jokainen tie, jokainen yhdyskaivanto, jokainen pensas ja salatie oli vihollisen tulen alaisena. Seuraavana aamuna englantilaiset tekivät hyökkäyksen, heidän täytyi siis aloittaa tykistövalmistelunsa edellisenä iltana. Olin siis valinnut jokseenkin sopimattomaan päivän huviretkeäni varten. Vasta kello kahden korvilla aamulla pääsin ensimmäiseen puhelimeen ja siten yhteyteen lentueemme kanssa."

Olimme kaikki hyvin iloisia saadessamme Schäferin takaisin joukkoomme. Hän meni nyt ensin levolle. Kuka muu hyvänsä olisi hänen asemassaan heittänyt viholliskoneet ainakin vuorokaudeksi rauhaan, mutta Schäfer ahdisti vielä saman päivän iltama Monchyn yläpuolella sangen matalalla lentävää B.E:tä (koe-Breguet-konetta) ja pakoitti sen laskeutumaan maahan.

Anti-Richthofen-laivue.

Englantilaiset olivat keksineet suurenmoisen leikin, nimittäin päättäneet ottaa minut vangiksi tai ampua maahan. Tähän tarkoitukseen he olivat todella perustaneet erityisen laivueen, joka lenteli sillä alueella, missä mekin tavallisesti liikuimme. Ymmärsimme englantilaisten aikomuksen siitä, että tämä laivue melkein yksinomaan ahdisti meidän punaisia lentokoneitamme.

Minun täytyy tässä huomauttaa, että olimme maalanneet _koko_ hävittäjälentueemme koneet punaisiksi, koska hyvät ystävämme englantilaiset olivat päässeet selville siitä, että juuri minä istuin tuossa tulipunaisessa vehkeessä. Nyt olimme siis kaikki punaisia, ja englantilaisten naama venyi varmaan hyvin pitkäksi, kun he yhden ainoan asemesta näkivät tusinan tuollaisia punaisia koneita. Se ei kuitenkaan estänyt heitä hyökkäilemästä meidän kimppuumme. Pidänkin paljon enemmän siitä, että asiakkaani tulevat minun luokseni, kuin että minun pitäisi mennä heidän luokseen.

Lensimme kerran taas rintamalle toivoen voivamme siellä tavata vastustajiamme. Parinkymmenen minuutin kuluttua saapuivatkin ensimmäiset englantilaiset ja kävivät todella kimppuumme. Tällaista huvia ei meille ollut suotu pitkään aikaan. Englantilaiset olivat näet jonkin verran hillinneet kehuttua hyökkäyshenkeään, sillä se oli käynyt heille jokseenkin kalliiksi. Nyt meitä lähestyi kolme yhdenhengen Spad-konetta, jotka hyvyyteensä luottaen luulivat olevansa meitä paljon vahvempia.

Wolff, veljeni ja minä lensimme yhdessä. Meitä oli siis tasan kolme kolmea vastaan. Heti alussa englantilaisten hyökkäys muuttui puolustukseksi. Me olimme jo paremmalla puolella. Minä sain vastustajani eteeni ja ennätin kiireessä vielä nähdä, miten veljeni ja Wolff ottivat kumpikin osalleen yhden. Tavallinen tanssi alkoi, kaartelimme toistemme ympärillä. Suotuisa tuuli tuli jälleen avuksemme, se ajoi meidät taistelun aikana pois rintamalta Saksaa kohti.

Minun vastustajani putosi ensimmäisenä. Olin luultavasti ampunut hänen moottorinsa rikki. Joka tapauksessa hän päätti laskeutua maahan meidän puolellemme. Säälintunteita ei minulla enää ole, hyökkäsin vielä kerran hänen kimppuunsa, jolloin kone konekivääritulisuihkussa murskautui aivan kappaleiksi. Siivet liihottelivat maata kohti kuin paperiarkit, kumpikin erillään, ja runko syöksyi kuin kivi liekkien vallassa syvyyteen. Se putosi suolle. Sitä oli mahdoton kaivaa ylös. En koskaan ole saanut tietää, kenen kanssa tällöin taistelin. Hän oli kadonnut jäljettömiin. Ainoastaan lentokoneen pyrstön pirstaleet paloivat vielä osoittaen palkkaa, jonne mies itse oli kaivanut hautansa.

Samaan aikaan kuin minä olivat myöskin Wolff ja veljeni käyneet vastustajiensa kimppuun ja pakottaneet heidät laskeutumaan maahan verraten lähelle.

Lensimme nyt hyvin tyytyväisinä kotiimme ja tuumimme: "Toivottavasti Anti-Richthofen-laivue käy oikein usein meitä tervehtimässä."

Isäukko käy minua tervehtimässä.

Huhtikuun 29 päiväksi oli isäukkoni ilmoittanut saapuvansa molempia poikiaan tervehtimään. Isäni on pikkukaupungin sotilaskomentajana Lillin lähellä, hän ei siis ollut kaukana meistä, ilmasta käsin näen hänet usein. Hänen oli määrä saapua 9:n aikaan junassa. Puoli kymmenen aikaan hän jo on lentokentällämme. Saavuimme juuri kotiin taistelulennolta, ja veljeni laskeutuu ensimmäisenä koneesta maahan ja tervehtii isäukkoa: "Hyvää huomenta, isä, ammuin juuri maahan englantilaisen koneen." Sen jälkeen laskeuduin minä koneestani: "Hyvää huomenta, isä, ammuin juuri maahan englantilaisen koneen." Isäukko oli kovin mielissään, sen näki jo hänen kasvoistaan. Hän ei ole sellaisia isiä, jotka pelkäävät ja vapisevat poikiensa puolesta, vaan hän mieluimmin itse kapuaisi lentokoneeseen ja lähtisi englantilaisia ammuskelemaan -- niin ainakin luulen. Söimme ensin yhdessä aamiaista, sitten lähdimme jälleen lennolle.

Sillä välin tapahtui lentokenttämme yläpuolella ilmataistelu, jota isäni tarkkasi erittäin kiinnostuneena. Me veljekset emme ottaneet siihen osaa, vaan seisoimme kentällä katselijoina. Englantilainen laivue oli lentänyt linjojemme yli, ja muutamat tiedustelulentäjämme kävivät nyt sen kimppuun aivan lentokenttämme yläpuolella. Äkkiä yksi koneista teki kuperkeikan, pääsi jälleen oikeaan asentoon ja laskeutui maahan tavallisessa liukulennossa. Ikäväksemme huomasimme, että se oli saksalainen kone. Englantilaiset lentävät edelleen. Saksalainen lentokone on nähtävästi saanut osumia, mutta se saapuu alaspäin aivan oikein ohjattuna ja koettaa laskeutua lentokentällemme. Paikka on vähän liian ahdas tuolle suurelle koneelle. Sitä paitsi oli seutu lentäjälle tuntematonta. Senpä vuoksi maahan laskeutuminen ei sujunutkaan aivan onnellisesti. Me riennämme paikalle ja toteamme suruksemme, että toinen koneen miehistä, konekiväärin hoitaja, oli kaatunut. Tämä näky oli isälleni uutta ja saattoi hänet nähtävästi hyvin vakavalle mielelle.

Päivä näytti meistä kuitenkin sangen lupaavalta. Ilma oli ihmeellisen kirkas. Ilmatorjuntatykit paukkuivat lakkaamatta; siis odottamattomia lentäjiä oli liikkeellä. Puolen päivän tienoissa nousimme jälteen ilmaan. Tälläkin kertaa minulla oli orani mukanani: ammuin alas jo toisen englantilaisen samana päivänä. Päivällisen jälkeen otimme pienet unet, sitten olimme taas yhtä virkeitä kuin ennenkin. Wolff oli sillä välin lentueensa mukana ollut taistelussa vihollisen kanssa ja itse passittanut yhden toiseen maailmaan. Myöskin Schäfer oli merkinnyt muistikirjaansa uuden voiton. Iltapäivällä veljeni ja minä sekä Schäfer, Festner ja Allmenröder teimme vielä kaksi lentoretkeä. Ensimmäinen lentomme oli epäonnistunut, mutta toinen sitä parempi. Emme olleet vielä kauankaan olleet rintamalla, kun meitä vastaan lensi vihollislaivue. Ikävä kyllä he lensivät meitä korkeammalla. Emme siis voineet tehdä mitään. Koetimme sen vuoksi nousta yhtä korkealle kuin hekin, mutta se ei onnistumat. Meidän täytyi jättää heidät rauhaan, ja lensimme pitkin rintamaa, veljeni aivan rinnallani, toisten edellä. Silloin huomaan kaksi vihollisen tykistölentäjää saapuvan lähelle rintamaamme. Veljeni antoi minulle pienen merkin ja ymmärsimme kohta toisemme. Lensimme rinnakkain lisäten yhä vauhtia. Molemmat tunsimme itsemme unin turvallisiksi ja vastustajaa voimakkaammiksi. Mutta varsinkin tärkeää oli se, että saatoimme täydellisesti luottaa toisiimme. Ja se onkin pääasia. Täytyy tietää, kenen kansaa lentää. Veljeni lähestyy ensin vihollisia, ottaa osalleen ensimmäisen, häntä lähinnä lentävän, minä otan toisen.

Nyt katsahdan ensin nopeasti ympärilleni, ettei vain kolmatta vihollista ole läheisyydessä; mutta huomaan olevamme kahden. Mies miestä vastaan. Olen pian päässyt mitä edullisempaan asemaan vastustajani taakse; lyhyt laukaussarja niin vihollislentokone särkyy kappaleiksi. Niin nopeasti en ollut vielä siihen mennessä selviytynyt taistelusta.

Minun vielä tarkastellessani, minne vastustajani pirstaleet putoavat, johtuu veljeni mieleeni. Huomaan hänet noin 500 metrin päässä vielä taistelussa vastustajansa kanssa.

Minulla oli hyvää aikaa katsella, ja täytyy tunnustaa, etten itsekään olisi osannut tehdä sen paremmin. Hänkin oli jo yllättänyt vihollisensa, ja he kieppuivat toistensa ympärillä. Vihollisen lentokone nousi äkkiä pystyyn -- varma merkki siitä, että siihen oli osunut, ohjaaja oli varmaankin saanut luodin päähänsä tahi jotakin sellaista -- lentokone alkaa pudota ja sen siivet repeävät irti molemmin puolin. Lentokoneen pirstaleet putoavat aivan lähelle minun uhriani. Lennän nyt veljeni luo ja onnittelen häntä, s.o. heilutamme kättä toisillemme. Olimme tyytyväisiä ja lensimme edelleen. Suurenmoista, että saa lentää näin veljensä kanssa.

Toiset toverimme olivat sillä välin tulleet lähemmäksi ja katselleet näytelmää, jonka veljekset olivat heille esittäneet. Sillä toinen ei voi toistaan auttaa, koska ainoastaan yksi voi kerrallaan ampua, ja jos joku lentäjistä on tekemisissä vihollisen kanssa, toiset saavat vain katsella syrjästä ja suojella hänen selkäpuoltaan, niin ettei kolmas kone pääse takaapäin ahdistajan kimppuun.

Lennämme yhä edelleen ja nousemme korkeammalle, sillä tuonne ylös on ilmestynyt muutamia Anti-Richthofen-kerhon jäseniä. Me olimme tällä kertaa helposti tunnettavissa, sillä aurinko paistoi lännestä koneisiimme ja saattoi ne loistamaan kauniin punaisina pitkän matkan päähän. Lensimme lähellä toisiamme, sillä jokainen tiesi, että nyt jouduimme tekemisiin sellaisten kanssa, jotka harjoittivat samaa ammattia kuin mekin. Valitettavasti he olivat taaskin korkeammalla, niin että meidän täytyi odottaa heidän hyökkäystään. Näyttivät olevan kuuluisia kolmitasoja ja Spad-koneita, aivan uusia, mutta voittohan ei riipu koneesta, vaan miehestä, joka siinä istuu. Mutta nuo naapurit olivat petollisia eivätkä rohjenneet ryhtyä taisteluun. Tarjosimme heille siihen tilaisuuden sekä omalla puolellamme että heidän puolellaan. Mutta he eivät ottaneet taisteluhaastetta vastaan. Mitähän varten he sitten komeilivat laivueellaan, joka oli asettanut päämääräkseen ampua minut maahan, jos heitä sitten rupeaa jänistämään, kun tiukka paikka tulee!