Part 6

Itse maahan ammuttuna.

(Maaliskuun puolivälissä 1917.)

On oikeastaan väärin sanoa, että minut tänään ammuttiin maahan. Mielestäni voidaan sanoa maahanammutuksi ainoastaan sellaista lentäjää, joka auttamattomasti mätkähtää maahan, mutta minä pääsin uudelleen tasapainoon ja suoriuduin leikistä aivan ehein nahoin.

Lennän laivueen mukana ja huomaan vastustajan, joka myöskin lentää laivueena. Tämä tapahtuu tykistöasemiemme yläpuolella Lensin seuduilla Minun täytyy lentää vielä hyvä matka ennen kuin saavun vastustajani kohdalle. Kaikkein eniten hermoja kiihottava on juuri se silmänräpäys, jolloin saapuu vastustajaa lähelle, kun näkee vihollisensa, mutta ei vielä voi aloittaa taistelua. Luulen silloin aina jonkin verran kalpenevani, mutta valitettavasti minulla ei koskaan ole ollut kuvastinta mukanani. Mielestäni tämä hetki on suurenmoinen, sillä se jännittää hermoja äärimmäisyyteen saakka, ja kaikesta sellaisesta minä pidän. Tarkastelen vastustajaani jo matkan päästä, olen tuntenut laivueen viholliseksi, lasken viholliskoneiden lukumäärän ja punnitsen kaikkia edullisia ja epäedullisia seikkoja, jotka voivat vaikuttaa taistelun kulkuun. Niinpä esimerkiksi sille seikalle on annettava tavattoman suuri merkitys, ajaako tuuli minua taistelun aikana poispäin omilta linjoiltamme vai työntääkö se minua niihin päin. Kerrankin ammuin englantilaisen, jolle annoin surmanluodin vihollisen linjojen selkäpuolella, mutta hän mätkähti maahan meidän kiintopallojemme lähellä; niin kauas meidän puolellemme myrskytuuli kantoi hänet.

Meitä oli viisi, vihollinen oli kolme kertaa voimakkaampi. Kuin suuri sääskiparvi lensivät englantilaiset lähellä toisiaan. Tuollaisen, noin koossa lentävän lauman hajoittaminen ei ole helppo asia, se on aivan mahdotonta yhdelle lentäjälle ja sangen vaikeaa useammillekin, varsinkin jos lukumäärän ero niin suuri kuin nyt tässä tapauksessa. Mutta me tunsimme itsemme niin paljon vihollista etevämmiksi, ettemme hetkeäkään epäilleet voiton saavuttamista. Hyökkäyshenki on pääasia ilmassa kuten muuallakin. Mutta vihollinen ajatteli samoin. Sen sain piankin huomata. Tuskin hän oli nähnyt meidät, kun heti teki täyskäännöksen ja kävi kimppuumme. Nyt oli meidän viiden totisesti oltava silmä kovana. Ken nyt joutuu pois rivistä, sille voi käydä hullusti. Me lähestyimme myöskin toisiamme ja annoimme vieraiden tulla hiukan lähemmäksi. Pidin tarkoin silmällä, eikö kukaan noista miekkosista hiukan eroa toisista. Kas tuolla yksi on kyllin tyhmä tehdäkseen niin. Voin helposti saavuttaa hänet. "Olet myyty mies!" Syöksyn hänen kimppuunsa täyttä vauhtia. Nyt olen jo hänet saavuttanut tai saavutan heti kohta. Hän alkaa jo ampua, mikä on hermostumisen merkki. Ajattelen itsekseni: "Ammu pois vain, ethän kuitenkaan osu." Hän ampui pienillä valopommeilla, jotka lensivät ohitseni, saatoin sen selvästi huomata. Olin ikäänkuin vesisuihkun alla. Tämä ei ollut hauskaa, mutta englantilaiset ampuivat melkein aina tuollaisilla kiusallisilla kapineilla, siispä niihinkin täytyi vähitellen tottua. Ihminen tottuu kaikkeen, sillä tällä hetkellä luulen todellakin naurahtaneeni. Pian sain kuitenkin tuntuvan opetuksen.

Nyt olen jo aivan toisen kintereillä, ehkä sadan metrin päässä, olen poistanut varmistimen, tähtään vielä kerran kokeeksi ja ammun muutamia koelaukauksia. Konekiväärini ovat kunnossa. Pian alkaa taistelu. Hengessä näen jo vastustajani putoavan maahan. Äskeinen kiihtymykseni on asettunut. Ajattelen aivan tyynesti ja asiallisesti, punnitsen kaikkia mahdollisuuksia, osuuko hän ehkä minuun vai minä häneen. Yleensä itse taistelu useimmissa tapauksissa koettelee vähimmin hermoja, mutta se, joka silloin kiihtyy, tekee anteeksiantamattoman virheen. Hän ei koskaan saa ketään ammutuksi. Mutta tämäkin johtuu kai tottumuksesta. Oli miten oli, mutta tällä kertaa minä en tehnyt virhettä. Olin 50 metrin päässä hänestä; ammun muutamia hyvin tähdättyjä laukauksia, niin voittoni on varma. Näin ajattelin itsekseni. Mutta äkkiä kuuluu kova pamaus, ennen kuin olen ampunut kymmentäkään laukausta. Pian sen jälkeen kuuluu toinen pamaus moottoristani. Minulle selviää heti, että olen saanut osuman. Ainakin koneeseeni, vaikka itse olen haavoittumaton. Samassa silmänräpäyksessä tunnen tavatonta bensiinin käryä ja moottori pysähtyy. Englantilainen huomaa sen ja ampuu entistä vimmatummin. Minun täytyy heti luopua leikistä.

Putoan kuin kivi suoraan alaspäin. Aivan vaistomaisesti suljen moottorin hanan. Se tapahtuikin viime hetkessä, sillä jos bensiinisäiliö on ammuttu rikki ja polttoainetta alkaa räiskyä lentäjän jaloille, on tulipalon vaara aina sangen suuri. Edessäni on näet 150-hevosvoimainen räjähdyskaasumoottori, joka tietysti on hehkuvan kuuma. Pisara bensiiniä siihen, niin koko kone olisi tulessa. Pudotessani jätän ilmaan jälkeeni valkean juovan. Tunnen sen hyvin, sillä vastustajilleni on usein käynyt niin. Se on räjähdyksen ennettä. Olen vielä 3000 metrin korkeudessa, maahan on siis vielä melkoinen matka. Herran kiitos, moottori pysähtyy kokonaan. Lentokoneeni nopeutta oli tällä hetkellä mahdoton määrätä. Se oli kaikissa tapauksissa niin suuri, etten voinut pistää päätäni ulos istumakomerosta ilmanpaineen työntämättä sitä taaksepäin.

Pian olen päässyt vastustajastani eroon, ja ennen kuin laskeudun maahan, minulla on aikaa katsoa, miten neljä toveriani jaksavat. He ovat yhä tulisessa taisteluissa. Kuulen vihollisen, samoin myöskin omien miesteni konekiväärirätinää. Äkkiä lentää raketti ilmaan. Onkohan se valomerkki? Ei, siksi se on liian suuri. Se suurenee yhä suurenemistaan. Joku palaa. Mutta kumpi? Kone on aivan meidän koneittemme näköinen. Taivaan kiitos, se on viholliskone. Kukahan sen ampui? Pian sen jälkeen putoaa laivueesta vielä yksi lentokone samalla tavoin kuin minäkin kohtisuoraan alaspäin, heittää vielä kuperkeikan, toisenkin, mutta kas, nyt se on jälleen päässyt oikeaan asentoon. Lentää suoraan minua kohti. Sekin on Albatross. Miehelle on varmaankin käynyt samalla tavoin kuin minullekin.

Olen vielä muutaman sadan metrin korkeudessa, mutta täytyy vähitellen ruveta katsomaan, minne voisin laskeutua. Sillä maahan laskeutuminen en tällaisissa olosuhteissa samaa kuin haaksirikko. Eikä tällaisesta haaksirikosta aina suoriudu onnellisesti, siis -- silmät auki! Huomaan niityn, pienen pyörylän, mutta se on kuitenkin juuri tarpeeksi suuri, jos laskeudun varovaisesti. Sitä paitsi se on edullisella paikalla Hénin-Liétard'in viertotien varrella. Sinne aion siis laskeutua. Kaikki sujuu hyvin. Ensimmäinen ajatukseni on: minne toverini laskeutuu? Hän laskeutuu muutaman kilometrin päähän minusta.

Ryhdyin tarkastamaan koneeni kärsimiä vaurioita. Siinä oli useita luodinreikiä, mutta se luoti, joka oli pakottanut minut keskeyttämään taistelun, oli mennyt molempien bensiinisäiliöiden läpi. Niissä ei ollut pisaraakaan bensiiniä jäljellä. Myöskin moottoriin oli sattunut laukaus. Se oli minusta suuri vahinko, sillä moottorini oli toiminut vielä aika hyvin.

Istuin koneessani jalat riipuksissa ja näytin varmaankin hyvin tyhmää naamaa. Heti kokoontui ympärilleni suuri joukko sotamiehiä, saapuipa upseerikin. Hän oli aivan hengästynyt ja kovin kiihdyksissään. Hänelle oli varmaankin tapahtumat jotakin hirmuista. Hän syöksyi luokseni läähättäen ja kysyi: "Eihän teille vain tapahtunut mitään? Seurasin koko tapauksen kulkua ja olen nyt niin hermostunut! Herra varjelkoon! Se näytti kerrassaan kamalalta!" Vakuutin, ettei minulle ollut tapahtunut kerrassaan mitään, hyppäsin maahan ja esittelin itseni. Hän ei tietysti kuullut nimeäni. Mutta hän pyysi minua lähtemään mukaansa hänen autossaan läheiseen Hénin-Liétardiin, jossa hänen majapaikkansa oli. Hän oli pioneeriupseeri.

Istumme jo vaunussa ja lähdemme matkalle. Isäntäni ei ollut vieläkään tyyntynyt. Äkkiä hän kysyy pelästyneenä: "Hyvänen aika, missä teidän kuljettajanne on?" Ensin en oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja katsahdin häneen vähän epätietoisena. Mutta sitten minulle selvisi, että hän piti minua kaksinistuttavan lentokoneen tähystäjäupseerina ja tiedusteli nyt lentokoneen ohjaajaa. Vastasin kuivasti: "Minä ajan yksin." Sana "ajaa" on julistettu pannaan lentäjäin kesken. Siellä ei "ajeta", vaan "lennetään". Tuon kunnon herran silmissä menetin varmaankin suuren osan arvoani juuri sen vuoksi, että sanoin "ajavani" yksin. Keskustelumme kävi tämän jälkeen jonkin verran kylmäkiskoisemmaksi.

Saavuimme sitten hänen majapaikkaansa. Minulla on yhä vielä likainen öljytakki ylläni ja paksu hartiahuivi ympärilläni. Matkalla hän oli tietysti tehnyt minulle lukemattomia kysymyksiä. Hän oli muuten paljon pahemmin kiihdyksissään kuin minä. Nyt hän pakotti minut laskeutumaan levolle sohvalle tahi ainakin tahtoi minua niin tekemään, perustellen kehoitustaan sillä, että varmaankin olin vielä kovin järkyttynyt taistelusta. Vakuutin hänelle usein ennenkin olleeni ilmataistelussa, mutta se ei tahtonut millään mahtua hänen päähänsä. En varmaankaan ollut kovin sotaisen näköinen.

Jonkin aikaa juteltuamme hän tietysti teki kuuluisan kysymyksen: "Oletteko jo ampunut vihollisen maahan?" Hän ei tietysti ollut kuullut nimeäni, kuten jo mainitsin. "Kyllä", vastasin, "silloin tällöin." -- "Vai niin -- vai niin -- oletteko ehkä ampunut kaksikin?" -- "En kahta, vaan kaksikymmentäneljä." Hän hymyilee, toistaa kysymyksensä ja selittää, että hän tarkoittaa "maahanammutulla" vihollisella sellaista konetta, joka todellakin putoaa maahan ja jää siihen makaamaan. Vakuutin hänelle, että oma käsitykseni asiasta oli aivan sama. Mutta tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä nyt hän piti minua suurena valehtelijana. Hän jätti minut omiin hoteisiini sanottuaan, että ateria valmistuu tunnin kuluttua ja että jos minua halutti, voin syödä hänen kanssaan. Nyt noudatin kuitenkin hänen ensimmäistä kehoitustaan ja nukuin sikeästi tunnin ajan. Sitten menimme upseerikasinoon. Siellä riisuin päällystakkini ja minulla oli onneksi Pour le mérite kaulassani. Mutta ikävä kyllä minulla ei ollut sotilastakkiani, vaan ainoastaan liivit. Pyysin anteeksi, etten ollut paremmin pukeutunut, mutta äkkiä kunnon isäntäni huomasi Pour le mérite'ni. Hän jäi sanattomaksi hämmästyksestä ja vakuutti sitten, ettei tiennyt nimeäni. Sanoin hänelle nimeni vielä kerran. Nyt hänelle selvisi, että hän oli joskus ennenkin kuullut puhuttavan minusta. Nyt ilmestyi pöytään ostereita ja samppanjaa, ja oloni oli kuin Herran kukkarossa, kunnes toverini Schäfer vihdoin saapui noutamaan minua autollani. Häneltä kuulin Lubbert'in taaskin tuottaneen kunniaa liikanimelleen. Häntä näet sanottiin ennen joukon kesken "maalitauluksi", sillä jokaisessa ilmataistelussa vihollinen pyrki ampumaan hänen koneensa seulaksi. Kerrankin siinä oli 64 luodinreikää, mutta hän itse oli aivan haavoittumaton. Tällä kertaa oli luoti hipaissut häntä rintaan, ja hän makasi jo sairaalassa. Hänen koneellaan lensin heti lentokentällemme. Valitettavasti tämä etevä upseeri, jolla oli hyvät edellytykset kehittyä kerran Boelcken vertaiseksi, kuoli muutamia viikkoja myöhemmin sankarikuoleman isänmaansa puolesta.

Jo samana iltama saatoin ilmoittaa äskeiselle isännälleni Hénin-Liétard'iin, että vielä sinä päivänä olin saanut ensimmäisen sataneljännekseni täyteen.

Lentäjän urotyö.

(Maaliskuun lopulla 1917.)

Jokainen koulupoika Saksan valtakunnassa tuntee varmaankin nimen "Siegfried-linja". Niinä päivinä, jolloin peräydyimme näihin asemiin, oli tietenkin rinnassakin vilkasta toimintaa. Vihollinen oli jo tosin miehittänyt luovuttamamme alueen, mutta ilmaa emme niin pian luovuttaneet englantilaisille; siitä huolehti Boelcken hävittäjäosasto. Vain mitä suurinta varovaisuutta noudattaen uskalsivat englantilaiset luopua tähänastisesta lentoasemasodastaan.

Juuri tähän aikaan myöskin suuresti suosittu prinssimme Friedrich Karl uhrasi henkensä isänmaan puolesta.

Boelckem hävittäjäosaston eräällä retkellä oli luutnantti Voss voittanut ilmataistelussa englantilaisen, pakottanut tämän laskeutumaan maahan sille alueelle, jota hyvin voidaan sanoa puolueettomaksi alueeksi. Me olimme tosin jo poistuneet sieltä, mutta vihollinen ei ollut vielä miehittänyt sitä. Ainoastaan tiedusteluosastoja, sekä englantilaisia että saksalaisia, liikkui tällä miehittämättömällä vyöhykkeellä. Englantilainen lentokone oli siis pudonnut taistelulinjojen väliin. Kunnon englantilainen oli kai luullut maanmiestensä jo saapuneen tälle alueelle ja hänellä olikin hyvä syy otaksua niin. Mutta Voss oli toista mielitä., Nopeasti ja päättävästi hän laskeutui maahan uhrinsa viereen. Kiireesti hän irroitti vihollisen konekiväärit ja muut käyttökelpoiset osat tämän lentokoneesta ja otti ne mukaansa omaan koneeseensa, kaivoi tulitikkulaatikon taskustaan, ja muutaman sekunnin kuluttua oli englantilaisen kone liekkien vallassa. Minuuttia myöhemmin hän jo huiskutti ystävällisesti kättään voitokkaan ilmaratsunsa selästä joka taholta paikalle rientäville englantilaisille.

Kuuma päivä.

Huhtikuun 2 päivä 1917 oli lentueelleni kuuma päivä. Lentokentällemme saakka kuului rumputulen jyrinä, ja taas tänään se oli tavallista kiivaampaa.

Olin vielä vuoteessani, kun sotilaspalvelijani syöksyi huoneeseeni huutaen: "Herra luutnantti, englantilaiset ovat jo täällä." Vielä puoliunisena katsahdan ulos ikkunasta ja todellakin, eikös jo kaarrellut hyviä ystäviäni lentokentän yläpuolella. Hyppäsin sängystä ja pukeuduin silmänräpäyksessä. Punainen lintuni oli jo valmiina lähtemään aamutyöhön. Asentajani tiesivät, etten jättäisi tätä hyvää tilaisuutta käyttämättä. Kaikki oli siis valmiina. Nopeasti kiedoin vielä turkitkin ylleni ja sitten ilmaan.

Olin kohonnut ilmaan viimeisenä. Toiset toverini olivat jo paljon lähempänä vihollista. Pelkäsin jo paistin vilahtavan sivu suun, että saisin vain matkan päästä katsella valmista kuinka toverini suorittaisivat ilmataistelunsa. Mutta äkkiä yksi noista tungettelevista vieraista suuntasi koneensa suoraan minua kohti. Annoin hänen rauhassa lähestyä, ja nyt alkoi hauska tanssi. Vastustajani lentää milloin selällään, milloin tekee mitäkin temppuja. Kone oli kahden istuttava hävittäjäkone. Olin hänen yläpuolellaan, ja sen vuoksi pian vakuutuin siitä, ettei hän enää voinut päästä käsistäni. Taistelun lomassa sattuneen tauon aikana katsahdin ympärilleni ollakseni varma siitä, että olimme kahdenkesken. Siis kumpi ampuu paremmin, kumpi pysyy tyynempänä ja hillitsee itsensä paremmin vaaran hetkellä, se voittaa.

Ei kestänyt kauankaan, ennen kuin olin pakottanut hänet laskeutumaan lähelle maata vähintään kahden kilometrin päähän rintamalta, vielä oikein tosissani ampumatta häntä. Luulin hänen aikovan laskeutua maahan, mutta nytpä erehdyinkin vastustajastani. Äkkiä huomaan hänen vain muutamia metrejä maanpinnan yläpuolella suuntaavan lentonsa jälleen suoraan eteenpäin ja koettavan päästä karkuun. Tämä oli minusta kuitenkin jo liikaa. Hyökkäsin vielä kerran hänen kimppuunsa, ja tämä tapahtui niin alhaalla, että pelkäsin törmääväni allamme kohoavan kylän taloihin. Englantilainen puolustautui viimeiseen hetkeen saakka. Vielä viimeiseksi lopuksi huomasin koneessani osuman. Mutta nyt en enää päästänyt häntä käsistäni, hänen täytyi pudota. Hän syöksyikin täyttä vauhtia keskelle taloryhmää.

Leikki oli lopussa. Taas tällä kertaa vastustajani oli osoittanut suurenmoista rohkeutta. Hän puolustautui viimeiseen saakka.

Hyvin tyytyväisenä punaisen teräslintuni toimintaan tänä aamurupeamana palasin kotiin. Toverini olivat vielä ilmassa, ja heitä kummastutti kovin, kun aamiaispöydässä tavatessamme saatoin kertoa heille pudottaneeni N:o 32:n.

Eräs aivan nuori luutnantti oli ampunut ensimmäisen vastustajansa. Olimme tapahtuman johdosta hyvin iloisia ja valmistauduimme uusiin taisteluihin.

Lähdin lopettelemaan kiireessä kesken jäänyttä pukeutumistani. Silloin saapui hyvä ystäväni luutnantti Voss Boelcken hävittäjäosastosta tervehtimään minua. Puhelimme hiukan. Voss oli edellisenä päivänä pudottanut 23:nnen vastustajansa. Hän oli siis lähinnä minua ja on vielä nytkin pahin kilpailijani.

Hänen lähtiessään lentämään kotiin tahdoin seurata häntä kappaleen matkaa. Teimme pienen kierroksen rintaman yllä. Sää oli muuttunut hyvin huonoksi, joten emme osanneet odottaa metsämiehen onnea.

Allamme oli tienoo umpipilvessä. Voss, joka ei tuntenut seutua, alkoi jo käydä levottomaksi. Arras'n kohdalla kohtasin veljeni, joka kuuluu minun hävittäjälaivueeseeni ja joka nyt oli eksynyt siitä. Hän liittyi meihin, sillä hän tunsi minut heti punaisesta linnustani.

Silloin huomasimme vähän kauempana vihollislaivueen. Heti välähti mielessäni: "N:o 33!" Vaikka heitä oli yhdeksän englantilaista ja sitä paitsi heidän omalla alueellaan, he katsoivat kuitenkin parhaaksi välttää taistelua. (Minun täytyy kai pian muuttaa väriä!) Mutta saavutimme heidät kuitenkin. Nopea lentokone on sentään pääasia.

Minä olin vihollista lähinnä ja hyökkäsin viimeisenä lentävän englantilaisen kimppuun. Suureksi riemukseni huomasin, että se oli heti valmis taisteluun kanssani, ja vielä suuremmaksi ilokseni totesin toverien jättävän sen pulaan. Jäin siis vihollisen kanssa kahdenkesken. Kone oli samaa tyyppiä kuin se, jonka kanssa olin tekemisissä aamupäivällä. Sitä ei ollut helppo voittaa. Englantilainen tiesi, mitä oli tehtävä, ja varsinkin hän ampui erinomaisen hyvin. Sen sain jälkeenpäin ikäväkseni todeta. Mutta suotuisa tuuli tuli avukseni ja painoi meidät taistelun kestäessä saksalaisten linjojen yli. Vastustajani huomasi pian, ettei asia ollut niin yksinkertainen kuin hän ehkä oli luullut, ja katosi sen vuoksi syöksylennossa pilveen. Se oli vähällä pelastaa hänet. Ohjasin suoraan hänen jälkeensä, sukelsin ulos pilvestä ja, -- onnea pitää miehellä olla! -- kuin ihmeeksi osuin jälleen lentämään aivan hänen jäljessään. Minä ammuin, hän ampui, mutta kumpikaan ei saavuttanut huomattavaa tulosta. Vihdoin huomasin kuitenkin valkeasta bensiininsavusta, jota viholliskone jätti jälkeensä, että olin osunut siihen. Sen täytyi siis laskeutua maahan, sillä moottori oli pysähtynyt.

Mutta vastustajani oli kaikissa tapauksissa sisukas mies. Hänen täytyi huomata, että hänen kohdaltaan peli oli loppuun pelattu. Jos hän nyt vielä ampuisi, niin minä voisin heti ampua hänet kuoliaaksi, sillä olimme jo laskeutuneet 300 metrin korkeudelle. Mutta mies puolustautui aivan kuin aamullinenkin vastustajani viimeiseen saakka, kunnes laskeutui maahan. Hänen laskeuduttuaan maahan minä lensin vielä kerran vain 10 metrin korkeudelta hänen ylitseen ottaakseni selville, olinko ampunut hänet kuoliaaksi vai enkö. Mutta mitäs tuo mies tekikään? Hän tarttui konekivääriinsä ja ampui koko koneeni seulaksi!

Voss sanoi minulle myöhemmin, että jos tällaista olisi tapahtunut hänelle, hän olisi ampunut tuon englantilaisen kuoliaaksi vielä tämän maassa ollessa. Oikeastaan olisi minunkin pitänyt tehdä niin, siliä hänhän ei ollut antautunut. Hän oli muuten niitä harvoja onnellisia, joka selviytyi hengissä minun kanssani taisteltuaan.

Hyvin tyytyväisenä lensin kotiin ja saatoin juhlia 33:tta voittoani.

"Punainen paholainen."

Mitä ihanin ilma. Seisomme lentokentällä. Vieraanani on eräs herra, joka ei ole koskaan nähnyt ilmataistelua eikä muuta sellaista, ja hän vakuuttaa juuri minulle, että hänestä olisi tavattoman mielenkiintoista saada nähdä tuollainen ilmataistelu.

Kiipeämme koneisiimme ja nauramme makeasti miekkoselle, ja Schäfer huomauttaa: "Sen huvin kyllä voimme hänelle suoda!" Annamme hänen käteensä saksikiikarin ja kohoamme ilmaan.

Päivä alkoi hyvin. Olimme tuskin kohonneet 2,000 metrin korkeuteen, kun ensimmäiset englantilaiset viiden koneen laivueena lensivät meitä vastaan. Teimme hyökkäyksen, jota voisi hyvinkin verrata todelliseen ratsuväkihyökkäykseen, -- ja koko vihollislaivue makasi tuhottuna maassa. Meistä ei ainoakaan ollut edes haavoittunut. Vastustajamme olivat -- kaksi ilmitulessa ja kolme muuten -- syöksyneet maahan meidän puolellemme.

Kunnon ystävämme oli aivan ihmeissään. Hän oli kuvitellut asian aivan toisenlaiseksi, paljon dramaattisemmaksi. Hänen mielestään taistelu oli näyttänyt varsin viattomalta, kunnes äkkiä muutamia lentokoneita syöksyi alas loimuten kuin raketit. Olen vähitellen tottunut tällaisiin näkyihin, mutta täytyy sanoa, että sellaiset tekivät minuunkin aluksi järkyttävän vaikutuksen, ja vielä kauan jälkeenpäin olin usein yöllä unissani näkevinäni ensimmäisen ampumani englantilaisen syöksyvän syvyyteen.

Jos tällaista sattuisi minulle vielä kerran, niin luullakseni se ei enää vaikuttaisi niin kamalalta kuin ensimmäisellä kerralla.

Kun päivä oli alkanut näin hyvin, istuuduimme nyt ensin syömään kunnollisen aamiaisen, sillä kaikki olimme nälissämme kuin sudet. Sillä välin lentokoneemme pantiin jälleen kuntoon, uusia patruunia varattiin mukaan, ja niin kohosimme uudestaan ilmoihin. Illalla saatoimme antaa seuraavan ylpeän ilmoituksen: "6 saksalaista lentokonetta tuhonnut 13 vihollisen lentokonetta".

Tämäntapaisen ilmoituksen oli ainoastaan Boelcken hävittäjälaivue kerran aikaisemmin voinut antaa. Silloin ammuimme maahan kaikkiaan 8 lentokonetta, tänään oli yksi ainoa mies syössyt maahan neljä vastustajaa. Tuo mies oli luutnantti Wolff, heikko ja hintelä nuorukainen, josta kukaan ei olisi voinut sellaista uskoa. Veljeni oli pudottanut kaksi, Schäfer kaksi, Festner kaksi, minä kolme.

Illalla menimme levolle tavattoman ylpeinä, mutta toiselta puolen myöskin hyvin väsyneinä.

Seuraavana päivänä luimme suureksi riemuksemme armeijan tiedonannosta edellisen päivän urotöistä.

Mainittakoon muuten, että seuraavana päivänä taas ammuimme alas kahdeksan englantilaista.

Näiltä päiviltä voin kertoa seuraavan hauskan jutun:

Pudottamamme englantilainen oli joutunut vangiksemme, ja keskustelimme juuri parhaillaan hänen kanssansa. Tietysti hänkin tiedusteli tuota punaista lentokonetta. Sotamiehetkin ampumahaudoissaan tunsivat sen, ja siitä puhuttiin yleensä nimellä "Le diable rouge", Punainen paholainen. Hänen joukko-osastossaan oli kerrottu huhuna, että tuolla punaisella koneella lentää nuori neitonen, joku Jeanne d'Arcin tapainen tyttö. Mies oli kovin ihmeissään, kun vakuutin hänelle, että tuo luultu neito seisoi parhaillaan hänen edessään. Hän ei ollut kertomuksellaan suinkaan aikonut huvittaa meitä, vaan oli itse todellakin vakuuttunut siitä, että ainoastaan joku ihmeellinen neito saattoi istua noin luonnottoman näköiseksi maalatussa koneessa.

"Moritz."

Kaunein olento, mitä maailma koskaan on nähnyt, on oikea ulmilainen doggi, pikku "sylikoirani", "Moritz". Ostin sen Ostendessa kunnon belgialaiselta viidellä markalla. Sen emo oli kaunis eläin, samoin yksi sen esi-isistä, niin että se oli täysin "puhdasrotuinen". Siitä olen aivan varma. Sain vapaasti valita, ja tietysti otin kauneimman. Zeumer otti toisen ja risti sen "Maxiksi". "Max" kuoli äkkikuoleman, jäi auton alle, muitta "Moritz" viihtyi ja menestyi erinomaisesti. Se nukkui vuoteessani ja sai hyvän kasvatuksen. Se seurasi minua Ostendesta kaikkialle, ja kiinnyin siihen suuresti. Kuukausi kuukaudelta "Moritz" kasvoi ja varttui yhä suuremmaksi ja tuosta pienestä vunnukasta kehittyi vähitellen oikein iso otus.

Kerran otin sen mukaani lentoretkellekin. Se oli ensimmäinen tähystäjäni. Lentokoneessa se käyttäytyi varsin järkevästi ja tähysteli erittäin kiinnostuneena alapuolellamme lepäävää maailmaa. Täytyy vain huomauttaa kuinka asentajani tämän retkeni jälkeen päivittelivät, että heidän täytyi siivota lentokoneesta yhtä ja toista. Mutta "Moritz" oli hyvin tyytyväinen matkaansa.

Se on nyt jo toisella vuodella, mutta yhä vielä sama lapsellinen otus kuin muutamien kuukausien vanhana. Se pelaa erittäin hyvin biljardia. Valitettavasti kyllä menee tällöin monta palloa, mutta varsinkin monta biljardiverkaa kaiken maailman tietä. Se on myöskin erittäin innokas metsästäjä. Asentajani ovat siihen hyvin ihastuneet, sillä se hankkii heille usein maukkaan jänispaistin. Minä tavallisesti annan sille vähän selkään sellaisesta, sillä minua se ei oikein miellytä.