Part 5

Olimme juuri saapuneet rintaman kohdalle, kun jo huomasimme ampumahautalinjojemme yläpuolella ilmatorjuntatykkiemme kohdalla vihollisen lentolaivueen, joka lensi Cambraita kohti. Sen huomasi tietysti Boelcke ensimmäiseksi, sillä hänhän näki enemmän kuin muut ihmiset. Pian olimme kaikki selvillä asemasta, ja kukin koetti pysytellä mahdollisimman lähellä Boelckeä hänen takanansa. Kaikki ymmärsimme hyvin, että nyt jouduimme suorittamaan ensimmäisen kokeemme kunnioitetun johtajamme nähden. Lähestyimme hitaasti vihollislaivuetta, mutta se ei voinut enää päästä pakoon. Olimme rintaman ja vastustajamme välillä. Jos he mielivät palata takaisin, heidän täytyi lentää meidän ohitsemme. Laskimme jo vihollisen lentokoneiden lukumäärän ja huomasimme niitä olevan seitsemän kappaletta. Meitä sen sijaan oli ainoastaan viisi. Kaikki englantilaiset lensivät suurilla kahdenhengen pommikoneilla. Vielä muutamia sekunteja, sitten taistelun täytyi alkaa, Boelcke oli jo käynyt ankarasti ahdistamaan ensimmäistä englantilaista, mutta hän ei vielä ampunut. Minä olin toinen järjestyksessä, ja aivan lähellä minua muut toverimme. Lähinnä minua lentävä englantilainen oli suuri, mustaksimaalattu kone. Sen pitempään harkitsematta tähtäsin häntä. Aloin ampua, ja hän ampui; minä ammuin ohi, hän samoin. Nyt alkoi taistelu, jossa minun täytyi hinnalla millä hyvänsä päästä vastustajani selkäpuolelle, sillä saatoin ampua ainoastaan eteenpäin. Toiselle se ei ollut välttämätöntä, sillä sen liikkuva konekivääri ampui kaikkiin suuntiin. Englantilainen ei kuitenkaan näyttänyt olevan mikään aloittelija, sillä hän tiesi hyvin, että hänen viimeinen hetkensä olisi koittanut samassa silmänräpäyksessä, jolloin minun onnistuisi päästä hänen taakseen. Silloin minulla ei vielä ollut lujaa vakaumustani: "Hänen täytyy pudota", joka minulla nyt on, vaan olin kovin jännittynyt näkemään, putoaako hän, ja siinähän on suuri ero. Kun kerran on saanut ensimmäisen tahi ehkä toisen ja kolmannenkin vihollisen pudotetuksi, silloin lentäjälle käy selväksi kuin päivä: "Niin sinun pitää tehdä!"

Englantilainen siis käänteli suuntaan ja toiseen, usein sivuuttaen ampumasuuntani. En lainkaan tullut ajatelleeksi, että laivueessa oli muitakin englantilaisia jotka olisivat ehkä voineet tulla hädässä olevan toverinsa avuksi. Minulla oli vain yksi ajatus: "Hänen täytyy pudota, käyköön kuinka kävi." Sitten vihdoinkin sain suotuisan tilaisuuden. Vastustajani näytti menettäneen minut näkyvistään ja lensi suoraan eteenpäin. Sekunnin murto-osassa on hyvä koneeni hänen niskassaan. Lyhyt laukaussarja konekivääristäni. Olin niin lähellä häntä, että pelkäsin törmääväni hänen kanssaan yhteen. Silloin äkkiä vastustajani potkuri pysähtyi! Olin ampunut hänen moottorinsa rikki, hänen täytyi laskeutua meidän puolellemme, sillä hänen oli aivan mahdotonta päästä enää omille linjoillensa. Lentokoneen epävarmoista liikkeistä huomasin myöskin, että ohjaajallekin oli käynyt jotenkin hullusti. Tähystäjääkään ei enää näkynyt, hänen konekiväärinsä törrötti pystyssä ilmassa, Minun luotini olivat siis osuneet häneenkin, ja hän makasi varmaankin istumakomeronsa pohjalla.

Englantilainen laskeutui maahan jonnekin erään minulle tutun meikäläisen lentoeskaaderini aseman läheisyyteen. Olin niin kiihtynyt, etten malttanut olla laskeutumatta maahan, vaan ohjasin koneeni tuolle vieraalle lentoasemalle, jossa sitä paitsi innoissani olin vähällä kaataa koneeni nurinniskoin. Molemmat koneet, sekä englantilaisten että minun, laskeutuivat verraten lähelle toisiaan. Juoksin heti vastustajani luokse, jonne myöskin näin rientävän useita sotamiehiä. Paikalle saavuttuani huomasin otaksumani oikeaksi. Moottori oli ammuttu rikki ja molemmat miehet pahasti haavoittuneet. Tähystäjä kuoli kohta, ohjaaja matkalla läheiseen sairaalaan. Kunnialla kaatuneiden vastustajaini kauniille haudalle pystytin muistokiven.

Kotiin saapuessani tapasin Boelcken ja muut toverini jo aamiaispöydässä, ja hän ihmetteli kovin, missä olin viipynyt niin kauan. Ylpeänä tein nyt ensimmäisen kerran ilmoitukseni: "Yksi englantilainen ammuttu alas." Heti syntyi yleinen riemun remahdus, sillä minä en ollut ainoa voittaja. Paitsi Boelckeä, joka tavallisuuden mukaan oli saanut aamiaisvoittonsa, me aloittelijat olimme jokainen nyt ensimmäisen kerran voittaneet ilmataistelussa.

Voin huomauttaa, että sen jälkeen ei ainoakaan englantilainen lentoeskaaderi uskaltanut saapua Cambrain seuduille saakka, niin kauan kuin siellä toimi Boelcken hävittäjälaivue.

Somme-joen taistelu.

Koko elämässäni en ole tavannut suurenmoisempaa "metsästysaluetta" kuin Somme'in taistelun päivinä. Jo aamuisin, ylösnoustessamme saapuivat ensimmäiset englantilaiset, ja viimeiset katosivat vasta auringon jo aikoja laskettua. "Hävittäjälentäjien todellinen Eldorado", sanoi Boelcke kerran. Juuri tähän aikaan Boelcke kohotti kahdessa kuukaudessa voittojensa lukumäärän, kahdestakymmenestä alasammutusta viholliskoneesta neljäänkymmeneen. Meillä aloittelijoilla ei silloin vielä ollut mestarimme kokemusta, vaan olimme tyytyväisiä säilyessämme ehein nahoin. Mutta mukavaa aikaa se oli! Ainoakaan lentoretki ei mennyt ilman ilmataistelua. Usein tapahtui suuria ilmataisteluja, neljäkymmentä-, kuusikymmentäkin englantilaista, mutta ikävä kyllä ei aina yhtä monta saksalaista. Englantilaiset luottivat suureen lukumääräänsä, me miestemme kuntoon.

Mutta englantilaiset ovat kuitenkin sisukkaita miehiä, se täytyy myöntää. Usein he saapuivat aivan alhaalla lentäen tervehtimään Boelckeä pudottaen pommejaan tämän lentokentälle. He suorastaan haastoivat meidät taisteluun ja tilaisuuden saadessaan aina myöskin ryhtyivät siihen. Olen tuskin tavannut ainoaakaan englantilaista, joka olisi vetäytynyt pois taistelusta, kun sitä vastoin ranskalaiset melkein aina mitä huolellisimmin välttivät yhteentörmäystä vastustajansa kanssa ilmassa.

Hävittäijälaivueemme eli tällöin ihania aikoja. Johtajan henki syöpyi hänen oppilaisiinsakin. Me saatoimme sokeasti antautua hänen johdettavikseen. Kenenkään ei tarvinnut pelätä sellaista mahdollisuutta, että toverit jättäisivät hänet pulaan. Sellainen ei edes pälkähtänyt päähämmekään. Ja niin teimme reippaasti ja kevein mielin työtämme vihollisemme kimpussa.

Sinä päivänä, jolloin Boelcke putosi, oli hänen laivueensa jo saavuttanut neljäkymmentä voittoa. Nyt on voittojen luku jo noussut koko joukon toiselle sadalle. Boelcken henki elää edelleen hänen reippaiden seuraajiensa keskuudessa.

Boelcke k.

(Lokakuun 28 p:nä 1916.)

Päivänä muutamana lensimme jälleen tuon suuren miehen johdossa vihollista vastaan. Hänen kanssaan tunsimme itsemme aina ihmeen turvallisiksi. Sellaisia miehiä kuin Boelcke oli olemassa vain yksi. Tällä kertaa oli hyvin myrskyinen ja pilvinen sää. Muut lentäjät kuin hävittäjäkoneet eivät sinä päivänä yleensä ollenkaan nousseet ilmaan.

Jo pitkän matkan päästä huomasimme rintaman kohdalla kaksi röyhkeää englantilaista, joita nähtävästi myöskin huvitti tällainen huono sää. Meitä oli kuusi, toisella puolella ainoastaan kaksi. Mutta vaikkapa heitä olisi ollut kaksikymmentä, ei Boelcken antama hyökkäysmerkki olisi lainkaan hämmästyttänyt meitä.

Taistelu alkaa tavalliseen tapaan. Boelcke on ottanut osalleen toisen englantilaisen, minä toisen. Minun täytyy vetäytyä syrjään, sillä eräs omista tovereistani häiritsee minua. Katsahdan ympärilleni ja huomaan Boelcken parinsadan metrin päässä juuri ahdistavan uhriansa.

Kaikki sujui niinkuin tavallisesti aina. Näin Boelcken ampuvan englantilaisen alas. Aivan hänen lähellänsä lensi eräs hänen hyvä ystävänsä. Se oli mielenkiintoinen taistelu. Molemmat ampuivat, englantilaisen saattoi odottaa joka hetki putoavan. Äkkiä huomasin molempien saksalaisten lentokoneiden tekevän luonnottomia liikkeitä. Päässäni välähti heti ajatus: yhteentörmäys. En vielä koskaan ennen ollut nähnyt yhteentörmäystä ilmassa, ja olin kuvitellut sellaisen aivan toisellaiseksi. Varsinaista yhteentörmäystä ei ollutkaan tapahtunut, pikemminkin kone oli vain hipaissut toista. Mutta kun lentokoneella on kova vauhti, vaikuttaa mitä lievinkin kosketus kuin voimakas sysäys.

Boelcke jättää heti uhrinsa rauhaan ja liitelee suuressa kaaressa maata kohti. En vieläkään voinut käsittää, että hän todellakin syöksyi maahan, mutta kun hän liiti minun alitseni, huomasin osan hänen koneensa siivistä murtuneen. Mitä sitten tapahtui, sitä en voinut huomata, mutta pilviin laskeuduttuaan hän menetti koneensa toisen siiven kokonaan. Silloin lentokone oli menettänyt ohjauskykynsä ja hän syöksyi alas uskollisen ystävänsä yhä seuratessa jäljestä. Kotiin saavuttuamme odotti meitä siellä jo surusanoma: "Boelcke on kuollut." Sitä oli vaikea käsittää.

Kipeimmin tämä koski tietysti siihen, jota täytyi sanoa onnettomuuden aiheuttajaksi.

On aivan omituista, että jokainen Boelckeen tutustunut ihminen luulotteli olleensa hänen ainoa todellinen ystävänsä. Olen tullut tuntemaan noita Boelcken "ainoita todellisia ystäviä" nelisenkymmentä, ja jokainen heistä luuli olleensa ainoa.

Sellaiset ihmiset, joiden nimeä Boelcke ei koskaan tiennyt, luulivat olleensa hänelle hyvin läheisiä. Tämä oli merkillinen ilmiö, jonka olen huomannut ainoastaan hänestä. Mieskohtaisia vihollisia ei hänellä ollut koskaan. Hän oli kaikkia kohtaan yhtä ystävällinen suosimatta ketään enemmän, ketään vähemmän kuin toisia.

Ainoa, joka ehkä oli vähän lähempänä häntä koin muut, oli juuri nyt kuvaamaamme onnettomuuteen osallisena.

Kahdeksas.

Kahdeksan oli Boelcken aikana jo sangen huomattava luku. Kuullessaan nykyään niin tavattoman suurista alasammuttujen koneiden määristä tulee jokainen asiaan perehtymätön siihen käsitykseen, että lentokoneen pudottaminen on käynyt entistä helpommaksi. Voin kuitenkin vakuuttaa, että se käy kuukausi kuukaudelta ja viikko viikolta yhä vaikeammaksi. Nykyään siihen tarjoutuu tietysti useammin tilaisuutta, mutta valitettavasti lisääntyy samalla myöskin mahdollisuus joutua itse ammutuksi alas. Vastustajan aseistus kehittyy yhä paremmaksi. Kun Immelmann ampui alas ensimmäisen viholliskoneen, hänellä oli onni kohdata vastustaja, jolla ei ollut lainkaan konekivääriä. Marraskuun 9 p:nä 1916 lensin pienen taistelutoverini, 18-vuotiaan Immelmannin kanssa vihollisia vastaan. Toimimme yhdessä Boelcken hävittäjälaivueessa, mutta tunsimme toisemme jo ennestään ja tulimme aina erittäin hyvin toimeen keskenämme. Toveruus oli pääasia. Lähdimme siis matkaan. Minulla oli jo seitsemän, Immelmannilla viisi voittoa. Niihin aikoihin jo sangen kunnioitettavat määrät.

Olimme olleet rintaman kohdalla vain hetken, kun huomasimme englantilaisen pommituseskaaderin. Se lensi aivan häikäilemättä meitä vastaan. Englantilaiset saapuivat tietysti tälläkin kertaa tavattoman monilukuisina, kuten Somme'in taistelun aikana yleensä. Luulen tuossa eskaaderissa olleen 40 à 50 lentokonetta, aivan täsmälleen en voi niiden lukua ilmoittaa. Ne olivat valinneet pomminsa maaliksi erään paikan sangen läheltä meidän lentoasemaamme. Vähän ennen kuin ne olivat ehtineet määräpaikkaansa minä pääsin laivueen viimeisen lentokoneen kintereille. Ja heti ensimmäiset laukaukseni tekivät nähtävästi vihollislentokoneen konekiväärin hoitajan taistelukyvyttömäksi, ne lienevät hiukan kutittaneet ohjaajaakin, koskapa hän päätti heti laskeutua pommeineen maahan. Kärvensin hänen turkkiansa vielä muutamilla laukauksilla, joiden vaikutuksesta hän koetti vieläkin nopeammin päästä maanpinnalle.

Hän syöksyi näet maahan pudoten aivan lähelle Lagnicourt'issa olevaa lentoasemaamme.

Immelmann oli samaan aikaan joutunut taisteluun toisen englantilaisen kanssa ja myöskin pudottanut vastustajansa, vieläpä samalle seudulle. Lensimme sen vuoksi kiireesti kotiin voidaksemme hiukan tarkastaa pudottamiamme koneita. Ajoimme autolla sen paikan lähelle, jonne minun vastustajani oli pudonnut, mutta saimme kävellä vielä pitkän matkan mullaspeltoa pitkin. Ilma oli hyvin lämmin, minkä vuoksi avasin kaikki vaatteeni, riisuin kaulukseni, avasin paidan napitkin. Takin riisuin kokonaan pois, lakin jätin autoon, mutta sen sijaan otin käteeni suuren pahkurasauvan. Saappaani olivat mullassa polviin saakka. Olin siis jokseenkin ruokkoamattomassa asussa. Tässä kunnossa saavuin uhrini läheisyyteen. Sen ympärille oli tietysti jo kokoontunut suuri joukko ihmisiä.

Vähän syrjässä seisoo upseeriryhmä. Astuin heidän luoksensa, tervehdin ja kysyin ensimmäiseltä eteeni sattuneelta, voiko hän kertoa minulle, miltä ilmataistelu näytti, sillä jälkeenpäin on aina hyvin mielenkiintoista sattumalta lähitienoilla olleilta näkijöiltä tietää, miltä taistelu oli näyttänyt maan pinnalta. Minulle ilmoitettiin, että englantilaiset olivat heittäneet pommeja ja että tässä lentokoneessa oli vielä pommit jäljellä. Se herroista, jonka puoleen olin kääntynyt, tarttuu käsivarteeni, vie minut toisten upseerien luokse, kysyy nopeasti nimeäni ja esittelee minut toisille. Tämä ei ollut minusta ollenkaan mieluista, sillä kuten sanottu, pukuni oli koko lailla epäkunnossa. Ja ne herrat, joiden seuraan nyt jouduin, olivat tavattoman hienosti pukeutuneita. Minut esitettiin eräälle henkilölle, joka mielestäni oli jotakin erikoista. Kenraalin housut, ritarimerkki kaulassa, mutta sitä vastoin verraten nuorekkaat kasvot, olkaimet, joista ei voinut arvoa määritellä -- sanalla sanoen, vainusin jotakin tavatonta, pistin keskustelun jatkuessa housunnapit ja kauluksen kiinni näyttääkseni hiukan sotilaallisemmalta. Kuka tuo mies oli, sitä en tiennyt. Sanoin herroille jäähyväiset ja palasin kotiin. Illalla minulle soitettiin puhelimella, että olin saanut tavata hänen kuninkaallisen korkeutensa Saksi-Koburg-Gothan suurherttuan. Minut komennettiin nyt hän luoksensa. Oli saatu selville, että englantilaisten aikomuksena oli ollut heittää pommeja hänen esikuntaansa. Minä olin siis osaltani ollut torjumassa heidän aikeitaan. Tästä sain palkinnoksi Saksi-Koburg-Gothan urhoollisuusmitalin.

Majuri Hawker.

Ylpeämpi kuin koskaan ennen olen kuullessani, että minun marraskuun 23 p:nä 1916 alas ampumani englantilainen oli englantilaisten Immelmann.

Jo ilmataistelun kulusta olin voinut päätellä, että olin joutunut tekemisiin hitonmoisen miehen kanssa.

Lensin taas päivänä muutamana iloisin mielin pyydystysretkelleni ja huomasin kolme englantilaista, jotka kaikesta päättäen olivat myöskin juuri samalla asialla. Huomasin heidän luovan minuun himokkaita katseita, ja kun minäkin olin aivan yhtä taisteluhaluinen, ryhdyin siihen mielelläni. Lensin alempana kuin englantilainen, minkä vuoksi minun täytyi odottaa, kunnes hän syöksyi alas minua kohti. Ei kestänytkään kauan, ennen kun hän liukuikin alaspäin ja aikoi iskeä minuun takaapäin. Ammuttuaan ensimmäiset viisi laukausta täytyi tuon veitikan keskeyttää tulensa, sillä olin jo ennättänyt tehdä jyrkän käännöksen vasemmalle. Englantilainen koetti päästä minun taakseni, kun minä taas yritin päästä hänen taakseen. Näin kiersimme molemmat ympäri kuin hullut täyttä vauhtia 3.500 metrin korkeudessa. Ensin kaksikymmentä kierrosta vasempaan, sitten kolmekymmentä kierrosta oikeaan, kummankin yrittäessä parhaansa mukaan päästä toisen taakse. Käsitin kohta, etten oliot tekemisissä vasta-alkajan kanssa, sillä tämä ei tuntunut vähääkään ajattelevan taistelun keskeyttämistä. Hänen koneensa oli tosin hyvin nopea kääntymään, mutta minun sen sijaan kohosi helpommin, ja näin minun vihdoin onnistui päästä ensin englantilaisen yläpuolelle ja sitten hänen taaksensa.

Kun näin olimme saapuneet kaksituhatta metriä alemmaksi, pääsemättä päätökseen, täytyi vastustajani käsittää, että hänen oli aika vetäytyä kiireesti pois pelistä, siliä minulle suotuisa tuuli painoi meitä yhä lähemmäksi saksalaisten linjoja, kunnes vihdoin olimme saapuneet melkein Bapaume'in kohdalle, noin kilometrin verran linjojemme taakse. Vieras lentäjä oli nyt siihen määrin hävytön, että huiskutti minulle aivan rauhallisesti kättänsä, kun olimme jo tuhannen metrin korkeudessa, ikäänkuin sanoakseen: "Weil, well, how do you do?"

Kiersimme toisiamme niin ahtaissa kehässä, että arvioin ne korkeintaan 80-100 metriksi läpimitaten. Sain aikaa tarkastella hiukan vastustajaani. Tirkistin suoraan alas hänen istumakomeroonsa ja saatoin huomata jokaisen hänen päänsä liikkeen. Jollei hänellä olisi ollut päähinettä kasvoillaan, olisin voinut nähdä hänen kasvonsa ilmeenkin.

Vähitellen sentään hänenkinlainen reipas urheilija tuntui saavan leikistä kyllikseen, ja hänen täytyi ratkaista, laskeutuako maahan meidän puolellemme vaiko lentää takaisin omille linjoillensa. Tietysti hän yritti jälkimmäistä keinoa koetettuaan ensin turhaan päästä käsistäni tekemällä muutamia surmansilmukoita ja muita temppuja. Tällöin pääsin ensimmäisen kerran hänen korvilleen, sillä siihen saakka ei kumpikaan ollut päässyt ampuma-asentoon. Sadan metrin korkeudessa hän koetti pelastautua rintamaa omalle puolelleen lentämällä ristiin rastiin, jolloin tähystäjän on sangen vaikea ampua. Matta nyt oli minulle tullut oikea hetki. Seurasin häntä 50 à 30 metrin korkeuteen ampuen lakkaamatta. Silloin englantilaisen täytyi pudota. Lataushäiriö oli vähällä vielä riistää minulta voittoni.

Pää luodin lävistämänä syöksyi vastustajani maahan puolisensataa metriä konekivääri-ampumahautojemme taakse.

Pour le mérite.

Kuudestoista on pudonnut. Täten olin vallannut ensimmäisen sijan kaikkien hävittäjälentäjien joukossa. Tämä oli se päämäärä, johon olin pyrkinyt. Niin olin jo noin vuosi sitten leikilläni sanonut ystävälleni Lynekerille, kun harjoittelimme yhdessä ja hän kysyi minulta: "Mikä on teidän päämääränne -- mitä aiotte saavuttaa hävittäjälentäjänä?" Silloin lausuin noin vain piloillani: "Hävittäjälentäjien etunenässä lentäminen on varmaankin sangen mukavaa." En minä itse eikä kukaan muukaan silloin vielä uskonut, että todellakin saavuttaisiin kerran tämän päämäärän. Ainoastaan Boelcke lienee kerran sanonut, -- ei tietysti suoraan minulle, mutta minulle on myöhemmin kerrottu niin --, kun häneltä kysyttiin: "Kenellä on toiveita tulla kerran hyväksi hävittäjälentäjäksi?" -- hänen sanotaan silloin sormeillaan osoittaneen minua lausuen: "Tuossa on se mies!"

Boelcke ja Immelmann olivat saaneet "Pour le mérite" kunniamerkkinsä kahdeksannen voiton jälkeen. Minulla oli nyt jo kaksi kertaa se määrä. Mitä nyt tapahtuisi? Olin hyvin suuressa jännityksessä. Muutamat arvelivat, että saisin hävittäjälentueen komentooni. Sitten saapui sähkösanoma: "Luutnantti v. R. on nimitetty hävittäjälentueen N:o 11 päälliköksi" Täytyy tunnustaa, että tulin hyvin pahalle tuulelle. Olin jo niin tottunut Boelcken hävittäjälentueen tovereihin ja nyt minun piti aloittaa taas aivan uudestaan, elää uusissa olosuhteissa jne. Tämä oli ikävää. Sitä paitsi olisi Pour le mérite ollut minulle paljon tervetulleempi.

Kaksi päivää myöhemmin, istuessamme Boelcken hävittäjälentueessa viettämässä minun läksiäisiäni, saapui päämajasta uusi sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että hänen majesteettinsa oli suvainnut suoda minulle Pour le mérite'in. Silloin kohosi tietysti ilo korkeimmilleen. Se oli hyvitys edellisestä pettymyksestä.

* * * * *

En ollut lainkaan osannut kuvitella, että oman hävittäjälentueen johtaminen olisi niin miellyttävää kuin se todellisuudessa on sitten ollut. En koskaan ollut uneksinutkaan, että rintamallamme kerran toimisi Richthofenin hävittäjälentue.

"Le petit rouge."

Päivänä muutamana pälkähti jostakin syystä päähäni maalauttaa koneeni tulipunaiseksi. Tästä oli seurauksena, että kaikki tunsivat punaisen lintuni. Se ei näyttänyt jääneen vastustajiltanikaan huomaamatta.

Kerran taistelussa, joka tapahtui aivan toisella rintamanosalla kuin muut, minun onnistui ampua alas kahdenistuttava Vickers-kone, joka kaikessa rauhassa valokuvaili tykistöasemiamme. Vastustajani ei saanut ollenkaan tilaisuutta puolustautua, vaan hänen täytyi kiireen kaupalla laskeutua maahan, sillä hänen lentokoneessaan alkoi jo ilmetä epäilyttäviä tulipalon merkkejä. Lentäjät sanovat sellaisessa tapauksessa: "Hän lemuaa." Pian kävikin ilmi että hän oli laskeutunut viime hetkessä, sillä lähellä maata hänen koneensa leimahti.

Tunsin inhimillistä sääliä vastustajaani kohtaan ja päätin sen vuoksi olla syöksemättä häntä suoraan maahan, vaan ainoastaan pakottaa hänet laskeutumaan, varsinkin kun minusta näytti siltä, että vastustajani oli jo haavoittunut, sillä hän ei ampunut ainoaakaan laukausta.

Koin 500 metrin korkeudessa oma koneeni joutui jostakin syystä epäkuntoon ja minun itsenikin täytyi liidellä alas voimatta tehdä tavallista kaarrosta. Nyt tapahtui sangen hullunkurista. Viholliseni laskeutui palavalla koneellaan maahan hyvin keveästi ja tasaisesti, jota vastoin minä voittajana aivan hänen vierellään heitin kuperkeikan vara-asemamme ampumahaudan piikkilankaesteissä.

Viholliskoneessa olleet kaksi englantilaista tervehtivät minua urheilijain tavoin. Heitä kummastutti kovin haaksirikkoni, koska he eivät, kuten sanottu, olleet ampuneet ainoaakaan laukausta minua kohti, joten he eivät lainkaan voineet käsittää minun onnettomuuteni syytä. Nämä olivat ensimmäiset englantilaiset, jotka olin ampunut maahan elävinä. Sen vuoksi minua huvitti suuresti hiukan jutella heidän kanssaan. Kysyin mm., olivatko he aikaisemmin nähneet minun konettani ilmassa. "Oh yes", vastasi toinen, "tunnen sen varsin hyvin. Olemme antaneet sille nimen 'Le petit rouge'" (pieni punainen).

Mielestäni tosienglantilaisen hävyttömään tapaan hän sitten kysyi, miksi olin käyttäytynyt niin varomattomasti ennen laskeutumistani. Syynä oli yksinkertaisesti se, etten voinut tehdä muutenkaan. Silloin tuo lurjus sanoi, että hän oli koettanut ampua minua viimeisten kolmensadan metrin matkalla, mutta hänellä oli ollut lataushäiriö. Minä olin säästänyt häntä -- hän on hyvillään sen johdosta -- mutta palkitsee sääliväisyyteni salakavalalla hyökkäyksellä.

Sen jälkeen en ole kertaakaan voinut -- hyvin ymmärrettävistä syistä! -- puhutella ainoaakaan vastustajaani.

Englantilainen ja ranskalainen lentotaito.

(Helmikuussa 1917.)

Nykyisiin minä koetan kilpailla Boelcken hävittäjälaivueen kanssa. Joka ilta sovimme keskenämme siitä, kuinka monta vastustajaa kummankin on ammuttava. Mutta kilpailijani ovat hitonmoisia miehiä. Heitä on aivan mahdoton voittaa. Korkeintaan voi pysytellä likipitäen heidän tasollaan. Heillä on jo 100 voittoa etumatkaa. Tämä etumatka minun täytyy antaa heidän pitää. Paljon riippuu siitä, minkälaisen vastustajan kanssa joutuu tekemisiin, saako vastaansa salakavalan ranskalaisen vaiko sisukkaan englantilaisen. Minä pidän englantilaisia parempina. Ranskalaiset pakenevat, englantilaiset hyvin harvoin. Usein voi englantilaisia sanoa tyhmän rohkeiksi, mutta heidän omasta mielestään se on kai pelotonta yritteliäisyyttä.

Hävittäjälentäjän ammatissa on se hyvä puoli, etteivät siinä auta mitkään taitotemput, vaan että mieskohtainen kunto ratkaisee aina voiton. Mies voi olla erinomainen syöksylentäjä ja surmansilmukoiden tekijä, mutta silti hän tuskin kykenee ampumaan ainoaakaan vastustajaa maahan. Minun mielipiteeni mukaan rohkea toimintatarmo ratkaisee koko asian.

Ranskalaisille on luonteenomaista hyökätä vastustajansa kimppuun väijyksistä ja salakavalasti. Mutta se ei vetele ilmassa. Ainoastaan aloitteluja antaa yllättää itsensä. Väijymisestä ei tule mitään, kun kerran ei voi itse minnekään piiloutua, sillä näkymätöntä lentokonetta ei vielä ole keksitty. Silloin tällöin heidän gallialainen verensä kuitenkin kuohahtaa ja he käyvät hyökkäämään, mutta sitä voinee kuitenkin verrata limonadin kuohumiseen. Hetkisen hän osoittaa hirmuista rohkeutta, joka jälleen yhtä nopeasti kokonaan katoaa. Häneltä puuttuu sitkeätä kestävyyttä.

Englantilaisissa sitä vastoin huomaa vielä joskus jälkiä heidän germaaninverestään. Lentäminen sopiikin hyvin urheilijoille, mutta he erehtyvät siinä liiaksi urheilumaisuuteen. Heitä huvittaa kovin esittää meidän ampumahaudoissa makaaville joukoillemme surmansilmukoita, syöksylentoa, selälläänlentoa ym. leikkejä. Tämä tekee kyllä hyvän vaikutuksen Johannisthalin urheiluviikolla, mutta ampumahaudat eivät ole niin kiitollisia kuin urheilukilpailujen yleisö.