Part 4

Tällöin yhdistin hyödyn ja huvin. Maahanlaskupaikakseni valitsin Buchowin maakartanon, jossa olin hyvä tuttu. Minut oli sinne kutsuttu villikarjun metsästykseen, mutta tämä sopi huonosti yhteen palvelukseni kanssa, sillä kauniina iltoina tahdoin lentää mutta samalla tyydyttää myöskin metsästysintoani. Sen vuoksi valitsin maahanlaskupaikakseni sellaisen seudun, josta mukavasti pääsin metsästysmailleni.

Otin mukaani toisen lentäjän tähystäjäksi ja lähetin hänet illalla takaisin. Yön väijyin metsäkarjuja ja seuraavana aamuna sama lentäjä kävi noutamassa minut kotiin.

Jollei toinen olisi voinut noutaa, käydä minua noutamassa, niin olisinpa joutunut pahaan pulaan, sillä siinä tapauksessa olisin saanut huvikseni patikoida kymmenisen kilometriä. Sen vuoksi tarvitsin miehen, joka kaikilla ilmoilla pystyi noutamaan minut "yöpuustani". Joka mieheltä ei kuitenkaan voida vaatia, ettei hän lainkaan välitä sääsuhteista, mutta minun onnistui kuitenkin löytää oikea mies.

Kun kerran taas olin viettänyt yöni ulkona, puhkesi aamulla hirmuinen lumipyry. Oli mahdoton nähdä 50 metriä eteensä. Kello oli juuri kahdeksan, sovittu aika, jolloin lentäjän piti käydä noutamassa minut. Kaikessa hiljaisuudessa toivoin jo, ettei hän tänä aamuna tulisikaan. Mutta samassa kuulin surinaa -- nähdä en voinut miltään --, ja viisi minuuttia myöhemmin oli kaunis lintuni edessäni, vaikka vähän surkean näköisenä.

Lentäjä-urani alkuajat.

Joulupäivänä 1915 suoritin kolmannen tutkintoni. Otin tähän lentosuunnitelmaani matkan Schweriniin käydäkseni katsomassa sikäläisiä Fokker-tehtaita. Tähystäjäksi otin mukaani asentajani ja lensin myöhemmin hänen kanssaan Berliinistä Breslauhun, Breslausta Schweidnitziin, Schweidnitzistä Lubeniiin, Lubenistä Berliiniin ja pysähdyin aina välillä tervehtimässä tuttavia ja sukulaisia. Vanhana tiedustelulentäjänä minun oli helppo löytää oikea suunta ja tuntea seudut.

Maaliskuussa saavuin taistelueskaaderiin n:o 2 Verdun'in edustalle ja opettelin nyt ilmataistelua lentokoneenohjaajana, s.o. opettelin hallitsemaan konetta taistelun aikana. Tässä tarkoituksessa lensin kahdenistuttavalla koneella.

Armeijan tiedonannossa minut mainittiin ensi kerta huhtikuun 26 p:nä 1916, vaikkei nimeltä, niin kumminkin erään urotyöni johdosta. Olin rakentanut lentokoneeni tasojen väliin Nieuport-koneen malliin konekiväärialustan ja olin hyvin ylpeä tästä laitoksesta jo sellaisenaan. Sille kai vähän naurettiin, sillä se oli hyvin yksinkertaisen näköinen. Minä itse luotin tietysti siihen sokeasti ja sain pian tilaisuuden kokeilla, sitä käytännössä.

Kohtasin Nieuport-koneen, jossa, mikäli minusta näytti, oli myöskin ohjaajana aloittelija, sillä hän käyttäytyi hirvittävän tyhmästi. Lensin häntä vastaan, mutta hän lähti pakosalle. Hänellä oli ilmeisesti lataushäiriö. Minusta ei lainkaan tuntunut siltä, että olisin ollut ryhtymässä taisteluun, vaan pikemminkin ihmettelin itsekseni: "Mitä siitä seuraa, jos nyt ammun häntä?" Lensin nyt ensi kerran aivan lähelle vihollista, painoin konekiväärin liipasinta, kuului lyhyt sarja hyvin tähdättyjä laukauksia. Vastustajani nousi pystyyn, keikahtaa sitten ylösalasin. Aluksi luulimme, -- tähystäjäni ja minä -- että tuo oli vain niitä monia taidonnäytteitä, joita ranskalaisten oli tapana tehdä vastustajansa nähden. Mutta tämä taidonnäyte ei tahtonut ollenkaan loppua, lentokone putosi yhä syvemmälle. Silloin tähystäjäni taputti minua päähän ja huusi: "Onnittelen, hän putoaa!" Vihollinen putosi todellakin metsään Douaumont'in linnakkeen taakse ja hävisi puiden väliin. "Sen sinä ammuit maahan", selvisi minulle heti. Mutta -- vihollislinjojen taakse. Lensin kotiin ja ilmoitin lyhyesti: "Ilmataistelu, yksi Nieuport ammuttu alas." Päivää myöhemmin luin tästä urotyöstäni armeijantiedonannossa. Olin aika laolla ylpeä siitä, että minun 52 uhriini ei tätä Nieuport'ia ole luettu.

* * * * *

Armeijan tiedonanto huhtik. 26 p:ltä 1916:

Kaksi vihollisen lentokonetta on ammuttu alas ilmataistelussa Fleuryn kohdalla, Douaumont'in etelä- ja länsipuolella.

Holck k.

(Huhtikuun 30 p:nä 1916.)

Kerran lensin Douaumont'in linnakkeen yläpuolella, johon juuri kohdistettiin rumputuli. Silloin näin saksalaisen Fokkerin hyökkäävän kolmen ranskalaisen Coudron-koneen kimppuun. Saksalaisen onnettomuudeksi puhalsi tuuli lännestä. Tämä oli hänelle epäedullista. Taistelun aikana hän ajautui Verdun'in kaupungin yläpuolelle. Huomautin tästä tähystäjälleni, joka myöskin arveli, että tuo mahtoi olla aika huimapää miehekseen. Arvelimme, voisiko hän ehkä olla Boelcke, ja aioimme myöhemmin ottaa selvää asiasta. Mutta huomasin kauhukseni, kuinka hyökkääjä muuttui puolustautujaksi. Ranskalaiset, joiden luku taistelun jatkuessa oli lisääntynyt vähintään kymmeneksi koneeksi, pakottivat saksalaisen laskeutumaan yhä matalammalle. Emme voineet mennä hänen avukseen, sillä olimme liian kaukana, taistelevista, sitä paitsi en raskaalla koneellani olisi päässyt vastatuuleen. Fokker puolustautui vimmatusti. Nyt olivat vastustajat jo saaneet painetuiksi hänet vain 600 metrin korkeuteen. Äkkiä hyökkäsi yksi hänen ahdistajistaan uudestaan hänen kimppuunsa. Saksalainen katosi syöksylennossa poutapilveen. Minulta pääsi helpotuksen huokaus, sillä mielipiteeni mukaan tämä oli hänen pelastuksensa.

Kotiin saavuttuani kerroin näkemästäni, ja sain nyt tietää, että tuo lentäjä oli Holck, vanha aseveljeni itärintamalta. Hän oli aivan äskettäin saapunut taistelulentäjäksi Verdun'in edustalle.

Pää luodin lävistämänä kreivi Holck oli pudonnut kuin kivi suoraan maahan. Tämä tapahtuma koski minuun kipeästi, sillä hän ei ainoastaan ollut urhoollisuuden perikuva, vaan myöskin ihmisenä persoonallisuus, jonka vertaisia vain harvoin tapaa.

Lento ukkosilmassa.

Toimintaamme Verdun'in edustalla häiritsivät kesällä 1916 usein rajut ukkosilmat. Tuskin mikään on lentäjälle epämiellyttävämpää, kuin joutuminen lentämään ukkosilmalla. Somme'in taistelun aikana laskeutui kokonainen englantilainen lentolaivue maahan linjojemme taakse sen vuoksi, että ukkonen yllätti sen ilmassa. Se joutui siten vangiksi.

En vielä koskaan ollut joutunut lentämään ukkosilmassa enkä niin ollen malttanut olla yrittämättä kerran sitäkin. Ilma oli koko päivän ollut hyvin sähköinen. Mont'ista, lentosatamastani, olin lentänyt läheiseen Metziin toimittaakseni siellä joitakin asioita. Kotimatkalla jouduin silloin kokemaan seuraavaa:

Olin Metzin lentokentällä valmistautumassa lentämään takaisin lentosatamaani. Juuri kun vedin konettani ulos vajasta, huomattiin lähestyvän ukkosilman ensimmäiset oireet. Tuuli ryöpytti hiekkaa ja pikimusta pilviseinä lähestyi pohjoisesta. Vanhat kokeneet lentäjät koettivat kaikin tavoin estää minua lähtemästä. Olin kuitenkin varmasti luvannut saapua kotiin, ja olisinpa mielestäni näyttänyt pelkurilta, jos olisin jäänyt tulematta ukkosilman vuoksi. Siis moottori käyntiin vain ja yrittämään! Jo lähtöhetkellä alkoi sataa. Minun täytyi jättää lentäjänlasit pois voidakseni edes jonkin verran nähdä. Onnettomuudekseni minun täytyi lentää Mosel-vuorten yli, joiden laaksoissa rajuilma parhaillaan raivosi. Ajattelin itsekseni: "Eteenpäin vain, kyllä se onnistuu!" Ja lähestyin yhä lähemmäs tuota mustaa, maahan saakka ulottuvaa pilveä. Lensin mahdollisimman alhaalla. Paikoitellen täytyi aivan hyppyyttää kone talojen ja puurivien yli. Pitkiin aikoihin en enää ollut tiennyt, missä olin. Myrsky tempasi koneeni kuin paperipalasen pyörteisiinsä ja kuljetti sitä mukanaan. Mutta rohkeuttani en ollut menettänyt. Vuoristossa en enää voinut laskeutua maahan, siis eteenpäin vain!

Ympärilläni ilma yhä pimeni ja puut huojuivat allani myrskyn kourissa. Äkkiä ilmestyi eteeni metsäinen harjanne. Minun täytyi lentää suoraan sitä kohti, mutta hyvä Albatross-koneeni selviytyi tästäkin pälkähästä ja heilahdutti minut harjanteen yli. Saatoin yhä edelleen lentää ainoastaan suoraan eteenpäin; ja jokaisen eteeni sattuneen esteen yli oli päästävä. Lentoni oli todellista hyppykilpailua puiden, kylien, ja varsinkin kirkontornien ja savupiippujen yli, sillä voin lentää korkeintaan viisi metriä niitä ylempänä voidakseni nähdä jotakin synkässä ukkospilvessä. Salamat sinkoilivat ympärilläni. Silloin en vielä tiennyt, ettei salama voi iskeä lentokoneeseen. Luulin sen vuoksi varman kuoleman uhkaavan, sillä myrsky saattoi millä hetkellä hyvänsä paiskata minut kylään tai metsään. Jos moottori olisi pysähtynyt, olisin ollut mennyttä kalua.

Äkkiä huomasin edessäni valoisan paikan taivaanrannalla. Siellä ukkosilma loppui. Jos vain pääsin sinne saakka, olin pelastunut. Kokosin kaiken sen tarmon, mitä nuorella kevytmielisellä miehellä voi olla, ja suuntasin lentoni tuota vaaleampaa paikkaa kohti.

Kuin taikavoiman tempaamana viskauduin äkkiä ulos pilvestä, lensin vielä tosin rankkasateessa; mutta tunsin kuitenkin olevani jo pelastunut. Sateen yhä vielä valuessa virtanaan laskeuduin kotisatamaan, jossa kaikki jo odottivat minua, sillä Metzistä oli minun jo ilmoitettu lähdettyäni sinnepäin, kadonneen ukkospilveen.

En koskaan enää, jollei isänmaani sitä vaadi, tahdo lentää ukkosilmalla.

Muistossa on kaikki kaunista, niinpä tälläkin retkellä oli kauniita hetkiä, joita en tahtoisi pyyhkiä pois lentäjäelämästäni.

Ensi kertaa Fokkerilla.

Lentäjäurani alusta alkaen minulla oli ollut vain yksi pyrkimys -- saada lentää yhdenhengen taistelukoneella. Kiusattuani kauan päällikköäni sain häneltä vihdoin luvan yrittää Fokkerilla. Itsensä ympäri pyörivä moottori oli minulle aivan uutta. Outoa oli myöskin istua yksin pienessä lentokoneessa.

Omistin tämän Fokker-koneen yhdessä erään nyt jo aikoja kuolleen ystäväni kanssa. Aamupäivällä lensin minä, iltapäivällä hän. Kumpikin pelkäsimme, että toinen meistä särkisi koneen, ennen kuin toinen sai taas lentää. Jo toisena päivänä lensimme vihollista vastaan. En ollut aamupäivällä tavannut ainoatakaan ranskalaista; iltapäivällä oli toverini vuoro. Häntä ei kuulunut takaisin, eipä edes tullut mitään tietoa hänestä. Myöhään illalla ilmoitti jalkaväki ranskalaisen Nieuport'in ja saksalaisen Fokkerin välisestä taistelusta, jonka jälkeen saksalainen näytti laskeutuneen maahan Mort Homme'in (Kuolleen Miehen) kukkulalle. Hän oli varmaankin toverini Reimann, sillä kaikki muut lentäjät olivat palanneet takaisin. Valitimme juuri urhoollisen toverimme kuolemaa, kun äkkiä saapui myöhään yöllä puhelinilmoitus, että Mort Homme'in kukkulalla ol| jalkaväkemme etumaisen ampumahaudan päähän ilmestynyt saksalainen lentäjäupseeri. Tämä oli Reimann. Hänen moottorinsa oli ammuttu rikki, niin että hänen täytyi laskeutua maahan. Kun hän ei enää voinut päästä saksalaisten linjoille, hän laskeutui vihollisen ja meidän linjojemme välille. Hän oli vielä nopeasti sytyttänyt koneensa palamaan ja piiloutunut sitten muutaman sadan metrin päähän maihinlaskupaikasta pommiräjähdyksestä syntyneeseen kuoppaan. Yöllä hän sitten ilmestyi salaa hiipien jalkaväkemme ampumahautaan. Näin päättyi ensi kerralla osakeyhtiöyrityksemme "Fokkeri".

Muuttaman viikon kuluttua saimme uuden koneen. Tällä kertaa katsoin minä velvollisuudekseni toimittaa tuon hyvän laitoksen toiseen maailmaan. Tämä tapahtui muistaakseni kolmannella lentoretkelläni tuolla pienellä, nopealla koneellamme. Kohta ilmaan noustuani moottori pysähtyi, ja minun täytyi laskeutua suoraan kaurapeltoon ja silmänräpäyksessä kauniista koneestani oli jäljellä pelkkä muodoton kasa. Itse säilyin vahingoittumattomana kuin ihmeen ansiosta.

Pommituslentoja Venäjällä.

Kesäkuussa sain äkkiä määräyksen sulloa matkatavarani. Emme oikein tienneet, mikä oli matkamme määrä, mutta meillä oli kuitenkin vähän vihiä asiasta, niin ettemme kovinkaan hämmästyneet, kun komentaja tahtoi yllättää meidät uutisella, että olimme matkalla Venäjälle. Matkustimme läpi koko Saksan asuntojunallamme, johon kuului ravintola- ja makuuvaunuja, ja saavuimme vihdoin Koveliin. Siellä saimme asua rautatievaunuissamme. Junassa asumisella on tietenkin monet hyvät puolensa. Silloin on aina valmiina jatkamaan matkaansa ja aina on sama asunto.

Mutta Venäjän kesähelteessä tuollainen makuuvaunu on hirmuisinta, mitä voi ajatella. Kahden hyvän ystäväni Gerstenbergin ja Scheelen kanssa katsoin sen vuoksi paremmaksi muuttaa läheiseen metsään, jossa kyhäsimme jonkinlaisen teltan ja asuimme kuin mustalaiset. Ne olivat ihania aikoja.

Venäjällä pudotteli taistelueskaaderi paljon pommeja. Koetimme parhaamme mukaan ärsyttää venäläisiä ja tiputtelimme pommejamme tärkeimmille kohdille heidän rautatielaitteilleen. Kerrankin lähti koko laivueemme heittämään pommeja hyvin tärkeään rautatiesolmukohtaan. Paikan nimi oli Manjewicze ja se sijaitsi n. 30 km rintaman takana, ei siis kovin kaukana. Venäläiset olivat suunnitelleet hyökkäystä, ja ratapiha oli koottu junia täpötäyteen. Niitä oli toinen toisensa vieressä. Melkoisen pitkälti oli itse rautatielinjakin täynnä sotilasjunia. Ylhäältäkäsin sen saattoi aivan helposti nähdä. Jokaisella vaihdepaikalla oli tavarajuna. Siis erittäin kiitollinen maali pommeillemme.

Kaikkeen voi innostua. Niinpä innostuin pian näihin pommilentokoneihinkin. Minua huvitti tavattomasti pölyyttää hiukan noita miekkosia. Usein tein tällaisen matkan kaksi kertaa päivässä. Tänään olimme siis ottaneet päämääräksemme Manjewiczen. Jokainen laivue lensi erikseen.

Koneet olivat lähtövalmiina, jokainen ohjaaja koetteli vielä kerran moottorinsa käyntiä, sillä onhan erittäin kiusallista, jos on pakko laskeutua rintaman väärälle puolelle, varsinkin Venäjälle. Venäläiset ovat kuin vimmattuja lentäjiä kohtaan. Jos he saavat lentäjän käsiinsä, lyövät hänet aivan varmasti kuoliaaksi. Mutta tämä onkin ainoa vaara Venäjällä, sillä vihollisen lentäjiä siellä on tuskin ollenkaan. Jos sellainen joskus ilmestyy näkyviin, hän varmasti epäonnistuu ja joutuu ammutuksi. Venäläisillä on joskus sangen hyviä ilmatorjuntatykkejä, mutta niitä on liian vähän. Länsirintaman oloihin verrattuna on lentäminen idässä kaikissa tapauksissa virkistystä.

Koneet vyöryvät raskaasti lähtöpaikalle. Ne ovat lastatut pommeilla kantokykynsä äärimmäisille rajoille. Usein kuljetin mukanani n. 120 kg pommeja aivan tavallisessa C-lentokoneessani. Sitä paitsi oli minulla mukanani raskasruhoinen tähystäjä, jossa ei ollenkaan näkynyt lihanpuutteen jälkiä, ja kaiken tämän lisäksi vielä siltä varalta, että... kaksi konekivääriä. En koskaan saanut tilaisuutta koetella niitä Venäjällä. Suuri vahinko, ettei kokoelmassani ole ainoatakaan ryssää. Hänen kokardinsa näyttäisi varmaankin seinälläni varsin maalaukselliselta.

Lentäminen tuollaisella raskaalla, täydessä lastissa olevalla lentokoneella ei ole leikin asia, varsinkaan Venäjällä keskipäiväauringon paahteessa. Sellaiset koneet vaappuvat hyvin epämiellyttävästi. Putoamisesta ei tietysti ole pelkoa, sillä 150 "hevosen" voima ei petä, mutta kuitenkaan ei ole lainkaan hauska tunne kuljettaa mukanaan niin paljon räjähdysaineita ja bensiiniä. Vihdoin pääsemme kuitenkin tyynempään ilmakerrokseen ja osaamme vähitellen nauttia pommituslennosta. Onhan mukava lentää suoraan eteenpäin, varmaa päämäärää kohti ja selvien ohjeitten mukaan. Pomminheiton jälkeen tuntee jotakin toimittaneensa, jota vastoin palatessaan viholliskoneita saartamasta, kun ei ole onnistunut ampua maahan ainoatakaan, täytyy useinkin tuumia: Olisitpa voinut tehdä tehtäväsi paremmin. Tähystäjäni oli vähitellen niin harjaantunut tehtäväänsä, että hän osasi lentää aivan kohtisuoraan maalin yläpuolella ja määrätä erityisellä kiikarilla oikean hetken, jolloin oli tipahutettava. Tämä Manjewiczen retki oli oikein miellyttävä. Muistelen sitä usein.

Lensimme yli äärettömän laajojen metsäalueiden, joissa varmaankin liikkui hirviä ja ilveksiä. Kylätkin olivat samanlaisia kuin ketut olisivat voineet häiritsemättä tavata siellä toisiaan. Ainoa suurehko kylä koko seudulla oli Manjewicze. Kylän ympärille oli pystytetty lukemattomia telttoja ja aivan aseman lähistöllä oli epälukuisia sotilasparakkeja. Punaisia ristejä emme voineet huomata missään. Jo ennen meitä oli toinen lentolaivue käynyt paikalla. Sen saatoimme vielä huomata yksityisistä savuavista taloista ja parakeista. Eivät olleet heittäneet pommejansa turhaan. Täysosuma oli ilmeisesti tuhonnut ratapihan toisen uloskäytävän. Veturi savusi vielä. Junan henkilökunta oli varmaankin piiloutunut johonkin maanalaiseen suojapaikkaan tahi muuanne. Toisella puolella porhalsi toinen veturi parhaillaan täyttä vauhtia pois asemalta. Tietysti tunsimme kiusausta pudottaa pommin tuohon laitokseen. Lensimme sitä kohti ja tipahutimme pommin satakunta metriä sen eteen. Tulos oli toivomamme: veturi pysähtyi. Teemme täyskäännöksen ja pudotamme vielä pommin toisensa jälkeen ratapihalle, tähdäten tarkoin kiikarilla. Meillä on hyvää aikaa, kukaan ei häiritse. Tosin on aivan lähellä vihollisen lentoasema, mutta sen lentäjiä ei näy missään. Ilmatorjuntatykit paukahtelevat vain silloin tällöin ja aivan toiseen suuntaan, kuin missä lennämme. Otimme vielä esiin yhden pommin käyttääksemme sen erittäin hyödyllisellä tavalla kotimatkallamme. Silloin huomaamme vihollislentäjän pyrkimässä lentoasemaansa kohti. Aikookohan tuo ahdistaa meitä? Sitä en usko. Se hakee pikemminkin turvaa ilmasta, sillä se on mukavin tapa välttää mieskohtaista hengenvaaraa, kun pommeja heitetään lentoasemalle.

Teemme vielä muutamia kierroksia hakeaksemme joukkojen leiripaikkoja, sillä meistä olisi erittäin hauskaa häiritä sotaherroja konekiväärillämme. Tuollaiset puolivillit kansanheimot niinkuin aasialaiset ovat paljon arempia kuin sivistyneet englantilaiset. Erittäinkin on mielenkiintoista ampua vihollisen ratsuväkeä. Se herättää tavatonta hämminkiä joukon keskuudessa. Näemme miesten heti laskettavan suin päin kaikkiin ilmansuuntiin. Enpä tahtoisi olla sellaisen kasakkasotnjan päällikkönä, jota lentäjät ampuvat konekivääreillä. Vähitellen saavuimme jälleen omien linjojemme näkyviin. Nyt oli aika päästää viimeisen pommin menemään. Päätämme omistaa sen venäläisten ainoalle tähystyspallolle. Voimme aivan rauhassa laskeutua muutaman sadan metrin korkeudelle ja pudottaa pommin palloa kohti. Ensin alkoivat venäläiset nopeasti hinata palloaan alaa, mutta kun pommi oli pudonnut, lakkasi hinaaminen. Tätä en lainkaan pitänyt merkkinä siitä, että olin osunut, vaan pikemmin selitin sen siten, että venäläiset jättivät pallokorissa olevan upseerinsa pulaan ja juoksivat tiehensä. Vihdoin saavuimme omille linjoillemme, mutta lentoasemalle laskeuduttuamme olimme vähän ihmeissämme huomatessamme, että meitä oli sentään ammuttu maasta käsin, ainakin koneemme siivessä oli luodinreikä.

Toisen kerran valmistauduimme jokseenkin samoilla seuduilla torjumaan venäläisten hyökkäystä näiden pyrkiessä Stohod-joen yli. Saavuimme uhanalaiselle paikalle, mukanamme pommeja sekä hyvin runsaasti patruunia konekivääreitä varten. Huomasimme suureksi hämmästykseksemme vihollisen ratsuväen olevan juuri parhaillaan menossa Stohodin yli Yhdyslinjana taaksepäin oli yksi ainoa silta. Asia oli siis selvä: jos saisimme pommin sattumaan tuohon siltaan, tuottaisimme viholliselle tavattoman vahingon. Sitä paitsi liikehti tuolla kapealla portaalla hyvin tiheitä joukko-osastoja. Laskeuduimme mahdollisimman matalalle ja erotimme nyt selvästi, kuinka vihollisen ratsuväki suuressa kiireessä marssi sillan yli. Ensimmäinen pommi räjähti jokseenkin lähellä siltaa, toinen ja kolmas seurasi kohta perästä. Alhaalla syntyy hurja sekasorto. Pommit eivät tosin olleet lainkaan sattuneet itse siltaan, mutta liike oli kokonaan pysähtynyt ja kaikki ratsumiehet hajautuvat eri suuntiin. Tulos oli hyvä, sillä olimme heittäneet ainoastaan kolme pommia. Koko eskaaderimme oli vielä tulossa paikalle jälestämme, saatoimme siis toimittaa vielä paljonkin. Tähystäjäni ampui hurjasti konekiväärillään: tuolla alhaalla sikin sokin töytteleviä vihollisia ja meistä se oli hyvin hauskaa. Mikä oli hyökkäyksemme positiivinen tulos, siitä en tietysti voi sanoa. Eivätkä venäläisetkään ole sitä minulle kertoneet. Mutta olen luulotellut yksin torjuneeni koko venäläisten hyökkäyksen.

Boelcke!

Elokuun aurinko paahtoi melkein sietämättömän kuumasti Kovelin hietaiselle lentokentälle. Puhelimme toveriemme kanssa, silloin joku mainitsi: "Tänään saapuu suuri Boelcke tervehtimään meitä tahi oikeammin Kovelissa olevaa veljeänsä." Ja illalla tuo kuuluisa mies tuli, ja me tuijotimme häntä innokkaasti. Hän kertoi monta mielenkiintoista juttua matkaltaan Turkista, josta hän juurii oli paluumatkalla ilmoittautuakseen suuressa päämajassa. Hän kertoi aikovansa lähteä Somme-joen rintamalle jatkaakseen siellä toimintaansa, hän aikoi myöskin järjestää kokonaisen hävittäjälaivueen. Tähän tarkoitukseen hän sai luvan valita lentäjäjoukoista mielestään sopivia miehiä. En tietysti uskaltanut pyrkiä hänen mukaansa. Eipä sen vuoksi, että olisin pitänyt oleskeluani lentoeskaderissamme ikävänä -- päinvastoin teimme suuria ja hauskoja lentoretkiä ja tärvelimme ryssiltä monta rautatieasemaa, mutta minua houkutteli ajatus saada jälleen taistella länsirintamalla. Nuoresta ratsuväenupseerista ei näet mikään ole ihanampaa kuin lentää vihollista ahdistamaan.

Seuraavana aamuna Boelcken piti jatkaa matkaansa. Varhain aamulla kolkutettiin äkkiä oveeni, ja edessäni seisoi tuo suuri mies kaulassaan "Pour le mérite" (Saksan korkein kunniamerkki). En oikein käsittänyt, mitä hän minusta tahtoi. Tunsin hänet kyllä, kuten sanottu, mutta mieleeni ei juolahtanutkaan, että hän oli tullut pyytämään minua oppilaaksensa. Olin sen vuoksi vähällä heittäytyä hänen kaulaansa, kun hän kysyi, halusinko seurata häntä Somme-joelle.

Kolme päivää myöhemmin istuin junassa ja matkasin läpi Saksan suoraan tulevalle toimintapaikalleni. Vihdoinkin oli hartain toiveeni toteutunut, ja nyt minulle alkoi elämäni kaunein aika.

Mutta silloin en uskaltanut toivoakaan, että se muodostuisi niin menestykselliseksi. Jäähyväisiksi huusi eräs hyvä ystävä jälkeeni: "Älä tulekaan takaisin ilman 'Pour le mérite'iä'!"

Ensimmäinen englantilaiseni.

(Syyskuun 17 p:nä 1916.)

Olimme kaikki ampumaradalla, ja kukin asetti konekiväärinsä sellaiseen ampuma-asentoon, jollainen hänestä näytti edulliselta. Edellisenä päivänä olimme saaneet uudet lentokoneemme ja seuraavana aamuna Boelcke aikoi lentää kanssamme. Kaikki olimme aloittelijoita, kenelläkään meistä ei vielä ollut ainoaakaan voittoa ansioluettelossaan. Mitä Boelcke sanoi, se oli meille kuin evankeliumia. Viimeksikuluneina päivinä hän oli joka aamu ampunut ainakin yhden, välistä kaksikin englantilaista.

Seuraava aamu, syyskuun 17. p., oli ihana päivä. Englantilaisten puolelta voitiin odottaa vilkasta lentotoimintaa. Ennen kuin nousimme ilmaan, antoi Boelcke meille vielä muuttamia tarkkoja ohjeita, ja ensimmäisen kerran lensimme nyt laivueena tuon kuuluisan miehen johdossa, johon sokeasti luotimme.