Part 3

Holck ei saapunut, kuten olisi voinut luulla, 60-hevosvoimaisella Mercedes-autolla eikä ensimmäisen luokan makuuvaunussa, vaan -- jalan. Hän oli päivän kestäneen rautatiematkan jälkeen saapunut vihdoin Jaroslavin seuduille. Siellä hän lähti pois junasta, sillä taas olisi täytynyt odottaa loppumattomiin. Hän käski sotilaspalvelijansa tulla jäljestä ja tuoda matkatavarat mukana, hän itse aikoi kävellä edeltäpäin. Tunnin käveltyään hän katsahti taaksensa, mutta minkään valtakunnan junaa ei näkynyt. Näin hän jatkoi matkaa junan tavoittamatta häntä ja saapui 50 km patikoituaan Rava Ruskaan, jonne palvelija matkatavarat mukanaan tuli vasta vuorokautta myöhemmin. Tämä ei kuitenkaan ollut tavaton kävelyretki hänenlaiselleen urheilijalle. Hänen ruumiinsa oli niin karaistunut, että 50 kilometrin jalkamatka ei hänelle paljoakaan merkinnyt.

Kreivi Holck ei ollut ainoastaan nurmikenttien urheilija, vaan lentourheilukin näytti huvittavan häntä yhtä suuresti Hän oli harvinaisen taitava ohjaaja ja, mikä pääasia, hän oli aina omaa luokkaansa vastustajaansa ylempänä.

Teimme monta suurenmoista tiedustelulentoa kauas Venäjälle. Vaikka hän oli vasta aivan nuori lentäjä, en koskaan tuntenut hänen seurassaan epävarmuutta. Vaarallisimpana hetkinä hän oli pikemminkin minulle tukena. Kun katsahdin hänen päättäväisiin kasvoihinsa, oli rohkeuteni taas entisellään.

* * * * *

Viimeinen yhteinen lentomme oli vähällä päättyä hullusti. Emme oikeastaan olleet saaneet erityistä määräystä lähteä lennolle. Mutta ammattimme hyvä puoli on juuri se, että kun kerran on ilmassa, niin tuntee itsensä täysin vapaaksi ihmiseksi ja on täydellisesti oma herransa.

Meidän oli muutettava lentosatamamme lähemmäksi rintamaa, mutta emme tienneet tarkoin, mikä niitty oikeastaan oli oikea. Ettemme tarpeettomasti panisi "kärryjämme" vaaralle alttiiksi laskeutumalla maahan sopimattomalla palikalla, lensimme Brest-Litovskia kohti. Venäläiset peräytyivät täyttä päätä, kaikkialla loimusi tulipaloja -- hirveän kaunis näky. Tahdoimme ottaa selvän vihollisrivistöjen suunnasta ja jouduimme tällöin palavan Wiczniacen kaupungin yläpuolelle. Mahtava savupilvi, joka kohosi ehkä parintuhannen metrin korkeuteen, esti meitä lentämästä edemmäs, sillä nähdäksemme paremmin olimme lentäneet ainoastaan 1,500 metrin korkeudessa. Holck mietti hetkisen. Kysyin häneltä, mitä hän aikoi tehdä, ja kehoitin häntä kiertämään savupilven, mikä olisi ollut noin viiden minuutin kierros. Mutta sitäpä Holck ei lainkaan ajatellut. Päinvastoin: kuta suurempi vaara, sitä viehättävämpää se hänestä oli. Siis suoraan läpi savupilven!! Minuakin huvitti olla niin repäisevän miehen seurassa. Mutta varomattomuutemme oli käydä pian meille kalliiksi, sillä tuskin oli koneemme pyrstö sukeltanut savupilveen, kun jo huomasin lentokoneen vaappuvan. Saatoin enää nähdä tuskin mitään, sillä savu pisti silmiini, ilma tulikin paljon lämpimämmäksi, ja allani näin yhä vielä ainoastaan jättiläismäisen tulimeren. Äkkiä kone menetti kokonaan tasapainonsa, keikahti päälaelleen ja syöksyi syvyyteen. Ehdin kiireesti tarttua johonkin tukipuuhun, muutoin olisin paiskautunut ulos koneesta. Kun vähän toinnuin, silmäsin ensi työkseni Holckin kasvoihin. Kohta sain rohkeuteni takaisin, sillä hänen katseestaan ilmeni raudanluja luottamus. Ainoa tajuamani ajatus oli: olisipa typerää kuolla sankarikuolema näin tarpeettomalla tavalla.

Myöhemmin kysyin Holckilta, mitä hän oikeastaan oli ajatellut sillä hetteellä. Hän tuumi, ettei hänestä ollut vielä milloinkaan tuntunut niin ilkeältä.

Putosimme n. 500 metrin korkeudelle palavan kaupungin yllä. Saammeko kiittää pelastuksestamme ohjaajani taitavuutta vai korkeampaa sallimusta tai ehkä molempia, se jääköön tässä ratkaisematta, mutta tosiasiana vain pysyy, että olimme äkkiä pudonneet ulos savupilvestä, kunnon "Albatross" ponnahti jälleen oikeaan asentoon ja lensi taas suoraan eteenpäin, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Olimme nyt saaneet enemmän kuin kylliksi lentosataman nuuskasta ja tahdoimme kiireimmiten palata takaisin omille linjoillemme. Olimme näet vielä kaukana venäläisten puolella ja kaiken lisäksi ainoastaan 500 metrin korkeudessa. Noin viiden minuutin kuluttua kuulin Holckin takanani sanovan. "Moottori rupeaa juonittelemaan."

Minun tulee huomauttaa, että Holck ei ollut aivan yhtä hyvin perillä moottorista kuin "kaurakaasuttajasta", enkä minä itse ymmärtänyt siitä hiventäkään. Sen verran tiesin kuitenkin, että jos moottori lakkasi toimimasta, niin meidän oli laskeuduttava venäläisten puolelle. Siis ojasta allikkoon.

Näin selvästi, että venäläisiä marssi alapuolellamme vielä solkenaan. Muuten minun ei olisi tarvinnut sitä nähdäkään, sillä ryssä ampui 500 metrin korkeudessa olevaa konettamme konekivääreillään aivan riivatusti. Kävi sellainen rätinä kuin olisi kastanjia heitetty tuleen.

Moottori pysähtyi pian kokonaan, siihen oli osunut luoti. Niin painuimme yhä alemmaksi, kunnes liidimme nipin napin metsikön yli ja laskeuduimme vihdoin hylätylle tykistöasemalle, jonka olin vielä edellisenä iltana ilmoittanut venäläisten miehittämäksi tykistöasemaksi.

Ilmoitin Holckille arveluni. Hyppäsimme "kärryistä" maahan ja koetimme ehtiä läheiseen metsänreunaan asettuaksemme siellä vastarintaan. Minulla oli pistooli ja kuusi panosta, Holckilla ei mitään.

Metsänreunaan tultuamme pysähdyimme, ja kiikarillani huomasin sotamiehen juoksevan lentokonettamme kohti. Kauhukseni totesin, että hänellä oli päässä lakki eikä piikkikypärä. Tätä pidin varmana merkkinä siitä, että mies oli venäläinen. Kun hän ehti lähemmäksi, pääsi Holckilta riemunhuudahdus, sillä mies olikin preussilainen kaartinkrenatööri.

Valiojoukkomme oli etenkin aamun valjetessa tehnyt rynnäkön vihollisen asemia vastaan ja murtautunut aina sen patteriasemille saakka.

Muistan vielä, että Holck menetti tässä tilaisuudessa pikku lemmikkinsä, pienen koiransa. Hänellä oli tuo pikku elukka mukana jokaisella lentoretkellä, se makasi aivan rauhallisena hänen turkkinsa laskoksessa istuinkomerossa. Vielä metsässä se oli mukanamme. Kohta sen jälkeen, kun olimme puhutelleet kaartinkrenatööriä, marssi ohitsemme joukkoja. Sitten saapui kaartin esikuntia ja prinssi Eitel Friedrich adjutantteineen ja lähettiupseereineen. Prinssi käski antaa meille hevoset, niin että me molemmat ratsulentäjät istuimme taas oikeiden "kauramoottorien" selässä. Ikävä kyllä katosi Holckin koira tällä ratsuretkellä. Lienee varmaankin eksynyt toisten joukkojen mukaan.

Myöhään illalla saavuimme vihdoin puolalaisilla herrasväenvaunuilla lentosatamaamme. Lentokoneemme oli mennyt kaiken maailman tietä.

Venäjältä Ostendeen.

(Tiedustelukoneesta suureen taistelukoneeseen.)

Sotatoimiemme Venäjällä jouduttua vähitellen pysähdyksiin minut siirrettiin äkkiä suureen taistelukoneeseen, "B.A.O:hon" Ostendeen (elok. 21 p:nä 1915). Tapasin siellä vanhan tuttavan Zeumerin ja sitä paitsi houkutteli minua nimi "suuri taistelukone".

Elokuussa 1915 saavuin Ostendeen. Brüsselin rautatieasemalla oli hyvä ystäväni Zeumer vastassa. Nyt elin oikeastaan hyvin hauskaa aikaa, joka sentään oli sangen vähän sotaista laadultaan, mutta minulle välttämätön oppiaika taistelulentäjäksi valmistautuakseni. Lensimme paljon, mutta harvoin jouduimme ilmataisteluihin emmekä koskaan saavuttaneet voittoja. Sen sijaan oli elämämme muuten kerrassaan viehättävää. Ostenden rannikolla olimme vallanneet hotellin. Kylvimme joka iltapäivä. Valitettavasti ei näkynyt muita kylpyvieraita kuin sotilaita. Ostenden pengermillä istuimme kirjavissa kylpyviitoissamme juomassa iltapäiväkahviamme.

* * * * *

Kerran taas istuimme tavallisuuden mukaan rannalla kahvipöytämme ääressä. Äkkiä kuului toitotusta, joka merkitsi: englantilainen laivasto-osasto lähestyy.

Emme tietysti antaneet moisten hälytysten häiritä rauhaamme, vaan jatkoimme kahvin juontia. Silloin huudahtaa joku: "Tuolla ne ovat!" Ja todellakin saatoimme erottaa taivaanrannalla, vaikkakin epäselvästi, muutamia savua tupruavia savupiippuja ja myöhemmin laivojakin. Heti kiikarit esiin ja katsomaan. Näimmepä oikein komean laivaston. Mitä se aikoi, siitä emme aluksi olleet selvillä, mutta sen saimme piankin tietää. Kiipesimme katolle, nähdäksemme sieltä paremmin. Äkkiä kuuluu ilmassa suhinaa, samassa seuraa aika paukaus, kun granaatti iskee maahan rantaan juuri siihen paikkaan, missä vähää aikaisemmin olimme olleet vedessä. Niin nopeasti en vielä koskaan ole rientänyt alas "urhojenkellariin", pommisuojaan, kuin tässä tilaisuudessa. Englantilainen laivue ampui vielä kolme, neljä laukausta meitä kohti ja suuntasi sitten tulensa etupäässä Ostenden satamaan ja rautatieasemaan. Tarkoittamaansa maaliin se ei tietysti osannut. Mutta englantilaiset saattoivat sen sijaan kunnon belgialaiset kovasti kiihdyksiin. Yksi granaatti lensi suoraan kauniiseen palatsihotelliin Ostenden rannalle. Se oli ainoa todellinen vahinko. Mutta kaikeksi onneksi se oli englantilaista pääomaa, ja sen he nyt itse tuhosivat.

Iltaisiin lensimme sitten taas aika lailla. Eräällä lentoretkellämme olimme taistelukoneinemme joutuneet kauas merelle. Lentokoneessa oli kaksi moottoria, ja tarkoituksenamme oli pääasiassa kokeilla uutta peräsintä, jota käyttämällä piti voida lentää suoraan eteenpäin yhdelläkin moottorilla. Kun olimme jokseenkin kaukana merellä, huomasin allamme, ei veden pinnalla, vaan -- sikäli kuin minusta näytti -- veden sisässä laivan. Sangen omituinen seikka: meren ollessa kutakuinkin tyyni voi korkealta ilmasta nähdä meren pohjaan -- ei tietysti 40 kilometrin syvyyteen, mutta satakunnan metrin paksuisen vesikerroksen läpi voi selvästi katsella. En ollutkaan erehtynyt arvellessani, että laiva ei uinut veden pinnalla, vaan alla, ja kuitenkin näin sen yhtä hyvin, kuin jos se olisi ollut vedenpinnalla. Huomautin siitä Zeumerille, ja laskeuduimme vähän alemmaksi nähdäksemme vielä paremmin. Olen liian vähän merimies voidakseni heti sanoa, mikä se oikein oli, mutta pian käsitin kuitenkin, että se oli sukellusvene. Mutta mitä kansallisuutta? Tämä on taas toinen vaikea kysymys, johon minun mielestäni ainoastaan laivastoupseeri voi vastata, -- eikä aina hänkään. Väriä ei voi juuri lainkaan erottaa. Lippua ei ollenkaan. Tuollaisessa sukellusveneessä ei kai muuten olekaan lippua. Meillä oli mukanamme kaksi pommia, mutta epäröin kovin, heittääkö vai jättääkö heittämättä? Sukellusvene ei ollut huomannut meitä, sillä se oli puoleksi veden alla. Mutta mehän saatoimme aivan rauhassa lennellä edestakaisin sen yläpuolella ja odottaa hetkeä, jolloin se kohoaisi pintaan ilmaa haukkomaan, ja munia silloin munamme. Tällainen tilanne on aivan varmasti hyvin vaarallinen sisaraseellemme sukellusveneelle. Kierreltyämme ja kaarreltuamme vielä hyvän aikaa tuota alhaalla vaanivaa otusta huomasin yhtäkkiä, kuinka vesi vähitellen hupeni toisesta moottorinjäähdyttimestämme. Niin tähystäjä kuin olinkin, tämä keksintö ei näyttänyt minusta juuri hauskalta, ja huomautin siitä ohjaajalleni. Tämän naama venyi pitkäksi, ja hän laittautui nyt nopeasti kotia kohti. Mutta arvelumme mukaan olimme vielä noin 20 kilometrin päässä rannikosta ja se matka oli ensin lennettävä takaisin. Toinen moottori alkoi vähitellen pyöriä yhä hitaammin, pysähtyi viimein kokonaan, ja valmistauduin jo hiljaisuudessa ottamaan kylmän ja märän kylvyn. Mutta kas vain! Jättiläiskoneemme totteli erinomaisesti yhtä moottoria ja uutta peräsintä. Saavuimme aivan onnellisesti rannikolle ja pääsimme hyvin laskeutumaan läheiselle lentokentällemme.

Onnea täytyy ihmisellä olla. Jollemme olisi kokeilleet uutta peräsintä samana päivänä, olisimme auttamattomasti hukkuneet.

Pisara verta isänmaan puolesta.

(Ostende.)

En ole oikeastaan milloinkaan haavoittunut. Olen kai ratkaisevalla hetkellä aina painanut pääni alas ja vetänyt vatsani sisään. Usein olen ihmetellyt, ettei vihollinen ole saanut minuun osumaan. Kerran luoti lensi molempien saapasvarsieni läpi, toisen kerran se lävisti vaippani, kolmannen kerran taas turkkini ja käsivarrella kantamani nahkanutun, mutta minuun itseeni se ei ole koskaan kajonnut.

Kerran lähdimme sitten suurella taistelukoneellamme lentämään hauskuttaaksemme englantilaisia vähän pommeilla, pääsimme perille; ensimmäinen pommi putosi. Tietystikin, on hyvin kiinnostava nähdä, mitä vaikutuksia tuollainen pommi aiheuttaa. Haluaisi aina kernaasti nähdä ainakin sen, kun pommi iskee maahan. Taistelukoneellani, joka muuten oli aika sopiva pomminkuljetukseen, oli kuitenkin se typerä ominaisuus, että siitä oli vaikea nähdä, milloin heitetty pommi iski maahan, sillä kone liukui heiton jälkeen maalin yli ja peitti sen siivillään täydellisesti. Tämä harmitti minua aina, sillä koko huvi siten tärveltyi. Kun pommi alhaalla paukahtaa ja lentäjä näkee räjähdyksen aiheuttaman hauskan harmaanvalkoisen pilven ja se oli maalin lähelläkin -- tuottaa suurta iloa. Viittasin sen vuoksi kunnon Zeumerille huomauttaakseni oikeastaan, että hän väistyisi hiukan syrjään. Tällöin unohdin kuitenkin, että tässä riivatun laitoksessa, koneessamme nimittäin, oli kaksi potkuria, jotka pyörivät tähystyspaikkani sekä oikealla että vasemmalla puolella. Osoitin hänelle likipitäen, mihin pommi oli pudonnut ja -- läiskis! -- sain näpäyksen sormilleni. Ällistyin ensin vähän, mutta totesin sitten, että pikkusormeni oli vahingoittunut. Zeumer ei ollut huomannut mitään.

Tällä kertaa olin saanut kyllikseni pomminheitosta, viimeiset panin nopeasti menemään, ja sukkelaan laittauduimme kotiin päin.

Rakkauteni suurta taistelukonetta kohtaan, joka oli muutenkin jostakin syystä heikonlainen, oli tästä pomminheitosta saanut kovan kolahduksen. Minun täytyi pysytellä viikon päivät huoneessani pääsemättä mukaan lentämään. Nyt siitä on ainoastaan kauneusvika jäljellä, mutta voinhan kuitenkin ylpeästi sanoa: "Minäkin olen haavoittunut sodassa."

Ensimmäinen ilmataisteluni.

(Syyskuun 1 p:nä 1915)

Zeumer ja minä olisimme kovin kernaasti tahtoneet kerrankin päästä todelliseen ilmataisteluun. Me lensimme tietysti suurella taistelukoneellamme. Jo koneemme pelkkä nimi herätti meissä sellaista rohkeutta, että pidimme vastustajan pelastumista kynsistämme aivan mahdottomana.

Lensimme viisi, kuusi tuntia päivässä, koskaan saamatta näkyviimme ainoatakaan englantilaista, ja aivan toivottomina lähdimme eräänä aamuna vihollista vaanimaan. Yhtäkkiä huomasin silloin Farman-koneen, joka antamatta meidän häiritä alkoi suorittaa tiedustelulentoaan. Sydämeni rupesi kovasti pamppailemaan, kun Zeumer ohjasi sitä kohti. Odotin jännittyneenä, mitä nyt oikeastaan tapahtuisi. En ollut koskaan nähnyt ilmataistelua ja minulla oli sen vuoksi sellaisista vain hämärä käsitys, jokseenkin samaan tapaan kuin sinulla, hyvä lukijani.

Ennen kuin ehdin ajatellakaan, olimme molemmat, englantilainen ja minä, suhahtaneet toistemme ohitse. Minä olin ampunut korkeintaan neljä laukausta, kun englantilainen äkkiä kaartoi taaksemme ja ampui kokonaisen sarjan. Pyydän huomauttaa, etten lainkaan pelännyt vaaraa, koska en voinut kuvitella mielessäni, millainen lopputulos tällaisesta taistelusta oikeastaan voi olla. Kaartelimme vielä muutamia kertoja toistemme ympäri, kunnes englantilainen vihdoin mitä suurimmaksi ihmeeksemme teki tyytyväisenä täyskäännöksen ja lensi tiehensä. Olin kovin pettynyt, ohjaajani samoin.

Kotiin saavuttuamme olimme molemmat hyvin huonolla tuulella. Hän moitti minua huonosta ampumisesta, minä vuorostani häntä siitä, ettei hän ollut saattanut minua oikein hyvään ampuma-asentoon -- sanalla sanoen, lentäjäkunniamme, joka siihen saakka oli ollut moitteeton, oli äkkiä saanut kolahduksen.

Tarkastelimme konettamme ja totesimme, että siinä oli koko joukko osumia.

Vielä samana päivänä lähdimme toiselle lennolle, mikä kuitenkin jäi yhtä tuloksettomaksi. Mieleni oli hyvin apea, sillä olin kuvitellut taistelulaivueessa olon aivan toisenlaiseksi. Olin aina luullut, että kunhan vain pääsen ampumaan, niin kiistaveikkoni täytyy varmasti pudota. Pian minun täytyy kuitenkin vakuuttua, että tuollainen lentokone voi sietää tavattoman paljon. Lopulta aloin jo uskoa, että voisin ampua kuinka paljon hyvänsä saamatta koskaan ketään maahan pudotetuiksi.

Rohkeutta ei meiltä ollut puuttunut. Zeumer ohjasi harvinaisen hyvin, ja minä olin mukiinmenevä ampuja. Ratkaistavanamme oli siis arvoitus. Mutta eipä ainoastaan minulle näin käynyt, vaan vielä tänäkin päivänä monet muut saavat kokea samaa. Asia täytyy käsittää oikealla tavalla.

Champagne'in taisteluissa.

Hauskat Ostenden päivät kestivät vaan aivan liian vähän aikaa, sillä pian leimahtivat taistelut ilmituleen Champagne'issa, ja me lensimme tälle rintamalle jatkaaksemme siellä toimintaamme suurella taistelulentokoneellamme. Pian jouduimme kuitenkin huomaamaan, että vehkeemme oli tosin suuri lentokone, mutta ettei siitä koskaan tullut taistelukonetta.

Kerran lensin Osterothin kanssa, jolla oli vähän pienempi kone kuin vanha suuri taistelukoneemme. Noin viiden kilometrin päässä rintaman takana kohtasimme kahdenhengen Farmin-koneen. Se päästi meidät kaikessa rauhassa aivan lähelleen ja ensi kerran näin nyt vihollisen, niin likellä ilmassa. Osteroth ohjasi hyvin taitavasti sen kupeelle, että minä saatoin hyvin ampua. Vastustajamme ei kai ollut lainkaan huomannut meitä, sillä minulle jo sattui uusi lataushäiriö, ennen kuin se alkoi vastata ampumiseen. Ammuttuani loppuun koko 100 panosta sisältäneen patruunalaatikkoni en tahtonut uskoa silmiäni, kun vastustajani äkkiä alkoi laskeutua omituista kierukkaa kiertäen. Seurasin sitä silmilläni ja taputin Osterothia päähän. Se putoaa, se putoaa! Ja se putosi todellakin suureen räjähdyskuoppaan; näin sen seistä törröttävän kuopassa päälaellaan, pyrstö pystyssä ilmassa. Määrittelin paikan kartalla: vihollisemme lojui kentällä viitisen kilometriä nykyisen rintaman etupuolella. Olimme siis ampuneet hänet alas toiselle, vihollisen, puolelle. Siihen aikaan ei kuitenkaan rintamain toiselle puolelle pudotettuja vihollisia otettu lukuun, muuten minulla olisi nykyjään luettelossani yhtä enemmän. Mutta olin hyvin ylpeä voitostani, ja sehän onkin pääasia, että vastustajan saa putoamaan eikä suinkaan se, otetaanko hänet mukaan lukuun.

Kuinka tulin tuntemaan Boelcken.

Zeumer sai tähän aikaan käytettäväkseen Fokker-yksitason, ja minä sain katsella, kuinka hän yksin purjehti läpi ilmojen. Champagne'in taistelu raivosi yhä. Ranskalaisia lentäjiä näyttäytyi usein. Meidät päätettiin liittää yhdeksi taistelueskaaderiksi, ja lokakuun 1 p:nä 1915 matkustimme noutamaan koneitamme. Ravintolavaunussa istui viereisen pöydän ääressä nuori, vähäpätöisen näköinen luutnantti. Hänessä ei todellakaan ollut mitään huomiota herättävää, mutta yksi asia oli varma: hän oli meistä kaikista ainoa, joka jo oli ampunut vihollislentäjän maahan, eikä vain yhtä, vaan jo neljä kappaletta. Hänen nimensäkin oli mainittu armeijantiedonannossa. Hän teki minuun aivan tavattoman vaikutuksen kokemustensa johdosta. Vaikka olin kuinka ponnistanut voimani, en siihen saakka ollut vielä pudottanut ainoaakaan vihollista tahi ainakaan ei ketään vielä ollut laskettu minun hyväkseni. Olisin sen vuoksi kovin mielelläni halunnut tietää, kuinka tuo luutnantti Boelcke oikein menetteli toimiessaan. Tein hänelle siis kysymyksen: "Sanokaapa minulle, kuinka te oikeastaan menettelette?" Hän naurahti, kysymys näytti häntä suuresti huvittavan, mutta olin tehnyt sen aivan vakavissani. Sitten hän vastasi: "Hyvänen aika, aivan yksinkertaisesti. Lennän suoraan vastustajani kimppuun ja tähtään tarkasti, sitten hän putoaa." Pudistin päätäni ja arvelin itsekseni tekeväni niin, vain sillä erotuksella, ettei minun vastustajani pudonnut. Meillä oli tosin sekin erotus, että hän lensi Fokkerilla, minä taas suurella taistelukoneella.

Koetin lähemmin tutustua tuohon vaatimattomaan kunnon mieheen, joka herätti minussa niin tavattoman suurta kunnioitusta. Pelasimme usein korttia ja kävelimme yhdessä, ja kyselin lakkaamatta häneltä. Näin kypsyi minussa vähitellen päätös: "Sinun täytyy itsesi oppia lentämään Fokkerilla, silloin ehkä onnistut paremmin."

Hartain toivoni oli nyt oppia itse hoitelemaan ohjauslaitetta. Sillä siihen saakka olin ollut yhä vain tähystäjänä. Pian sainkin tilaisuuden opetella vanhalla koneella Champagne'issa. Antauduin työhön innokkaasti, ja suoritettuani kaksikymmentäviisi koululentoa aioin jo lentää omin päin.

Ensimmäinen lentoni omin päin.

(Lokakuun 10 p:nä 1915.)

Ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin hermot joutuvat erityiselle koetukselle. Sellainen tilaisuus on mm. ensimmäinen lento omin päin.

Opettajani Zeumer lausui minulle kerran illalla: "Kas niin, lennäpä nyt yksin!" Täytyy myöntää, että olisin kernaimmin vastannut hänelle: "Minua peloittaa liiaksi." Mutta isänmaanpuolustajan ei koskaan pidä päästää suustansa tätä sanaa. Sain sen vuoksi, tahtoen tai tahtomattani, niellä pelkoni ja istuutua koneeseen.

Zeumer selitti vielä kerran teoreettisesti minulle jokaisen eri otteen; kuuntelin vain puolella korvalla, sillä olin varmasti vakuuttunut siitä, että unohtaisin ainakin puolet.

Panin koneen liikkeelle, lisäsin kaasua, kone sai määrätyn nopeutensa ja yks'kaks' sitten en voinut muuta kuin todeta, että todellakin lensin. Loppujen lopuksi en tuntenut ollenkaan pelkoa, vaan päin vastoin hurjaa uhmaa. Kaikki oli samantekevää. Vaikka olisi tapahtunut mitä hyvänsä, en olisi enää pelännyt mitään. Kuolemaa halveksien tein hyvin suuren kaarroksen vasemmalle, suljin kaasuhanan ennakolta tarkoin merkityn puun kohdalla ja odotin, mitä tuleman piti. Vaikein oli näet edessäni: maahan laskeutuminen. Minulla oli välttämättömät otteet tarkoin muistissani. Suoritin ne konemaisesti, mutta lentokoneeseen ne vaikuttivat kuitenkin aivan toisella tavalla kuin silloin, kun Zeumer istui siinä. Menetin tasapainoni, tein muutamia virheellisiä liikkeitä, putosin päistikkaa, ja niin meillä oli yksi "koulukone" lisää. Tarkastelin hyvin murheellisena vahinkoja, jotka sentään olivat helposti korjattavissa, mutta pahempi oli osakseni tullut toverieni härnäily.

Kaksi päivää myöhemmin nousin kiihkeän innokkaana uudestaan koneeseeni, ja kas vain, toinen lento onnistui jo oikein hyvin.

Parin viikon kuluttua sain jo suorittaa ensimmäisen tutkintoni. Joku herra von T. oli tuomarina. Lensin säännönmukaiset kahdeksikot ja suoritin määrätyt maahanlaskeutumiset, jonka jälkeen astuin hyvin ylpeänä pois koneestani, mutta sainkin mitä suurimmaksi kummastuksekseni kuulla, ettei minua ollut hyväksytty. Ei ollut muuta keinoa kuin suorittaa ensimmäinen kokeeni myöhemmin uudestaan.

Harjoitusajaltani Döberitzistä.

Voidakseni suorittaa lentäjäntutkintoni minun täytyi lähteä Berliiniin. Siellä käytin tilaisuutta hyväkseni auttaakseni tähystäjänä jättiläiskonetta lentoon ja sen jälkeen anoin komennusta Döberitziin (marraskuun 15 p:nä 1915). Jättiläiskone miellytti minua alussa suuresti. Mutta hullunkurista kohtalon leikkiä, juuri tämän jättiläisvehkeen ansiosta minulle selvisi, että ainoastaan mitä pienin lentokone voi kelvata minun tarkoituksiini taistelulentäjänä. Tuollainen suuri rumilus on liian kömpelö taistelussa, mutta juuri taisteluhan minulle on pääasia.

Suuren taistelukoneen ja jättiläislentokoneen välillä on se ero, että jättiläislentokone on huomattavasti suurempi ja tarkoituksenmukaisempi pommikoneeksi, mutta ei niin sopiva taistelua varten.

Kokeeni suoritin nyt Döberitzissä miellyttävän yliluutnantti v. Lynckerin kanssa. Sovimme hyvin yhteen ja meillä oli sama intohimo sekä sama käsitys myöhemmästä toiminnastamme. Päämääränämme oli lentäminen Fokkerilla päästäksemme yhdessä samaan hävittäjälaivueeseen länsirintamalle. Vuotta myöhemmin pääsimme tähän päämääräämme, mutta yhteistoimintaamme kesti vain lyhyen ajan, sillä hyvä ystäväni sai surmanluodin pudottaessaan kolmannen vastustajansa.

Döberitzissä vietimme usein hauskoja hetkiä. Ehtoihimme kuului mm. "maahanlaskeutuminen lentokentän ulkopuolelle".