Part 2

Jatkoimme yhä marssia, partiot kaukana edessäpäin, kunnes muutamana päivänä saavuimme Arlongiin. Omituiset väreet karmivat selkäpiitäni marssiessani toisen kerran rajan yli. Hämäriä huhuja sala-ampujista ym. sellaisesta oli jo kantautunut korviimme.

* * * * *

Kerran sain määräyksen pyrkiä yhteyteen ratsuväkidivisioonamme kanssa. Sinä päivänä ratsastin kerrassaan 110 km partioni keralla. Ainoaakaan hevosta ei jäänyt tielle; loistoratsujen suoritus. Rauhanajan taktiikan periaatteiden mukaisesti kiipesin Anlon'issa kirkontorniin, mutta en tietenkään nähnyt mitään, sillä vihollinen oli vielä kaukana.

Olin siihen aikaan vielä jokseenkin viaton. Niinpä esim. jätin partioni kaupungin ulkopuolelle ja ajoin polkupyörällä ypö yksin läpi kaupungin kirkolle. Kun laskeuduin tornista alas, huomasin olevani keskellä mutisevaa ja sorisevaa nuorukaisjoukkoa, jotka loivat minuun vihaisia silmäyksiä. Pyöräni oli tietysti varastettu, ja nyt sain kävellä puolen tunnin matkan takaisin. Mutta se vain huvitti minua. Olisin kernaasti ollut mukana pienessä tappelussa. Pistooli kädessä tunsin itseni, tavattoman turvalliseksi.

Kuten myöhemmin sain tietää, kaupungin asukkaat olivat käyttäytyneet hyvin kapinallisesti sekä muutamia päiviä aikaisemmin ratsuväkeämme että myöhemminkin sairaanhoito-osastoamme kohtaan, niin että koko joukko noita herroja oli täytynyt asettaa seinää vasten.

* * * * *

Iltapäivällä saavuin päämäärääni ja sain siellä tietää, että ainoa serkkuni Richthofen oli kolme päivää aikaisemmin kaatunut aivan lähellä Arlon'ia. Jäin ratsuväkidivisioonaan iltaan saakka, olin mukana väärässä hälyytyksessä ja saavuin rykmenttiin vasta myöhään yöllä.

Olimme kokeneet ja nähneet enemmän kuin muut, olimmehan jo olleet vihollisen läheisyydessä ja sen kanssa tekemisissä, nähneet sodan jälkiä, ja kaikkien toisten aselajien miehet katselivat meitä sen vuoksi kateutta tuntien. Tämä oli liiankin mukavaa, ainakin minun parasta aikaani koko sodan aikana. Sodan alun tahtoisin vielä kerran elää uudestaan.

Kun tiedusteluretkellä kuulin ensimmäisen kerran luotien vinkuvan.

(Elokuun 21-22 p:nä 1914.)

Olin saanut määräyksen ottaa selville, kuinka voimakas vihollisjoukko piti miehitettynä suurta metsää Virton'in lähellä. Lähdin matkalle 15 ulaania mukanani ja olin kohta selvillä eräästä asiasta: tänään isketään ensimmäinen kerta yhteen vihollisen kanssa. Tehtäväni ei ollut helppo, sillä sekaisessa metsässä voi olla vihollisia hirveän paljon, vaikka, niitä on mahdoton nähdä.

Ratsastan kummun yli. Muutaman sadan askeleen päässä levisi edessämme suuri, monen tuhannen tynnyrinalan laajuinen yhtenäinen metsäalue. Oli kaunis elokuun aamu. Metsä näytti niin rauhalliselta ja tyyneltä, ettei oikeastaan enää lainkaan tuntenut sotaisia ajatuksia.

Nyt kärki läheni metsän laitaa. Kiikarilla ei voinut erottaa mitään epäilyttävää, täytyi siis ratsastaa eteenpäin ja odottaa, saisiko jostakin tulta vastaansa. Kärki hävisi metsätielle. Minä olin sen jälkeen etummaisena, vieressäni ratsasti eräs reippaimpia ulaanejani. Metsän reunassa oli yksinäinen metsänvartijanmaja. Ratsastimme sen ohitse. Äkkiä pamahti laukaus eräästä rakennuksen ikkunasta. Sitä seurasi heti toinen. Pamahduksesta huomasin heti, ettei se ollut kiväärinlaukaus, vaan tavallisella pyssyllä ammuttu.

Samalla huomasin myös partiossani epäjärjestystä ja aavistin heti joutuneemme sala-ampujain hyökkäyksen alaisiksi. Kädenkäänteessä satulasta maahan, sitten piiritimme talon. Meikein pimeästä huoneesta löysin neljä, viisi vihamielisesti mulkoilevaa lurjusta. Ainoaakaan pyssyä ei tietysti ollut näkyvissä. Olin sillä hetkellä raivoissani, mutta en ollut vielä koskaan surmannut ihmistä, ja täytyy myöntää, että hetki oli perin epämiellyttävä. Oikeastaan minun olisi pitänyt ampua sala-ampuja kuin koira. Hän oli ampunut haulipanoksen hevosen vatsaan ja haavoittanut erästä ulaania käteen.

Kurjalla ranskankielelläni karjuin lurjuksille ja uhkasin ampua heidät kaikki, jollei syyllinen heti ilmoittaudu. He huomasivat, että tarkoitin täyttä totta ja että lainkaan epäröimättä panisin uhkaukseni täytäntöön. Kuinka kaikki oikeastaan tapahtui, en nyt enää muista. Joka tapauksessa livahtivat sala-ampujat silmänräpäyksessä takaovesta ulos ja katosivat näkymättömiin. Ammuin heidän jälkeensä kuitenkaan osumatta. Onneksi olin asettanut vahdit talon ympärille, niin etteivät he missään tapauksessa voineet päästä pakoon. Käskin heti tarkastaa koko talon saadakseni heidät kiinni, mutta en löytänyt enää ketään. Ehkä eivät vahdit olleet talon takana olleet kyllin valppaita; oli miten oli, koko hökkeli oli kaikissa tapauksissa nyt tyhjä. Haulikon sentään löysimme ikkunan pielestä ja meidän täytyi kostaa toisella tavalla. Viiden minuutin kuluttua oli koko rakennus liekkien vallassa.

Tämän välikohtauksen jälkeen jatkoimme matkaamme.

Vereksistä kavion jäljistä huomasin, että vahva vihollisen ratsuväkiosasto oli kulkenut vähää ennen meitä samaa tietä. Pysähdytin partioni, innostin sitä muutamalla sanalla ja tunsin voivani ehdottomasti luottaa jokaiseen mieheeni. Jok'ikinen heistä, sen tiesin, täyttäisi lähimpinä minuutteina paikkansa. Kukaan ei tietenkään ajatellut muuta kuin hyökkäystä. Jo germaanien luonteen mukaista on karauttaa oitis vihollisen kimppuun, missä ikinä hänet tapaakin, varsinkin vihollisen ratsuväen kimppuun. Kuvittelin jo mielessäni hakkaavani pienen joukkoni etunenässä kokonaisen viholliseskadroonan maahan ja olin aivan haltioissani iloisesta odotuksesta. Ulaanieni silmät säkenöivät. Ja matkaa jatkettiin ripeästi vereksiä jälkiä seuraten. Tunnin nopeasti ratsastettuamme mitä kauneinta vuorensolaa huomasimme metsän harvenevan ja lähenevän sen toista reunaa. Olin täysin selvillä siitä, että pian kohtaamme vihollisen. Siis varovasti, niin vaikea kuin olikin hyökkäysintoa hillitä. Kapean polun oikealla puolella kohosi monta metriä korkea, jyrkkä kallioseinämä. Vasemmalla virtasi kapea vuoripuro, sen takana levisi n. 50 metrin levyinen niittypala, joka oli ympäröity piikkilankaesteillä. Kavionjäljet loppuivat äkkiä, kadoten sillan yli pensaikkoon. Kärki pysähtyi, sillä edessämme kohosi metsänreunassa este.

Heti ymmärsin joutuneeni väijytykseen. Äkkiä näin jotakin liikkuvan pensaikossa niityn takana vasemmalla puolella ja saatoin erottaa vihollisratsuväkeä, joka oli laskeutunut ratsailta. Arvioin sen n. 100 kiväärin vahvuiseksi joukoksi. Meillä ei ollut valitsemisen varaa. Edestämme tie oli katkaisku esteellä, oikealla kohosivat kallioseinät, vasemmalla taas piikkilangalla ympäröity niitty esti aikomuksestani, hyökkäämästä. Emme enää liioin mitenkään ehtineet laskeutua ratsailta käydäksemme vastustajamme kimppuun karbimeilla. Ei siis muuta keinoa kuin peräytyä. Kaikkea muuta olisin voinut uskoa kunnon ulaaneistani, kuin että he olisivat paenneet vihollista. -- Mutta tämä juttu saattoi käydä vakavaksi monellekin, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä pamahti ensimmäinen laukaus, jota seurasi raivoisa pikatuli metsästä niityn takaa. Välimatkaa oli noin 50-100 metriä. Mieheni olivat saaneet sellaiset ohjeet, että jos kohottaisin käteni, heidän piti kokoontua ympärilleni. Nyt meidän täytyi peräytyä, kohotin sen vuoksi käteni ja viittasin miehilleni. Partioni, jonka olin jättänyt jälemmäs jonkin matkan päähän, lienee ymmärtänyt merkin väärin. Luullen minun olevan vaarassa he ryntäsivät täyttä laukkaa vapauttamaan minua. Kaikki tämä tapahtui kapealla metsätiellä, niin että on helppo kuvitella millainen hitonmoinen mellakka siitä seurasi. Kiivaan ammunnan alettua ahtaassa rotkossa, jossa jokainen laukaus kaikui kymmenkertaisena, kahden etumaisen miehen hevoset pillastuivat, ja näin niiden loikkaavan esteen yli. Niiden ratsastajista en ole sen jälkeen kuullut mitään. He varmaankin joutuivat vangiksi. Itse tein täyskäännöksen ja annoin kelpo "Antithesikseni" maistaa kannuksia, mikä lienee ollut ensimmäinen kerta koko sen elämäaikana. Vastaani ryntäävät ulaanit sain töintuskin ymmärtämään, ettei heidän pitänyt jatkaa matkaansa. Täyskäännös, ja koreasti pois. Vieressäni ratsasti palvelijani. Äkkiä kaatui hänen hevosensa luodin lävistämänä, minun hevoseni loikkasi yli, ympärilläni kieriskeli toisia hevosia maassa. Sanalla sanoen, syntyi hurja sekamelska. Näin vielä palvelijani makaavan maassa hevosensa alla, luullakseni haavoittumattomana, mutta puristuksissa hänen päälleen kaatuneen hevosen alla. Vihollisen oli onnistunut kerrassaan yllättää meidät. Nähtävästi se oli alusta alkaen väijynyt meitä, sillä ranskalaisten tapana on yleensä käydä vihollisen kimppuun väijyksistä, ja niin he yrittivät tässäkin tapauksessa tehdä.

Suuri oli ilo, kun palvelijani pari päivää myöhemmin yks'kaks' ilmestyi eteeni tosin kyllä puoleksi paljain jaloin, sillä toinen saapas oli jäänyt hevosen alle. Hän kertoi nyt minulle, kuinka hän oli pelastunut pälkähästä. Ainakin kaksi eskadroonaa ranskalaisia kyrassieereja oli tullut metsästä ryöstämään kaatuneita hevosia -- niitä oli monta -- ja urhoollisia ulaaneja. Hän oli heti kiskaissut itsensä hevosen alta irti ja haavoittumaton kun oli, kiivennyt kallionseinää ylös ja päästyään viitisenkymmentä metriä ylöspäin kaatunut siellä väsymyksestä nääntyneenä pensastoon. Pari tuntia myöhemmin, kun vihollinen oli palannut väijytyspaikalleen, hän oli voinut jatkaa pakoansa. Parin päivän kuluttua hän sitten saapui jälleen luokseni. Minne muut toverit olivat joutuneet, siitä hänellä ei ollut tietoa.

Partiossa Loenin kanssa.

Vitvon'in taistelu riehui parhaallaan. Toverini Loenin ja minun piti taas kerran ottaa partion avulla selville, missä vihollinen oleskeli. Ratsastimme koko päivän vihollisen jäljessä, saavutimme hänet vihdoin ja saatoimme laatia kunnollisen ilmoituksen. Illalla oli sitten ratkaistava vaikea kysymys: Ratsastammeko koko yön päästäksemme takaisin joukko-osastoomme vai säästämmekö voimamme ja lepäämme seuraavaan päivään? Se näet juuri on asiassa parasta, että ratsulla täytyy olla täydellinen toimintavapaus.

Päätimme viettää yön vihollisen läheisyydessä ja ratsastaa edelleen seuraavana aamuna. Jollei strateginen silmämme pettänyt, vihollinen oli peräytymishetkellä ja me ahdistimme sitä. Saatoimme niin ollen viettää yömme jokseenkin rauhassa.

Sangen lähellä vihollista oli komea luostari, jossa oli suuret tallit, niin että voimme majoittaa sinne sekä Loenin että minun partioni. Mutta kun illalla asetuimme luostariin, oli vihollinen vielä niin lähellä, että olisi voinut kiväärinluodeilla ampua ikkunamme rikki.

Munkit olivat hyvin kohteliaita ja vieraanvaraisia. He antoivat meille ruokaa ja juomaa, niin paljon kuin vain halusimme, emmekä me suinkaan niitä hyljeksineet. Hevosilta riisuttiin satulat, ja ne näyttivät olevan oikein iloisia vapautuessaan kolmeen päivään ja kolmeen yöhön nyt ensi kerran 80 kilon painoisesta kantamuksestaan. Toisin sanoen, laittauduimme yöteloille, ikäänkuin olisimme tulleet taisteluharjoituksissa yöksi jonkun rakkaan kestiystävän luo. Ohimennen sanoen, kolme päivää myöhemmän useat isännistämme riippuivat lyhtypatsaassa, koska eivät olleet malttaneet olla ottamatta osaa sotaan. Mutta sinä iltana he olivat todellakin ylenmäärin ystävällisiä. Otimme oikein yöpaidan yllemme, pujahdimme vuoteeseen, asetimme ulos vahdin ja heitimme kaiken muun Herran huomaan.

Yöllä ovi äkkiä temmataan auki, ja vahtimiehen ääni kajahtaa: "Herra luutnantti, ranskalaiset ovat täällä!" Olin liian uninen voidakseni yleensä lainkaan vastata. Loen lienee ollut melkein samanlaisessa tilassa, koskapa hän teki nerokkaan kysymyksen: "Kuinka monta niitä sitten on?" Vartiosotamies vastasi kovasti kiihtyneenä: "Kaksi olemme jo ampuneet kuoliaaksi; kuinka monta heitä kaikkiaan on, emme voi sanoa, siiliä yö on pilkkopimeä." Kuulin Loenin vielä aivan unisena vastaavan: "Jos tulee useampia, niin herätä minut!" Puoli minuuttia myöhemmin kuorsasimme jälleen.

Seuraavana aamuna aurinko paistoi jo sangen korkealla, kun heräsimme virkistävästä unesta. Runsaan aamiaisen jälkeen jatkoimme matkaa.

Ranskalaiset olivat todellakin yöllä marssineet linnamme ohitse, ja vartijamme olivat silloin ampuneet heitä. Mutta pimeyden vuoksi ei ollut kuitenkaan voinut kehittyä sen suurempaa taistelua.

Ratsastimme edelleen pitikin kaunista laaksoa. Kuljimme divisioonamme vanhan taistelukentän yli;, mutta ihmeeksemme huomasimme, että meikäläisten asemesta siellä puuhaili ainoastaan ranskalaisia sairaankantajia. Ranskalaisia sotilaita näkyi myöskin siellä täällä. Mutta he olivat yhtä ällistyneen näköisiä kuin mekin. Ampumista ei kukaan tullut ajatelleeksikaan. Haihduimme sitten mahdollisimman nopeasti, sillä vähitellen meille selvisi, että rintamamme oli, sen sijaan että olisi edennyt, keskittynyt tällä kohtaa vähän taaksepäin. Kaikeksi onneksi vihollinen oli peräytynyt, sillä muutoin istuisin tällä hetkellä jossakin vankileirissä.

Ratsastimme Robelmont'in kylän läpi, jossa vielä edellisenä päivänä olimme nähneet jalkaväkeämme taisteluasemissa. Nyt tapasimme siellä ainoastaan erään kylän asukkaan ja tiedustelimme häneltä, minne päin sotilaamme olivat menneet. Hän näytti hyvin onnelliselta vakuuttaessaan, että saksalaiset olivat "partis" (menneet pois).

Pyörrettyämme nurkan ympäri näimme hullunkurisen näyn. Edessämme vilisi punahousuja, -- arvioin heidän lukumääränsä noin 50-100 mieheksi, -- jotka kiireesti koettivat iskeä kiväärinsä pirstaleiksi nurkkakiveen. Heidän lähellään seisoi kuusi saksalaista krenatööriä, jotka -- kuten saimme tietää -- olivat ottaneet koko ranskalaisjoukon vangeiksi. Autoimme heitä ranskalaisten kuljetuksessa ja kuulimme nyt krenatööreiltä, että joukkomme yöllä olivat väistyneet taaksepäin.

Myöhään iltapäivällä saavuin rykmenttiimme, hyvin tyytyväisenä siihen, miten viime vuorokausi oli kulunut.

Ikäviä aikoja Verdun'in edustalla.

Niin rauhattomalle sielulle kuin minä saattoi toimintaani Verdun'in edustalla sanoa todellakin "ikäväksi". Aluksi makasin ampumahaudassa sellaisella kohdalla, jossa ei tapahtunut mitään. Sitten minusta tuli lähettiupseeri, ja luulin nyt saavani kokea vähän enemmän. Mutta siinäpä erehdyin perinpohjin. Taistelevasta soturista minut alennettiin paremmanpuoleiseksi "etappisiaksi". Suorastaan huoltojoukkoihin en sentään joutunut, muitta 1500 metriä lähemmäksi etulinjoja en saanut mennä. Viikkomääriä istuin nyt pomminkestävässä, lämmitetyssä suojassa maan alla. Vain silloin tällöin pääsin mukaan taistelulinjalle. Mutta siinä tarvittiinkin suuria voimanponnistuksia. Oli näet kuljettava mäkeä ylös ja alas, ristiin rastiin, pitkin lukemattomia yhdyshautoja ja lokaojia, kunnes vihdoin pääsi perille sinne, missä paukkui. Tällaisella lyhyellä käynnillä taistelevien luona, tunsin itseni aina perin tylsäksi, kun luuni olivat vielä aivan terveet.

Jo tähän aikaan alettiin työskennellä maan alla. Mutta meillä ei vielä ollut lainkaan hajua siitä, mitä merkitsee ampumahaudan tahi suojakaivannon rakentaminen. Sanat tosin tunnettiin jo sotakoulun linnoitusopista, mutta tämä oli nyt pioneerijoukkojen työtä, johon tavallinen kuolevainen ei kernaasti ryhdy. Combres'in harjanteella kaikki kuitenkin jo tonkivat ahkerasti maata. Jokaisella oli kuokka ja lapio, ja niiden avulla kukin ponnisteli voimiensa takaa päästäkseen mahdollisimman syvälle maan sisään. Tuntui perin merkilliseltä, että ranskalaiset olivat paikka paikoin meistä ainoastaan viiden metrin päässä. Kuulimme heidän puhuvan, näimme heidän polttelevan savukkeita, ja joskus he heittivät paperilappuja meidän puolellemme. Juttelimme heidän kanssansa, mutta siitä huolimatta kumpikin puoli koetti kaikin tavoin ärsyttää toistaan (käsigranaateilla).

Lakkaamatta ilmassa suhisevat lukemattomat kiväärinluodit ja granaatit olivat niittäneet Côte Lorrainé'in tiheän metsän maahan puolen kilometrin laajuudelta ampumahautojen molemmilta puolilta. Oli vaikea käsittää, kuinka ihminen yleensä saattoi elää sellaisessa paikassa. Etumaisen linjan miehistä se ei kuitenkaan ollut ollenkaan niin kauhean vaikeata kuin huoltojoukoista.

Moisen kävelyretken jälkeen, joka tavallisesti toimitettiin aivan varhaisimpina aamuhetkinä, alkoi minulle taas päivän ikävämpi puoli, nimittäin puhelin-päivystäjänä olo.

* * * * *

Vapaat päivät omistin mieliharrastukselleni, metsästykselle. La Chausséen metsässä tarjoutui siihen hyvä tilaisuus. Ratsastusretkilläni olin huomannut metsäkarjun jälkiä, ja koetin nyt saada selville niiden oleskelupaikan asettuakseni yöksi väijymään. Kauniit kuutamoyöt ja lumiset kentät olivat hyvänä apuna. Sotilaspalvelijani avulla rakensin puihin istuimia tiettyjen välimatkojen päähän ja asetuin niille öisin vartioimaan. Monen monituista yötä vietin siellä puunoksilla, ja aamulla minut löydettiin melkein jääpuikoksi jähmettyneenä. Mutta vaivani eivät menneet hukkaan. Varsinkin oli eräs villisikanaaras mielenkiintoinen, joka yö se ui järven yli, pujahti samasta paikasta perunamaahan ja ui sitten taas takaisin. Minua huvitti tietysti erityisesti päästä tämä eläin tuntemaan. Asetuin sen vuoksi järven rannalle väijymään. Aivan kuin sopimuksen mukana ilmestyi tuo vanha muori keskiyön aikaan illallistansa noutamaan. Ammuin sen vielä uidessa lähellä rantaa, luoti osui maaliinsa ja eläin oli vähällä upota, mutta viime hetkessä sain sitä koivesta kiinni.

Toisen kerran ratsastin palvelija mukanani aivan kapealla metsäpolulla, kun äkkiä useita metsäkarjuja livahti sen yli. Hyppäsin nopeasti hevosen selästä maahan, sieppasin palvelijani karbiinin ja juoksin satakunta askelta eteenpäin. Metsästä ilmestyi todellakin vielä yksi otus, vieläpä aika suuri karju. En ollut vielä koskaan ennen nähnyt villisikakarjua, ja olin aivan hämmästyksissäni nähdessäni, kuinka tavattoman suurelta tuo peto näytti. Nyt se riippuu voitonmerkkinä huoneessani. Se on kaunis muisto.

* * * * *

Näin olin jo viettänyt useita kuukausia, kun sitten kerran majapaikassamme syntyi vilkkaampaa liikettä. Suunnittelimme pientä hyökkäystä rintamallamme. Iloitsin suunnattomasti, sillä nythän lähettiupseeri sai varmaankin jotakin tehtävää. Mutta eikös mitä! Minulle oli varattu jotakin aivan toista, ja se saattoi kärsivällisyyteni maljan vuotamaan yli äyräittensä. Minä kirjoitin hakemuksen komentavalle kenraalille ja pahat kielet väittävät minun tällöin sanoneen: "Teidän ylhäisyytenne, en ole lähtenyt sotaan kokoamaan juustoa ja munia, vaan muissa tarkoituksissa." Aluksi lienee ollut aikomus antaa minulle pieni näpsäys, mutta lopulta pyyntööni kuitenkin suostuttiin, ja niin jouduin toukokuun lopulla 1915 lentojoukkoihin. Täten oli hartain toiveeni täyttynyt.

Ensi kerran ilmassa!

Kello 7 aamulla minun oli määrä olla ensi kerta mukana lentämässä. Olin tietysti aika kovassa jännityksessä, sillä en lainkaan voinut kuvitella, miltä lentäminen tuntuu. Jokainen, jolta asiaa tiedustelin, laverteli aina jotakin aivan toista kuin muut. Illalla menin nukkumaan tavallista aikaisemmin ollakseni seuraavana aamuna oikein voimissani tuon suuren hetken varalle. Ajoimme lentokentälle, ja istuuduin ensimmäisen kerran lentokoneeseen. Potkurin aiheuttama ilmavirta häiritsi minua aivan suunnattomasti. En voinut saada kuljettajaa ymmärtämään, mitä tahdoin sanoa. Kaikki lensi minulta tiehensä. Jos otin esiin paperipalan, se katosi heti. Suojuskypärini valui vinoon, hartialiinani irtautui, nuttuni ei ollut kyllin tanakasti napitettu -- sanalla sanoen, kaikki hullusti. En vielä ollut lainkaan valmistunut lähtöön, kun kuljettaja jo pani moottorin täyteen käyntiin ja kone alkoi pyöriä. Yhä nopeammin. Tarrauduin kouristuksen tapaisesti kiinni istuimeen. Tärinä lakkasi äkkiä, ja kone kohosi ilmaan. Maa vilahti pois altani.

Minulle oli sanottu, minne piti lentää, toisin sanoen, minne minun oli käskettävä ohjaajaa lentokone suuntaamaan. Lensimme ensin vähän matkaa suoraan eteenpäin, sitten ohjaaja teki täyskäännöksen -- vielä kerran käännös, oikeaa vasempaa; silloin olin kokonaan menettänyt oman lentosatamammekin näkyvistäni. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä olimme! Aloin vähitellen tarkastella allani näkyvää seutua. Ihmiset pieniä kuin muurahaiset, talot kuin lasten leikkitupia, kaikki ihmeen sievää ja siroa. Taustalla kohosi Köln. Kölnin tuomiokirkkokin oli kuin lapsen lelu vain. Todellakin ylevä tunnelma liiteleminen noin kaiken yläpuolella. Kuka mahtoi nyt enää minulle mitään? Ei kukaan! Viis siitä, etten enää tiennyt missä olin, ja tulin aivan pahalle tuulelle, kun ohjaaja arveli, että meidän täytyi laskeutua maahan.

Olisin kernaasti tahtonut lentää heti uudestaan. Mitään pahoinvointia, kuten esim. keinussa, en tuntenut nimeksikään. Kehutut amerikkalaiset keinut ovat minusta, ohimennen sanoen, inhottavia. Niissä tuntee olonsa epävarmaksi, mutta lentokoneessa on ihmisellä ehdoton varmuudentunne. Siinä istuu rauhallisena kuin omassa tuolissa. Pyörryttäminen on aivan mahdotonta. Yksikään ihminen ei vielä ole pyörtynyt lentokoneessa. Mutta hermoja kutkuttaa riivatusti, kun noin kiidetään läpi ilman, ja varsinkin alaspäin tultaessa, kun kone maahan sukeltaa eteenpäin, moottori pysähtyy ja äkkiä alkaa täydellinen hiljaisuus. Minä pidin taas tiukasti kiinni ja ajattelin: "Nyt sitten mäiskähdetään maahan." Mutta kaikki sujui niin yksinkertaisesti ja luontevasti, maahantulokin, kun kone jälleen kosketti maanpintaan, ja kaikki oli niin yksinkertaista ja selvää, ettei pelkoa tuntenut ollenkaan. Olin kerrassaan ihastunut, olisin voinut istua lentokoneessa koko päivän. Laskin tarkoin, montako tuntia oli seuraavaan lähtöön.

Tiedustelulentäjänä Mackensenin joukoissa.

Kesäkuun 10 p:nä 1915 saavuin Grossenhainiin lähteäkseni sieltä rintamalle. Halusin tietysti päästä sinne mahdollisimman pian, sillä pelkäsin tulevani liian myöhään maailmansotaan. Valmistuakseni lentokoneenohjaajaksi olisin tarvinnut kolme kuukautta aikaa. Siihen mennessä rauha ehkä olisi jo aikoja tehty. Se ei siis käynyt laatuun. Ratsumiehenä saatoin kuitenkin olla jokseenkin sopiva tiedustelulentäjäksi. Parin viikon kuluttua minut lähetettiinkin rintamalle ja suureksi ilokseni juuri sille ainoalle sotanäyttämölle, missä sota vielä oli liikkuvaa, nimittäin Venäjälle.

Mackensen suoritti parhaillaan voittoretkeään. Hän oli murtanut venäläisten rintaman Gorlicen luona, ja saavuin perille Rava Ruskaa valloitettaessa. Vietin päivän armeijan lentäjäkunnassa. Sieltä minut sitten määrättiin kuuluisaan lento-osastoon n:o 69, jossa alottelijana tunsin itseni sangen avuttomaksi. Ohjaajani oli tunnettu "tekijä" -- luutnantti Zeumer, -- hänkin on nyt jo köyryselkäinen ja ontuva. Muusta osaston jäsenistä olen enää minä yksin elävien kirjoissa.

Nyt seurasi oikeastaan ihanin aikani. Se muistutti paljon ratsumiesaikojani. Joka päivä, aamu- ja iltapuolella, suoritin tiedustelulennon. Ja toin näiltä retkiltä monta hyvää tietoa.

Holckin mukana Venäjällä.

(Kesällä 1915.)

Kesä-, heinä- ja elokuun 1915 vietin lentäjäosastossa, joka oli mukana koko Mackensenin hyökkäysretkellä Gorlicesta Brest-Litowskiin saakka. Olin tullut sinne aivan nuorena, kokemattomana tiedustelijana, joten minulla ei ollut monestakaan asiasta paljon aavistusta.

Ratsumiehenä oli tietenkin tehtävänäni ollut tiedustelu. Uusi toimeni oli siis entisen palvelukseni mukainen, ja melkein joka päivä suorittamamme laajat tiedustelulennot tuottivat minulle suurta iloa.

Tiedustelijalle on tärkeä asia löytää itselleen luonteva ohjaaja. Kerran sitten kuulin sanottavan: "Kreivi Holck on tulossa tänne." Heti välähti aivoissani ajatus: "Juuri sen miehen sinä tarvitset."