Part 1

E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

PUNAINEN LENTOHÄVITTÄJÄ

Kirj.

RATSUMESTARI, VAPAAHERRA MANFRED VON RICHTHOFEN

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1918.

SISÄLLYS:

Alkusanat. Vähän suvustani. Kadettiaikani. Tuloni armeijaan. Ensimmäinen upseeriaikani. Sota syttyy. Rajan yli. Ranskaan. Kun tiedusteluretkeltä kuulin ensimmäisen kerran luotien vinkuvan. Partiossa Loenin kanssa. Ikäviä aikoja Verdunin edustalla. Ensi kerran ilmassa. Tiedustelulentäjänä Mackensenin joukoissa. Holckin mukana Venäjällä. Venäjältä Ostendeen. Pisara verta isänmaan puolesta. Ensimmäinen ilmataisteluni. Champagne'in taisteluissa. Kuinka tulin tuntemaan Boelcken. Ensimmäinen lentoni omin päin. Harjoitusajaltani Döberitzistä. Lentäjä-urani alkuajat. Holck k. Lento ukkosilmassa. Ensi kertaa Fokkerilla. Pommituslentoja Venäjällä. Boelcke! Ensimmäinen englantilaiseni. Somme-joen taistelu. Boelcke k. Kahdeksas. Majuri Hawker. Pour le mérite. "Le petit rouge". Englantilainen ja ranskalainen lentotaito. Itse maahan ammuttuna. Lentäjän urotyö. Kuuma päivä. "Punainen paholainen". "Moritz". Englantilainen pommihyökkäys lentoasemaamme vastaan. Schäferin pakkolasku rintamalinjojen väliin. Anti-Richthofen-laivue. Isäukko käy minua tervehtimässä. Lento kotimaahan. Veljeni. Lothar "ampuja" eikä hävittäjälentäjä. Alkuhärkä. Jalkaväki-, tykistö- ja tiedustelulentäjät. Lentokoneemme.

ALKUSANAT.

Maailmansota kehitti lentotaitoa tavattomassa määrässä. Sotaa käyvissä maissa nousi miehiä, jotka tämän aselajin käytössä saavuttivat erikoisen etevyyden ja maineen.

Saksan armeijan maailmansodan etevin sotilaslentäjä on tämän kirjan tekijä, ratsumestari _Manfred von Richthofen_. Maaliskuun 21 p:nä 1918 alkaneen suurhyökkäyksen aikana mainittiin hänen pudottamiensa vihollislentäjäin luku n. 80:ksi. Mutta viimein tuli hänenkin vuoronsa sankarikuolemalla päättää loistavien urotekojensa sarja, kuten lähemmin kuvataan seuraavassa virallisessa sähkösanomassa:

Berliini, huhtikuun 24 p:nä. Saksan armeijan paras lentäjäratsumestari vapaaherra von Richthofen on saanut surmansa ilmataistelussa. Tapahtumasta kerrotaan: Eilen keskipäivällä ilmestyi englantilaisten linjojen yläpuolelle Somme'in laakson läheisyydessä kolmisenkymmentä lentokonetta käsittävä laivue, joka ryhtyi ahdistamaan meidän lentokoneitamme ja kääntyi sitten pohjoiseen. Pian oli 58 lentokonetta keskenään taistelussa, ja vähää myöhemmin ottivat siihen osaa kaikki lentokoneet monen penikulman alalta. Syntyi taistelu, jossa oli mahdoton erottaa ystävää vihollisesta. Richthofen, joka lensi ainoastaan 150 jalan korkeudessa maasta, sai taistelussa surmansa, ja hänen lentokoneensa syöksyi maahan. Jälkeenpäin todettiin, että luoti oli osunut sydämen lähettyville.

Tässä kirjassaan Richthofen kuvaa reippaasti ja todellisella sotilaskielellä kokemuksiaan ja havaintojaan lentäjänä, ja hänen kuvauksistaan lukija saa selvän käsityksen sotilaslentäjän uhkarohkeasta ja vaarallisesta, mutta samalla tavattoman jännittävästä toiminnasta.

Suomentaja.

Vähän suvustani.

Richthofenien suku on oikeastaan verraten vähän ottanut johtavalla paikalla osaa nykyiseen maailmansotaan, sillä sen jäsenet ovat aina olleet turpeessa kiinni. Tuskin on ollut ainoaakaan Richthofenia, jota ei olisi ollut kiinteää asuinsijaa. Jollei hänellä ole sellaista ollut, hän on useimmiten ollut valtion palveluksessa. Isoisäni ja hänestä lukien kaikki esi-isäni ovat viljelleet tilojaan Breslaun ja Striegaun seuduilla. Vasta isoisäni aikana tuli eräästä hänen serkustansa kenraali, ensimmäinen laatuansa koko Richthofenien suvussa.

Äitini suvussa -- hän on syntyisin von Schickfuss und Neudorf -- on asianlaita samoin kuin Richthofenien suvussa: harvoja sotilaita, vain maanviljelijöitä. Äidin isäni setä Schickfuss kaatui v. 1806. Vuoden 1848 vallankumouksen aikana poltettiin erään Schickfussin kaunis linna. Muuten ei kukaan heistä ole kohonnut ylemmäksi kuin reserviratsumestarin arvoon.

Sekä Schickfussien että Falckenhausenien suvussa -- äidinäitini on syntyisin Falckenhausen -- voidaan huomata ainoastaan kaksi erikoisharrastusta. Ne ovat ratsastus ja metsästys. Enoni Aleksander Schickfuss on tehnyt paljon metsästysretkiä Afrikassa, Ceylonin saarella, Norjassa ja Unkarissa.

Isäukkoni on oikeastaan sukuhaaramme ensimmäinen jäsen, jonka päähän pisti ruveta upseeriksi toimivaan armeijaan. Hänet pantiin jo hyvin nuorena kadettikouluun, josta hän myöhemmin siirtyi 12:nteen ulaanirykmenttiin. Hän on mitä hartain sotilas, mutta tuli kuuroksi, minkä vuoksi hänen oli pakko ottaa ero virastaan. Hänen kuuroutensa aiheutui siitä, että hän pelasti kerran erään miehistään hukkumasta hevosten uittopaikalla ja jatkoi sitten virantoimitustansa oleskellen märkänä pakkasessa.

Nykypolvessa on tietenkin jo paljon useampia sotilaita. Sodan aikana jokainen asekuntoinen Richthofen on lippunsa alla. Niinpä menetin kohta sodan alussa kuusi serkkua, eriarvoisia, mutta kaikki poikkeuksetta ratsumiehiä.

Nimeni olen saanut erään isäni sedän, Manfred v. Richthofenin mukaan, joka rauhan aikana oli Keisarin sivusajutanttina kaartinarmeijakunnan päällikkö, sodassa erään ratsuväkiarmeijakunnam päällikkö.

Nyt muutama sana nuoruudestani. Isäukkoni palveli ensimmäisessä henkikyrassieerirykmentissä Breslaussa, kun minä synnyin toukok. 2 p:nä 1892. Asuimme Kleinburgissa. Aina yhdeksänteen ikävuoteeni saakka nautin yksityisopetusta, kävin sitten vuoden ajan koulua Schweidnitzissä ja myöhemmin tulin kadetiksi Wahlstattiin. Schweidnitziläiset pitivät kuitenkin minua todellisena Schweidnitzin lapsena. Valmistauduttuani kadettikoulussa nykyiseen ammattiini jouduin sitten ensimmäiseen ulaanirykmenttiin.

Tässä kirjassa kerron omista kokemuksistani.

Veljeni Lothar on toinen tunnettu lentäjä Richthofen, Hänellä ora "Pour le mérite" ritarimerkki [Saksan korkein ritarimerkki. -- Suom.]. Nuorin veljeni on vielä kadetti ja toivoo kovasti pääsevänsä meidän kanssamme sotaan. Sisareni, samoin kuin kaikki sukumme naiset, toimii sairaanhoitajattarena sotanäyttämöllä.

Kadettiaikani.

(1903-1909 Wahlstattissa, 1909-1911 Lichterfeldessä.)

Tulin pienenä ensiluokkalaisena kadettikouluun. En ollut erityisen mielelläni kadetti, mutta isäni tahtoi niin, eikä omaa mielipidettäni paljon kysytty.

Ankara kuri ja järjestys rasittivat kovin niin pientä vekaraa. Opinnoilta ei jäänyt juuri lainkaan aikaa muihin puuhiini. En ollut mikään neropatti. Tein aina juuri nipinnapin sen verran, että pääsin luokaltani. Minun mielestäni ei kenenkään pitäisi ahertaa enemmän, ja olisinpa pitänyt "kiipimishaluna", jos olisin kirjoittanut paremman koekirjoituksen kuin "tyydyttävän". Siitä oli luonnollisena seurauksena, etteivät opettajani arvostaneet minua kovinkaan korkealle. Sitä vastoin minua huvitti kerrassaan suunnattomasti urheilu, ennen kaikkea voimistelu ja jalkapallo. Luullakseni ei ollut ainoaakaan temppua, jota en olisi voinut tehdä rekillä. Esimieheni ilahdutti minua pian muutamilla palkinnoilla tunnustukseksi taidostani.

Kaikki uhkarohkeat yritykset vaikuttivat minuun valtavasti. Kerran kiipesin ystäväni Frankenbergin kanssa ukkosenjohdatinta pitkin Wahlstattin kirkontorniin ja sidoin sen huippuun nenäliinan. Muistan vielä hyvin, kuinka vaikea oli päästä kattokourujen ohi. Käydessäni kymmenkunta vuotta myöhemmin tervehtimässä pikkuveljeäni näin nenäliinani yhä vielä liehuvan tornissa.

Ystävänä Frankenberg oli sodan ensimmäinen uhri, jonka jouduin näkemään.

Lichterfeldessä viihdyin jo paljon paremmin. Siellä emme enää olleet niin muusta maailmasta eristettyinä, vaan aloimme jo elää jossakin määrin ihmisten tavoin.

Parhaimpia muistojani Lichterfeldestä ovat suuret korsokilpailut, joissa kilpailin sangen usein prinssi Friedrich Karlin kanssa tahi häntä vastaan. Prinssi sai tällöin monta ensipalkintoa. Kilpajuoksussa, jalkapallossa jne. hän voitti minut, sillä minähän en ollut valmentautunut niin täydellisesti kuin hän.

Tuloni armeijaan.

(Pääsiäisenä 1911.)

Tietenkin saatoin tuskin odottaakaan pääseväni mihinkään armeijan valiojoukkoon. Kohta vänrikintutkinnon suoritettuani lähdin sen vuoksi rajalle ja tulin "Keisari Aleksanteri III:n" ulaanirykmenttiin n:o 1. Olin varta vasten valinnut tämän rykmentin. Se oli majoitettu rakkaaseen Schleesiaani, ja siellä minulla oli myöskin muutamia tuttavia ja sukulaisia, jotka hartaasti kehoittivat minua hakemaan sinne.

Palveluksesta rykmentissäni pidin tavattoman paljon. Ihaninta, mitä nuori sotilas voi ajatella, on olla "ratsumies".

Sotakouluajaltani en voi kertoa paljoakaan. Se muistutti liian paljon kadettikoulua, joten muistoni siitä eivät ole erittäin miellyttäviä.

Eräs huvittava tapaus on kuitenkin jäänyt mieleeni. Joku opettajistani osti jokseenkin sievän tamman. Sen ainoana vikana oli, että se oli jo vanhanpuoleinen. Myyjä ilmoitti iäksi 15 vuotta. Jalat olivat paksunlaiset, mutta se hyppäsi kuitenkin kerrassaan erinomaisesti. Minä ratsastin sillä usein. Sitä sanottiin "Biffyksi".

Noin vuotta myöhemmin rykmenttini ratsumestari v. Tr., joka oli suuri urheilun ystävä, kertoi minulle ostaneensa oikein aimo hyppyrin. Me odotimme kaikki suurella jännityksellä saadaksemme nähdä tuon "aimo hyppääjän", jolla oli harvinainen nimi "Biffy". En lainkaan enää ajatellut sotakouluopettajani vanhaa tammaa. Päivänä muutamana sitten saapui tuo ihme-elukka, ja voittepa kuvitella kummastustani, kun tuo vanha kunnon "Biffy" saapui ratsumestari v. Tr:n talliin -- 8-vuotiaana. Se oli sillä välin vaihtanut muutamia kertoja omistajaa, ja sitä mukaa oli hinta melkoisesti noussut. Sotakouluopettajani oli ostanut sen 1,500 markalla, ja v. Tr. oli vuotta myöhemmin hankkinut sen omakseen "8-vuotiaana" 3,500 markalla. Ainoassakaan hyppykilpailussa "Biffy" ei enää voittanut, mutta se sai jäilleen ostajan -- ja kaatui kohta sodan alussa.

Ensimmäinen upseeriaikani.

(Syksyllä 1912.)

Vihdoin sain upseerin olkaimet. Tuskin koskaan olen tuntenut itseäni niin ylpeäksi kuin silloin, kun minua ensimmäisen kerran yhtäkkiä puhuteltiin "herra luutnantiksi".

Isäni osti minulle hyvin kauniin "Santuzza"-nimisen tamman. Se oli todellinen ihme-eläin ja kaikilla ilmoilla samanlainen. Joukon edellä se kulki kuin lammas. Vähitellen huomasin sillä olevan suuret hyppylahjat. Heti päätinkin opettaa tuosta kauniista tammasta hyppääjän. Se hyppäsi aivan satumaisen hyvin. Metrin kuudenkymmenen sm:n korkuisen kaksoisesteen yli olen itse sillä ratsastanut.

Toverini von Wedel, joka oli voittanut monta kaunista palkintoa "Fandangollaan", osoitti minua kohtaan suurta ymmärtämystä ja oli minulle hyvänä tukena.

Kerran "valmentausimme" molemmat Breslaun hyppy- ja esteratsastuskilpailuihin. "Fandango" oli loistavassa kunnossa, "Santuzza" teki myöskin parhaansa ja saavutti hyviä tuloksia. Minulla oli hyviä toiveita saada jotakin aikaan tulevissa kilpailluissa. Päivää ennen kilpailuja en voinut pidättyä vielä kerran ratsastamasta kaikkien esteiden yli hyppykentällämme. "Santuzza" kompastui ja loukkasi lievästi lapansa. Minulta taittui solisluu.

Harjoituksissa vaadin kunnon "Santuzzaltani" myöskin nopeusennätyksiä ja ihmettelin kovin, kun von Wedelin ratsu voitti sen.

Toisen kerran minulla oli onni ratsastaa hyvin kauniilla raudikolla Breslaun Olympialaisissa. Esteratsastus alkoi, ja minun valakkani oli vielä toisella kierroksella täysissä voimissa ja niin reipas että minulla oli voitontoiveita. Saavuin viimeiselle esteelle. Näin jo kaukaa, että sen täytyi olla jotakin aivan erityistä, koska sen molemmille puolille oli kokoontunut suunnaton väkijoukko. Ajattelin itsekseni: "Rohkeutta vain, hullusti tässä käy kumminkin!" ja ratsastin vinhaa vauhtia vallia ylös, jonka harjalla oli kaksoiseste. Yleisö heilutti lakkaamatta kättään varoitukseksi, etten ratsastaisi niin nopeasti, mutta en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Raudikkoni hyppäsi kaksoisesteen yli ja suureksi kummastuksekseni syöksyimme toisella puolella suoraan Weistritzjokeen. Ennen kuin ehdin ajatellakaan, loikkasi hevonen jättiläishypyllä rinteestä alas, ja niin ratsu kuin ratsastajakin katosimme aaltoihin. Molemmat tietysti päistikkaa. "Felix" nousi kuivalle toisella puolella ja Manfred toisella. Kilpailun jälkeen punnittaessa todettiin kaikkien ihmeeksi, etten ollut tullut kiloa keveämmäksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin viisi kiloa raskaammaksi. Kaikeksi onneksi ei kukaan huomannut, että olin likomärkä.

Minulla oli myöskin erittäin hyvä palvelushevonen, ja sen raukan täytyi tehdä kaikkea. Kilpajuoksuun, esteratsastukseen, hyppykilpailuihin, sanalla sanoen kaikkiin harjoituksiin tuo kunnon eläin oli tottunut. Se oli reima "Blume" (Kukka). Sillä saavutin hyvin hyviä voittoja. Viimeisen keisarinkilparatsastuksessa 1913. Minä olin ainoa, joka suoriuduin koko esterivistä virheettömästi. Tällöin tapahtui minulle sellaista, mitä ei ole kovin helppo tehdä jäljestä. Karkautin nummen yli, mutta lensin yht'äkkiä päälaelleni maahan. Hevonen oli polkaissut kaniinin kuoppaan, ja pudotessani taitoin solisluuni. Olin kuitenkin silloin ratsastanut 70 kilometriä tekemättä ainoaakaan virhettä ja olin samalla noudattanut aikaa.

Sota syttyy.

Sanomalehdissä ei ollut ollut muuta luettavaa kuin paksuja romaaneja sodasta. Mutta jo muutamia kuukausia sitten oli totuttu sodanhölyyn. Olimme jo niin monta kertaa pakanneet matka-arkkumme, että koko homma tuntui jo ikävältä eikä kukaan enää ottanut uskoakseen, että sota todella puhkeaa. Mutta kaikista vähimmän uskoimme sitä mahdolliseksi me, jotka olimme ensimmäisinä rajalla, "armeijan silmä", kuten päällikköni aikoinaan oli nimittänyt meitä ratsupartioita.

Sen päivän edellisenä iltana, jolloin saapui määräys lisätystä sotavalmiudesta, istuimme n. 10 kilometrin päässä rajalta eskadroonan upseerikasinossamme, söimme ostereita, joimme sampanjaa ja hieman pelasimme. Olimme hyvin iloisia ja hilpeitä. Kuten sanottu, sotaa ei kukaan ajatellut.

Wedelin äiti oli tosin jo muutamia päiviä aikaisemmin hieman hämmästyttänyt meitä; hän oli näet saapunut Pommerista saakka tervehtimään poikaansa vielä viimeisen kerran ennen sotaa, kuten hän sanoi. Tavatessaan meidät mitä parhaimmalla tuulella ja huomatessaan, ettemme lainkaan ajatelleet sotaa, hän katsoi velvollisuudekseen tarjota meille kunnolliset aamiaiset.

Olimme juurii mitä hilpeimmällä tuulella, kun ovi äkkiä avautui ja Ölsin maaneuvos, kreivi Kospoth ilmestyi kynnykselle. Hän oli alakuloisen näköinen.

Me tervehdimme vanhaa tuttavaamme riemuhuudoin. Hän selitti meille matkansa tarkoituksen, nimittäin, että hän tahtoi mieskohtaisesti ottaa rajalla selvää siitä, missä määrin huhut maailmansodan pikaisesta alkamisesta olivat totuudenmukaisia. Hän otaksui aivan oikein, että rajalla olijoiden täytyi tietenkin tietää se ennen muita. Rauhallinen seurueemme kummastutti nyt häntä melko lailla. Häneltä saimme tietää, että kaikkia Schleesian siltoja vartioitiin ja että aiottiin jo ryhtyä linnoittamaan erinäisiä paikkoja.

Pian saimme hänet vakuuttumaan sodan mahdottomuudesta ja jatkoimme juhlaamme.

Seuraavana päivänä marssimme vihollista vastaan.

Rajan yli.

Me rajavartioratsumiehet olimme tosin hyvin perillä "sota"-sanasta. Kukin tiesi hiuskarvalleen, mitä hänen oli tehtävä ja mitä jätettävä tekemättä. Mutta kenelläkään ei ollut oikein selvää käsitystä siitä, mitä nyt aivan ensimmäiseksi tapahtuisi. Jokainen vakituisessa palveluksessa oleva sotilas oli onnellinen saadessaan nyt vihdoinkin näyttää, mihin hän mieskohtaisesti kykeni.

Meille nuorille ratsuväenluutnanteille oli varattu ehkä kaikkein mielenkiintoisin työ: tiedustelu, tunkeutuminen vihollisen selkäpuolelle, tärkeiden laitoksien hävittäminen; kaikki tehtäviä, jotka vaativat todellista miestä.

Määräykset taskussani -- määräykset, joiden tärkeydestä ja merkityksestä jo vuosi sitten olin tarkoin tutkimalla ottanut selvän, -- ratsastin kello 12 yöllä partioni etunenässä ensi kerran vihollista vastaan.

Rajana oli joki, ja saatoin odottaa siellä ensimmäisen kerran saavani tulta vastaani. Olin kovin ihmeissäni, kun pääsin aivan ilman mitään sillan yli. Sen enemmittä seikkailuitta saavuimme seuraavana aamuna rajaratsastusretkiltäni tutun Kielczen kylän kirkontornin luo.

Kaikki oli tapahtunut meidän huomaamatta vihollisesta jälkeäkään, tahi pikemminkin, vihollisien huomaamatta meitä. Kuinka nyt oli meneteltävä, jotteivät kylän asukkaat huomaisi minua? Ensi työkseni päätin panna kylän papin lukkojen ja telkien taakse. Noudimme tuon täydellisesti yllättyneen ja kovin ällistyneen miehen kodistaan. Telkesin hänet aluksi kirkontorniin kellojen luo, otin pois tikapuut ja jätin hänet istumaan sinne ylös. Vakuutin hänelle, että jos väestö osoittaisi vähänkään vihamielisyyttä, hän olisi heti kuoleman oma. Torniin jätettiin vahti pitämään seutua silmällä.

Joka päivä lähetin viestimiehen viemään ilmoitusta. Näin pieni joukkoni pian hajaantui, niin että minun täytyi lopuksi itseni lähteä viemään viimeistä ilmoitusta.

Viidenteen yöhön saakka oli kaikki pysynyt rauhallisena. Mainittuna yönä ryntäsi vartiomies äkkiä luokseni kirkontornin viereen -- sillä olin asettanut hevoseni sen läheisyyteen -- ja huusi: "Kasakat ovat täällä!" Yö oli pikimusta, satoi hiljakseen, ainoaakaan tähteä ei näkynyt. Oli mahdoton nähdä kättä edessään.

Veimme hevoset jo ennakolta varovaisuuden vuoksi hautausmaan muuriin tekemästämme aukosta aukealle kentälle. Pimeässä siellä oli jo viidenkymmenen metrin päässä täysin turvassa. Itse lähdin vartiomiehen kanssa, karbiini kädessä, sille paikalle, missä kasakoita piti olla.

Hiivin hautausmaan muurin vierustaa ja saavuin kyläkadulle. Siellä alkoi kuitenkin tuntua hiukan oudolta, sillä koko kylänaukea vilisi täynnä kasakoita. Kurkistin muurin yli, jonka taakse olivat pysäyttäneet hevosensa. Useimmilla oli salalyhty, ja he liikkuivat hyvin varomattomasti ja kovaäänisesti. Arvioin heidän lukumääränsä noin pariksi, kolmeksikymmeneksi mieheksi. Yksi oli laskeutunut satulasta ja mennyt papin luokse, jonka edellisenä päivänä olin vapauttanut vankeudesta.

Tietysti hän on kavaltanut meidät! välähti heti aivoissani. Täytyi siis olla kaksinverroin valppaampi. Taisteluun en enää voinut antautua, sillä käytettävänäni oli ainoastaan kaksi karbiinia. Leikin sen vuoksi "ryöväriä ja poliisia".

Muutamia tunteja levättyään kasakkajoukko ratsasti tiehensä.

Seuraavana aamuna katsoin kuitenkin viisaimmaksi muuttaa majaa. Seitsemäntenä päivänä olin jälleen varuskunnassani, ja kaikki töllistelivät minua kuin kummitusta. Siihen ei kuitenkaan ollut niin paljon syynä parroittunut naamani kuin että oli levinnyt huhu, että muka Wedel ja minä olimme kaatuneet Kalishin luona. Tiedettiinpä niin hiuskarvalleen mainita paikka, aika ja muut olosuhteet, että huhu jo oli ennättänyt levitä koko Schleesiaan. Jopa joku oli osanottoaan ennättänyt käydä äitini luona ilmaisemassa.

Sitä vain puuttui, että kuolinilmoitukseni olisi ennättänyt sanomalehteen.

Samaan aikaan sattui eräs hullunkurinen juttu. Hevostohtori sai määräyksen lähteä kymmenen ulaania mukanaan hankkimaan hevosia talonpoikaistalosta. Se oli hiukan syrjässä, n. kolmen kilometrin päässä. Suoritettuaan tehtävänsä hän palasi kovin kiihdyksissään ja kertoi itse seuraavaa:

"Ratsastin sänkipellon yli, jossa oli viljakuhilaita, kun äkkiä huomasin jonkin matkan päässä viholliseni jalkaväkeä. Tein heti päätökseni, paljastin sapelini ja huusin ulaaneille: 'Keihäät tanaan, hyökkäykseen, mars, mars, hurraa!' Miehistä tämä oli hauskaa, ja hurja ajo alkoi peltoa pitkin. Vihollisjalkaväki havaittiin kuitenkin vuohilaumaksi, jota likinäköisyyteni vuoksi luulin viholliseksi."

Vielä kauan jälkeenpäin tuo kunnon herra sai kärsiä pilantekoa hyökkäyksensä johdosta.

Ranskaan.

Varuskunnassamme meidät nyt kuormattiin junaan, siirrettäväksi minne? -- Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, länteen, itään, etelään vaiko pohjoiseen. Arveltiin sinne ja tänne, useimmat kuitenkin erehtyivät. Tässä tapauksessa olimme sentään vainunneet oikein: länteenpäin.

Nelimiehisessä ryhmässä meillä oli käytettävänä toisen luokan vaunuosasto. Ruokatarpeita oli varattava pitkää rautatiematkaa varten. Juomia ei tietysti myöskään puuttunut. Mutta jo ensimmäisenä päivänä huomasimme, että toisenluokan vaunuosasto on riivatun ahdas neljälle sotaiselle nuorukaiselle, ja sen vuoksi päätimme hankkia enemmän tilaa. Sisustin tavaravaunupuolikkaan asunnokseni ja makuupaikakseni, mikä epäilemättä oli hyvä keksintö. Minulla oli nyt raikasta ilmaa, valoa jne. Eräällä asemalla hankin olkia ja telttavaate levitettiin niiden päälle. Nukuin makuuvaunussani niin hyvin, ikäänkuin olisin maannut omassa vuoteessani Ostrowossa. Matkaa jatkettiin yötä päivää, ensin läpi Schleesiam ja Saksin, aina vain länttä kohti. Sikäli kuin meistä näytti, oli matkamme päämääränä Metz; mutta kuljetuspäällikkökään ei tiennyt, minne matkasimme. Jokaisella asemalla, niilläkin, missä emme pysähtyneet, aaltoili ihmismeri, joka meille hurrasi ja heitteli kukkia. Varsinkin ulaanit herättivät huomiota. Edellisen junan mukana oli kai levinnyt huhu, että me olimme jo olleet kosketuksissa vihollisen kanssa -- ja sotaa ol& vasta kestänyt noin viikon päivät. Meidän rykmenttimme olikin jo mainittu ensimmäisessä armeijan tiedonannossa. Ulaanirykmentti n:o 1 ja jalkaväkirykmentti n:o 155 olivat valloittaneet Kalishin. Me olimme siis juhlittuja sankareita ja olimme itsekin mielestämme todella sellaisia. Wedel oli löytänyt kasakanmiekan ja näytti sitä ihmetteleville tytöille. Se teki voimakkaan vaikutuksen. Vihdoin joukkomme purettiin pois junasta Busendorfissa, lähellä Diedenhofia (Thionville'iä).

Vähän ennen kuin juna saapui perille, pysähdyimme pitkään tunneliin. Minun täytyy myöntää, että rauhan aikanakin tuntuu kammottavalta, kun juna äkkiä pysähtyy tunneliin, mutta sitä suuremmalla syyllä sodan aikana. Nyt joku ylimielinen ampui piloillaan laukauksen, ei kestänyt kauan, ennen kuin tunnelissa alkoi hurja ammunta. Oli kerrassaan ihme, ettei kukaan haavoittunut. Mikä tähän kaikkeen oli syynä, siitä ei koskaan ole saatu selvää.

Busendorfissa osastomme purettiin vaunuista. Oli niin kuuma, että hevoset olivat kaatua väsymyksestä. Lähimpinä päivinä marssimme yhä vain pohjoista kohti, Luxemburgiin päin. Sillä välin olin saanut vihiä siitä, että veljeni oli erään ratsuväkidivisioonan mukana ratsastanut samaa tietä noin viikon päivät aikaisemmin. Sainpa kerran selvän hänen olinpaikastaan, mutta nähdä sain hänet vasta vuotta myöhemmin.

Luxemburgissa ei kukaan tiennyt, kuinka tämä pieni maa suhtautui meihin. Muistan vielä kuin eilisen päivän, kuinka kerran näin luxemburgilaisen santarmin matkan päässä, käskin partioni saartaa hänet ja tahdoin ottaa hänet vangiksi. Hän vakuutti minulle, että jollen heti päästä häntä vapaaksi, hän valittaa Saksan keisarille. Käsitin sen silloin itsekin ja annoin urhon mennä menojaan. Kuljimme sitten Luxemburgin ja Eschin kaupunkien läpi, ja nyt lähestyttiin arveluttavassa määrässä Belgian ensimmäisiä linnoitettuja kaupunkeja.

Jalkaväkemme samoin kuin koko divisioonamme marssi oli tähän saakka sujunut kuin tavallinen rauhanajan taisteluharjoitus. Olimme hirmuisessa jännityksessä. Mutta tuollainen taisteluharjoituksessa saavutettu kuva etujoukon marssista oli suureksi hyödyksi. Oikealla ja vasemmalla, kaikilla teillä, sekä edessämme että takanamme marssi eri armeijakuntiin kuuluvia joukkoja. Se teki hurjan sekamelskan vaikutuksen. Mutta äkkiä tuosta sekasorrosta muodostui suurenmoisesti toimiva marssisuunnitelma.

Mitä lentäjämme silloin toimittivat, sitä en osannut aavistaakaan. Jokainen lentäjä sai ainakin minun pääni kerrassaan pyörälle. Oliko lentäjä saksalainen vai vihollinen, sitä en voinut sanoa. Minulla näet ei ollut aavistustakaan siitä, että saksalaisissa lentokoneissa oli tuntomerkkinä risti, viholliskoneissa ympyrä. Sen vuoksi ammuttiin jokaista lentäjää. Vanhat lentäjät kertovat vielä nytkin, kuinka kiusallista oli, kun sekä ystävät että viholliset ampuivat heitä erotuksetta.