Part 6

-- Kirjoitatteko sitoumuksen, että huolehditte itsestänne Dawsoniin tultuamme? kysyi liikemies.

-- Kyllä, kuului vastaus.

Charles esti molempia kumppanuksiaan ilmaisemasta suostumustaan tähän sopimukseen.

-- Vielä eräs asia, ukkoseni. Meitä on seurueessa neljä ja jokaisella meillä on sananvalta tällaisissa kysymyksissä. Nuori Liverpool on, mukanaan enin osa varusteitamme, meidän edellämme. Hänellä on myöskin oikeus sanoa sanansa asiaan ja hän ei ole täällä.

-- Minkälainen mies hän on? kysyi Tarwater.

-- Hän on yksinkertainen merimies ja luonteeltaan kiivas ja jäykkä.

-- Vähän riitainen, lisäsi Anson.

-- Ja kiroilee niin jumalattomasti, täydensi Pitkä Bill, mutta oikeudenmukainen hän on.

Anson vakuutti tämän päätelmän oikeaksi päännyökkäyksellä.

-- No niin, pojat, teki Tarwater yhteenvedon, minä olen lähtenyt Californiaan ja päässyt sinne. Ja nyt aion minä Klondykeen. Ei löydy mitään, joka voisi minua estää, ei mitään. Minä aion ottaa kolmesataatuhatta maasta. Eikä mikään estä minua, ehdottomasti ei mikään, sillä minä yksinkertaisesti tarvitsen nuo rahat. Minä en välitä kiukkuisesta mielenlaadusta, niin kauan kun poika on oikeudenmukainen. Minä seuraan teitä voittoon ja tappioon ja työskentelen hyväksenne, kunnes ehdimme hänen luokseen. Jos hän sitten ei suostu esitykseeni, jää se vain minun häviökseni. Mutta en voi kuvitella hänen kieltävän, sillä silloin alkaa jäätyminen ja minulle on silloin myöhäistä tulla takaisin näillä mahdollisuuksilla. Ja koska minä ehdottomasti _aion_ Klondykeen, on hänen ehdottomasti mahdoton sanoa: ei.

Vanhasta John Tarwaterista tuli huomiotaherättävä mies kulkutiellä, jolla vilisi erikoisia miehiä. Näiden tuhansien miesten keskellä, joista jokainen kantoi selässään puolen tonnia varusteita ja kulki jokaisen mailin kaksikymmentä kertaa, tuli hän tunnetuksi nimellä "Joulu-ukko". Työskennellessään lauloi hän iänikuista lauluaan ukkoäänellään. Ei kukaan niistä kolmesta miehestä, joihin hän oli liittynyt, voinut moittia hänen työtään. Hän oli kyllä hiukan kankea jäsenistään -- hän tunnusti itse, että hänellä oli reumatismi. Hän liikkui hitaasti ja tuntui kuin olisi se jyrsinyt häntä hänen liikkuessaan, mutta hän ei laiskotellut koskaan. Viimeisenä makuulla iltaisin, nousi hän ensimäisenä aamulla, niin että toiset kolme saivat lämmintä kahvia ennenkuin he läksivät ensimäiselle vuorolleen. Ja aamiaisen ja päivällisen välillä, samoinkuin päivällisen ja illallisen välillä laittoi hän aina niin, että kerkesi itsekin hakemaan muutamia kantamuksellisia. Mutta kuusikymmentä naulaa oli suurin määrä, jonka hän jaksoi kantaa. Hän voi hallita seitsemääkymmentäviittä, mutta ainoastaan poikkeuksellisesti. Erään kerran koetti hän yhdeksääkymmentä, mutta kaatui tielle ja oli sitten oikein huonona pari päivää.

Työtä! Vaelluksella, jolla ahkerimmatkin vasta ensikerran oppivat tietämään, mitä oli työ, ei kukaan työskennellyt voimiinsa nähden kovemmin kuin ukko Tarwater. Epätoivoisina talven lähestymisestä ja vastustamattoman kullanhimon houkuttelemina työskentelivät miehet kunnes jokainen voimanpisara oli käytetty, niin että he kaatuivat tielle. Toiset laskivat kuulan kalloonsa tultuaan vakuutetuiksi epäonnistumisestaan. Muutamat tulivat hulluiksi ja toiset purkivat yhtiökumppanuutensa kuluttavien ponnistusten masentamina ja sanoivat irti koko elämän kestäneitä ystävyyssuhteita tovereihin, jotka olivat yhtä hyviä kuin he ja yhtä liikarasittuneita sekä äärimmilleen saatettuja.

Työtä! Ukko Tarwater kykeni piristämään kaikkia, vaikkakin hänen luitaan pisteli ja naksutteli ja hän sitäpaitsi oli saanut vaikean yskän viime aikoina. Myöhään ja varhain, tiellä tahi leirissä tien vieressä, aina oli hän menossa, aina hommasi hän jotain ja aina kutsuttiin häntä joulu-ukoksi. Väsyneet kantajat lepäsivät kaatuneella puunrungolla eli kivellä sen paikan vieressä, jossa ukko lepäsi ja sanoivat: laula meille, isä, laulusi vuodelta neljäkymmentäyhdeksän. Ja kun hän oli kähissyt laulunsa, nousivat he kantamuksineen, selittivät, että se oli oikein virkistävää ja lähtivät jälleen.

-- Jos joku on ollut mies puolestaan, sanoi Pitkä Bill molemmille kumppaneilleen, niin kyllä se on meidän vanha poikamme.

-- Se on varma se, lisäsi Anson. Hän on arvokas lisäys yhtiöömme ja minulla puolestani ei ole mitään vastaan tehdä hänet yhtiökumppaniksemme täydellä todella...

-- Ei tule kysymykseenkään! keskeytti Charles Crayton. Kun tulemme Dawsoniin, olemme hänestä kuitit, niin on sopimus. Jos me pitäisimme hänet, saisimme me vain hänet haudata. Lopuksi tulee siellä nälänhätä ja me saamme säästää jokaista muonagrammaa. Huomatkaa, että me olemme elättäneet häntä varastoistamme koko ajan. Ja jos meillä on ensi vuonna puutetta ruokavaroista, niin tiedätte te kyllä syyn. Mitään höyrylaivoja ruokatavaroineen ei tule Dawsoniin ennenkuin puolivälissä kesäkuuta ja siihen on yhdeksän kuukautta aikaa.

-- No niin, sinä olet pannut likoon yhtä paljon rahaa ja työtä kuin me toisetkin, myönsi Pitkä Bill, niin että sinulla on oikeus sanoa sanasi neuvotteluissa.

-- Ja sen sanan aion minä myöskin sanoa, selitti Charles nousevalla kärsimättömyydellä. Ja on onni teille tyhmine tunteellisuuksinenne, että on joku, joka ajattelee puolestanne, muuten kuolisitte nälkään jok'ikinen. Tulee nälänhätä, sanon minä. Olen tutkinut tilannetta. Jauhot tulevat maksamaan kaksi tahi kymmenenkin dollaria naula ja myyjiä ei ole. Pankaa mieleenne sanani.

Koko matkan yli kivisten tasankojen ylös pimeätä vuorisolaa Sheep Campille, ohi riippuvien ja alati uhkaavien jäätiköiden "Portaille" ja "Portailta" pitkin äkkijyrkkiä, kiiltäviä kallionlohkareita, missä kantajat kiipesivät käsin ja jaloin, laittoi ukko Tarwater ruokaa, kantoi taakkoja ja lauloi. Syksyn ensimäiset lumimyrskyt työnsivät hänet yli Chilcootsolan, yläpuolella puurajan. Ne, jotka olivat alapuolella, vieraanvarattoman Kraterijärven rannalla, ilman polttopuita, kuulivat myrskyävästä pimeydestä ihmeellisen äänen, joka lauloi:

Kuni Argon, aikoina antiikin, tie kotimme rannoilta vie, -- ta ta, ta ta, ta ta, ta ta. -- Talja kultainen määrä matkamme lie.

Ja lumituiskussa näkivät he pitkän, luisevan haamun työntyvän esiin lumivalkoisin parroin, josta ei eroittanut luntakaan, kantaen kuudenkymmenen naulan painoista taakkaa.

-- Joulu-ukko! huusivat he. Ja sitten seurasi kolminkertainen jymisevä eläköönhuuto joulu-ukolle.

* * * * *

Kaksi mailia Kraterijärvestä oli Happy Camp -- jota kutsuttiin sillä nimellä senvuoksi, että siellä tavattiin ensimäiset puut, niin että voitiin jälleen lämmitellä tulen ääressä. Niitä tuskin voitiin kutsua puiksi, sillä ne olivat vaivaiskuusia, jotka hädin tuskin ulottuivat jalan verran yli mättäiden, kierrellen ja kaarrellen kuin käärmeet. Täällä, tiellä, joka johti Happy Campiin, lepäsi vanha Tarwater varusteineen kallion seinään nojaten ensimäisessä päivänpaisteessa, joka oli seurannut puolta tusinaa hämäriä päiviä. Tie kulki ympäri tämän kalliopaaden, miehet taakkoineen laahustivat hitaasti eteenpäin ja miehet tyhjine kantoremmeineen kiiruhtivat reippaasti takaisin uusia taakkoja hakemaan. Kaksi kertaa koetti ukko Tarwater nousta kulkeakseen edelleen, mutta lyyhistyi kummallakin kerralla jälleen takaisin, väsyneiden jäsenien varoittaessa häntä tuhlaamasta enempää voimiaan. Kiven takaa kuuli hän tervehtiviä ääniä, tunsi Charles Craytonin äänen ja ymmärsi, että he vihdoinkin olivat tavanneet nuoren Liverpoolin. Charles ryhtyi suoraan asiaan ja Tarwater kuuli joka sanan Charlesin hyvin vähän ylistelevästä kuvauksesta hänestä ja esityksen antaa hänen seurata mukana Dawsoniin.

-- Kirotun tyhmä esitys, kuului Liverpoolin huomautus Charlesin vaiettua. Vanha, seitsemänkymmenvuotinen äijän käppyrä! Jos hän on viimeisillään, niin miksikä helvetissä ryhdyitte tekemisiin hänen kanssaan? Jos tulee nälänhätä, ja siltä näyttää, tarvitsemme me jokaisen hiukkasen muonaa itse. Meillä on muonaa vain neljälle, eikä viidelle.

-- Se on totta, kuuli Tarwater Charlesin sanovan. Älä suutu. Se vanha äijä suostui luovuttamaan ratkaisun sinulle, kun olemme sinut tavanneet. Sinun tarvitsee vain polkaista jalkaa ja sanoa ei.

-- Tarkoitatko, että minä ajaisin pois ukon, senjälkeen kun te olette rohkaisseet häntä ja käyttäneet hyväksenne hänen työtään Dyeasta tänne saakka?

-- Se on voimia kysyvä matka, Liverpool, ja ainoastaan kovimmat voivat kestää sen, koetti Charles selittää.

-- Ja minun pitäisi toimittaa kaikki epämiellyttävimmät tehtävät? sanoi Liverpool, ja Tarwater alkoi kadottaa rohkeuttaan.

-- Niin, siltä näyttää, sanoi Charles. Sinä saat ratkaista.

Mutta ukko sai rohkeutensa jälleen takaisin, sillä nyt tuli kokonainen ryöppy vannomisia, josta hän eroitti sellaista kuin: Saatanan verikoirat! -- Ei, vieköön teidät kaikki piru! -- Minä tiedän kyllä tahtoni! -- Kuolema, kirous ja helvetti. Äijän käppyrä seuraa meitä Yukoniin, niin että sen tiedätte, helvetinsikiöt. -- Vaivaloinen? Te ette tiedä mikä on vaivaloinen, jollen minä sitä teille opeta. Minä annan kaikkien varustuksien lentää ilmaan ja painua helvettiin, jos joku teistä koettaa tehdä hänelle jotain. Niin, koettakaapas, niin saatte nähdä... silloin uskotte viimeisen päivän tulleen ja näette herramme salaman iskevän keskelle leiriä!

Liverpoolin sanatulva oli niin virkistävä, että vanhus nousi kantamuksineen aivan helposti, ilman pienintäkään vaikeutta ja painautui Happy Campin tielle.

Happy Campista Pitkällejärvelle, Pitkältäjärveltä Syväjärvelle ja Syväjärveltä yli tavattomien vuoriharjanteiden Lehmusjärvelle kävi kuluttava kilpajuoksu talven kanssa. Miehet katkaisivat selkänsä tai saivat sydänhalvauksen, he istuivat tienviereen ja itkivät väsymyksestä. Mutta talvi ei antanut armoa. Syysmyrskyt riehuivat ja jäisissä sadekuuroissa ja voimiakysyvässä lumimyrskyssä uurastivat Tarwater ja seurue, johon hän kuului, viimeisine varustuksineen rannalle.

Siellä ei tullut mitään lepoa. Järven toisella puolella, kappaleen yläpuolella kohisevaa virtaa, valitsivat he itselleen kuusimetsän ja rakensivat sinne sahansa. Käsin, tällaiseen sahaukseen sopimattomalla pitkällä sahalla, sahasivat he hirsiään lankuiksi. He työskentelivät yötä päivää. Kolme kertaa pyörtyi ukko Tarwater yövuorollaan. Päivisin laittoi hän ruokaa kuten ennenkin ja välihetkinään auttoi hän Ansonia rakentamaan venettä virran alapuolella, sittenkun tuoreet lankut olivat lasketut sinne virtaa pitkin.

Päivät lyhenivät. Tuuli kääntyi pohjoiseen ja tuntui kuin eivät myrskyt aikoisi lakata koskaan. Aamuisin ryömivät väsyneet miehet vuoteistaan ja istuivat sukkasillaan sulattaen jäätyneitä kenkiään tulessa, jonka Tarwater aina heille sytytti. He puhuivat yhä enemmän ja enemmän lähenevästä nälänhädästä. Viimeinen elintarvelaiva Beringistä oli veden vähyyden vuoksi jäänyt Yukonin tasankomaiden alkuun, satoja maileja pohjoiseen Dawsonista. Se makasi itse asiassa vanhan Hudsonbaykomppanian asemalla Fort Yukonissa, pohjoisella napapiirillä. Jauhot olivat nousseet kahteen dollariin naula Dawsonissa, mutta kukaan ei halunnut myydä. Bonanza- ja Eldoradopomot, joilla oli rahaa kuin ruohoa, matkustivat kotiin, koska he eivät saaneet ostaa minkäänlaista ruokaa. Miners Committee takavarikoi kaikki elintarpeet ja säännösteli uuden jakelun ankarasti. Eräs mies, joka oli salannut elintarpeita, ammuttiin kuin koira. Samoin oli eräs varas passitettu iankaikkisuuteen.

Ja näiden kärsimysten aikana, jotka olivat nitistäneet jo niin monta nuorempaa miestä, alkoi vanha Tarwater nyt uupua. Hänen yskänsä oli tullut aivan hirveäksi ja jos eivät hänen läpiväsyneet toverinsa olisi nukkuneet kuin tukit, olisi hän pitänyt heitä valveilla yskällään kaiket yöt. Hän alkoi myöskin tulla viluiseksi, niin että hän puki itsensä kaksinkertaisiin vaatteihin ennenkuin hän ryömi makuulle. Kun hän oli lopettanut pukeutumisensa, ei hänen säkissään ollut jälellä riepuakaan. Kaikki, mitä hänellä oli, oli hän käärinyt vanhojen, luisten jäseniensä ympärille.

-- Ajatelkaas, sanoi Pitkä Bill, jos hän nyt panee päälleen kaiken, mitä hänellä on, kun ei ole muuta kuin kaksikymmentä astetta alle nollan, mitä tekee hän silloin, kun tulee viisi-, kuusikymmentä astetta alle nollan?

He vetivät karkeasti veistetyn veneensä alas virtaa, olivat kymmenen, kaksitoista kertaa kadottamaisillaan sen ja sousivat yli Lehmusjärven etelänpuoleisen pään ankarien syysmyrskyjen riehuessa. Seuraavana aamuna aikoivat he lastata ja lähteä suoraan pohjoiseen, vaarallista, viiden sadan mailin pituista tietä yli järvien, pitkin vesiputouksia ja ahtaita jokilaaaksoja. Mutta ennenkuin nuori Liverpool meni sinä iltana makuulle, oli hän hiukan ulkona. Kun hän tuli takaisin, nukkui jo koko seurue. Hän herätti Tarwaterin ja puhui hänen kanssaan.

-- Kuulkaa, isä, sanoi hän. Te olette saaneet luvan seurata mukana veneessämme, ja jos joku on matkalippunsa ansainnut, niin te. Mutta te tiedätte olevanne jo iäkäs ja teidän terveydessännekään ei ole juuri kehumista. Jos te seuraatte meitä, sorrutte te, se on varma kuin helvetti. -- Odottakaahan, kunnes olen puhunut loppuun, ukkoseni. Hinta ylimenosta on kohonnut viiteensataan dollariin. Minä olen ollut etsimässä ja saanut matkustajan. Hän palvelee Alaskan kauppatuomioistuimessa ja hänen täytyy päästä perille. Hän on tarjonnut kuusisataa dollaria päästäkseen veneeseemme. Siitä tulee afääri. Te myytte oikeutenne ylimenoon hänelle, pistätte taskuunne kuusisataa dollaria ja lähdette etelään Californiaan, niinkauan kuin se vielä käy päinsä. Te voitte olla Dyeassa kahdessa päivässä ja viimeistään viikon kuluttua Californiassa. Mitä sanotte siitä?

Tarwater ryki ja yski hetken ennenkuin hän sai niin paljon ilmaa, että saattoi puhua.

-- Poikani, sanoi hän, kerron sinulle jotain. Minä ajoin vuonna neljäkymmentäyhdeksän neljä härkäpariani yli aavikoiden kadottamatta yhtään. Minä ajoin ne suoraan Californiaan ja ajoin sitten kuormia niiden kanssa Sutterista American Bariin. Nyt aion minä Klondykeen. Ei mikään voi minua estää, ei kerrassaan mikään. Minä aion matkustaa tällä veneellä, sinun ollessa peräsimessä, Klondykeen saakka ja aion kaivaa maasta kolmesataatuhatta. Tällaisten olosuhteiden vallitessa on vastoin kaikkea tervettä järkeä myydä lippuni. Mutta kiitos tarjouksesta, poikani, kiitoksia vain.

Nuori merimies ojensi innokkaasti kätensä vanhalle miehelle.

-- Jumal'auta, isä, teidän on matkustettava. Te olette juuri oikea mies. Hän heitti silmäyksen peittämättömällä halveksimisella sinne, missä Charley Crayton makasi punaisine partoineen ja kuorsasi. -- Näyttää kuin ei herramme enää tekisi sellaisia kuin te, isä.

He kamppailivat pohjoista kohti, vaikka vanhat, kokeneet Klondykenkävijät pudistelivat päätään ja ennustivat, että he jäätyisivät kiinni järviin. Että jää saattoi peittää järvet minä hetkenä hyvänsä, oli selvää, ja senvuoksi ei matkaa voitu lykätä. Tätä silmälläpitäen päätti Liverpool ohjata täyteen lastatun venheen väkevään virtaan, joka yhdisti Lehmusjärven Bennettjärveen. Tavallisesti laskettiin veneet pitkin virtaa ja lasti kannettiin maitse. Sittenkin olivat monet tyhjät veneet tulleet murskatuiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa sellaisiin varovaisuuksiin.

-- Nouskaa maihin, isä, sanoi Liverpool varustautuessaan laskemaan rannalta koskeen.

Vanha Tarwater pudisti valkoista päätään.

-- Minä seuraan lastin mukana, selitti hän. Se on ainoa tapa tulla perille. Katsos, poikani, minä saavun Klondykeen. Ja jos minä olen veneessä, niin silloin tulee vene myöskin Klondykeen. Jos minä nousen pois, kadotatte te todennäköisesti venheen.

-- Ei kelpaa, että se on lastattu liian täyteen, selitti Charles ja hyppäsi odottamatta maihin, juuri venheen lähtiessä.

-- Seuraavalla kerralla odotat poistumiseesi minun lupaani! huusi Liverpool juuri kun venhe joutui virtaan. Enkä minä salli useampia huvikävelyjä putouksien ohi, enkä ajanhukkaa odottaessamme sinua jälleen venheeseen.

He olivat kymmenessä minuutissa virran alapuolella Charlesin kulkiessa maitse puoli tuntia, ja odottaessaan häntä Bennettjärven päässä, puhelivat he useiden peloittavien olioiden, kotimatkalla olevien Klondykekävijäin kanssa. Nälänhätä oli pahempi kuin koskaan ennen. Luoteinen ratsastava poliisi, joka oli leiriytynyt Marshjärven päähän, missä kullanetsijät tulivat Canadan alueelle, kieltäytyi päästämästä maahan ainoatakaan, jolla ei ollut mukanaan seitsemääsätaa naulaa elintarpeita. Dawsonissa odotti tuhat henkeä koiravaljakkoineen pakkasten tuloa, voidakseen päästä jäälle. Kauppayhtiö ei voinut täyttää elintarvehankintasitoumuksiaan ja yhtiökumppanit katsoivat korteista, kuka lähtisi kotiin ja kuka jäisi jälelle.

-- Se muuttaa asian, selitti Charles, kun hän sai kuulla ratsastavan poliisin asettamista elintarverajoituksista. Nyt on parasta, että sinä käännyt takaisin, ukkoseni.

-- Nouse veneeseen, käski Liverpool. Me menemme Klondykeen ja ukko seuraa meitä.

Etelämyrsky antoi hyvän tuulen ja kiitos suuren, Liverpoolin valmistaman purjeen, lensivät he eteenpäin pitkin Bennettjärveä. Painavat varusteet muodostivat sellaisen pohjalastin, että hän saattoi, kuten kokenut merimies ainakin, pitää mahdollisimman suuren vauhdin. Kun tuuli muuttui neljä astetta lounaiseen juuri heidän tullessaan Caribou-salmeen, auttoi se heidät yhtyneille Tagish- ja Marsh-järville. Auringon laskiessa ja hämärän saapuessa purjehtivat he myrskyssä yli vaarallisen Great Windy Armin ja näkivät kaksi muuta venelastia kullanetsijöitä kaatuvan ja hukkuvan.

Charles halusi, että he menisivät maihin yöksi, mutta Liverpool jatkoi, ohjaten pitkin Tagishia ristiaallokon ärjyessä ja tulien, joita olivat sytyttäneet uponneiden eli hätäänjoutuneiden veneiden haaksirikkoiset, siellä täällä tuikkiessa. Kello neljä aamulla herätti hän Charlesin. Vanha Tarwater, joka oli hereillä ja paleli, kuuli Liverpoolin käskevän Craytonin mukaansa perään ja istuttavan hänet viereensä ohjaustuhdolle, josta Tarwater saattoi kuulla yksipuolisen keskustelun.

-- Kuuleppas, Charles ystäväni, ja tuki turpasi, alkoi Liverpool. Minä haluan, että sinä painat päähäsi erään asian ja pidät sen siellä: poliisin on laskettava ukko maihin. Ymmärrätkö sinä? Hänen on päästävä perille. Kun meidän tavaramme tutkitaan, on niistä viidesosa hänen, ymmärrätkö. Sillä tavoin tulee meidän osallemme tosin hiukan vähemmän, mutta me läpäisemme kumminkin. Kuule nyt ja paina mieleesi: siinä tilaisuudessa ei saa tulla kysymykseen mitään salaisia ilmeitä tahi kuiskauksia.

-- Luulet ehkä minun aikovan kavaltaa sen vanhan äijän, alkoi Charles vastahakoisesti.

-- Sitä juuri luulin, keskeytti Liverpool hänet, vaikka en sanonut sitä suoraan. Kuule nyt ja älä unohda sanojani: minä en kysy, mitä sinä nyt ajattelet. Pääasia on, mitä sinä tulet tekemään. Me tulemme poliisiasemalle joskus iltapäivällä ja silloin on meidän pidettävä kieli hampaiden takana, niin että se ei takerru mihinkään kiinni. Minun ei tarvitse sanoa enempää.

-- Jos sinä luulet, että minä aion -- -- -- alkoi Charles jälleen.

-- Kas niin, vaiensi Liverpool hänet, minä en tiedä, mitä sinä aiot, enkä halua tietää. Minä haluan sinun vain tietävän, mitä minä aion. Jos tapahtuu jotain koirankujeita, jos poliisi lähettää ukon takaisin, aion minä valita ensimäisen rauhallisen paikan, johon tulemme ja jättää sinut sinne maihin. Sitten aion antaa sinulle sellaisen selkäsaunan, että tähdet tanssivat silmissäsi. Älä unhoita, mitä olen sanonut. Siitä ei tule mitään lasten leikkiä, vaan oikea säännöllinen, miesmäinen selkäsauna, sellainen kuin pari kelpo nyrkkejä voi saada aikaan. En lyö sinua kuoliaaksi, ainoastaan puolikuoliaaksi.

-- Mutta mitä voin tehdä? vaikerteli Charles.

-- Vain yhden asian, olivat Liverpoolin viime sanat. Rukoile! Pyydä niin hartaasti kuin voit, että ukko pääsee ohi poliisin. Siinä kaikki. Mene nyt makuulle.

* * * * *

Ennen heidän tuloaan Le Barge-järvelle peitti maan lumi, joka ei sulaisi puoleen vuoteen. He eivät voineet laskea venhettään sille rannalle, jolle olivat aikoneet, sillä siellä oli reunajäätä. Joen suun sisäpuolella, ennen sen järveen laskemista, tapasivat he satakunta myrskynajamaa kullanetsijävenettä. Pohjoisesta, pitkin koko järvien pituutta, puhalsi loppumaton lumimyrsky. Kolmena aamuna yrittivät he taistella sitä ja sen synnyttämiä mahtavia laineita vastaan, jotka muuttuivat jääksi lyödessään venheeseen. Toisten ponnistellessa airoissa hakkasi Tarwater jäätä ja heitti sen yli laidan, onnistuen sillä tavoin säilyttämään ruumiinlämpönsä ja henkensä.

Joka kerran näiden kolmen päivän aikana olivat he pakoitetut kääntämään selkänsä myrskylle ja soutamaan suojaisempaan jokeen. Neljäntenä päivänä olivat ne sata venettä lisääntyneet kolmeksi sadaksi ja ne kaksituhatta ihmistä näissä veneissä tiesivät, että suuri myrsky ennusti Le Bargen jäätymistä. Järven toisella puolen voisivat he vahvojen virtojen ollessa avoimina vielä monta päivää nopealla vauhdilla jatkaa matkaansa, mutta jos he eivät pääsisi sinne heti, olisivat he tuomitut makaamaan jäissä lähimmät kuusi kuukautta.

-- Tänään lyömme itsemme läpi, selitti Liverpool. Me emme käänny takaisin millään ehdolla. Jos joku kuolee airoihinsa, on hänen herättävä jälleen ja jatkettava.

Ja he pääsivät läpi; hämärän laskeutuessa oli heillä puoli järveä takanaan ja he jatkoivat koko illan ja kun tuuli lakkasi, nukkuivat he airoissa ja heräsivät Liverpoolin koputtaessa venheen laitaan. He ponnistivat ja yrittivät kuin iänkaiken kestävässä unessa. Tähtien syttyessä muuttui järvi kuin ryppyiseksi paperiksi ja peittyi jääriitteeseen, joka kilisten musertui kuin lasi airojen siihen laskeutuessa.

Kun päivä, kirkas ja kylmä, valkeni, kääntyivät he eräälle joelle, jättäen jään peittämän järven taakseen. Liverpool etsi vanhan matkustajansa ja näki, että hän oli avuton ja puolikuollut. Hän ohjasi reunajäälle tehdäkseen tulen ja lämmittääkseen Tarwateria ulko- ja sisäpuolisesi, mutta Charles vastusti tätä ajanhukkaa.

-- Tämä ei ole mikään liikeasia, niin että sinun ei tarvitse pistää siihen hyppysiäsi, sanoi Liverpool hänelle. Minä hoidan veneen. Nouse siis maihin ja hakkaa polttopuita äläkä aivan vähänkään. Minä huolehdin ukosta. Sinä, Anson, tee tuli rannalle. Ja sinä, Bill, aseta Yukonkamiini lämpiämään. Vanha isä ei ole niin nuori kuin me muut ja jälellä olevalla matkalla tarvitsee hän tulta kamiinissa pysyäkseen lämpimänä.

Kaikki tuli tehdyksi. Ja sitten ohjasi hän venheen, joka oli kuin jokihöyry tupruavine kamiinitorvineen, voimakkaaseen virtaan. Se raapaisi pohjaa, kohosi vesivuorelle kahden vastakkaisen virranuoman yhtymäpaikassa ja syöksyi, Pohjolan talven yhä lähetessä, ahtaisiin soliin. Suuri ja pieni Salmon-river ajoivat pääjokeen laskiessaan siihen jääsohjua. Yötä päivää kasvoi reunajää, kunnes se tyynemmissä paikoissa ulottui jo sadan metrin päähän rannasta. Ja vanha Tarwater istui kaikissa vaatteissaan pitäen tulta kamiinissa. Yötä päivää jatkoivat he matkaansa uskaltamatta pysähtyä uhkaavan jäätymisen pelosta ja kaikkialla seurasi heitä jääsohju.

-- Kuinka voit, vanha veikko? huudahti välistä Liverpool.

-- Suurenmoisesti, tietysti, sanoi Tarwater.

-- Millä voin palkita sinua, poikaseni, kysyi Tarwater välistä tulta laittaessaan ja nuoren merimiehen lämmitellessä pitääkseen yllä ruumiinlämpöään, istuessaan jään peittämällä peräpenkillä ja ohjatessaan.

-- No, voithan laulaa tavallisen vanhan laulusi vuodelta neljäkymmentäyhdeksän, kuului aina vastaus.

Ja Tarwater koroitti kähisevän, pienen äänensä ja sen hän teki silloinkin, kun venhe kääntyi ja laski Dawsonin rantaan ja koko Dawsonin satamaväki heristi korviaan kuullakseen voittolaulun.

Kuni Argon, aikoina antiikin, tie kotimme raunioilta vie -- ta ta, ta ta, ta ta, ta ta -- Talja kultainen määrä matkamme lie...