Part 5

-- Ja sitten eräänä iltana istuessani verannalla ulkopuolella Sarahin isän taloa Nebraskassa, tuli Sarah ja asetti kultaliuskareen käteeni. Hän oli juuri löytänyt sen repaleisen vuorin välistä makuusäkistä, joka oli ollut minulla Ecuadorissa -- vaikka minä en kahteen vuoteen ollut tiennyt olleeni Ecuadorissa tai Australiassa tahi missään muuallakaan. Niin, minä istuin vain siellä ja tirkistelin kultaliuskaan kuunvalossa, kääntelin sitä ja ihmettelin, mikä se mahtoi olla ja mistä se oli tullut, mutta silloin selveni äkkiä päässäni, aivankuin joku verho olisi repeytynyt ja minä näin Wahnan makaavan ojennettuna kivipaadelle ja ukon kotkannenineen seisovan ja heiluttavan vuolukiviveistä ja... ja kaiken sen. Tarkoitan: kaiken sen, mitä oli tapahtunut, kun ensiksi lähdin Nebraskasta siihen saakka kunnes kaivauduin esiin lumesta, kun ne olivat paiskanneet minut alas vuorenhuipulta. Mutta kaiken, mitä oli sitten tapahtunut, olin minä aivan unohtanut. Kun Sarah sanoi, että minä olin hänen miehensä, en tahtonut häntä kuulla. Koko hänen perheensä ja pappi, joka oli vihkinyt meidät, tulivat ja todistivat asian, ennenkuin minä uskoin. -- Sitten kirjoitin Seth Maunersille. Rautatie ei ollut vielä ottanut häntä ja hän selvitti asian minulle. Minä näytän teille hänen kirjeensä. Minulla on se hotellissa. Eräänä päivänä, kirjoitti hän, kun hän oli tavallisella vuorollaan, ryömin minä radalla. Minä en seisonut suorana, minä vain ryömin. Ensiksi luuli hän minua vasikaksi eli suureksi koiraksi. Minä en näyttänyt ihmiseltä, sanoi hän ja minä en tuntenut häntä. Niin paljon kuin minä voin ymmärtää, oli se kymmenen päivää minun ilmareissuni jälkeen vuoren huipulta. Minä en tiennyt, mitä olin syönyt. Ehkä en ollut syönyt kerrassaan mitään. Sitten tulin minä lääkärien hoitoon Quitoon ja Paloma piti minusta huolta (se oli kai hän, joka oli pannut kultaliuskan makuusäkkiini), mutta sitten selvisi, että minä olin pähkähullu ja rautatie lähetti minut takaisin Nebraskaan. Niin ainakin Seth minulle kirjoittaa. Itse en tiedä mitään. Mutta Sarah täällä, hän tietää. Hän oli kirjeenvaihdossa rautatieyhtiön kanssa, ennenkuin ne lähettivät minut tieheni.

Mrs Jones vahvisti hänen sanansa nyökäyksellä, huokasi ja näytti selvästi halukkaalta keskeyttämään.

-- Senjälkeen en minä en ole voinut tehdä työtä, jatkoi hänen miehensä. Enkä ole voinut tuumia, kuinka saisin selville sen suuren kultakimpaleen. Sarahilla on omia rahoja, mutta hän ei pane siihen penniäkään...

-- Et koskaan enää mene _siihen_ maahan, huudahti nainen.

-- Mutta Sarah, Wahna on kuollut -- senhän sinä tiedät, sanoi Julian Jones.

-- Minä en tiedä mistään mitään, sanoi hän päättävästi, paitsi sen, että _se maa_ ei ole oikea paikka naineille miehille.

Hän rypisti huulensa yhteen ja tuijotti kauas sinne, missä ilta-aurinko teki laskuaan. Minä tutkin hetken hänen vaaleita, sivistymättömiä, ohuita ja taipumattomia kasvojaan, ja kadotin kaiken toivon hänen avustuksestaan.

-- Kuinka voitte selvittää sen, että siellä löytyi sellainen paljous kultaa, kysyin minä Julian Jonesilta. -- Oliko mahtava kultameteoori pudonnut taivaasta?

-- Ei suinkaan, hän pyöritti päätään. Sen olivat indiaanit sinne tuoneet.

-- Niin korkealle vuorelle -- ja niin suuren ja raskaan harkon! huomautin minä.

-- Se oli helppo asia, hymyili hän. Minä vaivasin päätäni tällä arvoituksella usein, sitten kun olin saanut takaisin muistini. "Mutta kuinka helvetissä" -- oli minulla tapana alkaa ja sitten kulutin tuntikausia laskien ja laskien. Ja kun viimein keksin sen, tunsin itseni aika tomppeliksi, niin helppoa se oli. Hän piti pienen välin ja sanoi sitten: He eivät vieneet sitä sinne.

-- Mutta tehän sanoitte juuri, että he veivät!

-- He tekivät sen, eivätkä tehneet sitä, kuului hänen arvoituksellinen vastauksensa. Luonnollisesti eivät he koskaan vieneet tuota jättiläissuurta harkkoa sinne ylös. Se, mitä he veivät ylös -- se oli sen sisällys.

Hän odotti, kunnes näki minun kasvojeni alkavan selvetä.

-- Ja sitten sulattivat ja hitsasivat he luonnollisesti kaikki kullan yhdeksi kappaleeksi. Tehän tiedätte, että ensimäiset espanjalaiset olivat joukko ryöväreitä ja murhaajia ja heidän johtajansa oli nimeltään Pizarro. He kulkivat kautta maan niinkuin muuli- ja sorkkatauti ja teurastivat indiaaneja kuten karjaa. Nähkääs, indiaaneilla oli suunnattomasti kultaa. No, mitä espanjalaiset eivät ottaneet, sen kokosivat eloonjääneet indiaanit tähän suureen harkkoon vuorenhuipulla ja se on levännyt siellä koko ajan ja odottanut minua -- ja teitä, jos haluatte olla mukana asiassa.

Ja täällä, järven rannalla Taidepalatsin luona loppui minun tuttavuuteni Julian Jonesin kanssa. Kun minä olin suostunut panemaan yritykseen rahat, lupasi hän etsiä minut seuraavan päivän iltapäivänä hotellistani ja näyttää minulle Seth Mannersin ja rautatieyhtiön kirjeet ja sopia lähemmin asiasta. Mutta hän ei tullut. Illalla soitin hänen hotelliinsa; sain ovenvartijalta tietää mr Julian Jonesin ja hänen vaimonsa matkustaneen aikaisin iltapäivällä.

-- Oliko mrs Jonesin onnistunut saada hänet mukaansa Nebraskaan? Minä muistin, että sanoessani hänelle illalla jäähyväiset huomasin hänen hymyilevän tavalla, joka muistutti viisaan Mona-Lisan kuuluisaa hymyä.

Kohala, Hawaji, 5 toukok. 1916.

ISÄ TARWATER.

Oli kesä 1897 ja Tarwaterin perheessä vallitsi levottomuus. Isoisä Tarwater, joka oli asianomaisesti ollut hallittuna ja ohjattuna kymmenen vuotta, oli jälleen päässyt vauhtiin. Tällä kertaa oli kyseessä Klondykekuume. Ensimäinen ja varmin merkki tällaisesta oli, että hän lauloi. Mutta hän lauloi aina samaa laulua ja siitäkin muisti hän vain ensimäisen säkeistön eli oikeammin vain kolme säettä. Ja perhe tiesi, että hänen jalkojaan poltti, ja että hänen aivonsa paloivat vanhasta hulluudesta, kun hän koroitti sortuneen, käreän äänensä, joka nyt oli vain piipitys:

Kuni Argon, aikoina antiikin, tie kotimme rannoilta vie, -- ta ta, ta ta, ta ta, ta ta -- Talja kultainen määrä matkamme lie...

Kymmenen vuotta sitten oli hän laulanut samaa säkeistöä psalmin säveleellä, kun hän oli saanut halun matkustaa kultaa huuhtomaan Patagoniaan. Lukuisa perhe oli estellyt häntä, mutta se oli vaikea tehtävä. Kun he eivät mitenkään muuten onnistuneet horjuttamaan hänen päätöstään, olivat he lähettäneet hänen luokseen asianajajan uhkauksella sulkea hänet hulluinhuoneeseen ja asettaa hänelle holhooja, ja tämä olikin luonnollista, kun oli puhe miehestä, joka neljännesvuosisataa sitten oli keinotellut pois koko omaisuutensa, niin että oli jäänyt vain kymmenen tynnyrinalaa laihaa maata, entistä valtion maata, ja joka ei senjälkeenkään ollut esiintynyt parempana liikemiehenä.

Asianajajan lähettäminen John Tarwaterin luo oli samaa kuin sinappilaastari. Sillä hänen käsityksensä mukaan oli juuri tuo joukkio ennen muita poiminnut useimmat Tarwater-tynnyrinalat. Niin, että patagonilaisen kuumeen aikana ajatuskin asianajajista ja rettelöistä oli kyllin riittävä saamaan hänet luopumaan tuumistaan. Hän todisti kiireesti, ettei hän ollut hullu, luopumalla aikeestaan ja lupaamalla, ettei hän matkusta Patagoniaan.

Sitten hän näytti, kuinka hullu hän todellakin oli, luovuttamalla pyytämättä perheelleen Tarwater-Flatin kymmenen tynnyrinalaa, talon, ladon, ulkohuoneet ja vesioikeuden. Hän jätti heille myöskin ne kahdeksansataa dollaria, jotka hänellä olivat pankissa säästettyinä hävitetystä omaisuudestaan. Mutta tässä ei perhe nähnyt mitään syytä sulkea häntä hulluinhuoneeseen, sillä silloin olisivat hänen tekonsa menettäneet laillisen voimansa.

-- Isoisän laita ei ole oikein, sanoi Mary, hänen vanhin tyttärensä, joka itse oli jo isoäiti, kun hänen isänsä lopetti tupakanpolton.

John Tarwater ei pidättänyt itselleen muuta kuin parin vanhoja hevosia, nelipyöräiset rattaat, jommoisia käytetään vuoristossa, ja yhden huoneen väentäyttämässä talossa. Ja sitten oli hän selittänyt ei haluavansa olla kenestäkään riippuvainen ja tehnyt sopimuksen kuljettaakseen kaksi kertaa viikossa Yhdysvaltojen postin Kentervillestä Tarwatervuoren yli Old Almadeen -- joka oli ajottain työn alla oleva elohopeakaivos ylämaassa, jossa harjoitettiin karjanhoitoa. Vanhoine hevosineen tarvitsi hän kaiken aikansa tehdäkseen nuo kaksi vuoroa viikossa edestakaisin. Ja kymmenen vuoden aikana, sateessa ja auringonpaisteessa, ei hän ollut laiminlyönyt ainoatakaan matkaa. Eikä kertaakaan ollut hän jättänyt maksamatta viikkomaksuaan ruuasta Marylle. Toivuttuaan patagoniakuumeestaan oli hän itsepäisesti halunnut tehdä tällaisen täysihoitosopimuksen ja täsmällisesti suorittanut maksun, vaikka hänen pitikin jättää pois tupakanpoltto voidakseen sen tehdä.

-- Hm, sanoi hän rappeutuneelle vesipadolle vanhan Tarwatermyllyn yläpuolella, jonka hän oli rakennuttanut sahaamattomista hirsistä ja joka teki mahdolliseksi ensimäisille uudisasukkaille viljellä vehnäänsä.

-- Hm, eivät ne koskaan voi asettaa minua vaivaistaloon niin kauan kuin huolehdin itse itsestäni. -- Ja kun ei minulla ole penniäkään, jota laillisesti voin kutsua omakseni, ei ole luultavaa, että asianajajalurjukset pääsisivät kimppuuni.

Mutta juuri tällaisten ajatusten ja omaisuutensa hävittämisen vuoksi katsottiin John Tarwaterin olevan hiukan hullun!

Hänen ensimäistä kertaa virittäessään laulua: "Kuni Argon, aikoina antiikin", oli ollut vuosi 1849, kun hän kaksikymmentäkaksi vuotiaana, pahasti Californiakuumeen vallassa, oli vaihtanut kaksisataaneljäkymmentä tynnyrinalaa maata Michiganissa, tästä neljäkymmentä viljeltyä, neljään härkävaljakkoon ja kuormavaunuun sekä samonnut yli tasankojen.

-- Me poikkesimme Fort Halliin, mistä Oregonsiirtolaiset ohjasivat pohjoiseen ja käännyimme etelään, Californiaan, oli hänellä tapana lopettaa kuvauksensa tästä vaivaloisesta matkasta.

-- Ja Bill Ping ja minä pyydystimme harmaakarhuja lassolla Cache Sloughin näreikössä Sacramentossa.

Sitten oli hän ollut ajomiehenä ja kullankaivajana useita vuosia ja sen, mitä hän oli ansainnut valtauksillaan Mercedpiirissä, oli hän, noudattaen rotunsa ja aikansa maanälkää, kiinnittänyt maahan ostamalla uutisviljelyksiä Sonoma Countyssä.

Kymmenen vuotta oli hän kuljettanut postia Tarwaterkylän kautta Tarwaterlaaksoon ja yli Tarwatervuoren -- suurin osa tästä maa-alueesta oli ollut hänen -- ja koko tämän ajan oli hän haaveillut voittavansa ennen kuolemaansa tämän maan takaisin. Ja nyt kulki hän, koukistunut selkä suorempana kuin vuosikausiin, sinisten, lähekkäin olevien silmien välkähdellessä, ja viritti vanhan laulunsa.

* * * * *

-- Siellä hän kulkee -- kuulkaas häntä, sanoi William Tarwater.

-- Aivokoppa tyhjää täynnä, nauroi Harris Topping, päivätyöläinen, Annie Tarwaterin mies ja hänen yhdeksän lapsensa isä.

Keittiön ovi aukeni ja vanha mies tuli sisään huolebdittuaan hevosistaan. Hän ei enää laulanut, mutta Mary oli riitainen poltettuaan kätensä ja sentakia, että eräs lapsenlapsista ei voinut sulattaa asianomaisesti laimennettua lehmänmaitoa.

-- Mitä hyödyttää tuo melu, isä? torui hän. -- Se aika on ohi, jolloin saatoit painautua sellaiselle tielle kuin Klondykeen, ja laulamalla et pitkälle pääse.

-- Saattaapa olla, vastasi hän rauhallisesti. Lyönpä vetoa, että jos voisin matkustaa Klondykeen, poimisin riittävästi kultaa ostaakseni takaisin kaiken Tarwatermaan.

-- Vanha hullu! huomautti Annie.

-- Sinä et voisi ostaa sitä vähemmällä kuin kolmellasadallatuhannella ja vähän enemmälläkin, kuului Williamin koetus nolata hänet.

-- Silloin pistäisin minä liiveihini kolmesataatuhatta ja vähän enemmänkin, vastasi ukko rauhallisesti.

-- Sinä et voi, jumalankiitos, mennä sinne, muuten sinä kyllä keräisit kultaa, huudahti Mary. Höyrylaivamatkat maksavat rahaa.

-- Minulla on ollut rahoja, sanoi hänen isänsä alakuloisesti.

-- Niin, mutta nyt sinulla ei ole, niin että -- heitä se pois mielestäsi, neuvoi William. Ne ajat ovat ohi... samoinkuin nekin, jolloin pyydystelit lassolla karhuja Bill Pingin kanssa. Ei ole enää mitään karhuja.

-- Niin, mutta kuitenkin...

Mutta Mary keskeytti hänet. Hän otti päivän sanomalehden keittiön pöydältä ja heitti sen suuttuneesti vanhan isänsä nenän eteen.

-- Mitä sanovat klondykelaiset? Täällä se seisoo painettuna. Vain nuoret ja vahvat miehet voivat kestää Klondykessä. Siellä on pahempi kuin pohjoisnavalla. Ja he ovat itse jättäneet jälkeensä monia kuolleita. Katsokaa heidän valokuviaan. Sinä olet neljäkymmentä vuotta vanhempi kuin vanhin heistä.

John Tarwater katsoi, mutta hänen silmänsä muuttuivat toiselle sivulle, jossa oli myös huomiotaherättäviä kuvia.

-- Ja katsokaa valokuvia kultakimpaleista, joita ne ovat tuoneet sieltä mukanaan, sanoi hän. Kullan minä kyllä tunnen. Enkö itse huuhtonut kahtakymmentä tuhatta Mercedissä? Ja olisin voinut saada satatuhatta, jos ei tuo vietävän rankkasade olisi murtanut patojani. Jospa minä vain olisin Klondykessä...

-- Pähkä hullu, sähähti William toiselle aiotun sivuhuomautuksen siksi kovasti, että ukko kuuli.

-- Kaunis tapa puhua isälleen, sanoi vanha Tarwater lempeästi nuhtelevalla äänellä. Minun isäni olisi ruoskinut pirun nahastani vaununremmillä, jos olisin puhunut hänelle tuolla tavoin.

-- Mutta sinä _olet_ sekaisin, isä, alkoi William...

-- Olet ehkä oikeassa. Mutta minun isäni ei ollut hullu. Ja hän olisi sen tehnyt.

-- Ukko on lukenut muutamia sanomalehtien jatkoromaaneja miehistä, jotka ovat luoneet onnensa neljänkymmenen ikäisenä, sanoi Annie ivallisesti.

-- Miksikä ei, tyttöseni? kysyi hän. Ja miksikä ei voi onnistua täytettyään seitsemänkymmentä. Minä olen täyttänyt seitsemänkymmentä vasta tänä vuonna. Ja minä voin kyllä vuolla kultaa puuveitsellä, jos vain pääsisin Klondykeen...

-- Mutta sinne sinä et pääse, keskeytti Mary.

-- No niin, huokasi hän, jos en pääse, niin lienee parasta mennä sitten nukkumaan.

Hän nousi, pitkänä, laihana, suonikkaana ja kyhmyisenä, komeana miehen rauniona. Hänen takkuiset hiuksensa ja partansa eivät olleet harmaat, vaan lumivalkeat, samoinkuin ihokarvatupsut hänen suurten luisevien sormiensa selällä. Hän meni ovelle, aukaisi sen, huokasi ja pysähtyi, heittäen silmäyksen takaisin huoneeseen.

-- Niin, mutta joka tapauksessa... mumisi hän valittavalla sävyllä... polttaa minun jalkapohjiani aivan hirveästi.

* * * * *

Kauan ennen perheen liikkumista seuraavana aamuna oli ukko Tarwater puhdistanut ja valjastanut hevosensa lyhdynvalossa, laittanut aamiaisensa ja syönyt sen sekä lähtenyt Tarwaterlaaksoa pitkin matkalle Keltervilleen. Tällä hänen tavallisella matkallaan, jonka hän oli kontrahdin allekirjoitettuaan tehnyt tuhat neljäkymmentä kertaa, sattui tällä kertaa kaksi tavallisuudesta poikkeavaa seikkaa. Hän ei ajanut Keltervilleen, vaan kääntyi maantietä myöten etelään Santa Rosaan. Vielä merkillisempää oli paperiin kääritty paketti hänen jalkainsa juuressa. Se sisälsi hänen siistin, mustan pukunsa, jota Mary oli mielipahoin nähnyt hänen käyttävän, ei sen vuoksi, ettei se olisi saanut olla siisti, vaan senvuoksi -- ukko oli arvannut tämän salaisen ajatuksen -- että se pysyisi kyllin hyvänä, että hänet voitaisiin siinä haudata. Ja Santa Rosassa vaihtoi hän pukunsa eräässä puodissa käytettyihin vaatteihin ja sai kaksi ja puoli dollaria siitä. Samalta kohteliaalta vaatekauppiaalta sai hän neljä dollaria kauan sitten kuolleen vaimonsa vihkisormuksesta. Hevoset ja vaunut myi hän seitsemästäkymmenestäviidestä dollarista, vaikka hän sai vain kaksikymmentäviisi käteistä. Kun hän sattui kadulla tapaamaan Alton Grangerin, jolle hän ei ollut koskaan maininnut niistä kymmenestä dollarista, jotka oli lainannut tälle vuonna 74, muistutti hän tätä asiasta ja sai heti maksun. Hänellä, jolta kaikista vähimmin voitiin odottaa rahoja, oli ihmeellistä kyllä tällä kertaa -- kaupungin suurin juopporatti, jolle Tarwater oli usein tarjonnut groggin entisinä, onnellisimpina aikoinaan. Ja häneltä lainasi John Tarwater yhden dollarin. Lopuksi matkusti hän iltapäiväjunassa San Franciscoon.

Kymmenen, kaksitoista päivää sen jälkeen nousi hän maihin Dyean hiekkarannalla keskelle pahinta Klondykekiihkoa, kantaen säkkiään, jossa oli huopapeitteitä ja vanhoja vaatteita. Ranta oli kuin riehuva hulluinhuone. Kymmenentuhatta tonnia varusteita makasi ympäri siroiteltuina ja kaksi kertaa kymmenentuhatta ihmistä ahersi keskellä niitä ja huusi itsensä käheäksi niiden vuoksi. Rahtimaksu indiaanien selässä Chilcootin yli Lehmusjärvelle oli kohonnut kuudestatoista kolmeenkymmeneen senttiin naulalta, toisin sanoen, kuusisataa dollaria tonnilta. Ja napaseudun talvi läheni. Kaikki tiesivät sen ja kaikki tiesivät, että näistä kahdestakymmenestä tuhannesta ihmisestä saisivat hyvin harvat kulkea yli vuorisolan, sillä välin kuin toiset saisivat talvehtia ja odottaa kevät-tulvia.

Tällainen oli näky John Tarwaterin astuessa maihin ja ohjatessa kulkunsa suoraan rannalta Chilcoot-tielle, laulaen vanhaa lauluaan. Hän näytti itse aika lailla "antiikkiselta", eikä hänen tarvinnut erikoisesti huolehtia tavaroistaan, sillä niitä hänellä ei ollut. Sen yön nukkui hän paljaalla maalla viisi mailia yläpuolella Dyean, joka oli kanoottiliikenteen loppupiste. Täällä muuttui Dyeajoki kohisevaksi vuorivirraksi, joka sai aina uutta voimaa kaukana olevien jäätiköiden sulamisesta.

Ja täällä tapasi hän aikaisin seuraavana aamuna pienen miehen, joka painoi tuskin enempää kuin neljäkymmentäviisi kiloa, tulevan hoippuen yli joenportaiden, vähintäin sadan naulan painoinen jauhotaakka selässään. Hän näki tämän miehen kompastuvan suinpäin portailta alas hiljaa virtaavaan veteen, missä oli vettä vain kahden jalan syvyydeltä ja aikovan ilman muuta hukkua. Miehellä ei ollut mitään erikoista halua heittäytyä niin helposti kuolemaan, mutta jauhot hänen selässään painoivat liian paljon ja vetivät hänet alas.

-- Kiitos, ukkoseni, sanoi hän Tarwaterille, kun tämä oli vetänyt hänet maihin.

Hänen aukaistessaan kenkiään ja kiertäessään vaatteitaan kuiviksi, puhelivat he. Sitten veti hän esille kymmenen dollarin kultarahan ja ojensi sen pelastajalleen.

Vanha Tarwater pudisti päätään ja värisi, sillä jääkylmässä vedessä oli hän saanut jalkansa polviin saakka märiksi.

-- Mutta minä en kieltäytyisi, jos te tahtoisitte tarjota minulle palan ruokaa.

-- Ettekö te ole syöneet aamiaista? kysyi pieni mies peittämättömällä uteliaisuudella. Hän oli nimeltään Anson ja oli yli neljänkymmenen ikäinen.

-- En palaakaan, vastasi John Tarwater.

-- Missä ovat varusteenne? Lähetetyt edelle?

-- Ei ole mitään varusteita.

-- Luuletteko te voivanne ostaa ruokavaroja täällä?

-- Minulla ei ole dollariakaan ostaakseni. Mutta se ei ole niin tärkeää kuin lämmin ruokapala olisi nyt.

* * * * *

Ansonin leirissä, kappaleen matkaa tästä paikasta, tapasi Tarwater jäntevän, punapartaisen, nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan miehen, joka seisoi kiroamassa tuoreista piilipuunoksista laitettua nuotiota. Hänet esitettiin Charlesiksi ja hän käänsi pahantuulensa Tarwateriin, joka hyvänsävyisesti, mistään välittämättä ryhtyi hoitamaan nuotiota, käyttäen hyväkseen aamutuulta, jonka toinen, tyhmästi kyllä, oli sulkenut kivillä kokonaan pois. Kohta syntyi veto ja pian tuli savua vähemmän ja tulta enemmän. Kolmas seurueessa, Bill Wilson eli Pitkä Bill, niinkuin häntä kutsuttiin, tuli kantaen sadanneljänkymmenen naulan painoisia varustuksiaan ja sitten tarjosi Charles aamiaisen, jota Tarwaterkin piti huonona. Puuro oli puoliraakaa ja pohjaanpalanutta, paistettu läski hiiltynyttä ja kahvi alapuolella kaiken arvostelun.

Kohta kun he olivat hotkineet aamiaisensa, ottivat kolme kumppanusta kantoremminsä ja ohjasivat kulkunsa alas tielle mennäkseen noin mailin päässä olevalle lähimmälle leiripaikalle, jossa heidän jälellä olevat varusteensa olivat. Vanhalle Tarwaterille tuli kiire. Hän pesi astiat, kokosi polttoaineita, laittoi repaleisen kantoremmin, teroitti leikkelyveitsen ja käsikirveen ja järjesti lapiot ja kuokat niin, että niitä oli helpompi kantaa.

Se, mikä häntä ihmetytti lyhyen aamiaisen aikana, oli suuri arvonanto Charlesia kohtaan, jota Anson ja Pitkä Bill osoittivat. Kerran, ennen puolipäivää, Ansonin huoahtaessa kannettuaan uuden satanaulaisen taakan, teki Tarwater varovaisen vihjauksen huomiostaan.

-- Katsokaas, asian laita on näin, sanoi Anson. Me olemme jakaneet johtajatehtävät. Jokaisella on erikoisalansa. Minä olen puuseppä. Kun me tulemme Lehmusjärvelle ja puut ovat kaadetut ja sahatut lankuiksi, rakennan minä veneen. Pitkä Bill on metsänkaataja ja kaivostyöläinen. Niin että hän hankkii hirret ja muut kaivostarpeet. Enin osa varusteistamme on meidän edellämme. Me olimme aivan rahattomia, kun olimme maksaneet indiaaneille, jotka kantoivat suurimman osan varusteitamme Chilcootiin. Meidän neljäs kumppanimme on siellä ylhäällä ja hän itse kantaa tavarat alas toiselle puolelle. Hän on nimeltään Liverpool ja ammatiltaan merimies. Niin että silloin kun vene on valmis, on se hän, jonka tulee purjehtia meidät tavaroidemme kanssa yli järvien ja putouksien Klondykeen.

-- Ja Charles -- tuo mr Crayton -- mikä on hänen erikoisalansa? kysyi Tarwater.

-- Hän on liikemies. Kun on järjestettävä ja tehtävä liikeasioita, silloin on hän käskijä.

-- Hm, sanoi Tarwater tuumivasti, on erinomainen onni, että niin monta erikoistuntijaa on koottu samaan yritykseen.

-- Enemmän kuin onni, myönsi Anson. Ja se oli pelkkä sattuma. Jokainen meistä kulki aluksi yksin. Me tapasimme toisemme höyrylaivalla San Franciscosta ja lyöttäydyimme yhteen. -- Mutta nyt minun täytyy mennä. Charles voi suuttua, jos en minä kanna niin paljon kuin pitäisi. No, eihän kukaan voi pyytää, että mies, joka painaa vain neljäkymmentäviisi kiloa, jaksaisi kantaa yhtä paljon kuin mies, joka painaa seitsemänkymmentäkaksi.

-- Jääkää tänne ja laittakaa meille jotain päivälliseksi, sanoi Charles Tarwaterille tullessaan seuraavan kantamuksensa kanssa ja huomattuaan, mitä ukko oli saanut aikaan kätevyydellään.

Ja Tarwater laittoi päivällisen, joka todellakin oli päivällinen, pesi, paistoi oikealla tavalla läskin ja pavut illaksi ja paistoi leivän pannussa niin maukkaaksi, että nuo kolme kumppanusta melkein heittäytyivät sen kimppuun. Sitten kun hän oli saanut iltapesun käsistään, kiskoi hän päreitä ja tikkuja aamiaistulta varten, neuvoi Ansonille keinon pitää kengät pehmeänä, joka on jokaiselle jalankävijälle ehdottomasti välttämätön, lauloi: "Kun Argo aikoina antiikin" ja kertoi heille suuresta kansainvaelluksesta yli aavikoiden vuonna 49. -- Totisesti ensimäinen hauska ja toverillinen leiri maihin tulomme jälkeen, huomautti Pitkä Bill tyhjentäen piippunsa ja alkaen vetää kenkiään mennäkseen makuulle.

-- Niin, enkö ole tehnyt sitä teille hiukan helpommaksi, pojat? kysyi Tarwater reippaasti.

Kaikki nyökkäsivät. -- No, silloinpa aion tehdä teille erään ehdotuksen. Voitte vastata myöntäen tai kieltäen, mutta kuunnelkaa nyt. Teillä on kiire ehtiä perille ennen kuin jäätyy. Yhden teistä täytyy kuluttaa puolet aikaansa laittaakseen ruokaa, vaikka hän voisi käyttää aikansa paremmin kantamalla taakkoja. Jos minä huolehdin ruuanlaittamisesta teille, sujuu muu homma teiltä paljon pikemmin. Jos ruoka paranee, paranee teidän kantokykynnekin. Ja minä voin myöskin vapaina hetkinäni kantaa vähän ja enkä niin aivan vähänkään.

Pitkä Bill ja Anson olivat juuri alkaneet myöntävästi nyökätä, kun Charles esti heitä.

-- Mitä haluatte tästä palkkioksi? kysyi hän vanhalta mieheltä.

-- Sen saatte itse määrätä.

-- Se ei ole liikemäistä, vastasi Charles terävästi paheksuvalla sävyllä. Te olette tehneet alun, sanokaa siis loppukin.

-- Niin, minä ajattelen...

-- Että me elättäisimme teitä koko talven? keskeytti Charles.

-- Ei, sir, sitä en pyydä. Mutta minusta tuntuu, että jos minä saisin seurata teitä Klondykeen, ei se olisi paljon pyydetty.

-- Teillähän ei ole pisaraakaan ruokatarpeita, ukkoseni. Te tulette kuolemaan nälkään, kun olette saapunut perille.

-- Olen huolehtinut itsestäni sangen hyvin pitkän aikaa, vastasi vanha Tarwater leikillinen pilkahdus silmissään. Olen seitsemänkymmenenvuotinen, enkä vielä ole kuollut nälkään.