Part 4

-- Minä tienasin jobbauksellani koko hyvin ainakin alussa ja asuin Quitossa eräässä kivitalossa, jonka katto oli oikeista espanjalaisista tiilistä. Ja minulla ei ollut koskaan mitään riitaa murjaanien kanssa, minä annoin niiden ajaa hiilisäiliössä ja halkovaunussa. Olisinko heittänyt ne pois? Ei tullut kysymykseen. Minä näin kyllä, kun Jack Harris ajoi pois muutamia ja sain olla hänen hautajaisissaan _muy pronto_...

-- Puhu engelskaa, sähähti nainen hänen vieressään.

-- Sarah ei salli minun puhuvan espanjaa, sanoi Jones anteeksipyytävästi. Se tekee hänet niin hermostuneeksi, että minä olen luvannut antaa sen olla. Niin, kuten sanottu, minä voin erinomaisesti ja kaikki meni hyvin ja minä panin palkastani syrjään tullakseni takaisin Nebraskaan ja mennäkseni Sarahin kanssa naimisiin, kun tapasin Wahnan --

-- Tuon lutkan, sihahti Sarah.

-- Kas niin, Sarah, rukoili hänen jättiläismiehensä, minä ainoastaan mainitsen hänet, muutenhan en voi puhua kultakimpaleesta. Se tapahtui eräänä iltana, kun ajoin tyhjää konetta Amatoon, noin kolmekymmentä mailia Quitosta. Seth Manners oli lämmittäjänäni. Minun piti opettaa häntä hoitamaan konetta itse ja minä annoin koneen hänen haltuunsa ja istuin itse hänen paikalleen ja ajattelin tätä Sarah'ia. Minä olin juuri saanut häneltä kirjeen, missä hän kuten tavallisesti pyysi minua tulemaan kotiin ja kuten tavallisesti puhui kuinka vaarallista oli naimattomalle miehelle, kuten minä, kuljeskella irtolaisena ympäri maata, joka on täynnä señoritoja ja fandangoja. Herra Jumala, olisipa hän nähnyt heidät! Oikeita linnunpelättimiä, sitä juuri ne olivat, naamat maalattu valkeiksi kuin ruumiilla ja huulet punaisiksi kuten -- kuten jollain niistä verisistä rautatieuhreista, joita minä olin ollut auttamassa maahan.

Oli ihana huhtikuunilta, ei tuulahdustakaan, ja jättiläissuuri kuu loisti yli Chimborazzon huipun. Se on aika suuri. Rautatie kiipeää sille kaksitoistatuhatta jalkaa yli meren ja kuitenkin on huippu vielä kymmenentuhatta jalkaa korkeammalla.

Minä ehkä torkahdin vähän, Sethin hoitaessa konetta, mutta hän jarrutti niin lujasti, että olin vähällä lentää ulos ikkunasta.

-- Mitä pirua -- aioin minä sanoa ja armias saatana, sanoi Seth ja me

tirkistimme molemmat siihen, mikä seisoi radalla. Minä yhdyin Sethin sanoihin. Siinä oli indiaanityttö -- ja voitte uskoa kun sanon, että indiaanit eivät ole missään suhteessa meksikolaisen roistojoukon kaltaisia. Seth oli onnistunut pysähdyttämään kaksikymmentä jalkaa tytöstä ja me olimme kuitenkin alamäessä! Mutta tyttö, hän...

Minä näin mrs Julian Jonesin tulevan jäykäksi kuin lauta, vaikka hän piti katseensa uhkaavasti kiinnitettynä nokikanoihin, jotka uiskentelivat pitkin vedenpintaa meidän alapuolellamme.

-- Tuo lutka, sähähti nainen taas. Jones oli pysähtynyt kuullessaan sähähdyksen, mutta jatkoi heti:

-- Hän oli pitkä tyttö, notkea ja hoikka, te tunnette sen lajin; tavattoman pitkät, mustat hiukset riippuivat irrallaan pitkin hänen selkäänsä hänen seisoessaan hituistakaan pelkäämättä levitetyin käsivarsin pysäyttääkseen koneen. Hän oli puettu johonkin ohueeseen, joka ei ollut kangasta eikä pantterinnahkaa, pehmeään, pilkulliseen ja silkinhienoon. Tässä kaikki mitä hänellä oli päällään....

-- Tuolla lutkalla, sihahti mrs Jones väliin.

Mutta mr Jones jatkoi ja näytti kuin ei hän olisi kuullut keskeytystä.

-- Helvetillinen paikka jarruttaa konetta, sanoin Sethille, laskeutuessani alas radalle. Menin meidän koneemme ohi tytön luo ja ajatelkaa, hän seisoi silmät kiinni. Hän vapisi niin, että sen saattoi havaita kuutamossa. Ja hän oli paljain jaloin.

-- Mikä hätänä? sanoin minä, enkä erikoisen ystävällisesti. Hän vavahti, näytti heräävän horroksesta ja avasi silmänsä. Olivatpa ne suuret, mustat ja kauniit. Uskokaa minua, hän oli oikea kaunotar....

-- Se lutka! Tämä sähähdys peloitti pari nokikanaa pitkän matkan päähän. Mutta Jones oli saanut varmuutta eikä räpäyttänyt silmäänsäkään.

-- Minkätähden pidätät konetta? kysyin minä espanjaksi. Ei vastausta. Hän tirkisteli ensiksi minuun, sitten puuskuttavaan veturiin ja puhkesi sitten itkemään, mikä ei ole intiaaninaiselle tavallista, se teidän täytyy myöntää.

-- Jos sinä aiot saada ilmaista kyytiä, jatkoin minä, niin saat sitä rusentuneena puskurin ja etuvalojen välissä, ja palomiehiemme tehtävänä on raapia sinut siitä pois.

-- Paikallinen espanjankieleni ei ollut kehuttavaa, mutta havaitsin hänen ymmärtäneen, vaikka hän vain pudisti päätään eikä puhunut mitään. Mutta pyhä Pietari, kylläpä hän oli komea!

Vilkaisin pelokkaana mrs Jonesiin, joka oli varmaan seurannut minua silmänurkastaan, sillä hän mumisi: -- Jos ei olisi ollut, niin luuletteko hänen ottaneen tuon lutkan asumaan luokseen?

-- Annahan olla, Sarah, hän protestoi, tuo ei ole reilua. Sitäpaitsi, minähän tässä kerron. -- Kuulkaa nyt! Seth kiljui minulle, ette kai aio jäädä tänne koko yöksi?

-- No niin, sanoin tytölle, nouse tänne ylös. Mutta ensi kerran kun haluat kyydin, älä valitse veturia asemien välillä. Hän seurasi mukana, mutta kun tulin astimille ja käännyin nostaakseni hänet ylös, hän oli kadonnut. Palasin takaisin, mutta hänestä ei ollut jälkeäkään. Ylä- ja alapuolellamme oli pelkkää kalliota, ja rata näkyi sata metriä eteenpäin selvänä ja tyhjänä. Ja sitten keksin hänet kyyristyneenä aivan puskuria vasten, niin lähelle että miltei astuin hänen päälleen. Jos olisimme lähteneet liikkeelle, olisimme ajaneet sekunnissa hänen ylitseen. Tuo kaikki oli niin järjetöntä, etten koskaan käsittänyt hänen toimiaan. Ehkä hän yritti itsemurhaa. Tartuin häntä ranteesta ja nykäisin hänet melko rivakasti jaloilleen, mihin hän mukautui. Naiset kyllä tietävät, milloin mies tarkoittaa totta.

Katsahdin tuosta jättiläisestä tämän pieneen, linnunsilmäiseen puolisoon ja pohdin, oliko hän koskaan tarkoittanut totta tämän suhteen.

-- Seth vastusteli alussa, mutta onnistuin nostamaan tytön veturiin ja istutin hänet viereeni.

-- Ja luulen Sethillä ollen kiirettä veturin ajamisessa, mrs Jones huomautti.

-- Minähän olin häntä juuri opettanut, sanoinhan sen jo, selitti mr Jones. -- Niin, sitten me tulimme Amatoon. Tyttö ei ollut avannut kertaakaan suutaan ja tuskin oli kone pysähtynyt, kun hän hyppäsi pois ja hävisi. Muitta mutkitta. Ilman kiitoksen sanaa.

-- Mutta seuraavana aamuna, kun me tulimme lähteäksemme Quitoon, mukanamme tusina rautatiekiskoilla lastattuja vaunuja, istui tyttö kojussa ja odotti meitä ja päivänvalossa saatoin nähdä, kuinka paljon kauniimpi hän oli kuin illalla.

-- Vai niin, tyttö on ottanut teidät ottopojakseen, irvisteli Seth. Ja siltä se todellakin näytti. Tyttö seisoi siellä ja katseli minuun -- meihin -- niinkuin uskollinen koira, jonka luottamuksen on voittanut hyvällä ruualla ja joka tietää, ettei häntä potkaista. -- Painu tiehesi, sanoin minä hänelle _pronto_ (mrs Jones muistutti itsestään vaikeroimalla kuullessaan espanjalaisen sanan). Näetkös, Sarah, minä en tahtonut tietää hänestä, en edes alussa.

Mrs Jones jäykistyi. Hänen huulensa liikkuivat äännettömästi ja tiedän kyllä, minkä sanan ne muodostivat.

-- Eniten suututti minua Sethin pilkka. -- Te ette voi karistaa häntä niskoiltanne, sanoi hän. -- Te olette pelastaneet hänen elämänsä... Sitä en ole, vastasin terävästi, se olit sinä... Mutta tyttö uskoo, että te olette sen tehneet ja niinhän se melkein olikin, vastasi hän. -- Ja nyt kuuluu tyttö teille. Se on maan tapa, sen te kyllä tiedätte.

-- Pakanallista, sanoi mrs Jones, ja vaikkakin hänen katseensa oli suunnattu Jalokivitorniin, tiesin hyvin, ettei hänen huomionsa ollut kiintynyt sen rakennustaiteelliseen puoleen.

-- Tyttö on tullut sisäköksi teille, naureskeli Seth. Minä annoin hänen höpistä, mutta sitten panin minä hänet luomaan hiiliä paljon ja pitkään, että hän pitäisi kitansa kiinni. Niin, kun olimme tulleet sille paikalle, mistä olin ottanut tytön, heittäytyi tämä polvilleen, löi käsivartensa jalkojeni ympärille ja itki kenkäni märäksi. Mitä voin minä tehdä? --

Ilman että, sikäli kuin minä voin nähdä, lihaskaan liikahti, antoi mrs Jones ymmärtää, että _hän_ kyllä olisi tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä.

-- Ja kun me tulimme Quitoon, teki tyttö täsmälleen samoin kuin ennen -- hän hävisi. Sarah ei usko minua koskaan, kun kerron siitä helpoituksesta, jota tunsin hänestä päästessäni. Mutta niin se ei saanut jäädä. Minä tulin kotiin kivitalooni ja söin erinomaisen hienon päivällisen, jonka taloudenhoitajattareni oli minulle valmistanut. Hän oli puoleksi meksikolainen, puoleksi indiaani ja oli nimeltään Paloma. -- Sano, Sarah, enkö ole puhunut sinulle, että hän oli vanhempi kuin isoäiti ja näytti enemmän korpilta kuin kyyhkyseltä. Minä en voinut kestää syömistä hänen kanssaan. Mutta tehtävänsä toimitti hän hyvin ja oli harvinaisen säästäväinen; hänestä oli ilo tinkiä.

-- Iltapäivällä, pitkän päivällislevon jälkeen, kenen, ellen tuota vietävän tyttöä, tapasinkaan keittiössä ja niin kotiutuneena kuin kuuluisi hän sinne. Ja vanha Paloma istui tytön jalkojen juuressa ja hieroi hänen polviaan ja jalkojaan kuten reumatismisen ja sen minä tiesin, ettei tytöllä sitä ollut, sillä olinhan nähnyt hänen kulkevan, ja koko ajan säesti hän tätä toimitusta jonkunlaisella ihmeellisellä laulunlirutuksella. Silloin päästin minä pirun irti. Sarah tietää, etten minä koskaan ole voinut kärsiä talossa naisia -- nuoria, naimattomia naisia, tarkoitan. Mutta se ei auttanut. Vanha Paloma piti tytön puolta ja sanoi, että jos tämä meni, niin hänkin lähti. Ja hän haukkui minua tomppeliksi moneen eri muotiin, useampaan kuin englannin kielellä voidaan sanoakaan. Jos sinä, Sarah, olisit kuullut sellaisia sanoja, niin sinä olisit pitänyt hänen espanjalaisesta mongerruksestaan ja sinä olisit pitänyt myös Palomasta. Hän oli kiltti mummo, vaikka hänellä ei ollut hampaita ja hänen kasvonsa olisivat tukahduttaneet suuren, vahvan miehen ruokahalun alkuunsa.

-- Minä annoin perään. Minun täytyi. Paitsi että hän väitti tarvitsevansa Wahnan apua taloudessa (jota hän ei kuitenkaan tarvinnut), ei vanha Paloma koskaan puhunut, minkä vuoksi hän suojeli tyttöä. Wahna oli joka tapauksessa hiljainen olio, joka ei käynyt koskaan ulkona, eikä ollut kenenkään tiellä. Hän istui vain sisällä, lörpötteli Paloman kanssa ja auttoi pikku askareissa. Mutta ei viipynyt kauan ennenkuin huomasin, että hän pelkäsi jotakin. Hän hypähti ylös niin pelokkaan näköisenä, kun joku tuli, niinkuin esimerkiksi, jos tuli toveri, joka tahtoi vähän haastella tahi tahtoi pelata erän korttia. Minä koetin urkkia Palomalta, mikä tytön oli, mutta silloin näytti muija niin juhlalliselta ja heilutti päätään ikäänkuin kaikki helvetin pirut voisivat koska hyvänsä tulla meille vierailemaan.

-- Mutta sitten, eräänä päivänä sai Wahna vieraan. Minä olin juuri tullut kotiin matkalta ja istuin ja seurustelin hänen kanssaan -- pitihän minun olla kohtelias, vaikkakin hän oli tunkeutunut luokseni ja asettautunut vakavasti minun talooni -- silloin sain nähdä ihmeellisen ilmeen hänen silmissään. Ovessa seisoi indiaanipoika. Hän oli tytön näköinen, mutta oli nuorempi ja jäntevämpi. Tyttö vei hänet mukaansa pois keittiöstä ja heillä täytyi olla pitkälti loruamista, ennenkuin poika poistui pimeän tullen.

Ennenkuin viikko oli lopussa, tuli hän takaisin, mutta minä en häntä tavannut. Kun minä tulin kotiin, työnsi Paloma minulle suuren kultakimpaleen, jota Wahna oli lähettänyt pojan hakemaan. Se siunattu kimpale painoi pulskasti kaksi naulaa ja oli arvoltaan yli viidensadan dollarin. Paloma selitti, että Wahna tahtoisi minun ottavan sen ikäänkuin maksuksi hänen pelastamisestaan. Ja minun täytyi se ottaa kotirauhan vuoksi.

-- Kauan aikaa tämän jälkeen tapahtui toinen vieraskäynti. Me istuimme takkavalkean ääressä...

-- Hän ja lutka, huomautti mrs Jones.

-- Ja Paloma, lisäsi Jones kiireesti.

-- Hän ja hänen keittäjättärensä ja sisäpiikansa istuivat takkavalkean ääressä, oikaisi nainen häntä.

-- Niin, minä myönnän, että Wahna piti minusta sangen paljon, selitti Jones rohkeasti, mutta lisäsi sitten varovasti, -- enemmän kuin oli hyvä tytölle, koska minulla ei ollut mitään tunnetta häneen.

-- Kuten sanottu, hän sai toisen vieraskäynnin. Tulija oli pitkä, laiha, valkotukkainen vanha indiaani, jolla oli nenä niinkuin kotkalla. Hän tuli suoraan sisään ilman koputtamatta. Wahna päästi pienen huudon, joka oli puoleksi valittava, puoleksi läähättävä ja heittäytyi polvilleen minun eteeni, ja katsoi minuun pyytävin silmin kuin metsäkauris ja katsoi mieheen kuin takaa-ajettu eläin, jonka pitää kuolla, mutta joka ei tahdo kuolla. Sitten katsoivat hän ja ukko toisiinsa minuutin, joka tuntui pitkältä kuin kokonainen elämä. Paloma oli ensimäinen, joka sanoi jotain hänen omalla kielellään ja ukko vastasi hänelle. -- Mutta herra minun pelastajani, kyllä mahtoi hän olla korkea ja mahtava mies. Paloman vanhat polvet tutisivat ja hän takertui ukkoon kiinni kuin koira. Ja kaikki tämä tapahtui minun omassa talossani. Minä olisin voinut ottaa häntä niskasta ja paiskata ulos, jollei hän olisi ollut niin vanha.

-- Ihmettelen, oliko se, mitä hän sanoi Wahnalle, yhtä hirveää kuin hänen muotonsa. Hän suorastaan sylkäsi sanat tytölle. Mutta Paloma jatkoi vikinäänsä ja koetteli olla ukolle mieliksi ja sanoi sitten jotain, joka näytti vaikuttavan ukkoon, sillä tämän naama valkeni. Hän alentui vielä katsahtamaan minuun ja teki sitten kysymyksen Wahnalle. Tyttö painoi alas päänsä ja näytti nololta ja vastasi sitten yhdellä sanalla ja päänpudistuksella. Senjälkeen kääntyi ukko ja meni tiehensä. Minä arvaan tytön sanoneen "ei."

-- Sitten punastui Wahna aina, kun hän näki minut. Hän oli jonkun aikaa keittiön puolella. Mutta lopuksi alkoi hän jälleen oleskella sisällä suuressa huoneessa. Hän oli vielä hyvin kaino, mutta hän seurasi koko ajan minua suurilla silmillään.

-- Se lutka, kuulin selvästi. Mutta Julian Jones ja minä olimme tottuneet siihen.

-- Minä en kiellä, että jo itsekin rupesin tuntemaan häneen mielenkiintoa, -- mutta en sillä tavalla kuin Sarah tahtoo alituiseen väittää. Se oli se kahden naulan kultakimpale, joka pyöri mielessäni. Jos Wahna kertoisi, mistä se oli tullut, voisin minä sanoa hyvästit rautatielle ja mennä Nebraskaan Sarahin luo.

-- Ja sitten saivat asiat toisen käänteen -- erään sattuman vuoksi. Tuli kirje Wisconsinista. Tätini Eliza oli kuollut ja testamentannut minulle farminsa. Karkasin ilosta sitä lukiessani, mutta minä olisin voinut hillitä iloani, sillä lopuksi poimivat tuomioistuimet ja asianajajat kaiken -- en senttiäkään saanut pitää ja vielä tänäänkin on minun niskoillani kuoletuslainoja.

-- Mutta sitä en silloin tiennyt ja valmistauduin lähtemään jälleen ihmisten ilmoille, Paloma loukkaantui ja Wahna itki. Elä matkusta! Elä matkusta! Se oli hänen tavallinen laulunsa. Mutta minä sanoin itseni irti paikastani ja kirjoitin kirjeen tälle Sarahille -- enkö kirjoittanut, Sarah?

-- Sinä iltana, kun istuimme takkavalkean ääressä oikeassa hautajaistunnelmassa, elähtyi Wahna todella ensi kerran.

-- Älkää matkustako, sanoi hän minulle ja vanha Paloma säesti häntä nyökäyksellä. Minä näytän teille, mistä veljeni toi sen kultakimpaleen, jollette matkusta. -- Myöhäistä, sanoin minä, ja kerroin hänelle minkävuoksi.

-- Ja kerroit hänelle, että minä odotin sinua Nebraskassa, huomautti mrs Jones jääkylmästi.

-- Ei, Sarah, miksikä olisin haavoittanut indiaanityttöraukan tunteita. Sitä en luonnollisestikaan tehnyt. No, hän ja Paloma puhuivat vähän indiaanien kieltä ja sitten sanoi Wahna: -- Jos te jäätte, näytän teille suurimman kultakimpaleen, mitä koskaan on tavattu. -- Kuinka suuri? kysyin minä. Yhtä suuri kuin minä? Hän nauroi. Suurempi kuin te, sanoi hän, paljon, paljon suurempi. -- Se ei pidä paikkaansa, sanoin minä. Mutta tyttö sanoi, että hän oli nähnyt sen ja Paloma puolsi häntä. Heidän kuvauksensa mukaan päättäen olisi pitänyt uskoa, että tämän yhden kimpaleen arvo oli miljoonia. Paloma ei ollut koskaan nähnyt sitä itse, mutta hän oli kuullut siitä puhuttavan. Se oli heimosalaisuus, johon ei häntä oltu vihitty, koska hän oli vain puoliverinen.

Julian Jones pysähtyi ja huokasi.

-- Ja ne olivat niin yksipäisiä, että minä lopuksi suostuin...

-- Tuon lutkan houkutuksiin, pisti mrs Jones väliin oikeassa silmänräpäyksessä.

-- Ei, vaan kultakimpaleen. Kiitos olkoon täti Elizan farmin, olin minä riittävästi rikas voidakseni lopettaa rautatiellä, mutta en ollut kumminkaan niin rikas, että olisin voinut halveksia suuria rahoja ja minä en voinut muuta kuin uskoa noita molempia naisia. Ajatelkaas, minusta voisi tulla uusi Wanderbild tai P.J. Morgan. Niin minä tuumiskelin ja koetin saada tietoja Wahnalta. Mutta hän ei antanut. -- Tulkaa mukaani, sanoi hän. Parin viikon kuluttua voimme olla jälleen täällä, mukanamme niin paljon kultaa kuin molemmat jaksamme kantaa, -- Mehän voimme ottaa mukaamme kuorma-aasin tahi kokonaisen joukon kuorma-aaseja, esitin minä. Mutta siihen hän ei suostunut ja Paloma sanoi hänen olevan oikeassa. Se oli liian vaarallista. Indiaanit ottaisivat meidät kiinni.

-- Me läksimme matkaan, me kaksi, kun tulivat kuutamoyöt. Me liikuimme vain öisin ja olimme päivisin hiljaa. Wahna ei tahtonut antaa minun laittaa tulta ja minä kaipasin kahvia aivan hirveästi. Me tulimme korkealle Andeille; lumentäyttämissä vuorisolissa oli meillä vaikeuksia, mutta tyttö löysi tien ja vaikkakaan me emme tuhlanneet aikaa, viipyi kuitenkin kokonaisen viikon ennenkuin olimme perillä. Minä tiedän osapuilleen minne me menimme, sillä minulla oli taskukompassi ja kunhan minä vaan ylimalkaan menen oikeaan suuntaan, niin löydän minä kyllä tien, kiitos sen vuorenkukkulan, josta ei voi erehtyä; sellaisia vuorenhuippuja löytyy vain yksi maailmassa. Minä en puhu mitään sen muodosta, mutta kun te ja minä lähdemme Quitosta, vien minä teidät suoraan sille.

-- Ei ole mikään helppo asia kiivetä vuorelle ja sitä ei ole vielä syntynyt, joka tekisi sen yöllä. Meidän täytyi odottaa päivän valkenemista ja me tulimme huipulle vasta auringonlaskun jälkeen. Minun pitäisi käyttää tuntikausia kertoakseni viimeisestä kiipeämisestämme, mutta sitä en tee. Huippu oli tasainen kuin biljaardi, alaltaan noin neljännes acrea ja melkein vapaa lumesta. Wahna kertoi, että tavallisesti vahva tuuli puhalsi täällä ylhäällä ja esti lumen kokoontumasta.

Me olimme hengästyneitä ja minä sain vuorikouristuksen niin voimakkaana, että minun täytyi paneutua makuulle. Kun kuu nousi, aloin minä tutkimukseni. Se ei vienyt kauan aikaa, mutta minä en nähnyt enkä haistanut mitään, joka muistuttaisi kultaa. Ja kun minä kysyin Wahnalta, nauroi hän vain ja taputti käsiään. Sillävälin rupesi minua pyörryttämään niin kovasti, että minun täytyi istuutua suurelle kivelle ja odottaa, että se menisi ohi.

-- Käy toimeen nyt, sanoin minä, kun tunsin itseni paremmaksi. Lakkaa nauramasta ja sano minulle, missä kultakimpale on. -- Se on lähempänä teitä kuin minä koskaan voin tulla, sanoi hän, ja hänen suuret silmänsä saivat kaihoisan ilmeen.

-- Te gringot olette kaikki tyyni samanlaisia. Teidän sydämenne ikävöi vain kultaa ja naisia te ette laske miksikään.

-- Minä en sanonut mitään. Nyt ei sopinut puhua hänelle Sarahista. Mutta Wahna pudisti pois alakuloisuuden ja alkoi jälleen nauraa ja ilvehtiä.

-- Mitä pidätte siitä? kysyi hän.

-- Mistä?

-- Kultakimpaleesta, jonka päällä istutte. Minä hyppäsin ylös, niinkuin olisi se ollut hehkuva kamiini. Mutta se oli vain kivipaasi. Tunsin itseni pettyneeksi. Joko oli tyttö tullut hulluksi tai oli se hänen tapansa laskea leikkiä. Hitonmoista, olipa se sitten vaikka kummin tahansa. Tyttö ojensi minulle kirveen ja kehoitti minua iskemään kiveen. Sen tein ja joka kerran tuli esiin keltaisia paikkoja. Suuri jumala -- se oli kultaa! Koko siunattu kiviharkko.

Jones kohottautui äkkiä koko pituuteensa ja kohotti ylös molemmat pitkät käsivartensa, kasvot käännettyinä etelätaivaalle. Hänen liikkeensä oli peloittanut joutsenen, joka oli tullut likelle epäitsekkäässä, ystävällisessä aikomuksessa. Kun se ryntäsi takaisin, sattui se yhteen erään vanhan rouvan kanssa, joka kadotti pähkinäpussinsa. Jones istuutui jälleen ja jatkoi:

-- Kultaa, voitteko ajatella, puhdasta, selvää kultaa ja niin paljon, että minä voin iskeä siitä liuskoja. Se oli peitetty jonkinlaisella vedenpitävällä värillä, asfaltilla tai jollakin muulla sen tapaisella. Ei ollut ihmeellistä, että minä olin luullut sitä kiveksi. Se oli kymmenen jalkaa pitkä, vähintäin viisi läpimitaten ja suippeni molempiin päihin kuin muna. Katsokaa tätä.

Hän otti taskustaan nahkapussin ja otti siitä esille öljyttyyn silkkipaperiin käärityn esineen, sitten pani hän minun käteeni liiskan puhdasta, pehmeätä kultaa, noin kymmenendollarin rahan suuruisen. Yhdellä sivulla näkyi harmaata väriä, jolla se oli ollut peitetty.

-- Tämän iskin minä toisesta päästä, jatkoi Jones käärien liuskan paperiin ja pannen sen jälleen nahkapussiin. Ja onni oli, että panin sen taskuuni, sillä äkkiä kuulin lausuttavan takanani sanan korkealla äänellä, -- tahi se oli pikemminkin rääkynä kuin sana. Ja siinä seisoi sama ukko kotkannenineen, joka oli ollut luonamme illalla. Ja hänellä oli ympärillään kolmisenkymmentä indiaania -- kaikki solakoita, nuoria miehiä.

Wahna heittäytyi maahan ja alkoi vaikeroida, mutta minä sanoin hänelle:

-- Nouse ylös ja koeta saada heidät ystäviksi minun vuokseni.

-- Ei, ei huusi hän, tämä on kuolema. Hyvästi, _amigo_...

Mrs Jones hypähti ja hänen miehensä innostus jäähtyi hänen jatkaessaan.

-- Nouse sitten ylös ja auta minua tappelemaan heidän kanssaan, sanoin minä hänelle. Ja hän teki sen. Hän oli kuin hornanhenki tuolla maailman huipulla, puri ja kynsi hampain ja kynsin kuin oikea villikissa. Ja minä en myöskään ollut toimettomana, vaikka minulla ei ollut muuta kuin kirves ja pitkät käsivarteni. Mutta niitä oli liian monta ja siellä ei ollut minulle mitään selkäsuojaa. Kun heräsin tajuntaan muutamien minuuttien kuluttua, olivat ne halkaisseet kalloni. -- Koettakaas tätä näin.

Julian Jones otti päästään hatun ja vei minun sormeni paksujen, hiekankeltaisten hiuksien läpi, kunnes ne tapasivat syvennyksen. Se oli vähintäin kolme tuumaa pitkä ja tunkeutui syvälle pääkuoreen.

-- Kun tulin tajuihini, loikoi Wahna suoraksi ojennettuna kivipaadella, ja ukko seisoi vieressä ja parpatti jotain juhlalliseen sävyyn, kuin olisi se ollut oikea uskonnollinen toimitus. Kädessään hänellä oli iskuveitsi -- tiedättehän, ohut, terävä liuska jotain vuolukiveä, sellaista, josta ne tekevät myös keihään kärkiä. Minä en voinut liikuttaa kättänikään, sillä ne pitivät minusta kiinni ja sitäpaitsi olin minä aivan kuitti. Ja -- niin, siitä vuolukiviveitsestä tuli tytön loppu ja minulle ne eivät suoneet edes kunniaa kuolla tuolla heidän pyhällä vuorellaan. Ne paiskasivat minut alas sieltä kuin haaskan.

-- Ja korpit eivät myöskään minua nokkineet. Minusta tuntuu kuin näkisin vielä kuun kimaltelevan lumihuipulla kun putosin. Minun oli kuljettava viisisataa jalkaa ilmojen kautta, mutta minä pääsin vähemmällä. Minä pysähdyin suureen lumikinokseen eräässä kuilussa. Ja kun heräsin (useita tunteja senjälkeen, sillä oli suuri, valoisa päivä, kun olin viimeksi nähnyt auringon) makasin oikeassa lumikellarissa eli tunnelissa, jonka vesi oli muodostanut sulaneeseen lumeen vuotaessaan kuiluun. Eräs kallionkieleke oli nimittäin juuri sen paikan yläpuolella, johon olin pudonnut. Jos olisin sattunut lentämään hiukankaan jommalle kummalle puolelle, kierisin minä varmasti siellä vielä tänäkin hetkenä. Pelastumiseni oli suoranainen ihme, sitä se juuri oli.

-- Mutta minä sain kärsiä siitä. Meni enemmän kuin kaksi vuotta, ennenkuin ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Kaikki mitä tiesin oli, että minä olin Julian Jones ja olin joutunut mustalle listalle sen suuren lakon aikana ja että olin naimisissa Sarahin kanssa. Niin, se on silkkaa totta. Minä en tiennyt mitään väliajasta, ja kun Sarah koetti puhua siitä, sain minä pääni kipeäksi. Minä luulen, että olin jonkunverran vialla päästäni ja tiesinkin sen.