Part 3
Mutta Bassetin kohtaukset tulivat yhä tiheämmiksi, hänen lyhyet toipumisensa aina voimattomimmiksi, hänen aika-ajottaiset tiedottomuuskohtauksensa aina pitemmiksi ja huolimatta kaikesta, mitä hänen tavattoman voimakas ruumiinrakenteensa hänelle uskotteli, tuli hän lopullisesti siihen tulokseen, että hän ei voisi elää niinkauan, että kulkisi yli ruoho-aavikon ja vaarallisen rantaviidakon kautta meren rannalle. Hän kadotti toivonsa Etelänristin kohotessa yhä korkeammalle taivaalle, ja nyt tiesi Balattakin hänen kuolevan ennen hänen tabunsa määräämää hääpäivää. Ngurn teki itse matkoja kooten polttopuita Bassetin pään savustukseen ja kerskui hänelle, kuinka taitavasti hän tulisi sitä pitelemään, kun Basset oli kuollut. Basset itse otti asian rauhallisesti. Elämä oli vaipunut liian kauaksi ja liian syvälle hänessä, että hän olisi ollut peloissaan edessäolevasta sammumisesta. Hän jatkoi itsepäisesti taisteluaan vuorottelevia täydellisiä ja puolittaisia tiedottomuuskohtauksiaan vastaan, joiden aikana hän ikäänkuin uneksuen ja poissaolevana ihmetteli, oliko hän todellakin kerran nähnyt punaisen jumalan tahi oliko kaikki ollut vain kuumehouretta.
Sitten tuli päivä, jolloin kaikki sumuja hämähäkinverkot haihtuivat; hän tunsi aivonsa kirkkaiksi kuin kellojen kumina, käsittäen selvästi ruumiillisen heikkoutensa. Hän ei saattanut kohottaa kättä eikä jalkaa. Hänellä oli niin vähän voimaa ruumiinsa yli, että hän tuskin tiesi sellaista olevankaan. Ruumiilla oli ainoastaan heikko kiinnike sieluun ja lyhyinä selvinä hetkinään tiesi hänen sielunsa, juuri selvyytensä kautta, että välttämätön hyppäys pimeyteen oli lähellä. Hän tiesi lopun olevan käsissä, tiesi, että hän todella omine silmineen oli nähnyt tuon punaisen sanansaattajan maailmojen välillä, tiesi, että hän ei saisi elää viedäkseen tiedonantoa ihmiskunnalle tästä tiedoituksesta, joka, sikäli kun hän saattoi ymmärtää, ehkä jo kymmenen tuhatta vuotta oli odottanut Guadalcanalin sisässä tullakseen jonkun ihmisen kuulemaksi. Ja Basset teki urheasti päätöksensä, huusi Ngurnin ulos leipäpuunvarjoon ja neuvotteli vanhan poppamiehen kanssa viimeisten hetkiensä järjestelystä, viimeisestä seikkailustaan elävässä elämässä.
-- Minä tunnen lain, sanoi hän lopuksi. Se, joka ei kuulu sinun heimoosi, ei saa katsoa punaiseen ja säilyttää henkeään. Minun täytyy joka tapauksessa kuolla. Teidän nuoret miehenne kantavat minut punaisen eteen ja minä saan nähdä hänet ja kuulla hänen äänensä ja sitten kuolla sinun kädestäsi, Ngurn. Sillä tyydytettäisiin kolme asiaa: laki, minun haluni, ja sinun odotuksesi saada niin paljon aikaisemmin haltuusi minun pääni, jota kaikki valmistuksesi tarkoittavat.
Ngurn oli samaa mieltä ja sanoi:
-- On parasta niin. Sairas mies, joka ei voi tulla terveeksi, on mieletön, jos hän haluaa elää vielä vähän aikaa. On siis parasta silloin kuolla. Sinulla on ollut hyvin vaikeaa viime aikoina. Minulle kyllä on ollut hyvä saada puhella niin viisaan miehen kanssa. Mutta me emme ole puhuneet paljon viimeisinä kuukausina. Sensijaan olet sinä ottanut asunnon pääkallotalossa, elämöinyt kuin kuoleva sika tahi puhunut paljon ja kovasti omalla kielelläsi, jota minä en ymmärrä. Se on häirinnyt minua; sillä minua miellyttää ajatella valon ja pimeyden kummallisia asioita käännellessäni päitä, joita savustan. Sinun suuri melusi on siis estänyt minua etsimästä sitä syvää viisautta, jonka täytyy tulla omakseni ennenkuin kuolen. Mitä sinuun tulee, jonka yli pimeys jo laskeutuu, on parasta, että kuolet nyt. Ja minä lupaan pitkinä tulevina päivinä käännellessäni päätäsi savussa, että kukaan heimoni miehistä ei ole meitä häiritsevä. Ja minä kerron sinulle monia salaisuuksia, sillä minä olen vanha ja hyvin viisas mies ja minä annan sinun kuulla viisauden viisauden jälkeen kääntäessäni savussa päätäsi.
Valmistettiin paarit ja puolitusinaa miehiä kantoi Bassetin olkapäillään viimeiseen pieneen seikkailuun, joka oli lopettava hänen elämänsä suuren seikkailun. Ruumiilla, jota hän tuskin tunsi, sillä myöskin tuska oli jättänyt sen, ja selvin, kirkkain aivoin, joka salli hänen rauhallisella innostuksella nauttia ajatuksen takaisin palanneesta terävyydestä, makasi hän heiluvilla paareilla ja nähden haalistuneen maailman liukuvan ohitseen tarkasteli hän viidakkokaton alla hämärtyvää päivää ja ylätasangon vulkaanista hiekkaa.
He kantoivat hänet kattilan spiraalitietä, joka kiersi loistavaa, hehkuvan punaista jumalaa, jonka säteilevä kiilto ja valo aina näyttivät olevan valmiit muuttumaan sointuvaksi lauluksi ja vaikuttavaksi jyminäksi. Ja yli uhrattujen jumalien ja ihmisten luiden kantoivat he häntä, ohi toisten vielä elävien uhrien tuolle kolmijalkaiselle hirsipuulle valtavine muurinmurtajineen.
Täällä nousi Basset vaivaloisesti Ngurnin ja Balattan auttamana ylös, alaruumiinsa varistessa heikkoudesta ja tutki punaista kirkkain, kaikkinäkevin katsein.
-- Kerran, Ngurn, sanoi hän siirtämättä silmiään välähtelevästä, väräjävästä pinnasta, jossa kaikki kirsikanpunaiset värivivahdukset keskeymättä leikkivät alituisesti jännitettyinä muuttuakseen ääneksi, silkinhienoksi lauseeksi, hopeankirkkaaksi kuiskaukseksi, jousien kultaiseksi surinaksi, keijujen sametinpehmeäksi soitoksi tahi ukkosen mahtaviksi ääniksi.
-- Minä odotan, sanoi Ngurn pitkän väliajan jälkeen pitäen huomaamatta tomahawkiaan iskuvalmiina.
-- Kerran, Ngurn, huudahti Basset, pitää sinun antaa punaisen puhua niin, että minä voin sekä nähdä että kuulla häntä. Iske silloin, kun minä kohotan käteni ylös, sillä silloin kumarran minä päätäni niin, että isku sattuu niskaan. Mutta minä, Ngurn, joka seison aikeissa iankaikkisesti sanoa jäähyväiset päivän valolle, tahtoisin mielelläni kuolla punaisen ihmeellisen äänen majesteetillisenä kaikuessa korvissani kuolinhetkenäni.
-- Ja minä lupaan, että koskaan ei mikään pää ole tullut paremmin savustetuksi kuin sinun, vakuutti Ngurn hänelle, antaen miehille merkin asettaa paikoilleen köysi, joka saattoi vipuvarren liikkeeseen. -- Sinun pääsi tulee olemaan suurin mestarityö minun kokoelmassani.
Basset hymyili nääntyneesti vanhuksen turhamaisuudelle. Silloin vetivät miehet takaisin koverretun hirren ja päästivät sen sitten. Seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi hänet ihastus kuullessaan tuon äkillisen jyminän. Mutta minkälaisen jyminän! Se oli pehmeä kuin kaikkien jalojen metallien yhteensoinnutettu ääni. Arkkienkeli puhui siinä, se oli suurenmoisempi kuin kaikki muut äänet, se oli ylimaailmallisella viisaudella kyllästetty, se oli Jumalan ääni, käskevä ja kiehtova. Ja kuinka ihmeellinen oli tämä metalli maailmanavaruuksista! Basset näki omin silmin värien vaihtuvan ääneksi, kunnes koko näkyvä pinta tässä mahtavassa kattilassa kumisi, vapisi ja suitsutti ääntä tahi väriä, hän ei tiennyt kumpaista. Tässä silmänräpäyksessä olivat kaikki epäselvyydet aineen yhtenäisyydestä kadonneet, voiman ja aineen yhteensulautuminen ja toisiinsa sisältyminen ei enää ollut kauemmin hänelle mikään salaisuus.
Aika kului. Ngurn herätti Bassetin lopultakin kärsimättömällä eleellä. Basset oli kokonaan unohtanut vanhan poppamiehen. Salamannopea mielijohde saattoi hänet nauramaan itsensä käheäksi. Hänen pyssynsä oli hänen vieressään paareilla, hänen tarvitsi vain painaa liipasinta murskatakseen päänsä.
Mutta miksi hän pettäisi poppamiehen? oli Bassetin seuraava ajatus. Vaikka Ngurn oli pääkallometsästäjä, ihmissyöjä, yhtä paljon apina kuin ihminen, niin oli hän joka tapauksessa pelannut rehellistä peliä niin hyvin kuin ymmärsi. Ei, päätti Basset, olisi suuri synti ja epärehellinen teko pettää viimeisellä hetkellään vanhaa miestä. Hänen päänsä oli Ngurnin ja Ngurn saisi sen savustaa.
Basset kohotti ylös kätensä merkiksi, kumartui eteenpäin kuten oli sovittu, niin että ensimäinen selkänikama paljastui, unohti Balattan, joka oli vain nainen ja sitäpaitsi nainen, jota ei rakastettu. Näkemättä tiesi hän, että teräväksi teroitettu kirves kohosi ilmaan hänen takanaan. Ja tässä silmänräpäyksessä, viimeisen edellisessä, lankesi Tuntemattoman varjo yli Bassetin, tunne tulevasta hämmästyksestä, kun verho poistuisi. Kun hän tiesi, että isku oli jo lähtenyt, juuri kun kirves silpoi lihaa ja hermoja, oli hän näkevinään Medusan, Totuuden rauhalliset kasvot ja samaan aikaan kun kirves tapasi esiinsyöksyvän pimeyden, näki hän päätään hitaasti ja keskeytymättä käännettävän ja väännettävän savussa leipäpuun vieressä olevassa noitatalossa.
Waikiki, Honolulu, 22 toukok. 1916.
TUO LUTKA...
Löytyy sellaisiakin kertomuksia, jotka ovat tosia -- niitä ei voi koskaan nokkelinkaan kynänpyörittäjä panna kokoon. Ja samasta syystä on sellaisia kertojia, joita ei koskaan voida epäillä. Sellainen mies oli Julian Jones, vaikkakin epäilen, uskovatko useimmat lukijoista tähän hänen kertomaansa kaskuun. Mutta minä uskon siihen. Minä olen niin varmasti vakuutettu sen totuudesta, että vapaaehtoisesti, vieläpä halukkaastikin, olen pannut yritykseen rahoja, ja itse voitosta tai tappiosta välittämättä päättänyt lähteä kaukaiseen maahan.
Tapasin hänet Panama-Pacific-näyttelyn Australian talossa. Seisoin erään osaston edessä, jossa oli jäljennetty maapallon toisella puolen löydetyt suurimmat kultakimpaleet. Ne olivat muhkuraisia, epämuodostuneita ja kulmikkaita, ja oli yhtä vaikea olla uskomatta niitä oikeaksi kullaksi kuin uskoa tilastollisiin tietoihin niiden arvosta ja painosta.
-- Näitä kutsuvat kengurumetsästäjät kultakimpaleiksi, sanoi mahtava basso-ääni yli olkani seistessäni suurimman kultamöhkälettä esittävän jäljennöksen edessä.
Käännyin ja katsoin ylös Julian Jonesin harmaansinisiin silmiin. Katsoin ylös, sillä hän oli noin kuusi jalkaa, neljä tuumaa pitkä. Hänen karkeat, hiekankeltaiset hiuksensa olivat yhtä värittömät ja haalistuneet kuin hänen silmänsäkin. Aurinko oli ehkä vaalistanut hänen värinsä, joka tapauksessa oli hänen kasvoillaan jälkiä vanhasta, voimakkaasta ruskettumisesta, joka kauan sitten oli muuttunut kullanväriseksi. Kun hän käänsi katseensa näytteillä olevasta esineestä minuun, panin merkille hänen omituisen ilmeensä; näytti kuin olisi hän turhaan koettanut muistutella mieleensä jotain hyvin painavaa seikkaa.
-- Mitä huomautettavaa teillä on tuosta kultakimpaleesta, kysyin minä.
Epämääräinen, tuumiva katse katosi hänen silmistään ja hän murahti:
-- Sen suuruus, arvelen minä.
-- Niin, se tuntuu suurelta, myönsin minä. Mutta se on varmasti oikea. Australian hallitus tuskin uskaltaisi...
-- Suuri! keskeytti hän halveksivalla, ylenkatseellisella ilmeellä.
-- Suurin, joka on koskaan tavattu, aloin minä.
-- Koskaan tavattu! Hänen värittömät silmänsä paloivat hänen jatkaessaan: luuletteko, että jokaisesta tavatusta kultakimpaleesta puhutaan sanomalehdissä ja näyttelykirjoissa.
-- No niin, vastasin miettivästi, jos löytyy sellaisia, joista ei puhuta, en tiedä, kuinka saamme niistä kuulla. Jos todellakin suuri kimpale tahi kimpaleenlöytäjä mieluummin vaatimattomana tahtoo punastua ilosta yksinäisyydessä.
-- Niin ei ole asia, huomautti hän kiireesti. Minä näin sen omilla silmilläni ja muuten olen aivan liian karaistu punastuakseni. Olen rautatiemiehiä ja olen oleskellut sangen paljon kuumissa maissa. Olin ennen ruskea kuin mahonki -- oikea, vanha mahonki ja enemmän kuin kerran on minua luultu sinisilmäiseksi espanjalaiseksi...
Nyt oli minun vuoroni keskeyttää ja sen minä teinkin.
-- Oliko se kimpale suurempi kuin tämä täällä, herra --?
-- Jones, Julian Jones on nimeni.
Hän kaivoi rintataskustaan esiin sen nimiselle henkilölle osoitetun kirjekuoren, jossa oli San Franciscon leima; ja minä vuorostani luovutin hänelle korttini.
-- Hauskaa tutustua teihin, sir, sanoi hän ojentaen minulle kätensä ja hänen basso-äänensä kaikui kuin olisi hän tottunut puhumaan kovassa melussa. -- Olen luonnollisesti kuullut puhuttavan teistä ja nähnyt kuvanne sanomalehdissä j.n.e. ja ehkä minun ei pitäisi sitä sanoa, mutta haluaisin kumminkin teidän tietävän, että minä en pane suurtakaan arvoa teidän Mexikosta kirjoittamillenne artikkeleille. Teillä on asiasta aivan nurinkuriset käsitteet. Te teette saman erehdyksen kuin kaikki muutkin "ulkomaalaiset" luullessanne, että meksikolainen on valkoinen mies. Sitä hän ei varmastikaan ole. Sitä ei ole niistä kukaan -- ei meksikolainen murjaani, ei latinalais-amerikkalainen eikä koko lauma. Katsokaas, sir, ne eivät ajattele, suunnittele tai työskentele niinkuin me. Onpa heidän kertomataulunsakin aivan erilainen. Te luulette seitsemän kertaa seitsemän tekevän neljäkymmentäyhdeksän, mutta sitä eivät ne luule. Ne laskevat toisella tavalla. Ja ei edes valkoinen ole niistä valkoista. Minä annan teille erään esimerkin. Jos ostetaan talontarpeiksi kahvia, yksi naula tahi kymmenen naulaa kerrallaan...
-- Kuinka suuri oli kultakimpale, josta puhuitte? kysyin päättävästi. Yhtä suuri kuin tämä täällä?
-- Suurempi, sanoi hän rauhallisesti. Suurempi kuin koko roska, joka on täällä näytteillä, suurempi kuin koko roska yhteensä ja vielä vähän lisää. Hän vaikeni ja katsoi minuun epäröimättä. -- En käsitä, miksikä en puhuisi teille tästä asiasta yksityiskohtaisemmin. Teillä on sellainen maine, että olette luotettava ja olen lukenut, että teillä on ollut sangen ihmeellisiä kokemuksia kaukaisissa maan paikoissa. Minä olen kauan etsinyt jotakin, joka löisi tässä yrityksessä tuumansa lukkoon minun kanssani.
-- Te voitte luottaa minuun, sanoin minä.
Ja tässä vedän esille nyt koko jutun, mustaa valkealle, aivan niinkuin hän kertoi sen minulle istuessamme penkillä taidepalatsin luona järven rannalla, kalalokkien kirkuna korvissamme. Niin, hänen olisi pitänyt pitää sopimuksensa minun kanssani. Mutta minähän kiiruhdan tapahtumien edelle.
Kun olimme menossa etsimään istumapaikkaa, tuli pieni naishenkilö, ehkä kolmikymmenvuotias, kuihtunein ihoin, muistuttaen enin talonpoikaisvaimoa, rynnäten nuolennopeudella hänen luokseen ja räpytellen kuin lokit tuolla ylhäällä sekä tarttui lujasti hänen käsivarteensa voimalla ja tarkkuudella, joka tuntui koneelliselta.
-- Vai niin, täälläkö sinä nyt olet! huusi nainen. -- Sinä kiertelet teitä pitkin ajattelematta minua hituistakaan.
Tulin muodollisesti esitetyksi äskensaapuneelle. Oli selvää, ettei hän ollut koskaan kuullut puhuttavan minusta ja hän tarkasteli minua pahantuulisesti viekkailla, mustilla silmillään, jotka olivat aivan lähekkäin, ollen pyöreät ja levottomat kuin lokin.
-- Sinä aiot kai puhua hänelle tuosta lutkasta? sanoi nainen.
-- Kas niin, Sarah, tässä on kysymys liikeasioista, sanoi Jones valittavalla sävyllä. Minä olen niin kauan etsinyt sopivaa henkilöä ja kun nyt olen tavannut hänet, täytyy kai minulla olla oikeus antaa hänelle vähän vihiä siitä, mitä on tapahtunut.
Pieni naikkonen ei vastannut, hän puristi yhteen ohuet huulensa kuin olisi hän saanut suunsa täyteen nuppineuloja. Hän katsoi suoraan eteensä Jalokivitorniin niin tuimin ilmein, ettei mikään auringonpilkahdus voinut sitä lieventää. Menimme hitaasti järvelle onnistuen löytämään vapaan penkin ja istuimme sille huoaten helpoituksesta saadessamme vapauttaa näyttelyssä väsyneet jalkamme kannattamasta ruumiinpainoamme.
Kaksi joutsenta purjehti yli kimaltelevan veden ja lähestyi meitä. Kun heidän epäilyksensä meidän maallisen hyvyytemme puutteesta vahvistuivat, kääntyi Jones puoleksi selin seuraajattareensa elämän tiellä ja kertoi minulle juttunsa.
-- Oletteko koskaan olleet Ecuadorissa? Totelkaa neuvoani ja älkää matkustako sinne koskaan. Vaikka sen otan takaisin, te ja minä ehkä menemme sinne yhdessä, jos te luotatte minuun ja teillä on kylliksi rohkeutta uskaltautuaksenne matkalle. Niin, siitä ei ole kovinkaan monta vuotta, kun minä saavuin sinne Australiasta puoleksi mädänneellä, vanhalla lastilaivalla, joka tarvitsi neljäkymmentä päivää tullakseen perille. Seitsemän solmua oli sen laatikon vauhti parhaimmillaan ja meillä oli ollut neljätoista päivää kestävä myrsky pohjoiseen Uudesta Zeelannista ja me saimme konevian kahden päivän päässä Pitcairn Islannista.
-- Minä en kuulunut miehistöön. Olen junankuljettaja. Mutta olin tullut tutuksi laivurin kanssa Newcastlessa ja hän pyysi minua seuraamaan vieraanaan Guayaquiliin. Minä olin, nähkääs, kuullut, että palkat sillä amerikkalaisella rautatiellä, joka menee Andien yli Quitoon, olivat nousemassa. Mutta Guayaquil...
-- On kuumepesä, huomautin minä.
Julian Jones nyökkäsi.
-- Thomas Nast kuoli kuumeeseen tuskin kuukausi maihinnousunsa jälkeen siellä. Hän oli meidän suuri amerikkalainen piirustajamme, lisäsin minä.
-- En tunne häntä, sanoi Julian Jones lyhyesti. Mutta sen minä tiedän, että hän ei suinkaan ollut ensimäinen, joka meni sillätavoin. Te saatte kuulla kuinka tämä selvisi minulle. Luotsiasema on noin 60 mailia alaspäin jokea.
-- Kuinka on kuumeen laita? sanoin minä luotsille, joka tuli aikaisin aamulla kannelle. -- Näettekö tuon hampurilaisen parkkilaivan, sanoi hän ja osoitti isoa ankkurissa makaavaa laivaa. -- Kapteeni ja neljätoista miestä on jo kuollut, kokki ja kaksi matruusia ovat sen juuri tekemäisillään ja he ovat ainoat, jotka ovat jälellä.
-- Ja hän ei todellakaan ollut väärässä. Samaan aikaan kuoli Guayaquilissa neljäkymmentä henkeä päivässä keltakuumeeseen. Mutta se oli pikkuseikka, kuten myöhemmin tulin huomaamaan. Paiserutto ja isorokko raivosivat, punatauti ja keuhkokuume sulattivat väkeä kokoon ja rautatiellä raivosivat taudit kaikista pahimmin. Niin olivat asiat. Niille, jotka halusivat matkustaa, oli se pahempi kuin kaikki muut taudit yhteensä.
-- Kun me heitimme ankkurin Guayaquilin luo, tuli puolitusinaa laivureita toisista laivoista kannelle, ja varoittivat meidän laivuriamme päästämästä maihin muita kun niitä, joista hän halusi päästä. Eräs soutuvene tuli ja otti minut Duranista, joka oli toisella puolen jokea ja joka on rautatien päätepiste. Niillä oli mukanaan mies, joka lensi pitkin nuoraportaita kolme harppausta kerrallaan, niin kiire oli hänellä päästä kannelle. Kun hän tuli sinne, ei hänellä ollut aikaa puhua kenellekään meistä. Hän kumartui yli laivan partaan, puristi nyrkkiään Duranille ja huusi: Nyt tulit kumminkin nolatuksi! Nyt tulit nolatuksi!
-- Kuka on tullut nolatuksi? kysyin minä. -- Rautatie, sanoi hän päästäen irti hihnan ja otti esiin suuren Coltrevolverin, joka hänellä oli helposti saatavilla vasemmalla sivullaan. Minä olin siellä sopimusaikani loppuun -- kolme kuukautta -- mutta pääsin sieltä sittenkin. Minä olin konduktööri.
-- Ja se oli se rautatie, johon minä olin aikonut palvelukseen. Mutta se ei ollut mitään siihen verraten, mitä hän kertoi myöhemmin. Rautatie meni Duranista, joka on samalla korkeudella kuin meri ja kohoaa kahdentoistatuhannen jalan korkeuteen Chimborazzolla ja kymmeneen tuhanteen jalkaan Quitolla, vuorijonon toisella puolen. Ja tie oli niin vaarallista, että juna ei voinut kulkea öisin. Matkustajien piletteineen täytyi nousta pois ja nukkua kylissä junan odottaessa päivän valkenemista. Ja joka junassa oli osasto Ecuador-sotilaita ja ne olivat kaikista vaarallisimpia. Niiden olisi pitänyt suojella matkustajia, mutta niin pian kuin tuli riitaa, tarttuivat ne kivääreihinsä ja yhtyivät rosvojoukkoon. Nähkääs, niin pian kuin junaonnettomuus tapahtui, olivat ecuador-indiaanit ensimäiset, jotka huusivat: Kuolema kaikille gringoille! Niin tapahtuu aina ja he löivät kuoliaaksi junahenkilökunnasta ja gringomatkustajista kaikki ne, jotka eivät olleet menettäneet henkeään junaonnettomuudessa. Niin, se on heidän laskutapaansa, joka on aivan erilainen kuin meidän, niinkuin sanoin joku hetki sitten.
-- Ja hitto vie, ennenkuin päivä oli lopussa, tulin itse vakuutetuksi siitä, että tuo entinen konduktööri ei valehdellut. Se oli Duranissa. Minun piti tehdä ensimäinen matkani Quitoon, aioin lähteä seuraavana aamuna -- sinne meni vain yksi läpikulkujuna vuorokaudessa. Oli puolipäivä, ensimäistä päivää kun olin siellä, noin neljän aikaan, kun höyrypannu "Kuvernööri Hancockilla" [suuri höyrylautta, joka kuljetti rautatiematkustajia joen yli Guayaquiliin] räjähti ja se upposi kuudenkymmenen jalan syvyyteen aivan laiturin viereen. Tämä oli kova onnettomuus, mutta se antoi aiheen vielä kovempaan. Puoli viiden aikaan alkoi tulla suuria, täyteen ahdettuja junia. Oli juhlapäivä ja ihmiset olivat tehneet matkoja sisämaahan Guayaquilista ja nyt tuli väkijoukko takaisin.
Ja väki -- sitä oli viisi tuhatta -- tahtoi tulla lautatuksi yli ja lautta makasi joen pohjassa eikä se ollut meidän vikamme. Mutta sitä se oli meksikolaisen laskutavan mukaan. -- Lyökää kuoliaaksi gringot! huusi eräs heistä. Ei ollut mitään tehtävissä. Useat meistä pääsivät pakoon töin tuskin. Minä juoksin henki kurkussa ensimäisen koneenkäyttäjän jälkeen ja kannoin hänelle yhden hänen pienokaisistaan juuri kun veturin piti lähteä liikkeelle. Nähkääs, siellä kaukana, poissa kaiken kunnian ja rehellisyyden rajoilta, täytyy heidän kumminkin aina pelastaa veturit, kun tulee rettelöitä, sillä ilman niitä ei voitaisi jatkaa liikennettä. Puolitusinaa amerikalaisnaisia ja yhtä monta lasta istuivat kokoonsullottuina meidän muiden kanssa vaununlattialla ja Ecuador-sotamiehet, joiden olisi pitänyt suojella henkeämme ja omaisuuttamme, latasivat kiväärinsä ja lähettivät peräämme luotisuihkun niin kauan kuin olimme ampumamatkalla.
Yövyimme kappaleen matkaa sisämaahan ja päivän valetessa palasimme katsomaan, miltä siellä näytti. Ja kylläpä oli kaunista. Jokaisen tavaravaunun ja matkustajavaunun, jokaisen vaihteen, vieläpä ratapölkytkin oli meksikolainen roistoväki heittänyt jokeen kuudenkymmenen jalan syvyyteen "Kuvernööri Hancockin" viereen. Ne olivat polttaneet konetallin, sytyttäneet hiilivaraston ja heitelleet korjaustyökappaleet hujan hajan. Niin, ja kolmesta toveristamme oli tehty loppu ja meidän täytyi mitä suurimmalla kiireellä heidät haudata. Siellä on ympäri vuoden hyvin kuuma.
Julian Jones piti pitkän välin tarkastellen olkansa yli vaimonsa kasvoja tämän istuessa pahantuulisin ilmein ja tirkistellessä suoraan eteensä.
-- En ole unohtanut kultakimpaletta, vakuutti Jones minulle.
-- Etkä tuota lutkaakaan, sähähti pieni naikkonen, kuten näytti, järvellä uiskenteleville nokikanoille.
-- Minulla on ollut kultakimpale koko ajan tähystimessä...
-- Sinun ei olisi koskaan pitänyt asettua tuohon vaaralliseen maahan, jatkoi hänen vaimonsa.
-- Kas niin, Sarah, sanoi Jones pyytävästi, minähän työskentelin sinua varten. Ja minulle sanoi hän ikäänkuin selvitykseksi: Vaara oli suuri, mutta niin oli tuloskin. Muutamassa kuukaudessa ansaitsin minä kuitenkin viiteensataan kullassa. Ja Sarah istui Nebraskassa odottaen...
-- Ja me olimme olleet kihloissa kaksi vuotta, surkutteli vaimo itseään Jalokivitornille.
-- Kiitos lakon ja sen, että minä olin joutunut mustalle listalle ja saanut lavantaudin Austraaliassa j.n.e., jatkoi Jones. Ja minulla oli onnea, rautatiellä. Minä näin tovereita, äskettäin Valloista tulleita, sammuvan muutamia viikkoja tulonsa jälkeen. Jos eivät taudit ja rautatie tappaneet heitä, niin tekivät sen meksikolaiset. Mutta se ei ollut sallittu minulle, ei edes silloinkaan, kun ajoin neljänkymmenen jalan syvyiseen tulvan synnyttämään läpeen. Kadotin lämmittäjäni ja konduktöörini ja liikkuvan kaluston tarkastajan (joka sattumalta oli matkalla Duraniin tapaamaan morsiantaan); murjaanit leikkasivat heidän nuppinsa ja pistivät ne seipäisiin. Mutta minä makasin hiljaa kuin rotta hiilisäiliössä, päälläni kaksi jalkaa hiiliä ja ne luulivat minun jo muuttaneen autuaammille metsästysmaille -- makasin siellä päivän ja yön, kunnes tuli rauhallisempi. Niin, minulla oli onnea. Pahin, mikä minulle sattui oli se, että vilustutin itseni kerran ja toisen kerran oli minulla paise. Mutta ne toiset kaverit! Ne kuolivat kuin kärpäset joko keltakuumeeseen, keuhkotulehdukseen tahi murjaanien ja rautatien kautta. Ikävintä oli, ettei minulla ollut heistä mitään seuraa. Tuskin olin tullut jonkun kanssa lähemmin tuttavaksi, kun hänelle pälkähti päähän kuolla, paitsi erästä lämmittäjää, joka oli nimeltään Andrews ja joka tuli pähkähulluksi.