Part 2

-- Minkätähden Tähtien pojaksi, kysyi Basset turhaan Ngurnilta. Tämän vanhan poppamiehen mukaan oli punainen aina sieltä, missä hän nytkin oli, laulanut ja jyrissyt tahtonsa ihmisille. Mutta Ngurnin isä, joka repaleiseen ruohomattoon käärittynä vielä riippui noitatalon savustuneiden katonkannattamien välissä, oli ollut toista mieltä. Tämä edesmennyt, viisas mies oli uskonut, että punainen polveutui tähtitaivaalta, sillä minkävuoksi -- niin tuumi hän -- olisivat vanhat ja unohtuneet esi-isät muuten kutsuneet häntä tähtien pojaksi? Basset ei voinut muuta kuin myöntää, että tässä väitteessä näytti olevan perää. Ngurn vakuutti, että pitkän elämänsä kaikkina vuosina oli hän nähnyt monta tähtiyötä, mutta ei ollut koskaan löytänyt mitään tähteä ruohotasangolta tahi viidakosta -- vaikka oli etsinyt. Hän oli tietysti nähnyt tähtien putoavan (niin kuului hänen vastauksensa Bassettin huomautukseen), mutta hän oli myöskin nähnyt itsevalaisevia mättäitä ja pilaantuneita lihapalasia ja tulikärpäsiä pimeinä öinä ja nuotioiden liekkejä ja kirkkaasti palavia paloöitä, mutta missä olivat nuotiot ja kekäleet ja hehku, kun ne olivat palaneet, sammuneet ja hehkuneet. Vastaus: muistossa, vain muisto lakanneesta olemassaolosta, kuten muisto täyttyneistä pyyteistä. Missä oli eilispäivän nälkä? Kiitävä muisto villisiasta, jota metsästäjän nuoli ei ollut tavannut.

-- Muisto ei ole mikään tähti, väitti Ngurn. Kuinka voisi muisto olla tähti? Ja koko pitkän elämänsä ajan oli hän aina nähnyt tähtitaivaan muuttomattomana. Ei koskaan ollut hän nähnyt yhdenkään tähden jättävän tavallista paikkaansa. Sitäpaitsi olivat tähdet tulta ja punainen ei ollut tulta -- mutta nämä vastentahtoa päässeet sanat eivät sanoneet Bassettille mitään.

-- Puhuuko punainen huomenna? kysyi hän.

Ngurn kohautti olkapäitään ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Kuka tietää?

-- Ja sitä seuraavana päivänä -- entä sitä seuraavana päivänä? tutkisteli Basset.

-- Minä tahtoisin mielelläni savustaa sinun pääsi, sanoi Ngurn muuttaakseen puheenaihetta. Se on erilaisempi muita päitä. Ei kellään poppamiehellä ole sellaista päätä. Sitäpaitsi käsittelisin sitä hyvin huolellisesti. Ottaisin itselleni aikaa monta kuukautta. Kuukaudet tulisivat ja menisivät ja savu olisi hyvin heikko ja minä itse keräisin polttoaineet savustukseen. Nahka ei rypistyisi. Sen pitäisi tulla yhtä sileäksi kuin sinun nahkasi nyt on.

Hän nousi ja mustista katonkannattimista, jotka monien pääkallojen savustaminen oli mustuttanut ja jossa päivänvalo oli hämärä, otti hän alas olkimattoon käärityn käärön ja alkoi avata sitä.

-- Tässä on sellainen pää kuin sinun, sanoi hän, mutta huonosti savustettu.

Basset heristi korviaan kuullessaan viittauksen, että se oli valkoisen miehen pää, sillä hän oli aikoja sitten tullut siihen vakaumukseen, että nämä viidakkoasukkaat keskellä suurta saarta eivät olleet milloinkaan olleet tekemisissä valkoisen miehen kanssa. Hän oli huomannut, että nämä eivät ollenkaan tunteneet tuota bechede-mer-englantia, joka oli yleisesti käytännössä Etelämeren länsiosassa. Eivätkä he myöskään tunteneet tupakkaa eivätkä ruutia. Harvat, kallisarvoiset veitsensä, siderautapaloista valmistetut ja vielä kallisarvoisemmat tomahawkinsa, tehdyt halpahintaisista kirveistä, joita käytetään vaihtovälineinä kaupassa alkuasukkaiden kanssa, oli hän luullut heidän saaneen sodassa viidakkoheimoja vastaan ruohotasangon tuolla puolen ja että nämä vuorostaan olivat ne vaihtaneet pensastolaisilta, jotka asuivat rantojen koralliriutoilla ja tulivat silloin tällöin tekemisiin valkoisten miesten kanssa.

-- Eivät ne ymmärrä savustaa päitä, selitti vanha Ngurn samalla kun hän likaisesta matosta otti esiin ja laski Bassetin käsiin jotakin, joka epäämättömästi oli valkoisen miehen kallo.

Se oli aivan varmasti vanha ja että se oli kuulunut valkoiselle miehelle, todistivat sen vaaleat hiukset. Hän olisi voinut vannoa, että se oli kerran istunut jonkun englantilaisen kaulassa ja että se oli menneiden aikojen englantilainen, päätti hän siitä paksusta kultarenkaasta, joka oli vieläkin kiinnitetty kuivattuun korvalehteen.

-- Niin, sinun pääsi... alkoi poppamies jälleen mieliaiheensa.

-- Minä sanon sinulle erään asian, keskeytti Basset, joka sai mielijohteen. Kun minä kuolen, toimitan minä pääni sinun savustettavaksesi, jos sinä ensiksi annat minun nähdä tuon punaisen.

-- Minä saan sinun pääsi joka tapauksessa, kun sinä olet kuollut, vastasi Ngurn torjuen. Hän lisäsi villin karkealla avomielisyydellä:

-- Sitäpaitsi et sinä tule elämään kauan. Sinä olet nyt jo melkein kuollut mies. Sinä tulet aina heikommaksi. Muutamien kuukausien kuluttua olet sinä oleva käsissäni täällä ja minä kääntelen sinua edestakaisin savussa. On oleva hauskaa pitkinä iltapäivinä käännellä päätä, jonka minä olen tuntenut niin hyvin kuin sinun. Ja minä aion puhella kanssasi ja kertoa sinulle ne monet salaisuudet, joita sinä haluat tietää. Se ei tee mitään, sillä silloin olet sinä kuollut.

-- Ngurn, uhkasi Basset, äkkiä suuttuen.

-- Sinä tunnet pikku jymisijän tässä raudassa. (Hän osoitti kaikkivoipaa ja yleisesti pelättyä pyssyään.) Minä voin tappaa sinut koska hyvänsä ja silloin sinä et saa minun päätäni.

-- Silloin saa Gngngn sen, tahi joku muu minun kansastani. Ja silloin tullaan sitä kumminkin kääntämään ja vääntämään savussa. Mitä ennemmin sinä tapat minut pikku jymisijälläsi, sitä sukkelammin joutuu sinun pääsi savussa käännettäväksi, puheli Ngurn sävyisästi.

Basset tiesi hävinneensä keskustelun.

-- Mikä on se punainen? ihmetteli Basset tuhannennen kerran seuraavalla viikolla kootessaan voimiaan. Mikä synnytti tämän ihmeellisen äänen? Oliko tämä Auringonlaulaja, tämä Tähtienpoika, tämä salaperäinen jumaluus yhtä eläimellisesti muodostunut kuin nämä mustakähäräiset, apinanmuotoiset ihmiseläimet, jotka häntä palvelivat ja jonka hopeankirkkaan ja härkämäisesti jymisevän laulun ja määräykset hän niin kauan oli kuullut matkan päästä, joka oli hänelle tabu.

Hänen ei ollut onnistunut saada Ngurnia luopumaan päivänselvästä kannastaan saada savustaa hänen päänsä, kun hän oli kuollut. Gngngn, vaikka tyhmyri ja päällikkö, oli liian tyhmä ja liian paljon Ngurnin vaikutuksen alainen lukuunotettavaksi. Jälelle jäi Balatta, joka jatkuvasti palvoi häntä siitä hetkestä saakka, kun hän oli kaivanut valkoisen miehen silmät auki nähdäkseen niiden sinisyyden ja pakoittaen tämän näkemään hirveän naisellisen rumuutensa. Tyttö oli nainen ja Basset oli kauan tietänyt, että ainoa tapa saada hänet pettämään heimonsa oli vetoaminen hänen naissydämeensä.

Basset oli turhan tarkka. Hän ei ollut koskaan voittanut Balattan hirvittävän rumuuden aikaansaamaa ensimäistä kauhuaan. Kotona Englannissa oli naisten sulo parhaimmissakin tapauksissa tehnyt häneen vain heikon vaikutuksen.

Mutta päättäväisyydellä, joka on ominaista ainoastaan miehelle, joka on päättänyt tulla marttyyriksi tieteensä takia, ryhtyi hän kukistamaan luontaista inhon tunnettaan, alkaen mielistellä tätä sanomattoman vastenmielistä neekeritärtä.

Häntä puistatti, mutta poiskäännetyin kasvoin salasi hän irvistyksensä ja nieli inhonsa laskiessaan kätensä liasta rupisille olkapäille ja tuntiessaan hänen villaisen, pilaantuneelle öljylle haisevien hiustensa hivelevän kaulaansa ja hartioitaan. Mutta hän melkein huusi, kun tyttö heti alussa tuli aivan hervottomaksi ja päästi kurkustaan ihmeellisiä, lyhyitä, kuhertelevia ääniä pelkästä ihastuksesta ja röhki niinkuin sika. Se oli jo liikaa. Ja seuraava näytös tässä ihmeellisessä rakkauskomediassa oli se, että hän otti tytön mukaansa joelle ja pesi hänet jonkunverran puhtaammaksi.

Sitten omistautui hän tytölle kuin uskollinen ritari aina niinkauaksi kerrallaan, kun hänen tahtonsa jaksoi hallita hänen vastenmielisyyttään. Mutta hän ei suostunut avioliittoon, jonka solmimista kaikkine asiaankuuluvine heimotapoineen tyttö innokkaasti esitti. Onneksi olivat "tabu"-lait hyvin ankarat. Niinpä esimerkiksi Ngurn ei saanut koskea krokodiilinnahkaan, -lihaan tai -luihin. Niin oli säädetty hänen syntyissään. Gngngn taas ei saanut koskettaakaan naista. Jos tällainen häväistys sattui, voitiin se sovittaa ainoastaan syyllisen naisen kuolemalla. Erään kerran Bassetin tulon jälkeen oli sattunut, että eräs yhdeksän vuotias tyttö, joka juoksi ja leikki, oli kompastunut ja kaatunut pyhän päällikön päälle. Balatta kertoi kuiskaamalla, että tyttö oli kadonnut ja maannut kolme päivää ja kolme yötä kuolevana punaisen edessä. Mitä tuli Balattaan, niin hänelläkin oli tabunsa ja se oli leipäpuunhedelmät. Tästä oli Basset kiitollinen. Olisihan hänen tabunsa voinut olla vesi.

Itselleen hankki Basset myös erikoisen tabun. Hän ei voinut mennä naimisiin, selitti hän, ennenkuin Etelänristi oli taivaalla korkeimmillaan. Tuntien tähtitiedettä sai hän näinollen yhdeksän kuukauden lykkäyksen ja hän luotti siihen, että hän tässä ajassa olisi joko kuollut tai onnistunut pakenemaan rannikolle, opittuaan tuntemaan punaisen jumalan ja hänen ihmeellisen äänensä lähteen. Aluksi oli hän luullut punaisen olevan jonkun jättiläismäisen patsaan, kuten Memnonin patsas, josta lähti erilaisia ääniä riippuen auringonpaisteesta johtuvista lämmön vaihteluista. Mutta senjälkeen kun eräässä taistelussa otettujen vankien uhraus oli toimitettu yöllä, kovassa sateessa, ei aurinko voinut näytellä mitään osaa ja kun punainen tällöin oli ollut vielä tavallista äänekkäämpi, hylkäsi Basset tämän otaksuman.

Balattan ja välistä miesten tahi toisten naisten seurassa sai hän kompasseineen vapaasti liikkua kolmelle suunnalle, mutta neljäs, missä punainen oli, oli tabu. Hän mielisteli Balattaa hiukan enemmän -- ja näki, että tämä pesi itseään useammin. Tuo ikuinen naisellisuus teki hänet mahdolliseksi mihin uhrauksiin hyvänsä rakkautensa vuoksi. Ja vaikkakin tytön pelkkä näkeminen saattoi Bassetin voimaan pahoin ja hän joutui suunniltaan epätoivosta koskettaessaan tätä ja vaikka tytön hirvittävä rumuus oli hänen silmissään kuin painajainen, ei hän kumminkaan voinut välttyä näkemästä, mitenkä viettien lait vaikuttivat tyttöön saattaen tämän oman elämän vähemmän kallisarvoiseksi kuin tulevan puolisonsa onnen. Julia eli Balatta? Missä oli ero? Tuo sivistyksen hellä ja pehmeä tuote, vaiko tämä alkuaikojen eläimellinen perikuva ihmisnaaraasta? Ei ollut mitään eroa.

Basset oli ennenkaikkea luonnontutkija, vasta toisessa sijassa ihminen. Hän teki kokeitaan syvällä Guadalcanalin viidakossa niinkuin olisi tehnyt niitä kemiallisessa laboratoriossaan. Hän nostatti teeskenneltyä hehkuaan villittäreen, Samalla kohottaen määräysvaltaansa saadakseen tämän näyttämään punaisen jumalan itselleen kasvoista kasvoihin. Tässä uusiutuu vanha juttu, tuumi hän, naisen täytyy maksaa, ja eräänä päivänä se tapahtuikin, kun he molemmat olivat pyydystämässä nimetöntä, tähän asti tuntematonta, pientä, mustaa kalaa, puoleksi ankeriasta, puoleksi suomuspeittoista, joka eli makeassa vedessä ja jota pidettiin täydellisenä herkkuna, joko sitten raakana tai paistettuna, tuoreena tai mädänneenä. Balatta syöksyi suin päin viidakkomaan liejuun, otti hänen nilkkansa käsiinsä, suuteli hänen jalkojaan ja päästeli kurnuttavia ääniä, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin Bassetin selkäpiitä. Tyttö pyysi, että Basset mieluummin tappaisi hänet kuin vaatisi tätä viimeistä todistusta hänen rakkaudestaan. Tyttö kertoi hänelle niiden kauheista rangaistuksista, jotka olivat rikkoneet punaisen tabun -- kokonaisen viikon piina, jonka yksityiskohtia tyttö likaan painautuneena vikisten kertoi, kunnes Basset ymmärsi, että hän oli vielä vain kokematon poika tiedoissaan, minkälaisiin hirmuisuuksiin ihmiset olivat valmiit ryhtymään toisiaan vastaan. Mutta Basset tahtoi yksipäisesti saada tahtonsa perille, hän tahtoi ratkaista punaisen laulun arvoituksen, vaikkakin tytön pitäisi kuolla pitkällä ja tuskallisella kuolemalla, kiljuen kauhusta. Ja Balatta, joka oli vain nainen, myöntyi. Tyttö kuljetti hänet kielletylle alueelle. Eräs jyrkkä vuori pisti esiin pohjoisesta ja kohtasi etelästä tulevan niemekkeen sulkien syliinsä joen, jossa he kalastivat, syväksi, pimeäksi rotkoksi. Kun he olivat menneet kappaleen matkaa rotkoa, kohosi tie jyrkästi kunnes he tulivat kalkkikivivyöhykkeelle, joka veti puoleensa Bassetin geoloogin silmät. Alinomaa kiiveten, vaikkakin hänen usein täytyi pysähtyä, niin väsynyt ja heikko hän oli, kulkivat he metsän peittämiä kukkuloita, kunnes tulivat autiolle ylätasangolle. Basset näki, että se oli mustaa, vulkaanista hiekkaa ja tiesi voivansa pienellä magneetilla vetää luokseen kokonaisen miehen kantamuksellisen teräväsyrjäisiä hiekkajyviä, joiden päällä hän käveli.

Pitäen Balattan kättä ja ohjaten häntä eteenpäin saapui hän sitten päämaaliin -- selvästi keinotekoiseen, suunnattomaan luolaan keskellä ylätasankoa. Katkelmia käsikirjasta merenkulkijoille Etelämerellä juolahti hänen mieleensä. Medana oli löytänyt saaret ja antanut niille Salomoninsaarten nimen, luullen löytäneensä tämän hallitsijan kuuluisat kaivokset. Basset oli nauranut vanhan merenkulkijan lapselliselle herkkäuskoisuudelle ja kuitenkin seisoi hän nyt itse syvyyden reunalla, joka täydellisesti muistutti Etelä-Afrikan timanttikaivoksia.

Mutta se, mitä hän näki alhaalla, ei ollut mikään timantti. Se oli pikemminkin helmi, helmenkimaltelevine, heijastavine väriloistoineen, mutta niin suuri, että kaikki maailman helmet yhteenkoottuina eivät riittäisi sitä muodostamaan; väriltään se ei ollut mikään helmi eikä mikään muukaan, johon sitä voisi verrata, sillä se oli punaisen jumalan väri. Ja Basset ymmärsi heti, että tämä oli punainen jumala. Täydellisesti ympyränmuotoinen kattila, läpimitaltaan runsaasti kaksisataa jalkaa ja syvyydeltään sata jalkana. Hän vertasi tätä väriä jaappanilaiseen lakkaan. Hän otaksui todellakin sen olevan jotain lajia kiilloitusta, jonka olivat saaneet aikaan ihmiset, mutta aivan liian hienoa, että olisi voinut otaksua sen olevan näiden villien työtä. Kirkkaampana kuin kirkas kirsikanpunainen oli väri niin rehevä kuin olisi se maannut punaisella pohjalla. Se kimalteli ja säteili auringon valossa kuin olisi se imenyt valovoimaa useista kerrostumisista punaista.

Turhaan koetteli Balatta suostutella häntä olemaan laskeutumatta alas. Tyttö heittäytyi suulleen maahan, mutta kun hän jatkoi kulkuaan spiraalinmuotoista tietä kattilan seinämiä myöten, seurasi tyttö häntä kyyristellen ja vaikeroiden pelosta. Että tämän punaisen ympyränmuotoisen kuilun kovertaminen oli maksanut paljon vaivaa, oli selvää. Ajatellessaan liittoutuneitten kahdentoista kylän asukkaita, heidän yksinkertaisia työaseitaan ja alkuperäisiä työtapojaan ymmärsi Basset, että tuhansien sukupolvien työ tuskin olisi saanut aikaan tätä tavatonta syvennystä.

Pohja oli peitetty ihmisluilla ja niiden välissä oli luonnottomia ja pahoin runneltuja kyläjumalia puusta ja kivestä. Muutamat, koristellut sopimattomilla totemikuvioilla ja -piirroksilla, olivat koverretut neljän- tai viidenkymmenen jalan pituisista puista. Hän pani merkille, että siellä ei ollut hai- ja kilpikonnajumalia, jotka olivat niin tavallisia rantakylissä ja häntä hämmästytti kypäriaiheisten kuvien runsaus. Mitä tiesivät nämä viidakkovillit Guadalcanalin pimeimmässä sopessa kypäreistä? Olivatko Medanan sotilaat kantaneet kypärää ja tunkeutuneet näin kauas useita satoja vuosia sitten? Mistä olivat viidakkomiehet muuten saaneet nämä aiheet?

Basset meni yli jumalanjätteillä ja luilla peitetyn lattian vikisevä Balatta kintereillään, astui punaisen varjoon ja meni niin lähelle korkeaa ja äkkijyrkkää seinää, että hän saattoi koskettaa sitä sormenpäillään. Ei, se ei ollut lakattu. Ei sen pinta myöskään ollut sileä, vaan reiällinen ja epätasainen, siellä ja täällä pilkkuja, jotka olivat todisteena kuumuudesta ja sulamisesta. Aine oli metallia, vaikkakin aivan erilaista metallia tahi metalli-alkuainetta, mitä hän tunsi. Mitä väriin tuli, johtui hän siihen vakaumukseen, että se ei ollut siveltyä. Se oli metallin oma väri.

Hän liikutti sormenpäitään, joita hän tähän saakka oli pitänyt aivan hiljaa, painoi ne vasten pintaa ja tunsi, kuinka koko jättiläismäinen pyörylä sai eloa ja antoi vastauksen. Uskomatonta! Niin kevyt kosketus niin äärettömän suureen massaan! Mutta se kaikui hänen sormenpäittensä kosketuksesta rytmikkäissä väreilyissä jotka muuttuivat kuiskauksiksi, suhinaksi ja muminaksi -- mutta ääni oli niin aivan uutta, niin ilkamoivan hillittyä, että se väreili kuin säteilevää herkkyyttä yllättävässä suloudessaan; oli kuin pieni keiju olisi puhaltanut torveen ja Basset oletti, että juuri sellaiselta kuuluisi, jos jumala soittaisi kelloa ja lähettäisi nämä ääniaallot läpi maailmanavaruuden maahan.

Hän heitti kysyvän katseen Balattaan, mutta tämä oli, kuullessaan hänen esiinkutsumansa äänen, heittäytynyt kasvoilleen maahan, missä hän voihkien makasi luitten välissä. Basset jatkoi ihmeen tutkimista. Se oli ontto ja ei ollut muodostunut mistään maassa tunnetusta metallista, oli lopputulos. Entisaikojen kansa oli aivan oikein antanut sille nimen Tähtienpoika. Ainoastaan tähdistä oli se voinut tulla ja se ei ollut minkään sattuman luoma. Se oli korkean älyllisen taidon tulos. Niin täydellinen muoto ja sellainen täsmällinen, määräperäinen onttous ei voinut olla sattuman luoma. Se oli aivan varmasti viisauden lapsi, etäisen ja käsittämättömän, joka työskenteli puhtaasti älyllisesti aineen kanssa. Hän tuijotti hämmästyneenä ihmeteosta ja hänen aivoissaan kohisi joukko villejä arvailuja koskeva tätä kaukaa tullutta vierasta, joka oli uskaltautunut läpi avaruuden yön, kiitänyt ohi tähtien ja seisoi nyt hänen yllään ja hänen edessään kärsivällisten ihmissyöjien esiinkaivamana kahden maailman ilmakehän tulikylpyjen kiilloittamana ja karkaisemana. -- Mutta oliko väri kuumuuden aikaansaama muunnos johonkin tunnettuun metalliin? Tahi oliko se tälle metallille ominainen? Hän pisti kynäveitsensä siihen saadakseen selville aineen laadun. Silmänräpäyksessä täyttyi koko kattila mahtavista kuiskauksista, terävästi vastustelevista, se oli melkein kullan kilinää, jos kilinä-sanaa voidaan käyttää kuiskauksista; niiden sävy nousi ja laski, ääniaaltojen molemmat päät uhkasivat lakata kiertelemästä ja yhtyä yhdeksi härän ärjyntää muistuttavaksi ääneksi, jonka hän monta kertaa oli kuullut tabu-välimatkalta.

Unohtaen kaiken varovaisuuden ja senkin, että se voisi maksaa elämän, huumaantuneena tästä yliluonnollisesta ja tavattomasta, kohotti hän käsivartensa voimakkaaseen iskuun veitsellä, mutta Balatta esti hänet. Tyttö nousi polvilleen ja epätoivoisella kauhulla löi käsivartensa hänen ympärilleen ja vannotti häntä pysähtymään. Villissä halussaan vaikuttaa häneen puri tyttö itseään käsivarteen, niin että hampaat tunkeutuivat luuhun saakka.

Hän tuskin huomasi mitä tyttö teki, mutta antoi koneellisesti myöten hellemmille vaikutteille ja pidätti veistään. Hänestä oli ihmiselämä kutistunut merkityksettömäksi tämän tähtien maailmoista tulleen valtavan muistutuksen edessä korkeammasta elämästä. Kuten tyttö olisi ollut koira, pakoitti hän pienen, ruman villitytön nousemaan ylös ja seuraamaan itseään kierroksella ympäri pyörylän. Kun hän oli mennyt kappaleen matkaa tapasi hän jotain kauheaa. Keskellä kaikkea muuta tunsi hän auringonpolttamat, surkastuneet jäännökset siitä yhdeksänvuotiaasta tytöstä, joka oli sattunut loukkaamaan Gngngn henkilökohtaista tabua.

Etäämpänä, jatkuvasti peitettynä luilla ja ihmisten ja jumalien kuvilla, jotka muodostivat lattian vanhaan uhrihuoneeseen, tapasi hän koneiston, joka saattoi punaisen jymisemään yli viidakoiden ja ruohotasankojen aina kauas Ringmanuksen rannalle. Se oli alkeellinen ja yksinkertainen kuten koko tuon punaisen täydellinen luoma. Jonkunlainen riippuva muurinmurtaja, viidenkymmenen jalan pituinen hirsi veistettyine jumalineen, toinen toisensa yläpuolella, jokainen kypärään puettuna ja jokainen istuen krokodiilin avatussa kidassa; laitos asetettiin liikkeelle köynnöskasveista punotun nuoran avulla pyramiidin huipulta, joka oli tehty kolmesta suuresta puusta. Pyramiidin puihin oli myöskin kuvattu irvisteleviä, karkeita jumalankuvia näytteeksi nykyään elävien ihmisten käsityksestä taiteesta ja jumalista. Muurinmurtajasta riippui liaaniköysi, jonka avulla hirsi voitiin suunnata ja asettaa voimakkaasti liikkeeseen mahtavaa punaisen kimaltelevaa seinää vastaan.

Täällä toimitti Ngurn jumalanpalveluksia omasta ja kahdentoista heimonsa puolesta. Basset nauroi kovasti, melkein kuin mieletön ajatellessaan, että tämä ihmeellinen sanantuoja, jonka viisaat olennot siivekkäänä olivat lähettäneet avaruuksien halki, oli pudonnut keskelle austraalianneekereitä ja tullut apinamaisten ihmissyöjävillien ja pääkallometsästäjäin palvomaksi. Oli niinkuin Jumalan sana olisi pudonnut lokaan ja rapakkoon helvetin pohjalle, kuin jos Jehovan kivitaululle kirjoitetut käskyt olisivat ripustetut eläintarhaan, tahi kuin jos vuorisaarna olisi pidetty raivoavien hullujen keskellä.

* * * * *

Viikot kuluivat hitaasti. Yöt vietti Basset omasta vapaasta tahdostaan noitatalon tuhkalattialla alati heiluvien, vähitellen savustuvien päiden alla. Syynä tähän oli, että tämä oli tabu halveksitulle naissukupuolelle ja senvuoksi turvapaikka Balattaa vastaan, joka tuli aina tunkeilevammaksi ja vaarallisemmaksi intohimossaan, mitä korkeammalle Etelänristi nousi ja luvattu hääpäivä lähestyi. Päivänsä kulutti Basset riippumatossa leipäpuun varjossa noitatalon ulkopuolella. Tähän ohjelmaan tuli keskeytys, kun hän hävittävien kuumekohtausten aika-ajottain tiedottomaksi saattamana makasi päiviä ja öitä pääkallotalossa. Hän ponnisteli voittaakseen kuumeen, saadakseen elää, jatkaakseen elämäänsä, tullakseen vahvaksi ja aina vahvemmaksi, kunnes hän eräänä päivänä olisi kyllin vahva uskaltaakseen yli ruohoaavikon ja tuon kaukaisen viidakkovyön kautta tullakseen rannalle, jossa voisi tavata jonkun laivan, joka oli värväämässä neekerityöntekijöitä. Hän palaisi sivistyneeseen maailmaan ja sivistyneiden ihmisten luo kertomaan toisten maailmojen sanansaattajasta, jota villi-ihmiset palvoivat ja joka makasi syvällä Guadalcanalin sydämessä.

Toisina öinä, maatessaan kauan valveilla leipäpuun alla, katsoi hän tuntikausia tähtien hidasta kulkua länteen, mustan viidakkoseinän taa, joka oli raivattu edemmäksi, että saataisiin avoin paikka kylää varten. Hänellä ei ollut niinkään pintapuoliset tiedot tähtitieteessä ja sairasta miestä huvitti tuumia näiden uskomattoman kaukaisten aurinkojen näkymättömiä maailmoita, joissa elämä aivankuin arka vieras hiipi esiin materian yömustista komeroista paistattaakseen itseään valossa. Hän saattoi yhtä vähän ajatella rajoja ajalle kuin avaruudelle. Ei mitkään syövyttävät radiumitutkimukset olleet horjuttaneet hänen käsitystään voiman säilymisestä ja aineen katoamattomuudesta. Taivaankappaleita on ollut kaikkina aikoina. Kaikkien täytyy noudattaa ja totella samoja lakeja. Senvuoksi, päätti ja tunnusti hän, täytyi maailmojen ja elämän olla jotain, jotka liittyvät kaikkiin aurinkoihin, niinkuin ne kuuluvat tähän erikoiseen aurinkoon ja hänen omaan aurinkokuntaansa. -- -- --

* * * * *

Ei mikään valkea mies ja vielä vähemmin joku muu mies jostain toisesta viidakkoheimosta ollut saanut nähdä punaista jumalaa säilyttämällä henkeään. Näin oli laki, jota Ngurn oli usein saarnannut Bassetille. On olemassa jotain, jota kutsutaan yleiseksi veljeydeksi, oli Basset usein vastannut hänelle. Mutta sen oli Ngurn juhlallisesti kieltänyt. Punainen ei ottanut huomioon mitään yleistä veljeyttä. Ainoastaan heimosta syntynyt mies saattoi nähdä punaisen ja säilyttää henkensä. Mutta nyt, kun Bassetin rikollisen salaisuuden tunsi ainoastaan Balatta, jonka suun pelko tulla uhratuksi punaiselle kuitenkin sulki, oli tilanne kokonaan toinen. Hänen tarvitsi vain voittaa uusiutuvat kuumekohtaukset, jotka heikonsivat häntä ja palata ihmisten ilmoille. Sitten tulisi hän takaisin tutkimusseurueen kanssa, ja vaikkapa koko Guadalcanalin väki pitäisi hävittää, pakoittaisi hän punaisen sydämestä esiin tiedonannon toisesta maailmasta meidän maailmallemme.