Part 1

Produced by Tapio Riikonen

PUNAINEN JUMALA

Kirj.

Jack London

Suomentanut

Aito Kare

Helsingissä, Kustannusliike Mimerva O.-Y., 1921.

SISÄLLYS:

Punainen jumala. Tuo lutka... Isä Tarwater.

PUNAINEN JUMALA.

Kas noin! Basset katsoi kelloonsa ja vertasi äkillistä jyrähdystä mielessään arkkienkelin pasuunantörähdyksiin. -- Kaupungin muurien, ajatteli hän, pitäisi luhistua tuollaisesta valtavasta ja vastustamattomasta käskystä. Lukemattomia kertoja oli hän turhaan koettanut keksiä syytä tuohon tavattomaan jyrinään, joka kuului läpi koko seudun, tunkeutuen ympärillä asuvienkin heimojen kyliin. Vuorensola, josta ääni tuli, kajahteli sen kovasta aaltoilusta kunnes se tulvi yli ja täytti taivaan ja maan valtavalla pauhinallaan. Sairaan hillittömällä mielikuvituksella kuvitteli hän sen olevan jonkun alkuajan titaanin, joka oli poissa suunniltaan epätoivosta ja vihasta. Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi ääni, kehoittavana ja käskevänä rajussa sävelvoimassaan ja tuntui, kuin olisi se ollut aiottu korvien kuultavaksi ulkopuolella meidän aurinkokuntamme ahtaita rajoja. Se sisälsi myös jyrisevän vastalauseen siitä, ettei ollut korvia, jotka kuulisivat ja ymmärtäisivät, mitä se tahtoi ilmituoda.

Sellaisena näyttäytyi se sairaan miehen mielikuvituksessa. Hän ponnisteli yhä ääntä eritellen. Se oli jyrisevä kuin ukkonen, pehmeä kuin kultaisen tiu'un ääni, ohut ja suloinen kuin jännitetyn hopeajousen näppäys -- ei, se ei ollut mitään tästä kaikesta, ei myöskään mitään tähän vivahtavaa. Hänen sanakirjassaan ja elämänkokemuksissaan ei ollut ilmaisutapaa tai miellettä kuvaamaan tätä ääntä.

Aika kului. Minuutit muuttuivat neljännestunneiksi, neljännestunnit puolitunneiksi ja yhä jatkui ääni; sen alkuperäinen äänivoima vaihtuu ehtimiseen, mutta siihen ei tullut uutta voimaa -- se himmeni, kajahti ja kuoli pois yhtä valtavana kuin oli alkanutkin. Muodostui kokonainen kaaos sekavaa mutinaa, lörpöttelyä ja kuiskauksia. Se vetäytyi vihdoin hitaasti pois, huokaus huokaukselta, jättiläissyliin, joka oli sen synnyttänytkin; se nyyhkytti esiin uhkaavia raivon kuiskauksia ja vietteleviä onnen kuiskauksia, koettaen saada itsensä kuulluksi, uskoa jollekin avaruudessa häilyvän salaisuutensa, jonkun suunnattoman kallisarvoisen ja tärkeän tiedon. Se muuttui kuin äänen haamuksi, joka oli kadottanut uhmansa ja lupauksensa ja muuttunut joksikin, joka jatkuvasti toistui sairaan miehen tietoisuudessa useita minuutteja sen jälkeen kuin se oli lakannut. Kun Basset ei enää voinut sitä kuulla, katsoi hän kelloonsa. Oli kulunut tunti siitä, kun arkkienkelin pasuunantörähdykset olivat kokonaan lakanneet.

-- Täälläkö kuoleman pimeys nielisi hänet? ajatteli Basset samalla kun hän muisti revolverinsa ja katseli kuumeen hävittämiä, luurankomaisia käsiään.

Mielikuvitus viekoitteli hänet vetämään suunsa hymyyn -- Childe Rolandille, joka vei taistelutorven huulilleen yhtä heikoin käsivarsin kuin hänkin. -- Oliko kulunut kuukausia vai vuosia, kysyi hän itseltään, kun hän ensi kerran Ringmanus-rannalla oli kuullut tuon salaperäisen kutsun? Hän ei olisi voinut vastata siihen, vaikka hänen elämänsä olisi ollut kysymyksessä. Pitkäaikainen sairaus oli ollut hirvittävä.. Hän oli tietoisesti voinut laskea useita kuukausia, mutta hän ei voinut laskea niitä pitkiä väliaikoja, jotka hän vietti horrostilassa. -- Kuinka oli kapteeni Batemanin laita neekeripyydystäjä "Narilla?" ihmetteli hän; ja oliko kapteeni Batemanin juoppo perämies jo kuollut deliriumiin?

Näistä tyhjistä tuumiskeluista johtui Basset ajatuksissaan eteenpäin muistellen kaikkea, mitä oli tapahtunut sen päivän jälkeen Ringmanuksen hiekkarannalla, kun hän ensi kerran kuuli äänen ja tunkeutui viidakkoon sen jälkeen. Sagawa oli tehnyt vastaväitteitä. Hänestä tuntui, kuin näkisi hän yhä edessään nuo ihmeelliset, pienet apinakasvot pelon valtaamina, selkä kuormitettuna luonnontuotteilla täytetyillä laatikoilla ja kädessä Bassettin perhosverkko ja haulikko, uikuttaen etelämeren englanninkielellään: "Minua olla liian pelkuri metsäss'. Ilkeä mies olla metsäss'".

Bassett hymyili surullisesti tätä muistellessaan. Pieni poikanen New Hanoverista oli pelännyt, mutta näyttänyt olevansa uskollinen ja hetkeäkään epäröimättä seurannut häntä pensaikkoon etsimään ihmeellisen äänen lähdettä. Se ei ollut mikään tulella kaiverrettu puunrunko, joka oli lähettänyt sodan julistuksiaan viidakkoon, oli Bassett sanonut itselleen. Hänen seuraava olettamuksensa ei myöskään ollut pitänyt paikkaansa, nimittäin se, että äänen lähde tai syy ei voinut olla kauempana kuin tunnin matkan päässä ja että hän helposti ehtisi takaisin iltapäiväksi "Nariin". "Iso melu ei olla hyvä, se olla paholainen", oli Sagawa selittänyt ja hän oli ollut oikeassa, sillä ennen päivän loppua oli hän saanut päänsä katkaistuksi. Bassettia puistatti. Sagawan oli varmaankin syönyt tuo ilkeä mies, joka "asustamas' metsäss'". Hän näki hänet edessään sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet viimeksi, isännän haulikko ja koko luonnontieteellinen kalusto riistettynä, maaten kapealla polulla, jossa hänet hetki sitten oli surmattu. Niin, kaikki oli tapahtunut minuutissa. Bassett oli nähnyt hänen kärsivällisesti ponnistelevan eteenpäin taakkoineen. Sitten olivat Bassettin omat onnettomuudet alkaneet. Hän katsoi huonosti parantuneita, typistettyjä vasemman käden etu- ja keskisormiaan ja hankasi niillä varovasti syvää arpea niskassa. Vaikkakin pitkävartista tomahawkia oli heilutettu salamannopeudella, oli hän ollut kylliksi nopea liikkeissään väistyäkseen syrjään ja osaksi välttyäkseen iskulta. Kaksi sormea ja ilkeä päähaava olivat olleet hinta, jonka hän oli saanut maksaa hengestään. Toisella kiväärinsä piipulla oli hän surmannut villin, joka oli vähällä ollut tehdä lopun hänen elämästään, ja toisella oli hän passittanut iankaikkisuuteen erään Sagawan yli kumartuneista metsäläisistä ja saanut ilokseen nähdä, että laukaus oli osunut juuri mieheen, joka juoksi pois Sagawan pää kainalossaan. Kaikki oli tapahtunut kädenkäänteessä. Ainoastaan hän itse, surmattu villi ja Sagawa olivat jälellä tuolla villisikojen tallaamalla polulla. Pimeästä viidakosta molemmin puolin ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän muisti selvästi, kuinka kauhistunut hän oli ollut. Ensimäisen kerran elämässään oli hän surmannut ihmisolennon ja hän tuli melkein sairaaksi inhosta nähdessään, mitä hän oli tehnyt.

Sitten oli jahti alkanut. Hän oli vetäytynyt villisikapolkua ylöspäin pakoon seuraajiaan, jotka olivat hänen ja rannan välillä. Heidän lukumääräänsä ei hän voinut arvata. Heitä voi olla yksi, mutta myöskin sata, niin hyvin pysyttäytyivät he piilossa. Että muutamat heistä olivat kavunneet puihin ja siellä kiipeilivät eteenpäin pitkin viidakkokattoa, siitä oli hän varma, vaikkei hän eroittanutkaan heistä muuta kuin vilahduksen silloin tällöin. Mikäli hän voi kuulla, ei mitään jousia jännitetty, mutta vähän väliä vinkuivat nuolet hänen ohitseen -- mistä ne tulivat, ei hän tietänyt -- tai sattuivat puiden runkoihin ja putoilivat maahan hänen viereensä. Ne olivat luupäisiä ja varustettuja höyhenvarsilla, ja höyhenet, jotka olivat reväistyt kolibrien rinnoista, kiilsivät kuin jalokivet.

Kerran -- nyt, kauan aikaa jälkeenpäin, hymyili hän tätä ajatellessaan -- oli hän huomannut yläpuolellaan varjon, joka silmänräpäyksessä pysähtyi, kun hän kohotti katseensa. Hän ei voinut eroittaa mitään, mutta päätti uskaltaa vaaran ja oli laukaissut suuren panoksen karkeita hauleja. Kirkaisten kuin hullu kissa oli varjo silloin romahtanut alas puidenkorkuisten sanajalkojen ja kämmekkäiden läpi ja pudonnut hänen jalkojensa juureen yhä ulvoen raivosta ja tuskasta sekä iskenyt hampaansa hänen paksuihin saappaisiinsa. Hän puolestaan ei myöskään jäänyt toimettomaksi, vaan oli vapaalla jalallaan tehnyt lopun ulinasta. Siitä saakka oli Basset niin tottunut erämaaelämään, että hän naurahti ihastuksesta, kun tämä muisto palautui hänen mieleensä.

Minkälainen yö olikaan seurannut! Ei ollut ihme, että hän oli saanut niin voimakkaan ja vaihtelurikkaan kuumekohtauksen, ajatteli hän muistellessaan unetonta, tuskallista yötä, jolloin haavoista johtunut kipu ei ollut mitään verrattuna tuhansien moskitokärpästen pistoksiin. Oli ollut mahdotonta estää niiden puremista, sillä hän ei ollut uskaltanut sytyttää tulta. Ne olivat kirjaimellisesti ruiskuttaneet hänen ruumiinsa täyteen myrkkyä, niin että hän päivän laskiessa oli hoippunut sokeasti eteenpäin melkein kiinniturvonnein silmin, välittämättä siitä, tulisiko hänen päänsä hakatuksi ja keitetyksi kattilassa kuten Sagawan. Kahdessakymmenessäneljässä tunnissa oli hän tullut lopen väsyneeksi niin sielultaan kuin ruumiiltaankin. Hän oli tuskin tajuissaan, niin hullu oli hän tuon hirmuisen myrkkyannoksen jälkeen. Useita kertoja laukaisi hän haulikkonsa hyvällä menestyksellä jälkeensä hiipiviä varjoja kohden. Pistävät päivähyönteiset ja mäkärät kiusasivat häntä tavattomasti ja hänen verinen haavansa houkutteli laumottain tungettelevia kärpäsiä, jotka takertuivat häneen kiinni ja jotka täytyi sivaltaa pois tahi musertaa rikki.

Kerran ennen päivän loppua kuuli hän jälleen tuon harvinaisen äänen, joka tuntui tulevan kaukaa, mutta kuitenkin mahtavasti voitti lähemmät sotarumpujen äänet metsässä. Jo tällöin teki hän erehdyksen. Luullen, että hän oli mennyt ohi äänen ja että se oli hänen ja Ringmanuksen rannan välillä, oli hän luullut kääntyneensä sitä kohden, vaikka olikin todellisuudessa kulkenut yhä syvemmälle ja syvemmälle salaperäisen saaren sydämeen. Sinä yönä ryömi hän banyanipuun juurien väliin ja nukkui nääntymyksestä, moskiittojen tehdessä hänen kanssaan mitä halusivat.

Seurasi sitten päiviä ja öitä, epäselviä kuin uni. Jotenkin selvästi muisti hän kumminkin tulleensa äkkiä keskelle neekerikylää ja nähneensä vanhusten ja lasten pakenevan viidakkoon. Kaikki, paitsi yhtä, olivat paenneet. Aivan lähellä yläpuolellaan oli hän kuullut vaikerrusta kuin olisi siellä ollut pelokas tai sairas eläin. Ja kun hän katsoi ylös, näki hän tytön tai nuoren naisen, joka riippui yhdestä käsivarrestaan polttavassa auringonpaisteessa. Hän oli ehkä riippunut siinä useita päiviä. Se näkyi hänen paisuneesta, ulosriippuvasta kielestään. Vielä hiukan elämää näkyi hänen kauhistuneessa katseessaan. Tyttö oli auttamattomasti kadotettu, ajatteli hän nähdessään kuinka turvonneet tytön jalat olivat, joka todisti, että hänen jäsenensä olivat runnellut ja luut murskatut. Hän päätti ampua tytön ja tähän päättyi näky. Hän ei voinut muistaa, oliko hän sen tehnyt vai ei, yhtä vähän kuin hän saattoi muistaa, kuinka oli joutunut kylään tai kuinka oli onnistunut hiipimään sieltä pois.

Monta irrallista kuvaa tuli ja meni Bassetin muistissa hänen läpikäydessään ajatuksissaan näitä hirveitä seikkailujaan. Hän muisti tulleensa erääseen toiseen, tusinan verran taloja käsittävään kylään, ja ajaneensa pyssyllään pakosalle kaikki muut paitsi erään vanhan miehen, joka oli kykenemätön pakenemaan ja joka sylki häntä ja kirosi ja vikisi hänen kaivaessaan esiin maauunin. Tämän hehkuvien kivien päältä hän veti paistetun porsaan, joka lähetti ruokahalua kiihoittavan tuoksun lehtikierrosten läpi, joihin se oli kääritty. Silloin oli hänet ensikerran vallannut käsittämätön julmuudenhalu. Syötyään ja porsaankinkku kädessään valmiina lähtemään oli hän suurennuslasillaan sytyttänyt erään majan olkikaton.

Mutta syvimmälle oli kuva kosteasta ja kärsivällisyyttä kysyvästä viidakosta syöpynyt Bassetin aivoihin. Se haisi suorastaan inhoittavalta ja siellä vallitsi ainainen hämärä. Harvoin tunkeutuivat auringonsäteet tämän sata jalkaa hänen päänsä päällä olevan lehtikatoksen läpi. Ja tämän katoksen alla aaltoili liikkuva virta kummitusmuotoisia tuhohyönteisiä elämän epäonnistuneimmissa muodoissa. Ne olivat syntyneet kuolemasta ja elivät kuolemasta. Kaikessa tässä liikkui hän ympäri liukuvien ihmissyöjävarjojen seuraamana, jotka eivät rohjenneet antautua taisteluun, mutta jotka varmasti ennemmin tai myöhemmin tulisivat syömään hänet. Basset muisti, että hän valoisampina hetkinään oli verrannut itseään haavoittuneeseen härkään, jota preeriakoirat seurasivat liian pelkureina tappelemaan tämän kanssa hänen lihastaan, vakuutettuina siitä, että tämä ehdottomasti lopuksi kaatuisi ja he saisivat tyydyttää himonsa. Niinkuin härkä sarvillaan ja kavioillaan piti preeriakoirat matkan päässä, herätti hänenkin pyssynsä pelkoa näissä Salomoninsaarten villeissä, näissä hämäräperäisissä kummitusviidakkomiehissä Guadalcanalin saarella.

Silloin tuli hän hedelmällisille tasangoille. Äkkiä loppui viidakko kuten Jumalan kädessä olleen miekan poikkileikkaamana. Tämä viidakkoreuna, pystysuora ja yhtä musta kuin ne inhoittavat salaisuudet, joita se kätki syvyydessään, kohosi suorana sadan jalan korkeuteen. Ja heti sen laidasta alkoi ruoho -- pehmeänä, hienona laidunruohona, joka olisi ihastuttanut mitä maamiestä hyvänsä samoinkuin hänen karjaaansakin, ja joka levitti sametinhienoa vihreyttään yli peninkulmaisten tasankojen suuren saaren selänteelle, sen korkealle harjanteelle, jonka joku alkuaikainen maanjäristys oli paiskannut esille hammasmaisena, troopillisten sateiden syövyttämänä, mutta vielä murentumattomana. Mutta ruoho! Hän oli kahlannut sitä kymmenen, kaksitoista metriä ja heittäytyi sitten kasvoilleen hengittäen sen tuoksua ja tahtomattaan purskahtaen itkuun.

Hänen itkiessään oli tuo ihmeellinen ääni alkanut jymistä jälleen -- jymistä, hän oli usein ajatellut, oliko oikein käyttää sitä sanaa jostakin niin mahtavasta ja samalla kertaa niin hivelevän suloisesta äänestä. Hän ei ollut sellaista koskaan kuullut. Ja mahtava se oli ja siinä oli sellainen syvä sointu kuin olisi se tullut kummituksen kuparinielusta. Ja kuitenkin houkutteli se hänet tämän peninkulmien levyisen ruohoaavikon yli, ja se oli kuin siunaus hänen kauan kiusatulle ja tuskien raatelemalle sielulleen.

Hän huomasi loikovansa ruohossa märin kasvoin, mutta ei enää nyyhkyttäen, vaan kuunnellen ääntä ja ihmetellen, kuinka hän oli voinut kuulla sen Ringmanuksen rannalle. Muutamat sattumalta yhtyneet ilmavirrat, ajatteli hän, olivat tehneet mahdolliseksi, että ääni tunkeutui niin kauas. Sellainen sattuma voi tapahtua kerran tuhannessa tai ehkä kerran kymmenessätuhannessa päivässä, mutta se ainoa päivä, jona tämä oli tapahtunut, oli ollut juuri se päivä, jolloin hänet oli laskettu maihin "Narista" hänen mennäkseen ja täydentääkseen muutaman tunnin ajan kokoelmiaan. Hän oli erikoisesti etsinyt erästä viidakkoperhosta, jonka siipien väli oli jalan levyinen, yhtä sametin tumma värittömyydessään kuin viidakonkatto, jonkavuoksi se elikin korkealla puussa, niin että sitä ei voinut saada alas muuten kuin haulikonlaukauksella. Tämän vuoksi oli Sagawa kantanut hänen kaksipiippuistaan.

Kaksi päivää ja yötä oli hän kulkenut päästäkseen yli tämän vihertävän ruohovyön. Hän oli kokenut vaikeita kärsimyksiä, mutta takaa-ajo oli loppunut viidakon reunaan. Ja hän olisi kuollut janoon, ellei ukkossade seuraavana päivänä olisi valanut häneen uutta elämää.

Ja sitten oli Balatta tullut. Ensimäisessä varjossa, päästyään ruohoaavikon yli vuoriviidakkoon, oli Basset laskeutunut maahan kuollakseen. Ensiksi oli tyttö huudahtanut ihastuksesta nähdessään kuinka avuton hän oli ja aikonut lyödä hänen pääkuorensa sisään paksulla puunoksalla. Se oli ehkä hänen täydellinen avuttomuutensa, joka oli hellyttänyt tytön tahi ehkäpä tämän naisellinen uteliaisuus esti häntä. Joka tapauksessa pidättäytyi hän Bassetin kohottaessa silmänsä uhkaavan iskun alla, ja hän näki tytön tarkastelevan itseään mielenkiinnolla. Mikä erikoisesti tyttöä ihmetytti, olivat hänen siniset silmänsä ja valkea ihonsa. Tyttö oli aivan kylmäverisesti kyykistynyt alas hänen viereensä, sylkenyt hänen käsivarrelleen ja sormenpäillään hieronut pois päivien ja öiden lian ja viidakkoliejun, joka värjäsi hänen synnynnäisen valkean ihonsa.

Ja tytössä oli kaikki häntä ihmetyttänyt, sillä hänessä ei ollut mitään, joka muistutti tavallisia naisia. Hän hymyili heikosti ajatellessaan tyttöä, sillä tämä oli ollut yhtä tietämätön vaatteista kuin Eeva ennen viikunanlehtijuttua. Hän oli samalla kertaa tanakka ja laiha harvinaisen pitkin käsin ja jaloin, lihakset kuin nuora, peittyneenä jo lapsuudesta saakka likakerrokseen yhdestä ja toisesta sadekuurosta huolimatta. Tyttö oli rumin perikuva naisesta, minkä hän pitkänä tutkimusaikanaan koskaan oli tavannut. Hänen rintansa oli samalla kertaa kypsynyt ja nuorekas, ja mikään muu ei muistuttanut hänen naisellisesta turhamaisuudestaan kuin porsaansaparo, joka oli pistetty riippumaan hänen vasemman korvalehtensä nipukkaan. Saparo oli niin äsken leikattu, että siitä vielä tippui verta hänen olkapäälleen, hyytyen siihen kuin vahakynttilän pisarat. Ja hänen kasvonsa! Vääntynyt ja kurttuinen yhtymä apinan piirteitä, suu, joka oli nipistetty sisään pitkän ylähuulen alapuolella ja välittömästi yhtyi sisään kääntyneeseen leukaan, ja pari tihruisia, surkeita silmiä, jotka räpyttelivät kuin marakatin silmät rautagallerian takana.

Ei edes vesi, jota tyttö lehdessä kantoi hänelle eikä vanha, puoleksi mädäntynyt porsaanpaistikaan, jota tämä tarjosi hänelle, voinut lieventää tytön hirveätä rumuutta. Kun hän oli hetken vastahakoisesti syönyt, ummisti hän silmänsä päästäkseen näkemästä tyttöä, vaikkakin tämä ehtimiseen kaivoi hänen silmänsä auki katsoakseeen niiden sinistä väriä. Silloin kuului ääni. Basset tiesi, että se oli lähempänä, paljon lähempänä, ja vaikka hän oli kulkenut niin pitkiä, väsyttäviä teitä sen jälestä, tiesi hän sen vielä olevan monen tunnin matkan päässä. Tyttöön teki se yllättävän vaikutuksen. Tämä käänsi kasvonsa poispäin ja voihki hampaiden kalistessa kauhusta. Mutta kun ääni oli elämöinyt kokonaisen tunnin, sulki Basset silmänsä ja vaipui uneen Balattan lakaistessa hänestä sillä välin kärpäsiä.

Hänen yöllä herätessään oli tyttö poissa. Mutta Basset tunsi voimistuneensa ja olevansa nyttemmin niin moskiittomyrkyn kyllästämä, ettei enää tuntenut sen aikaansaamaa tulehdusta, ja hän sulki silmänsä nukkuen keskeytymättä auringonnousuun. Hetken kuluttua tuli Balatta takaisin mukanaan puoli tusinaa naisia, jotka vaikkakin rumia, selvästikään eivät olleet niin epämuodostuneita kuin hän. Tytön käytöksestä näkyi, että hän piti Bassettia löytötavaranaan, omana omaisuutenaan, ja ylpeys, jolla tyttö näytteli häntä muille, olisi ollut naurettava, jollei Bassetin tila olisi ollut niin epätoivoinen.

Vielä senkin jälkeen, kun hän tämän hirmuisen vaelluksen jälkeen lyyhistyi kokoon kylän noitatalon eteen leipäpuiden varjoon, oli tyttö näyttänyt suurta kekseliäisyyttä koettaessaan saada hänet pitää. Ngurn -- Basset sai sittemmin tietää hänen olevan kylän poppamiehen, papin eli puoskarin -- oli tahtonut saada hänen päänsä. Kaikki nämä irvistelevät ja vääntelevät apinaihmiset, jotka olivat yhtä eläimellisiä ja alastomia kuin Balattakin, olivat tahtoneet saada hänen ruumiinsa paistinuuniinsa. Silloin vielä ei hän ymmärtänyt heidän kieltään, jos voidaan käyttää sanaa kieli niistä yksinkertaisista äänistä, joilla he ilmaisivat ajatuksensa. Mutta Basset oli kyllä ymmärtänyt, mistä he olivat riidelleet, erikoisesti silloin, kun he nipistelivät, rutistelivat ja peukaloivat hänen ruumistaan aivankuin olisi hän ollut teuraseläin.

Balattan oli ollut pakko luopua vaatimuksistaan, kun tapahtui jotakin odottamatonta. Erään miehistä, joka oli uteliaisuudesta sormeillut Bassetin pyssyä, onnistui jännittää hana ja laukaista se. Perän isku miehen vatsakuoppaan ei ollut pahin seuraus, sillä haulipanos oli murskannut erään metrin päässä seisoneen riitelijän pääkuoren.

Myöskin Balatta oli paennut muiden kera ja sillä välin kun he palasivat, oli Basset ottanut pyssynsä, vaikka hänen aistinsa alkoivat samentua kuumekohtauksesta. Hänen hampaansa kalisivat vilusta ja hänen sumenevat silmänsä näkivät tuskin mitään, mutta hän piti kuitenkin yllä häipyvää tajuntaansa siksi, kunnes oli herättänyt villeissä kunnioitusta yksinkertaisilla noitakeinoillaan, kompassilla, taskukellolla, suurennuslasilla ja tulitikuilla. Lopuksi oli hän asiaankuuluvalla, kauhua herättävällä juhlallisuudella ampunut kuoliaaksi porsaan pyssyllään ja sitten kadottanut tajuntansa.

Basset koetteli käsivarsilihaksiaan nähdäkseen, kuinka paljon voimia hänellä oli jälellä, ja nousi hitaasti ja horjuen. Hän oli hirveästi laihtunut, mutta koko toipumiskautenaan niiden monien kuukausien aikana, jolloin hän oli ollut sairaana, ei hän koskaan ollut tuntenut itseään näinkään voimakkaaksi kuin nyt. Hän pelkäsi uutta taudinkohtausta, sillä hänellä oli ollut niitä monta. Ilman lääkkeitä, vieläpä ilman kiniiniäkin oli hänen onnistunut pitää itsensä hengissä tässä mitä vaarallisimmassa ilmasto- ja malariakuumeen pesässä. Mutta voisiko hän jatkuvasti kestää? Se oli hänen alituinen kysymyksensä. Hänhän oli tiedemies ja hän ei tahtonut kuolla ennenkuin hänen oli onnistunut ratkaista äänen salaisuus.

Keppiin nojaten horjui hän nuo muutamat askeleet noitataloon, missä kuolema ja Ngurn hallitsivat. Noitatalo oli Bassettin mielestä melkein yhtä inhoittavan pimeä ja pahalta haiseva kuin viidakko. Mutta siellä sisällä saattoi hän aina tavata rakkaan ammattiveljen ja puhetoverin Ngurnin, joka aina oli valmis kertomaan juttuja tai keskustelemaan istuessaan tuossa kuolemantuvassa ja sen himmeässä savussa nokkelasti käännellessään ja väännellessään ihmiskalloja, jotka riippuivat katon kannattimissa. Pitkän sairautensa toipumisajat oli Basset käyttänyt oppiakseen ne sielutieteelliset perusteet ja lausumisvaikeudet siinä kielessä, jota Ngurnin, Ballattan ja Gngngn heimo puhui. -- Gngngn oli se tyhjäpäinen, nuori päällikkö, joka kulki Ngurnin talutusnuorassa ja oli, niinkuin kuiskailtiin, Ngurnin poika.

-- Puhuuko punainen tänään? kysyi Basset, joka oli jo tottunut vanhan miehen iljettävään puuhaan siinä määrin, että hän alkoi tuntea mielenkiintoa polttamisprosessin edistymiseen.

Tuntijan katsein tarkasteli Ngurn kalloa, joka hänellä tänään oli työn alla.

-- Viipyy kymmenen päivää ennenkuin voin sanoa "valmis", sanoi hän. Ei koskaan ole kellään ollut valmistettavanaan tällaisia päitä.

Basset hymyili itsekseen ukon vastahakoisuudelle puhua hänen kanssaan tuosta punaisesta. Niin oli aina ollut. Ei milloinkaan missään olosuhteissa ollut Ngurn tai joku muu tästä ihmeellisestä heimosta antanut hänelle pienintäkään vihiä punaisen oikeasta olemuksesta. Ruumiillistunut täytyi tuon punaisen olla voidakseen päästää tuon ihmeellisen äänen, ja vaikka häntä kutsuttiin punaiseksi, ei Basset ollut varma siitä, että punainen todella oli hänen värinsä. Hänen tekonsa ja hänen voimansa olivat kyllä riittävän punaisia päättäen niistä hämäristä viittauksista, joita Basset oli kuullut.

-- Punainen, oli Ngurn sanonut, ei ollut ainoastaan suunnattomasti naapuriheimojen jumalia voimakkaampi, janoten aina elävien ihmisuhrien punaista verta, vaan vieläpä itse naapurijumaliakin uhrattiin ja kidutettiin hänelle. Hän oli jumalana tusinalle samanlaisia liittoutuneita kyläkuntia kuin tämä, joka oli liiton keskipiste ja johtava kylä. Kiitos punaisen jumalan olivat monet vieraat kylät tulleet hävitetyiksi, vieläpä aivan poispyyhkäistyiksi ja vangit uhratuksi punaiselle. Niin oli meidän päivinämme ja niin oli ollut ammoisista ajoista vanhojen perintätietojen mukaan. Kun hän, Ngurn, oli nuorimies, olivat heimot kaukaa ruohoaavikon takaa tehneet hyökkäyksen kylään. Syntyneessä taistelussa olivat Ngurn ja hänen miehensä ottaneet monta vankia. Yli kymmenen tusinaa lapsia oli vuodattanut verensä punaiselle ja monen monet miehet ja naiset vielä sen lisäksi.

Jymisyttäjä oli toinen Ngurnin antama nimi salaperäiselle jumalalle. Välistä kutsuttiin häntä myöskin Suureksi huutajaksi, Jumala-ääneksi, Linnunkurkuksi, häneksi, jolla oli sointuvampi ääni kuin hunajalinnulla, Auringonlaulajaksi ja Tähtien pojaksi.