Part 9

Sitten Upsalan penkki pyysi puheenvuoroa. Se yhtyi asiallisesti täydelleen edelliseen puhujaan ja oli hienotajuisella korvallaan käsittänyt esitelmässä jotain muinaista miekankalskahdusta; nyt tahtoi se itse puolestaan puhua jotain yhtiöaatteesta, aatteena, mutta pyysi saada selittää, että yhtiö ei ollut keräymä rahoja, ei joukko henkilöitä, vaan yhtiö oli siveellinen persoonallisuus ja sellaisenaan syyntakeeton --

Nyt syntyi sellainen nauru ja puhelu salissa, että selostaja ei voinut saada sen enempää selkoa esitelmästä, joka päättyi siihen, että isänmaan edut olivat kyseessä, käsitteen mukaisesti katsottuna, ja että, ellei anomusta hylätä, isänmaan etuja lyötäisiin laimin ja valtio siten joutuisi vaaraan.

Sitten esitti kuusi puhujaa päivällisiin asti otteita Ruotsin virallisesta tilastosta, Naumannin perustuslaeista, lakitieteellisestä käsikirjasta ja Gööteporin Handelstidningistä, josta oli aina seurauksena, että isänmaa joutuisi vaaraan, jos Kun. Maj. selitettäisiin puolestaan vastuunalaiseksi kaikista yhtiöistä, joiden säännöt se oli hyväksynyt, ja että isänmaan edut olivat alttiina. Joku oli kyllin rohkea väittämään, että isänmaan edut olivat arpanappulan varassa, mutta toiset katsoivat niiden olevan yhden ainoan kortin varassa, muutamain mielestä ne riippuivat yhdestä hiuskarvasta, mutta viimeinen puhuja esitti, että ne riippuivat yhdestä langasta.

Kun päivällistunti tuli, evättiin anomukselta lähete valiokuntaan; s.t.s.: isänmaa pääsi kulkemasta valiokuntamyllyn, kansliasihdin, valtion silppuarkun, klubilihdan ja sanomalehtiloukun läpi. Isänmaa oli pelastettu! Isänmaa parka!

YHDEKSÄS LUKU.

Tilauksia.

Carl Nicolaus Falk ja hänen rakas vaimonsa istuivat kahvipöydän ääressä eräänä aamuna jonkun aikaa edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien jälkeen. Herra ei ollut, vastoin tapaansa, puettuna yötakkiin ja tohveleihin, ja rouvalla oli yllään kallis aamutakki.

-- Niinpä niin, he kävivät täällä eilen valittamassa surua kaikki viisi -- sanoi rouva iloisesti nauraen.

-- Se nyt on itse...

-- Nicolaus! Muista! Nyt on pöytä puhdas!

-- Mitäs silloin pitää sanoa, kun suuttuu?

-- Ensiksikin, ei suututa, vihastutaan! Ja sitten voihan sanoa: "Sehän nyt on merkillistä!"

-- No sehän nyt on merkillistä, että sinä aina tarjoilet minulle epämiellyttäviä asioita. Ole puhumatta sellaisesta, mikä minua ärsyttää.

-- _Vihastuttaa_, ukkoseni! -- Vai niin, minun pitää kantaa kaikki huoleni yksinään, mutta sinä aina kasaat. --

-- Sälytät, sanotaan!

-- Kasaat, sanotaan, minun päälleni vihasi. Kuules! Sitenkö sinä lupasit naimisiin mennessämme?

-- Kas niin! Ei viisasteluja, eikä logiikkaa! Jatka vain! He olivat täällä kaikki viisi, äiti ja viisi sisartasi!

-- Neljä sisartani! Sinä et juuri suuresti sukuasi rakasta!

-- Sinun sukuasi! No, et sinäkään!

-- En! Minä en pidä heistä!

-- No, he olivat täällä ja valittivat sitä, että lankosi oli ajettu pois virastosta, ja sen olivat he lukeneet Isänmaasta. Eikö ollut niin?

-- Oli! Ja sitten olivat siksi hävyttömiä, että sanoivat minulle, ettei minulla enää ole mitään oikeutta olla röyhkeä.

-- Ylpeä, eukkoseni!

-- Röyhkeä, sanoivat he; minä en koskaan olisi alentunut käyttämään sellaista sanaa!

-- No, mitä sinä vastasit? Annoit kai heitä kynsille.

-- Annoin, siitä saat olla varma! Ja niin, että muori uhkasi olla koskaan tulematta minun ovieni sisäpuolelle.

-- Ei, sanoiko hän niin? Luuletko hänen pitävän sanansa?

-- En, sitä en luule! Mutta varmaa on, että ukko...

-- Elä sinä kutsu isääsi ukoksi, niin että joku kuulee.

-- Luuletko, että niin tekisin! Kuitenkaan ei ukko -- näin meidän kesken -- enää tule koskaan tänne.

Falk vaipui syviin mietteisiin. Sitten hän jatkoi:

-- Onko sinun äitisi ylpeä? Onko häntä helppo loukata? Minä niin epämieluisasti loukkaan ihmisiä, kuten tiedät! Sinun täytyy sanoa minulle hänen heikot, arat puolensa, niin minä koetan olla kajoamatta niihin.

-- Onko hän ylpeä? Tavallaan, sen kai tietänet. Jos hän esimerkiksi saisi kuulla, että meillä on ollut kutsut, joihin ei häntä eikä sisaria oltu pyydetty, niin ei hän koskaan enää tulisi tänne.

-- Varmastiko?

-- Varmasti, siitä voit olla vakuutettu!

-- Se nyt on merkillistä, että hänen säätyisensä ihmiset...

-- Mitä sinä sanot?

-- No -- no! Että naiset voivat olla niin tunteellisia! Kuules, miten on sinun yhdistyksesi laita nykyään? Miksi sinä sitä nimitit?

-- "Naisen oikeuksien puolesta"!

-- Mitä oikeuksia ne muka ovat?

-- Että nainen saa itse hallita omaisuuttaan.

-- No, etkö sinä saa?

-- En, minä en saa!

-- No, mitäs omaisuutta sinulla sitten on, jota et saa hallita?

-- Puolet sinun omaisuudestasi, ukkoseni! Naimaosani!

-- Herra varjele, kuka sinulle tuollaisia tuhmuuksia on opettanut?

-- Ne eivät ole mitään tuhmuuksia, se on ajanhenkeä näetkös! Uusi lainsäädäntö tulisi tällainen: minä saisin puolet mennessäni naimisiin ja sillä puolella saisin minä ostaa, mitä tahdon.

-- Ja kun olet ostanut sen loppuun, niin saisin minä kuitenkin elättää sinut? Se olisi kauniisti tehty!

-- Olisit siihen pakotettu, sillä muutoin saisit työhuonetta! Niin säätää laki siitä, joka ei tahdo elättää vaimoaan.

-- Ei, kuulehan, tämä menee liian pitkälle! Mutta kaikissa tapauksissa. Onko teillä ollut kokousta? Mitä väkeä siinä oli? Kerro!

-- Me vielä vaan laittelemme sääntöjä, alustavissa kokouksissa.

-- No, mitä ihmisiä niissä käy?

-- Revisorin rouva Hornan ja hänen armonsa Rehnhjelm nyt aluksi.

-- Rehnhjelm! Se on koko hyvä nimi! Luulen kuulleeni sen ennenkin. Mutta eikö ollut kysymys jostain ompeluseurasta myöskin, jonka te muodostaisitte?

-- Perustaisitte, sanotaan! Oli kyllä, ja voitko ajatella, että pastori Skåre tulee lukemaan jonakin iltana.

-- Pastori Skåre on mainio saarnamies ja hän seurustelee suuressa maailmassa. Se on oikein, eukkoseni, että kartat huonoa seuraa. Ei mikään ole vahingollisempaa ihmiselle kuin huono seura. Sen sanoi isäni aina eläissään, ja se on ollut minun ankarimpia periaatteitani.

Rouva poimi leivänmuruja ja koetti niillä täyttää tyhjän kahvikuppinsa, herra etsi liivintaskustaan hammastikun kaivaakseen sillä pois hampaastaan sinne tarttunutta kahvia.

Aviopuolisot olivat toistensa seurassa noloina. He tunsivat toistensa ajatukset ja tiesivät, että se, joka äänettömyyden katkaisisi, sanoisi jonkun tuhmuuden, jotain moitteenalaista. He valikoivat mielessään uusia aiheita, koettelivat niitä, mutta huomasivat ne kelvottomiksi; kaikki olivat ne jossain yhteydessä tahi ainakin ne voi saattaa johonkin yhteyteen sen kanssa, mitä edellä oli sanottu. Falk koetti keksiä jotain vikaa tarjoamisessa, joka voisi herättää hänen paheksumistaan. Rouva katseli ulos ikkunasta nähdäkseen, tulisiko jotain muutosta ilmassa, mutta -- turhaan.

Silloin tuli palvelija ja heitti pelastavan oljenkorren sanomalehtien muodossa, samalla ilmottaen notario Levinin.

-- Pyydä odottaa! käski herra.

Sitten antoi hän saappaiden karjua hetken aikaa poikki lattian, jotta odottaja parka eteisessä aikoinaan saisi tiedon hänen korkeasta saapumisestaan.

Levin, johon vasta-keksitty eteisessä odottaminen oli tehnyt eloisan vaikutuksen, saatettiin lopuksi vapisevana herran huoneeseen, jossa hänet vastaanotettiin lyhyesti kuten ainakin anoja.

-- Onko sinulla paperi mukanasi? kysyi Falk.

-- Luullakseni on, vastasi hämillään oleva, ja kaivoi esiin tukun maksuosotuksia ja vekselilomakkeita kaikenlaatuisia ja suuruisia. -- Mihin pankkiin veli mieluummin haluaa? Minulla on papereita kaikkiin paitsi yhteen?

Huolimatta hetken juhlallisuudesta täytyi Falkin hymyillä nähdessään puoleksikirjotettuja maksuosotuksia, joista puuttui toinen nimi, kirjotettuja vekselejä ilman hyväksyjää ja valmiiksi kirjotettuja vekselejä, jotka oli hylätty.

-- Otamme kai Köydenpunojain pankin, sanoi Falk.

-- Se tosiaankin on ainoa, joka ei kelpaa, -- sillä -- siellä minut tunnetaan!

-- No Suutarien pankki, Räätälien pankki, mikä tahansa, mutta pian!

Yhdyttiin Nikkarien pankista.

-- Nyt, sanoi Falk, katseessaan ilme, kuin hän olisi ostanut toisen sielun. Nyt pitää sinun hankkia itsellesi uudet vaatteet, mutta univormuräätäliltä, jotta sitten voit saada vormusi velaksi.

-- Vormuni? Ei sitä kukaan käytä...

-- Vaiti, kun minä puhun! Sen pitää olla valmiina nousevalla viikolla torstaina, jolloin minun luonani on suuret kutsut. Tiedäthän, että minä olen myynyt puotini varastoineen ja että minä huomenna saan tukkukauppiaan arvonimen.

-- Oo, toivotan onnea...

-- Vaiti, kun minä puhun! Nyt menet vieraisille Skeppsholmeniin. Kavalalla seurustelutavallasi ja tavattomalla ominaisuudellasi osata puhua pötyä olet sinä onnistunut voittamaan puolellesi anoppini. No! Sinun tulee kysyä häneltä, mitä hän piti suurista kutsuista sunnuntaina täällä meillä.

-- Täällä? Oliko sinulla...

-- Vaiti ja tottele sinä vain! -- Silloin hän tulee kiukusta viheriäiseksi ja kysyy, olitko sinä kutsuttu? Sinä et tietenkään ollut, kosk'ei täällä mitään kutsuja ole ollutkaan! No! Te ilmaisette molemminpuolisen tyytymättömyytenne, tulette hyviksi ystäviksi, parjaatte minua, sillä minä tiedän, että sen sinä osaat; mutta sinun pitää kehua vaimoani! Ymmärrätkö?

-- En, en oikein.

-- Sitä sinun ei tarvitsekaan, ainoastaan totella! Yksi asia vielä: voit sanoa Nyströmille, että minä olen tullut ylpeäksi, enkä tahdo enää seurustella hänen kanssaan. Sano se suoraan, niin puhut kerrankin totta! -- Ei, seis! Annetaan sen olla, vielä jonkun aikaa. Menet hänen luokseen, puhut torstain merkityksestä, selität hänelle suuria etuja, monia hyviä töitä, loistavia toiveita j.n.e. Ymmärräthän.

-- Ymmärrän.

-- Mutta sitten viet käsikirjotuksen kirjapainoon ja -- sitten --

-- Sitten me hänet syöksemme alas!

-- No, jos haluat siten sanoa, niin oli menneeksi!

-- Ja minä luen runon kutsuissa ja jaan sitä?

-- Hm, niin! Vielä yksi asia! Koeta tavata veljeäni! Ota selville millaisissa oloissa hän nykyään on ja kenen kanssa hän seurustelee! Tungettele hänen seuraansa ja varasta hänen luottamuksensa -- se on helppoa; rupea hänen ystäväkseen! Kerro hänelle, että minä olen pettänyt häntä, sano hänelle, että olen ylpeä, ja kysy häneltä, paljonko hän vaatii, jos suostuu muuttamaan nimensä!

Levinin valkoisten kasvojen yli kulki ohut viheriä varjo, jonka piti olla olevinaan punehdusta.

-- Tuo viimeinen oli hieman ilkeätä, sanoi hän.

-- Mitä? Kuules nyt! Vielä yksi asia! Liikemiehenä tahdon minä, että asiani ovat järjestyksessä. Menen takuuseen niin ja niin suuresta summasta; minä saan sen maksaa -- sehän on selvä!

-- Oo -- oo!

-- Ah, älä löpise! Kuolemantapauksen sattuessa, ei minulla ole minkäänlaista vakuutta. Kirjota minulle tämä velkakirja, joka on asetettu omistajalle ja maksettavaksi vaadittaessa; sehän on vain muotoseikka!

Kuultuaan sanan omistajalle kulki heikko väristys läpi Levinin jäsenten, ja hän tarttui epäröiden kynään, vaikka tiesikin, ettei enää ollut mahdollista peräytyä. Hän näki joukon puolisiistejä miehiä seisomassa kujana kepit kädessä, silmälasit nenällä ja povitaskut pullollaan leimattuja papereita; hän kuuli naputuksia oville, juoksua rappusissa, kutsuja, uhkauksia, lykkäysaikaa; kuuli raastuvan kellon lyövän, kun miehet tekivät kunniaa espanjanruokoisilla kepeillään, ja hänet vietiin jalkaraudoissa mestauspaikalle, jossa hän itse päästettiin vapaaksi, mutta hänen kansalaiskunniansa joutui piilun alle ihmisjoukkojen riemuitessa.

Hän allekirjotti. Vastaanotto oli lopussa.

KYMMENES LUKU

Sanomalehtiosakeyhtiö Harmaaviitta.

Ruotsi oli työskennellyt 40 vuotta saavuttaakseen sen oikeuden, jonka jokainen täysi-ikäisyyden saavuttanut tapaa saada. Oli kirjotettu lentokirjasia, perustettu sanomalehtiä, viskattu kiviä, syöty illallisia ja pidetty puheita; oli pidetty kokouksia ja kirjotettu anomuksia, matkustettu rautateitse, puristettu käsiä, muodostettu vapaaehtoisia joukkoja, ja niin lopulta saatiin suurella jyryllä se, mitä tahdottiin. Innostus oli suuri ja oikeutettu. Ooperakellarin vanhat koivupöydät tulivat valtiollisiksi puhujalavoiksi, reformipunssin höyryt kasvattivat siellä monta politikkoa, jotka sitten pitivät suurta melua, reformisikarien käry herätti monta kunnianhimoista unelmaa, jotka sitten eivät toteutuneet; vanha tomu pestiin pois reformisaippualla ja luultiin, että kaikki oli hyvin, ja niin mentiin paljon puuhan jälkeen maata, odottamaan loistavia seurauksia, jotka nyt tulisivat itsestään. Nukuttiin parisen vuotta, mutta kun herättiin, oli edessä todellisuus, ja luultiin, että oli erehdytty. Yhtä ja toista napinaa kuului; niitä valtiomiehiä, joita äsken oli kohotettu pilviin, alettiin tarkastaa lähemmin; olipa yksin opiskelevan nuorisonkin joukossa sellaisia, jotka olivat huomanneet, että koko ehdotus oli otettu maasta, joka oli hyvin likeisessä suhteissa ehdotuksen tekijään, ja että se voitiin alkuperäisenä lukea eräästä hyvin tunnetusta käsikirjasta. Lyhyesti: sille ajalle oli luonteenomaista jonkunlainen nolaus, joka kohta muuttui yleiseksi tyytymättömyydeksi eli kuten sitä kutsutaan -- oppositsiooniksi. Mutta se oli uudenlaista oppositsioonia, sillä se ei, kuten tavallisesti, kohdistunut hallitukseen, vaan valtiopäiviin. Se oli vanhoillista oppositsioonia, ja siihen liittyivät sekä vapaamieliset että vanhoilliset, nuoret ja vanhat, joten maassa vallitsi suuri kurjuus.

Nyt tapahtui, että sanomalehtiosakeyhtiö Harmaaviitta, joka oli syntynyt ja kasvanut vapaamielisten olojen aikana, alkoi herpaantua, kun sen tuli puolustaa mielipiteitä (jos nyt voi puhua yhtiön mielipiteistä), jotka eivät olleet yleisessä suosiossa. Johtokunta esitti silloin yhtiökokoukselle ehdotuksen muutamien erinäisten mielipiteitten muuttamisesta, jotka eivät enää hankkineet yrityksen toimeentulolle tarvittavaa tilaajamäärää. Kokous hyväksyi ehdotuksen, ja Harmaaviitta kuului nyttemmin vanhoillisiin. Mutta, tässä oli yksi mutta, joka kuitenkaan ei suuresti vaivannut yhtiötä; täytyi vaihtaa toimittajaa, jotta ei itseään olisi häväisty; että näkymätön toimitus pysyisi paikallaan, katsottiin itsestään selväksi. Toimittaja, joka oli kunnian mies, otti eronsa. Toimitus, joka kauan oli kärsinyt pilkkaa punaisuudestaan, vastaanotti ehdotuksen riemulla, koska se siten ilmaiseksi pääsi "parempien ihmisten" kirjoihin. Jäljellä oli huoli hankkia uusi toimittaja. Yhtiön uuden ohjelman mukaan tuli hänellä olla seuraavat ominaisuudet: ensiksikin piti hänen nauttia jakamatonta luottamusta kansalaisena, kuulua virkamiessäätyyn, omata arvonimi, anastettu tahi saatu, jota tarpeen tullessa voitiin parantaa; sitäpaitsi piti hänen olla ulkomuodoltaan arvokas, jotta häntä voitiin näyttää juhlissa ja muissa julkisissa huveissa; hänen tuli olla epäitsenäinen, hieman typerä, koska yhtiö tiesi, että tosi tyhmyyttä aina seuraa vanhoillisuus ajatustavoissa ja samalla joku määrä kavaluutta, joka tuntee ilmassa esimiesten toivomukset, ja joka ei koskaan unohda, että yhteishyvä on yksityistä laatua, oikein ymmärrettynä tietenkin; samoin tuli hänen olla puoli-vanha, koska häntä silloin paremmin voisi ohjata, ja nainut, koska yhtiö, johon kuului liikemiehiä, oli nähnyt, että naineet rengit käyttäytyvät paremmin kuin naimattomat.

Henkilö löydettiin ja hänellä oli suuressa määrin kaikki mainitut ominaisuudet. Hän oli ihmeellisen kaunis mies, jolla oli jotensakin hyvä vartalo, pitkä, hulmuileva vaalea kokoparta, joka peitti kaikki ne heikot paikat, joita hänen kasvoissaan oli, ja joista sielu muuten esteettömästi olisi pilkistänyt esiin. Hänen suuret, avonaiset kavalat silmänsä vangitsivat katsojan ja ryöstivät häneltä luottamuksia, joita sitten väärinkäytettiin rehellisellä tavalla; hänen jonkun verran peitetty äänensä, joka ainoastaan puhui rakkauden, rauhan, vanhurskauden ja ennen kaikkea isänmaallisuuden sanoja, houkutteli monta harhaanjoutunutta kuulijaa kokoontumaan sen punssipöydän ääreen, jossa tämä erinomainen mies iltansa vietti jakaen oikeutta ja isänmaallisuutta. Oli ihmeteltävää kuulla millainen vaikutusvalta tällä kunnian miehellä oli huonoon ympäristöönsä; _nähdä_ sitä ei voinut, mutta sen kuuli. Koko tuo joukkue, joka vuosikausiksi oli päästetty irralleen kaiken vanhan ja arvokkaan kimppuun, joka oli usutettu hallituksen ja virkamiesten päälle, joka kaiken kukkuraksi oli hyökännyt raastamaan korkeimpiakin kysymyksiä, he olivat nyt hiljaisia ja täynnä rakkautta muita, paitsi vanhoja ystäviä, kohtaan, olivat rehellisiä ja säädyllisiä ja vanhurskaita, paitsi sydämissään. He seurasivat kaikin puolin uutta ohjelmaa, jonka uusi toimittaja oli säätänyt astuessaan hallitukseen ja jonka ydinkohtana oli -- harvoin sanoin -- vainota kaikkea uutta hyvää, edistää kaikkea vanhaa huonoa, ryömiä vallan edessä, kohottaa niitä, jotka olivat onnistuneet, lyödä maahan niitä, jotka halusivat nousta, jumaloida onnistumista ja parjata onnettomuutta, vaikkakin tästä ohjelman vapaassa käännöksessä sanottiin: "tunnustaa ja hyväksyä vain se, mikä on koeteltua ja taatusti hyvää, vastustaa kaikkia uudistelupuuhia, ankarasti, mutta oikeamielisesti vainota yksityisen pyrinnöitä saavuttaa epäoikeutetusti sitä menestystä, jota ainoastaan rehellisen työn tulee tuottaa." Salaperäisyydellä tässä viime kohdassa, joka oli toimituksen sydäntä lähinnä, oli kuitenkin selityksensä, jota ei kovinkaan kaukaa tarvinnut etsiä. Toimitukseen nimittäin kuului henkilöitä, jotka kaikki, tavalla tai toisella, olivat nähneet toiveensa murskautuvan, useimmat ollen siihen kuitenkin itse syypäät, pääasiallisesti laiskuuden ja juoppouden tähden; muutamat olivat n.k. yliopistoneroja, joilla kerran oli ollut suuri nimi laulajina, puhujina, runoilijoina tahi pilanlaskijoina ja jotka sittemmin olivat tulleet karkotetuksi oikeudenmukaiseen unhoon, jota he sanoivat vääräksi. Nyt oli heidän vuosikausia täytynyt kirvelevin mielin edistää ja kiittää kaikkien vasta-alkajien yrityksiä ja ylipäänsä kaikkea uutta; ei siis ollut ihmeteltävää, jos he nyt käyttivät suotuisaa tilaisuutta hyväkseen käydäkseen mitä rehellisimmillä tekosyillä käsiksi kaikkeen uuteen hyvään ja huonoon, sekasin ja erotuksetta. Varsinkin toimittaja oli oikea epeli vainuamaan humbuugia ja väärintekoja. Jos joku valtiopäivämies vastusti ehdotuksia, joitten tarkotuksena oli yksityisten ryhmäetujen vuoksi saattaa häviöön maa, niin nimitettiin tätä heti humbuugiksi, joka tahtoi tekeytyä muista erikoiseksi, joka janosi valtioneuvoksen hännystakkia, hän ei sanonut salkkua, sillä hän kiinnitti enemmän huomiota vaatteisiin. Mutta politiikka ei ollut hänen vahvoja puoliaan, tai suoremmin sanottuna hänen heikkouksiaan, vaan se oli kirjallisuus. Hän oli kerran Pohjoismaisessa juhlassa pitänyt runomittaisen puheen naisille ja silloin tärkeältä osalta kartuttanut runokirjallisuutta, joka runo sitten monistettiin niin useassa maaseutulehdessä kuin tekijä katsoi kuolemattomuudelleen olevan tarpeellista. Siten hän nyt oli runoilija ja osti suoritettuaan tutkintonsa toisen luokan piletin Tukholmaan, astuakseen elämään ja vastaanottaakseen sen kunnioituksen, jota hänellä runoilijana oli oikeus vaatia. Kovaksi onneksi eivät pääkaupunkilaiset lue maaseutulehtiä. Nuori mies oli tuntematon ja hänen kykynsä arvioimaton. Viisaana miehenä, sillä hänen pieni järkensä ei ollut koskaan siinä suhteessa vahingoittunut liiallisesta mielikuvituksesta, peitti hän haavan ja teki siitä elämänsä salaisuuden. Katkeruus, joka oli syntynyt siitä, että hän oli nähnyt rehellisen työnsä, joksi hän sitä sanoi, jäävän palkitsematta, teki hänet erittäin sopivaksi kirjallisuuden senssoriksi, mutta hän ei itse kirjottanut, sillä paikkansa esti häntä ottamasta osaa sellaisiin henkilökohtaisiin toimiin, vaan hän jätti sen viran vakinaiselle arvostelijalle, joka seisoi kaikkien yläpuolella oikeamielisyydessä ja lahjomattomassa ankaruudessa. Tämä oli itse kirjotellut runoja 16 vuotta, ilman että kukaan ihminen oli niitä lukenut, ja hän oli silloin käyttänyt salanimeä, kenenkään viitsimättä kysyä, mikä kirjailijan oikea nimi oli. Hänen runonsa kaivettiin kuitenkin tomusta esiin joka joulu ja niitä kehui Harmaassaviitassa tietystikin joku puolueeton henkilö, joka silloin aina pani nimimerkkinsä kirjotuksen alle, jottei yleisö luulisi kirjailijaa itseään sen kirjottajaksi, sillä yhä vielä toivottiin yleisön tuntevan kirjailijan. Seitsemännellätoista vuodella katsoi kirjailija ajan tulleen panna uuteen kirjaan (uusi painos vanhasta) oikea nimensä näkyviin. Mutta silloin salli kova onni, että Punahilkka, jota toimitti nuori väki, joka ei koskaan ollut kuullut vanhan salanimen oikeata nimeä, käsitteli kirjailijaa kuten ainakin vasta-alkajaa ja lausui julki hämmästyksensä niin hyvin siitä, että kirjailija ensi kerran esiintyessään pani nimensä ilmi, kuin samalla siitä, että nuori mies voi kirjottaa niin kuivasti ja niin vanhanaikaisesti. Se oli kova isku; vanha salanimi sai kuumeen, mutta toipui; ja saatuaan loistavan hyvityksen Harmaassaviitassa, joka yhdessä hengenvedossa löi maahan koko yleisön, nimitti sitä siveettömäksi, epärehelliseksi, koska ei voinut antaa arvoa rehelliselle, terveelle ja siveelliselle kirjalle, joka voitiin panna vaikka lapsen käteen tekemättä vahinkoa. Tästä viime kohdasta piti muuan pilalehti suurta hauskutusta, niin että salanimen tauti uusiintui, minkä jälkeen hän vannoi ikuista kuolemaa kaikelle kotimaiselle kirjallisuudelle, jota siitä hetkestä alkaen syntyisi, kuitenkaan ei kaikelle, sillä terävä huomiontekijä oli havainnut, että Harmaassaviitassa koko usein kiitettiin kurjaa kirjallisuutta, vaikkakin laimealla, usein kaksimielisellä tavalla, ja oli sama huomiontekijä pannut merkille, että tätä kurjaa kirjallisuutta julkaisivat eräät määrätyt kustantajat, mutta senhän ei silti tarvinnut merkitä sitä, että salanimi antoi joittenkin ulkonaisten seikkojen, kuten kaalikääreiden tahi happamen silakan, vaikuttaa itseensä, sillä hän, kuten koko toimitus, olivat oikeamielisiä miehiä, jotka varmaankaan eivät olisi uskaltaneet niin kovasti tuomita muita, elleivät itse olisi olleet nuhteettomia.

Sitten tuli teatteriarvostelija. Hän oli saanut kasvatuksensa ja harjottanut draamallisia opinnoitaan kutsuntakonttorissa X-köpingissä ja siellä ollessaan osunut rakastumaan erääseen suuruuteen, joka ei missään muualla ollut suuruus kuin X-köpingissä. Koska hän ei ollut siksi valistunut, että olisi voinut erottaa yksityisen mielipiteensä yleisemmästä, niin tapahtui hänelle se seikkailu, että kun hänet ensi kerran päästettiin irti Harmaanviitan palstoilla, hän kerrassaan musersi maan ensimmäisen näyttelijättären ja väitti, että tämä siinä osassa matki mamselli -- mikä hänen nimensä lienee ollutkaan. Että tämä tapahtui säädyttömällä tavalla, sitä ei kai tarvitse sanoa, eikä sitäkään, että se tapahtui, ennenkuin Harmaaviitta oli purjeensa kääntänyt. Tämä kaikki hankki hänelle nimen s.o. vihatun, halveksitun nimen, mutta kuitenkin nimen, joka sai aikaan, ettei hänen herättämänsä vastenmielisyys voinut häntä vahingoittaa. Hänen etevimpiin, vaikka myöhään arvoa saaneihin ominaisuuksiinsa teatteriarvostelijana kuului, että hän oli kuuro. Koska kului useita vuosia, ennenkuin tämä huomattiin, ei tiedetty, oliko se jossain yhteydessä sen kaksinkohtauksen kanssa, jonka hänen arvostelunsa aiheutti eräänä iltana ooperaeteisessä sen jälkeen, kun kaasu oli sammutettu. Nyttemmin harjotti hän käsivoimiaan ainoastaan nuoreen väkeen, ja se, joka olot tunsi, voi hänen arvostelustaan täsmälleen tietää, milloin hänelle oli sattunut kulisseissa joku onnettomuus, sillä luulotteleva pikkukaupunkilainen oli jostakin lukenut, että Tukholma oli Pariisi, ja niin hän itsekin uskoi.