Part 7

Bernsin sali oli juuri näihin aikoihin alkanut näytellä sivistyshistoriallista osaansa Tukholman elämässä, kun se tappoi epäterveellisen café-chantant -elämän, joka eräänä kuusikymmenenluvun aikakautena kukoisti tahi raivosi pääkaupungissa ja sieltä levisi ympäri koko maan. Tänne kokoontui seitsemän ajoissa joukottain nuorta väkeä, jotka olivat siinä säännöttömässä tilassa, joka vallitsee silloin, kun vanhempien koti jätetään, ja kestää siihen asti, kunnes päästään omaan; täällä istui parvittain nuoria miehiä, jotka olivat paenneet yksinäistä kamaria tai ullakkohuonetta istuakseen valossa ja lämmössä ja tavatakseen jonkun ihmisolennon, jonka kanssa puhella. Paikan isäntä oli tehnyt monta koetta huvittaakseen yleisöään pantomiimeilla, voimistelulla, baletilla ja muulla sellaisella, mutta hänelle oli aivan selvästi osotettu, että sinne ei tultu huvia hakemaan, vaan saadakseen olla rauhassa, että etsittiin keskusteluhuonetta, kokoontumishuonetta, mistä varmasti aina sai käsiinsä jonkun tuttavan; ja koska soitto ei mitenkään estänyt keskustelemasta, päinvastoin, niin suvaittiin sitä ja kuului se vähitellen tukholmalaisen iltaruokajärjestykseen punssiin ja tupakan ohessa. Siten tuli Bernsin salista koko Tukholman poikamiesten klubi. Ja siellä kukin seurue valitsi itselleen nurkkansa, ja Lill-Jansin asujamet olivat anastaneet itselleen sisemmän shakkihuoneen eteläisen lehterin sisäpuolelta, joka punaiseen kalustoonsa nähden ja lyhykäisyydenkin vuoksi vähitellen sai Punaisen Huoneen nimen. Siellä varmasti aina tavattiin, vaikka päivän kuluessa olisi oltukin hajalla kuin akanat tuulessa; sieltä sitten toimeenpantiin täydellisiä etsiskelyjä ympäri salin, kun hätä oli suuri ja oli kyseessä rahojen hankinta; silloin muodostettiin ketju; kaksi miestä tarkasteli lehterit ja kaksi etsi pitkin salin sivustoja; se oli kuin nuotan vetoa, ja harvoin se turhaan potkittiin, koska aina illan varrella yhä uusia vieraita saapui. Tänä iltana ei sellaista työtä tarvittu tehdä, ja siksipä Sellén ylpeästi ja levollisesti istuutui Falkin viereen punaiseen peräsohvaan.

Näyteltyään ensin pienen komedian keskenään siitä, mitä juotaisiin, päättivät molemmat ensiksi syödä. He olivat juuri alottaneet illallisen, ja Falk tunsi voimiensa karttuvan, kun pitkä varjo laskeutui heidän pöytänsä yli -- ja heidän edessään seisoi Ygberg yhtä kalpeana ja kuihtuneena kuin tavallisesti. Sellén, joka oli onnellisissa olosuhteissa ja silloin aina hyvä ja kohtelias, kysyi heti, tahtoiko vieras tehdä heille seuraa, johon pyyntöön Falk yhtyi. Ygberg kursaili, luoden yleissilmäyksen asettien sisältöön, tulisiko täysin ravituksi vaiko vain puoliksi.

-- Tuomarilla on terävä kynä, sanoi hän johtaakseen huomion pois kahvelinsa retkeilystä tarjottimen ympäri.

-- Kuinka niin? Minullako on? vastasi Falk ja leimahti intoihinsa; hän ei luullut kenenkään tutustuneen kynäänsä.

-- Se kirjotus on saavuttanut suurta suosiota!

-- Mikä kirjotus? En käsitä!

-- Oo -- kyllä! Tuo Kansan Lippuun painettu kirjoitus Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten!

-- En minä sitä ole kirjottanut!

-- Niin kuitenkin kollegiossa sanotaan! Tapasin erään tuttavan ylimääräisen sieltä; hän ilmotti sen teidän kirjottamaksenne, ja suuttumus ei taida olla kovinkaan pieni.

-- Mitä sanotte?

Falk tunsi itsensä puolittain syylliseksi, ja nyt hänelle selvisi, mitä Struve tuona iltana Mosebackenilla oli kirjotellut. Mutta Struve oli sentään vain ollut referentti, Falk oli puhunut, ja hän katsoi velvollisuudekseen pysyä sanoissaan, uhalla, että häntä voitaisiin pitää vaikka -- häväistyskirjottajana! Tuntiessaan peräytymistien olevan katkaistun, huomasi hän pian olevan jäljellä vain yhden ainoan keinon: jatkaa!

-- No hyvä, sanoi hän, minä olen tuon kirjotuksen alkujuuri. Puhukaamme jostain muusta! Mitä notario pitää Ulrika Eleonorasta. Eikö hän ole mieltäkiinnittävä henkilö? Tai merivakuutusosakeyhtiö Tritonista? Tai Haqvin Spegelistä?

-- Ulrika Eleonora on mieltäkiinnitävin luonne koko Ruotsin historiassa, vastasi Ygberg vakavasti; minä olen juuri saanut tilauksen laatia kirjotuksen häneltä.

-- Smithiltäkö? kysyi Falk.

-- Niin, mistä sen tiedätte?

-- Silloin tunnette Suojelusenkelinkin?

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Lähetin ne tänään päivällisen aikaan takaisin.

-- On väärin, kun ei tee työtä! Te kadutte sitä vielä! Uskokaa minua!

Taudillinen punastus oli noussut Falkin poskille ja hän puhui kuumeellisesti. Sellén istui levollisesti, poltti ja kuunteli musiikkia enemmän kuin puhetta, joka osaksi ei huvittanut häntä, ja jota hän osaksi ei käsittänytkään. Sohvan nurkasta, jossa istui, voi hän molempien oviaukkojen läpi, jotka johtivat eteläiselle lehterille jättäen salin silmälle avonaiseksi, nähdä pohjoisellekin lehterille. Valtavan savupilven läpi, joka aina leijui molempien lehterien välisen kidan päällä, voi hän sentään erottaa niiden kasvot, jotka olivat toisella puolella. Äkkiä kiintyi hänen huomionsa johonkin, kauas etäisyyteen. Hän nykäisi Falkia käsivarresta.

-- Senkin velikulta! Katso, tuonne vasemman uutimen taa!

-- Lundell!

-- Niin, juuri hän! Hän etsiskelee Magdaleenaa! Katso, nyt hän puhuttelee häntä! Mikä potra poika!

Falk punastui, niin että Sellén sen huomasi.

-- Täältäkö hän etsii malleja itselleen? kysyi hän kummastuneena.

-- Niin, mistä muutoin! Eihän niitä pimeästä voi valita!

Kohta sen jälkeen tuli Lundell sisälle ja Sellén tervehti häntä suojelevalla nyökkäyksellä, jonka merkityksen tämä luuli voivansa ymmärtää, ja jonka vuoksi hän kumarsikin tavallista kohteliaammin Falkille ja ilmaisi loukkaavalla tavalla kummastuksensa Ygbergin läsnäolon johdosta. Ygberg, joka tarkoin tämän huomasi, käytti tilaisuutta hyväkseen ja kysyi, mitä Lundell suvaitsisi nauttia, jolloin tämän silmät suurenivat; hän näytti olevan pelkkien pohattojen joukossa. Ja hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, tuli helläksi ja ihmisystävälliseksi ja saatuaan illallista, johon kuului myöskin lämmintä ruokaa, tunsi hän tarpeen pukea tunteensa sanoiksi. Hänellä oli jotain sanottavaa Falkille, se oli aivan ilmeistä, mutta hän ei sitä nyt muistanut. Pahaksi onneksi orkesteri silloin juuri soitti "Hör oss, Svea!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä "Jumala ompi linnamme".

Falk tilasi lisää juomia.

-- Tuomari rakastaa kuten minäkin vanhaa hyvää kirkkolaulua, alkoi Lundell.

Falk ei tiennyt pitävänsä oikeastaan mitään kirkkolaulua parempana kuin toista, ja kysyi sentähden Lundellilta, haluaisiko tämä juoda punssia. Lundell epäröitsi; ei tiennyt, uskaltaisiko. Hän kenties ensin söisi vähän enemmän, hän oli niin huono juomaan, minkä hän katsoi asiakseen todistaa yskimällä pahasti, mutta lyhyeen, kumottuaan kolmannen ryypyn.

-- _Sovinnonsoihtu_ on hyvä nimi, jatkoi hän; se osottaa samalla sovinnon syvää, uskonnollista tarvetta ja sitä valoa, joka tuli maailmaan, kun ihmeistä suurin tapahtui, se, joka on ylpeille pahennus.

Samassa pisti hän lihapyörylän viimeisen poskihampaansa taakse ja katseli, minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi -- mutta häntä ei juuri mairitellut se, että kolmet tyhmät kasvot, joista kuvastui mitä suurin hämmästys, kääntyi häntä töllistämään. Hänen täytyi puhua selvemmin.

-- _Spegel_ on suuri nimi ja hänen puheensa ei ole kuin fariseusten puhe. Me muistamme kaikki, että hän on kirjoittanut tuon ihanan virren _Nyt vaikenevat valittavat äänet,_ jonka vertaista saa etsiä! Maljanne, tuomari; minua ilahuttaa, että te olette sellainen edustaja!

Tässä Lundell huomasi, että hänen lasinsa oli tyhjä. -- Luulenpa, että minun täytyy ottaa vielä naukku.

Kaksi ajatusta surisi Falkin päässä: 1:o mieshän juo viinaa! 2:o mistä hän tietää nuo asiat Spegelistä? Epäluulo valtasi hänet sitten kuin salama, mutta hän ei halunnut mitään tietää, vaan sanoi ainoastaan:

-- Maljanne, herra Lundell!

Epämieluisan keskustelun, joka tietenkin olisi äskeisestä seurannut, keskeytti onneksi Ollen tulo. Sillä hän tuli todellakin, tuli tavallista räsyisempänä, tavallista likaisempana ja ulkonäöstä päättäen entistä vaivaisempana lonkiltaan, jotka pistivät esiin kuin kokkapuut pitkän takin alta, jota nyt enää yksi ainoa nappi ensimmäisen kylkiluun yläpuolelta piti kiinni. Mutta hän oli iloinen ja nauroi nähdessään niin paljon ruokaa ja juomaa pöydällä, ja Sellénin kauhuksi alkoi hän tehdä selkoa retkensä tuloksista ja suorittamaan asioitaan. Hän oli todella joutunut poliisin kynsiin.

-- Tästä saat kuitit!

Hän ojensi kaksi viheriäistä panttilappua pöydän yli Selénille, joka silmänräpäyksessä muutti ne paperikuulaksi.

Sitten oli hänet viety vartiokonttoriin. Hän näytti, että toinen takinkauluksen puolikas puuttuu. Sitten sai hän ilmottaa nimensä. Se tietenkin oli väärä! Ei kenenkään ihmisen nimi ole Montanus! Sitten syntymäseutu: Västmanland! Se luonnollisesti oli väärä, sillä ylikonstaapeli oli itse sieltä ja hän kyllä tunsi maanmiehensä. Sitten ikä: 28 vuotta. Se oli vale, "sillä hän on vähintään 40". Asunto: Lill-Jans! Sekin oli vale, sillä siellä ei asunut muita kuin puutarhuri. Toimi: taiteilija! Sekin oli vale, "sillä hän näytti rantajätkältä".

-- Täss' on värit, neljä pötkyä! Tarkasta ne! Sitten oli nyytti revitty auki, jolloin toinen raideista repeytyi.

-- Sentähden sain minä niistä vain 1:25 molemmista! Katso kuittia, niin näet, että se on oikein!

Sitten kysyttiin häneltä, mistä hän nuo tavarat oli varastanut. Olle oli vastannut, että hän ei ollut niitä varastanut, jolloin ylikonstaapeli oli kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen, että tässä ei ollut kysymys siitä, _oliko_ hän ne varastanut, vaan siitä, _mistä_ hän ne oli varastanut! Mistä! Mistä! _Mistä!_

-- Täss' on rahaa takaisin, viisikolmatta äyriä. Minä en ole ottanut mitään.

Sitten oli tehty pöytäkirja "varastetuista tavaroista", jotka oli lukittu kolmella sinetillä. Turhaan oli Olle vakuuttanut olevansa syytön, turhaan oli hän vedonnut heidän oikeudentuntoonsa ja ihmisyyteensä. Tästä viimeisestä vetoamisesta seurasi, kuten näytti, se, että konstaapeli esitti pöytäkirjaan pantavaksi, että "vanki" -- hän oli jo vanki -- tavattaessa oli ollut väkevien juomien liikuttama, joka tulikin pöytäkirjaan, kuitenkin siten muutettuna, että sanat "väkevien juomien" jäivät pois ja sanottiin vain "liikutettu". Kun ylikonstaapeli useita kertoja oli pyytänyt konstaapelin muistuttelemaan, eikö vanki kiinniotettaessa tehnyt vastarintaa, ja tämä oli vakuuttanut, ett'ei hän voi ottaa valalleen vangin vastarinnantekoa (joka tällaisessa tapauksessa kylläkin olisi voinut olla raskauttavaa, koskapa vanki oli kavalan ja uhkaavan näköinen), mutta kyllä sen, että hänestä vanki oli "yrittänyt" tehdä vastarintaa pakenemalla erääseen porttikäytävään, niin otettiin tämä pöytäkirjaan.

Sitten tehtiin raportti, jonka alle Ollen käskettiin kirjottaa. Raportti kuului: että mieshenkilö, joka oli kavalan ja uhkaavan näköinen, oli tavattu hiiviskelemästä pitkin Norrlandsgatanin vasenta puolta, k:lo 4 ja 35 i.p.p., kädessä epäilyttävä nyytti. Vangittu mieshenkilö oli puettu viheriäiseen korderoi-kankaasta tehtyyn pitkään takkiin (puuttui liivit), sinisiin boiji-housuihin, paita merkitty kauluksessa kirjaimilla P.L. (joka osotti, joko että se oli varastettu tai oli vangittu ilmottanut väärän nimen), harmaarantuisiin villasukkiin ja matalaan huopahattuun, jossa oli kukonsulka. Vangittu oli ilmottanut väärän nimen Olle Montanus, valehteli olevansa syntyisin talonpoikaisvanhemmista Västmanlandista, ja koetti uskotella, että hän oli taiteilija, sekä ilmotti asunnokseen Lill-Jansin, mikä todistettavasti oli väärin. Yritti vangittaessa tehdä vastarintaa pakenemalla porttikäytävään.

Seurasi määrittely nyytissä olevista tavaroista. Koska Olle kieltäytyi tunnustamasta raporttia oikeaksi, sähkötettiin heti vankilaan, ja ajuri vei sitten pois vangin, nyytin ja yhden konstaapelin. Kun he olivat ajaneet Myntgatanille, oli Olle nähnyt pelastajan, valtiopäivämies Per Ilssonin Träskålasta, maanmiehensä, jonka hän huusi luokseen ja joka todisti raportin vääräksi, jolloin Olle päästettiin vapaaksi ja sai takaisin nyyttinsä. Ja nyt oli hän täällä, ja --

-- Tässä ovat ranskanleivät! Viisi vain on jäljellä, yhden olen syönyt. Ja tässä on olut.

Hän laski todellakin pöydälle viisi leipää, jotka hän otti takataskuista, ja kaksi pulloa olutta, jotka veti esiin housuntaskuista, jonka jälkeen hänen vartalonsa taas sai entisen epäsuhtaisuutensa.

-- Veli Falk saa suoda Ollelle anteeksi, hän ei ole tottunut olemaan ihmisten seurassa -- pane pois leivät, Olle; mitä tyhmyyksiä tuo on! oikaisi Sellén.

Olle totteli. Lundell ei tahtonut päästää tarjotinta luotaan, huolimatta siitä, että oli näpertänyt pois kaikki niin sievästi, ettei jäännöksistä voinut päättää, mitä aseteilla oli ollut, mutta viinapullo lähestyi vähä väliä lasia, jolloin Lundell aivan kuin ajatuksissaan otti naukun. Silloin tällöin nousi hän ylös tai kääntyi tuolillaan "nähdäkseen" mitä soitettiin; jolloin Sellén tarkasti piti silmällä hänen liikkeitään. Sitten tuli Rehnhjelm. Hiljaisena ja humalassa istuutui hän ja etsi harhaileville katseilleen päämaalia, jossa ne voisivat levätä, sillä aikaa kun hän kuunteli Lundellin nuhteita. Hänen väsynyt katseensa kääntyi vihdoin Selléniin ja pysähtyi samettiliiveihin, jotka viimemainitut lopun iltaa olivat hänen hiljaisten mietteittensä alinomaisena esineenä. Silmänräpäykseksi kirkastuivat hänen kasvonsa, aivan kuin nähdessään vanhan tuttavan, mutta sitten sammui valo taas, kun Sellén, joka tunsi "vetoa", napitti takkinsa. Ygberg tarjoili Ollelle illallista eikä väsynyt mesenaattimaisesti kehottamasta häntä käyttämään ruokia hyväkseen ja täyttämästä hänen lasiaan. Soitto tuli yhä eloisammaksi, kuta pitemmälle ilta kului, ja samoin keskustelukin. Falk nautti koko lailla tästä huumaustilasta; täällä oli lämmin ja valoisa, melua ja savua, ja täällä istui ihmisiä, joiden elämää hän oli jatkanut muutamilla tunneilla, ja jotka sen vuoksi olivat onnellisia ja iloisia kuin kärpäset, jotka auringonsäteet olivat eloon herättäneet. Hän tunsi olevansa sukua heille, sillä he olivat oikeastaan onnettomia, ja he olivat vaatimattomia, he ymmärsivät mitä hän sanoi ja sanoessaan jotain puhuivat he kuin ihmiset, eivätkä kuin kirjat; heidän raakuudellaankin oli viehätyksensä, sillä siinä oli niin paljon luontoa, niin paljon viattomuutta, eikä Lundellin ulkokultaisuuskaan voinut herättää hänen vastenmielisyyttään, sillä se oli niin teeskentelemätöntä ja oli niin löyhästi häneen liisteröityä, että sen milloin tahansa voi repiä pois. Ja niin ilta kului ja loppui se päivä, joka hänet peruuttamattomasti oli heittänyt kirjailijan ohdakkeiselle uralle.

SEITSEMÄS LUKU.

Jeesuksen seuraaminen.

Seuraavana aamuna herätti siivoojatar hänet, ojentaen kirjeen, joka oli sisällöltään seuraava:

Timot. luk. X, v. 27, 28, 29. Ensimmäinen Korint. luk. VI., v. 3, 4, 5.

Kallis V--i!

Meidän H:me J. Kr. Armo ja Rauha, Isän rakkaus ja P. H:n osallisuus j.n.e. Amen!

Näin eilisiltaisesta Harmaastaviitasta, että aiot julkaista Sovinnonsoihtua. Tule tapaamaan minua toimessani huomen-aamulla ennen 9.

Pelastettu.

_Nathanael Skåre'si_.

Nyt ymmärsi hän osaksi Lundellin arvotukset!

Hän ei tosin tuntenut tätä suurta jumalanpalvelijaa Skårea persoonallisesti eikä tiennyt mitään Sovinnonsoihdusta, mutta hän oli utelias ja päätti seurata tungettelevaista kutsua.

Kl. 9 oli hän Regeringsgatanilla mahtavan nelikerroksisen talon edustalla, jonka fasaadi oli täynnä kylttejä aina kellarikerroksesta hamaan kattolistaan asti. _Kristillinen Kirjapaino Osakeyhtiö Rauha, 2 k. Jumalan lasten perinnön toimitus, 1/2 k. Viimeisen Tuomion toimisto, 1 k. Rauhanpasuunan toimisto, 2 k. Lastenlehti: Ruoki lampaitani, toimitus, 1 k. Kristillisen Rukoushuoneosakeyhtiö Armoistuimen Johtokunta, toimittaa maksuja ja myöntää lainoja ensimmäistä kiinnitystä vastaan, 3 k. Tule Jeesuksen luo, 3 k_. Huom. Säännölliset myyjät, jotka voivat antaa takuun, saavat täältä työtä. _Lähetys-Osakeyhtiö Kotka_ jakaa 1867 vuoden voittoa korkokupongeilla, 2 k. _Kristillisen Lähetyshöyrylaiva Zululu'n konttori_, 2 1/2 k.

Laiva lähtee, jos Jumala tahtoo, t.k. 28 p. Tavaroita otetaan konnossementtia ja kuittia vastaan konttorissa Skeppsbron luona, jossa laiva lastaa.

_Ompeluseura Muurahaispesä_ ottaa vastaan lahjoja alakerrassa. _Papin kauluksia_ pestään ja silitetään _Portinvartijan luona! Öylättejä_ à 1,50 naula myydään _Portinvartijalla!_ Huom! _Mustia hännystakkeja_, jotka sopivat Rippilapsille, vuokrataan. _Käymätöntä viiniä_ (Math. 19:32) saa ostaa _Portinvartijalta_ à 75 äyriä kannu, ilman astiaa.

Alakerrassa portista vasemmalle oli kristillinen kirjakauppa. Falk pysähtyi ja luki ikkunaan asetettujen kirjojen nimiä! Se oli sitä vanhaa tavallista: epähienoja kysymyksiä, nenäkkäitä syytöksiä, loukkaavia tuttavallisuuksia, kaikki jo entuudestaan hyvin tunnettuja. Mutta enemmän kiinnittivät hänen huomiotaan monet kuvitetut aikakauslehdet, jotka suurine, englantilaisine puupiirroksineen olivat levällään houkutellen ihmisiä. Varsinkin lastenlehdillä oli ärsyttävä ohjelma, ja puotipalvelija tiesi kertoa, miten vanhat ukot ja akat tuntikausia voivat seisoa ikkunan ääressä katsellen kuvia, jotka näyttivät tekevän liikuttavan vaikutuksen heidän hurskaisiin mieliinsä ja herättävän jo menneen -- ehkä turhaan menneen -- nuoruuden muistoja. Falkin valtasi silmänräpäykseksi jumalaton ajatus, jonka hän kuitenkin heti karkotti sen siveellisen saarikansan luo, joka syö verta ja juo leipäänsä, ja ajatuksensa hävetti häntä.

Hän kapuaa pompeijilaisten seinämaalausten välitse leveitä rappusia ylös, jotka koko lailla muistuttavat sitä tietä, joka ei johda autuuteen, ja saapuu sitten suureen huoneeseen, joka on sisustettu kuin pankin sali pulpeteilla vielä ylösnousemattomia kamreereja, kasöörejä ja kirjanpitäjiä varten. Keskellä huonetta on kirjotuspöytä, suuri kuin alttari, mutta muistuttaen moniäänisiä urkuja, joita ensinmainittuja tässä osottaa kokonainen koskettimisto ilmatelegraafin nappuloita ja trumpettimaiset puhetorvet, jotka johtavat kaikkiin rakennuksen huoneistoihin. Lattialla seisoo iso mies, ratsusaappaissa, papintakissa, joka on kiinni kaulan luota viimeisellä ylänapilla, niin että se muistuttaa avonaista univormutakkia, kaulassa valkoinen rusetti ja sen yläpuolella merikapteenin naamari, sillä oikeat kasvot ovat kadonneet pulpetin lokeroon tai pakkalaatikkoon. Iso mies ruoskii ratsusaappaidensa kiiltäviä varsia ratsupiiskalla, jonka nuppi, symboolisesti, kuvaa hevosen jalkaa, ja polttaa väkevää sikaria, jota ahkerasti pureksii pitääkseen, kuten näyttää, suutaan käynnissä. Falk katseli ihmetellen tuota suurta miestä.

Tämä siis oli tällaisten ihmisten viimeinen kuosi, sillä ihmisilläkin on oma kuosinsa! Tämä siis oli tuo suuri julistaja, jonka oli onnistunut tehdä nykyaikaiseksi syntisyys, armon janoominen, huonous, köyhyys, kurjuus, sanalla sanoen kaikilla tavoin raadollisena oleminen! Tämä mies oli tehnyt pelastuksesta hienon muodin! Hän oli keksinyt Stora Trädgårdsgatania varten evankeliumin! Oli saatu kuulla armon järjestys! Pidettiin synnillisyydessä kilparatsastuksia, joissa huonoin sai palkinnon, mutta pantiin toimeen ajometsästyksiä köyhien, pelastettavien sielujen pyydystelemiseksi, mutta pidettiin myöskin, tunnustakaamme se, ajoja sellaisten uhrien tavottamista varten, joilla pyytäjät opettelivat itseään parannukseen saattamalla heidät mitä julmimman hyväntekeväisyyden esineiksi.

-- Vai niin, te olette herra Falk! sanoo naamio. Tervetuloa, ystäväni! Te kenties haluatte nähdä minun toimeni! Anteeksi, onhan herra Falk lunastettu? Niin! No! Tämä on kirjapaino-osakeyhtiön toimisto -- suokaa anteeksi, silmänräpäys.

Hän menee urkujen luo ja vetää ulos parisen ääntä, jolloin vastaukseksi kuuluu vihellys.

-- Olkaa niin hyvä ja katsokaa ympärillenne sen aikaa!

Hän panee suunsa torveen ja huutaa: -- _"Seitsemäs pasuuna ja kahdeksas tuska!_ Nyström! Mediaevel, 8, varastossa, fraktuuralla otsakirjotukset, nimet harvennetut!"

Ääni vastaa samasta torvesta: "Puuttuu käsikirjotusta!" Naamio istuutuu urkujen ääreen, ottaa kynän ja arkin paperia ja antaa kynän kiitää paperin yli puhuen sikari hampaissa.

-- Tämä toimi -- on -- niin laaja -- että se piankin menee -- yli voimieni -- ja -- terveyteni olisi -- huonompi kuin se -- on -- ellen -- minä sitä hoitaisi -- niin -- hyvin.

Hän ponnahtaa ylös ja vetää toisesta äänestä ja huutaa toiseen torveen: _Oletko maksanut velkasi?_ korrehtuuri -- Ja sitten hän jatkaa puhumalla toista ja kirjottamalla toista.

-- Te ihmettelette -- miksi -- minä -- käyn jalassani -- näin -- ratsusaappaat. Sen vuoksi -- koska -- minä -- ensiksikin -- ratsastan -- terveyteni vuoksi.

Poika tuo korrehtuuria. Naamio ojentaa sen Falkille ja sanoo nenällään -- sillä suu ei ole vapaa -- "lue tuo!", samalla huutaen pojalle silmillä: "odota!"

-- Toiseksi -- (korvain liikkeellä sanoo hän kehuvasti Falkille: "kuuletteko, että seuraan mukana!") -- koska mielestäni -- hengen miehen -- ei tule herättää -- huomiota -- ulkomuodollaan -- toisten -- ihmisten -- suhteen -- sillä -- sitä -- sanotaan -- hengelliseksi -- kopeudeksi -- ja se -- antaa -- moittijille -- syytä.

Kirjanpitäjä tulee sisälle ja naamio tervehtii häntä otsanahalla, ainoa osa, joka ei ole käytännössä.

Ennemmin kuin istuisi toimetonna ottaa Falk korrehtuurin ja lukee. Sikari jatkaa puhettaan.

-- Kaikilla muilla -- ihmisillä -- on ratsusaappaat -- minä en millään muotoa tahdo poiketa heistä -- ulkoasuuni nähden -- sentähden -- koska -- en ole -- mikään -- ulkokullattu -- käytän minä -- ratsusaappaita.

Sitten antaa hän käsikirjotuksen pojalle ja karjasee -- suullaan: "Neljä latomahaallista _Seitsemättä pasuunaa_ Nyströmille!" -- ja sitten Falkille:

-- Nyt olen vapaa viisi minuuttia! Suvaitsetteko tulla varastohuoneeseen.

Kirjanpitäjälle:

-- Zululu lastaa?

-- Paloviinaa, vastaa kirjanpitäjä ruostuneella äänellä.

-- Käykö se päinsä? kysyy naamio.

-- Se käy päinsä! vastaa kirjanpitäjä.

-- No, Jumalan nimeen siis! -- Tulkaa, herra Falk. He astuvat huoneeseen, joka on täynnä hyllyjä, joilla on kirjapakkoja. Naamio sipasee ratsupiiskallaan pitkin niiden selkiä, ja sanoo ylpeästi -- suoraan:

-- Nämä minä olen kirjottanut! Mitä siitä sanotte? Eikö ole paljon? Tekin kirjotatte -- vähän! Jos saatte jatkaa, niin kirjotatte tekin vielä näin paljon! -- Hän puri ja repi sikariaan ja sylkäsi sitten palaset suustaan, jotka lentelivät kuin paarmat, ennenkuin tarttuivat kirjain selkämyksiin, ja hän näytti siltä kuin olisi ajatellut jotain halveksuttavaa.

-- Sovinnonsoihtu? Hm! Minun mielestäni se on tyhmä nimi! Eikö teidänkin? Tekö sen olette keksinyt?

Ensi kerran Falk nyt sai tilaisuuden vastata hänen puheeseensa, sillä kuten kaikki suurmiehet vastasi hän aina kysymyksiinsä itse, ja vastaus oli ei. Pitemmälle hän ei ehtinyt, ennenkuin naamio taas oli käynnissä.

-- Minun mielestäni se on hyvin tyhmä nimi! Noo! Te luulette sen leviävän?

-- En tiedä mitään koko asiasta, enkä tiedä mistä te puhutte.

-- Ette tiedä mitään?

Hän ottaa lehden ja näyttää.

Falk lukee ällistyneenä seuraavan ilmotuksen:

"Tilausilmotus: _Sovinnonsoihtu._ Aikakauslehti kristillistä yleisöä varten. Ilmestyy kohdakkoin Arvid Falkin toimittamana. (Kaunokirjallisuus-Akatemian palkitsema kirjailija). Ensimmäinen vihko sisältää Håkan Spegelin Jumalan luodut teot, tunnustettavasti uskonnollista henkeä ja syvää kristillisyyttä uhkuva runoteos".

Hän oli unohtanut peruuttaa Spegelin ja siinä hän nyt seisoi sanatonna!

-- Kuinka suuri on painos? Hä? 2,000 otaksun minä. -- Liian vähän: Ei kelpaa! Minun _Viimeistä Tuomiotani_ leviää 10,000 ja minä en kuitenkaan saa siitä enempää kuin -- mitä mä sanoisin -- viisitoista puhdasta!

-- Viisitoista?

-- Tuhatta, poikaseni!

Naamio näytti unohtaneen roolinsa ja joutuneen joillekin vanhoille jäljilleen.