Part 6

Kello puoli kymmenen hän oli tyhjentänyt aiheen; hän oli kirjottanut muistiin, milloin kuningatar oli syntynyt, milloin hän kuoli, milloin tuli hallitukseen, milloin siitä erosi, mitkä olivat vanhempien nimet ja kenen kanssa hän oli naimisissa. Se oli suoranainen ote kirkonkirjasta -- eikä täyttänyt kuin kolme sivua -- jäljellä siis oli ainoastaan kolmetoista. Hän poltti muutamia piipullisia. Hän kaivoi kynällä mustetolppoaan, ikäänkuin olisi onkinut sanoja, mutta sieltä ei mitään tullut. Hänen täytyi puhua kuningattaren persoonasta, kuvata hänen luonnettaan; tunsi, että hänen oli lausuttava hänestä arvostelu. Pitäisikö hänen kiittää vaiko moittia? Koska hän oli kysymyksen suhteen horjuvalla kannalla, ei hän voinut päättää kumpaakaan, ennenkuin kello oli yksitoista. Hän moitti kuningatarta, ja oli neljännen sivun lopussa -- jäljellä oli kaksitoista. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita! Falkin olisi pitänyt puhua hänen hallituksestaan, mutta koska hän ei ollut hallinnut, niin ei siitä ollut mitään sanottavaakaan. Falk kirjotti neuvostosta -- yhden sivun -- jäljellä siis yksitoista; hän pelasti Görtzin kunnian -- sivu -- jäljellä kymmenen. Hän ei ollut edes puolivälissä! Kuinka hän vihasi tuota naista! Uusia piipullisia, uusia teräskyniä! Hän meni ajassa taaksepäin, loi jälkikatsauksen, ja myrryksissään hän kolhi vanhaa ihannettaan, Kaarle XII:tta, mutta se kävi niin pian, että siitä vain tuli yksi sivu lisää. Jäännös yhdeksän! Hän kulki ajassa eteenpäin ja nuiji Fredrik I:stä. Puoli sivua. Hän katseli kaihoavin silmäyksin paperia, näki, missä oli puolitie, mutta ei voinut sinne asti koskaan päästä. Hän oli sentään kirjottanut puolikahdeksatta pientä sivua siitä, mistä Ekelundilla vain oli puolitoista. Hän viskasi puupalasen lattialle, potkaisi sen piirongin alle, ryömi hakemaan sitä taas, pyyhki tomun ja pani sen pöydälle! Mitä tuskia! Hän tunsi sielussaan itsensä niin kuivaksi kuin puksipuutukki, hän koetti päästä omaksumaan mielipiteitä, joita hänellä ei ollut, yritti herättää itsessään joitakin tunteita kuollutta kuningatarta kohtaan, mutta hänen ikävät puuhun kaiverretut piirteensä tekivät häneen saman vaikutuksen kuin puupalanenkin. Silloin huomasi hän mahdottomuutensa ja tunsi olevansa epätoivoinen, alentunut! Ja tämän uran hän oli valinnut tuon toisen sijaan! Hän tarttui taaskin järjen päästä kiinni ja siirtyi suojelusenkeliin. Alkuperältään oli se kirjotettu saksalaista yhtiötä varten, jonka nimi oli _Nereus,_ ja sisälsi lyhykäisyydessä seuraavaa: Herra ja rouva Schloss olivat siirtolaisina lähteneet Amerikkaan ja siellä hankkineet laajoja maatiloja, jotka he, jotta kertomus olisi mahdollinen, epäkäytännöllisesti kylläkin, olivat muuttaneet kallisarvoiseksi irtaimistoksi ja koristeiksi, ja, jotta nämä varmemmin häviäisivät eikä mitään voitaisi pelastaa, lähettäneet ne edeltäkäsin eräässä ensi luokan höyrylaivassa, nimeltä Washington, n:ro 326 Veritaksesta, joka oli vuorattu kuparilla, varustettu vedenpitävillä laipioilla sekä vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä _Nereuksessa_ 400,000 taalarista. No! Herra ja rouva Schloss lähtevät lapsineen parhaimmassa White-Star-Linjan höyrylaivassa Bolivarissa, joka oli vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä _Nereuksessa,_ jolla oli 10,000,000 dollarin pohjarahasto, ja saapuivat Liverpooliin. Matkaa jatkettiin. He olivat tulleet Skagenin niemen kohdalle. Ilma oli tietenkin ollut kaunis ja taivas koko matkan säteilevän kirkas, mutta juuri kun he tulivat Skagenin vaarallisen niemen luo, nousi tietystikin myrsky; laiva joutui hylyksi, vanhemmat, jotka olivat henkivakuutetut, hukkuivat ja siten jättivät pelastetuille lapsilleen 1,500 puntaa sterlinkiä. Lapset tietysti tulivat tästä sangen iloisiksi ja saapuivat hyvillä mielin Hampuriin ottaakseen haltuunsa sekä henkivakuutusrahat että vanhempainsa perinnön. Kuvitelkaa heidän hämmästystään, kun he siellä saivat kuulla, että Washington, neljätoista päivää varemmin, oli ajautunut maihin Doggersin matalikolla ja että koko heidän omaisuutensa oli vakuuttamattomana mennyt meren pohjaan. Jäljellä siis oli ainoastaan henkivakuutusrahat. He kiiruhtivat yhtiön asioimistoon, mutta kuvitelkaa heidän kauhistustaan, kun saivat kuulla, että vanhemmat olivat jättäneet maksamatta viimeisen vakuutusmaksun, joka oli langennut suoritettavaksi päivää ennen -- mikä kohtalon oikku! -- Juuri samana päivänä, jona he hukkuivat! Lapset tulivat tästä hyvin pahoilleen ja surivat katkerasti vanhempiaan, jotka olivat niin kelpo tavalla tehneet työtä heitä varten. Itkien vaipuivat he toistensa syliin ja vannoivat tästä lähtien aina vakuuttavansa tavaransa merivahingon varalta ja etteivät koskaan unohtaisi maksaa ajoissa henkivakuutusmaksujaan.

Ja tämä tuli nyt paikallistuttaa ja sovittaa ruotsalaisiin oloihin, kirjottaa luettavaan kuntoon, novelliksi, joka oli oleva hänen ensi askeleensa kirjallisuuden alalla. Taas heräsi hänessä ylpeyden piru ja kuiskasi, että hän on rahjus, jos ryhtyy tuollaisiin asioihin, mutta tämän äänen vaimensi toinen, joka tuntui tulevan vatsan seutuvilta ja jota seurasi omituisia imeviä ja pistäviä tunteita. Hän joi lasin vettä ja poltti piipullisen, mutta vastenmielisyys yltyi; hänen ajatuksensa synkkenivät; hän huomasi huoneensa ikäväksi, aika tuntui pitkältä ja yksitoikkoiselta; hän tunsi olevansa väsynyt ja masentunut; kaikki näkyi nousseen häntä vastaan; hänen ajatuksensa olivat typeriä eivätkä koskeneet mitään tahi ainoastaan epämiellyttäviä asioita, samalla kun hänen ruumiillinen haluttomuutensa eneni! Hän varoi, että hänen oli nälkä! Kello oli yksi eikä hänellä ollut tapana syödä ennenkuin kolmelta! Hän tarkasti levottomana rahansa. Viisineljättä äyriä! Siis ei päivällistä! Se tapahtui hänen elämässään ensi kerran! Hän ei koskaan ennen ollut tuntenut sellaisia huolia! Mutta viisineljättä äyriä taskussa ei tarvitse nähdä nälkää. Voihan hän lähettää ostamaan leipää ja olutta. Ei, ei sitä voi, sillä se ei käy laatuun, se ei sovi, ja mennä itse maitokauppaan? Ei! Tai mennä lainaamaan? Mahdotonta! Ei ollut ketään, jolta hän olisi tahtonut lainata! Ollen varma tästä raivosi hänessä nälkä kuin irtipäästetty petoeläin ja repi häntä ja raastoi ja ajoi ympäri huonetta. Hän poltti piipullisen toisensa jälkeen, huumatakseen pedon, mutta se ei auttanut. Nyt kuului rummun pärinää kasarmin pihalta ja hän näki, miten kaartilaiset marssivat, kuparipulloineen päivälliselle; kaikista savupiipuista, jotka hän näki, nousi savua, päivälliskello soi Skeppsholmenissa, naapurin, poliisikonstaapelin, kyökissä kärisi ja paistin höyry tunkihe ulos avonaisesta eteisen ovesta hänen luokseen; hän kuuli veitsien ja lautasten kalinaa viereisestä huoneesta ja lapsien lukevan ruokarukouksensa, kadunkiveäjät nukkuivat kadulla, kylläisinä, päivällisuntaan, tyhjien ruokapussien päällä; hän oli vakuutettu siitä, että koko kaupunki tällä hetkellä söi päivällistä, kaikki paitsi hän yksin! Ja hän suuttui Jumalalle. Silloin leimahti kirkas ajatus hänen aivoihinsa! Hän otti Ulrika Eleonoran ja suojelusenkelin, kääri ne paperiin, kirjotti sitten Smithin nimen ja osotteen ja antoi lähetille viisineljättä äyriään. Silloin hengitti hän keveämmin ja paneusi maata sohvalleen ja näki nälkää, ylpeys mielessään.

KUUDES LUKU.

Punainen Huone.

Sama päivällisaurinko, joka oli nähnyt Arvid Falkin joutuvan alakynteen ensimmäisessä taistelussaan nälkää vastaan, paistoi hauskasti Lill-Jansin tupaan, jossa Sellén seisoi paitahihasillaan telineittensä edessä ja maalasi tauluaan, joka seuraavana päivänä piti vietämän näyttelyyn ennen kello kymmentä, valmiiksi vernissattuna ja kehyksissä. Olle Montanus istui kaappisängyssä lukien tuota ihmeellistä kirjaa, jonka oli saanut lainata päiväksi kaulahuiviaan vastaan. Silloin tällöin heitti hän silmäyksen Sellénin maalaukseen ja ilmaisi hyväksymisensä, sillä hän ihaili Selléniä suurena kykynä. Lundell ahersi hiljaisuudessa ristiltäottamisensa ääressä; hänellä oli jo kolme taulua näyttelyssä ja hän odotti ostajaa, kuten moni muukin, vissillä jännityksellä.

-- Se on hyvä, Sellén, -- sanoi Olle. Sinä maalaat jumalallisesti!

-- Saanko nähdä spenaattiasi, tarttui puheeseen Lundell, joka ei periaatteensa mukaisesti koskaan ihaillut mitään.

Aihe oli yksinkertainen ja suurenmoinen. Lentohiekkakenttä Hallandin rannikolta, taustassa meri; syystunnelma, päivänpilkahduksia rikkonaisten pilvien lomitse, osa etualaa oli lentohiekkaa, jolla äsken viskautunutta, vielä vettätippuvaa ruskolevää, auringon valaisemaa; sitten meri, hyvän matkaa ulapalle päin varjossa, korkeita, lakkapäisiä aaltoja, mutta kauimpana näköpiirissä paistaa jälleen aurinko avaten äärettömiä näköaloja. Lisäkuvina oli ainoastaan joukko kulkulintuja.

Se oli taulu, joka puhui ja jonka jokainen tärveltymätön mieli ymmärsi, mieli, joka oli uskaltanut tutustua yksinäisyyden salaperäisyyteen ja rikkauteen, ja joka oli nähnyt lentohiekan tukahuttavan lupaavia satoja. Ja tämä oli maalattu haltioituneesti ja taidolla; tunnelma oli luonut värit, eikä päinvastoin.

-- Sinun täytyy panna jotain etualalle, saarnasi Lundell. Maalaa siihen etualalehmä!

-- Elä pärpätä tyhjää! vastasi Sellén.

-- Tee niinkuin sanon, hullu, muuten et saa sitä myydyksi. Pane siihen jotain, tyttö esimerkiksi; minä autan sinua, ellet osaa, kas näin...

-- Kas niin! Ei mitään tuhmuuksia! Mitä hameilla tuulessa tehdään. Sinä olet patahassu hameiden perään!

-- No, tee kuten tahdot, vastasi Lundell, salaisesti loukkaantuneena, kun laskettiin leikkiä jostain hänen heikosta puolestaan. -- Mutta olisit sinä sentään voinut tehdä haikaroita noiden harmaalokkien sijaan, joista ei tiedä mitä lajia ne ovat. Kuvittelepas niiden punaisia sääriä tuota tummaa pilveä vasten, mikä vastakohta!

-- Ah, sitä et sinä ymmärrä!

Sellénin vahvoja puolia ei ollut perusteleminen, mutta hän oli varma asiastaan ja hänen terve vaistonsa johti hänet varmasti kaikkien erehdysten yli.

-- Mutta sinä et saa myydyksi, jatkoi Lundell, joka piti tarkkaa huolta toverinsa taloudellisesta menestyksestä.

-- No, saan minä kai silti elää! Olenko minä koskaan saanut myydyksi? Olenko silti huonompi! Etkö luule minun tietävän, että saisin myydyksi, jos tahtoisin maalata kuten nuo toiset; etkö usko minun osaavan maalata yhtä huonosti kuin nekin? Kyllä maarin! Mutta minä en tahdo!

-- Mutta ajattele toki, että sinun täytyy maksaa velkasi! Olet velkaa mestari Lundille Pataan parisen sataa riksiä.

-- No, ei hän niistä köyhdy! Sitäpaitsi on hän saanut minulta taulun, joka on kahdesti sen arvoinen!

-- Sinä nyt olet itserakkain ihminen, minkä olen tavannut! Se taulu ei ollut edes kahdenkymmenen riksin arvoinen.

-- Minä arvostelen sen viiteensataan, nykyisten hintojen mukaan! Mutta maku on niin erilainen tässä maailmassa, jumala paratkoon. Minun mielestäni sinun ristiinnaulitsemisesi on viheliäinen, itse mielestäsi se on hyvä. No! Siitä ei kukaan voi sinua syyttää! Eri maku, näes!

-- Joka tapauksessa olet tärvellyt meidän muiden luoton Padassa; mestari Lund sanoi minut eilen irti enkä minä tiedä, mistä tänään saada päivällistä!

-- No, mitä sinä päivällisellä tekisit! Saat luvan elää ilmankin! Minä en ole syönyt päivällistä kahteen vuoteen!

-- Oo, sinä ryöväsit kyllä itsellesi tässä tuonnoin päivällisen tuolta tuomarilta, jonka sait kynsiisi.

-- Se on totta, se! Hän on kiltti poika! Hän on muuten kyky, hänen runoissaan oli paljon luontoa; luin eräänä iltana muutamia. Mutta minä pelkään, että hän on vähän liian pehmeä, voidakseen päästä eteenpäin maailmassa; se kanalja on niin hellätunteinen!

-- Jos hän saa sinun seurassasi olla, niin kyllä hän karaistuu. Mutta minun mielestäni on jumalatonta nähdä, kuinka sinä tässä lyhyessä ajassa olet turmellut nuoren Rehnhjelmin. Sinä olet tainnut saada hänen päähänsä sen, että hänen tulisi mennä teatteriin!

-- No! onko hän puhunut siitäkin! Niin, se on aika vekkuli! Kyllä hänestä hyvä tulee, jos vain elää saa; mutta sekään asia ei ole niin aivan helppoa, kun on niin hirveän niukalti ruokaa! -- Jumaliste! Nyt on väri lopussa! Onko sinulla valkoista? No jumalauta, eikös olekin kaikki putket puserretut niin kuiviin -- että -- sinun täytyy antaa minulle väriä.

-- Ei minulla ole muuta kuin omiksi tarpeikseni ja jos olisikin, niin varoisin itseäni antamasta sinulle mitään!

-- No, elä puhu pötyä; tiedäthän, että on kiire.

-- Vakavasti, minulla ei ole sinun värejäsi! Jos sinä säästäisit, niin riittäisivät kauemmin...

-- Niin, tuon me tiedämme. Tuo tänne rahoja sitten!

-- Rahoja, no niitä tässä vielä pitäisi olla!

-- Olle, nous' ylös! sinun pitää mennä panttaamaan!

Kuullessaan sanan panttaamaan tuli Olle heti iloisen näköiseksi, sillä hän tiesi, että silloin saataisiin myöskin ruokaa. Sellén alkoi etsiä ympäri huonetta.

-- Mitä täällä on! Pari saappaita. Niistä saa viisikolmatta äyriä, mutta parempi on myydä ne...

-- Ne ovat Rehnhjelmin, niitä et saa ottaa, keskeytti Lundell, joka aikoi käyttää niitä iltapäivällä, mennessään kaupunkiin. -- Otatko sinä toisten tavaroita, sinä?

-- Otan, mitä se tekee. Hän saa niistä sitten maksun! Mikä käärö tämä on? Samettiliivit! Nepä kauniit! Ne otan minä, niin saa Olle viedä omani! Kauluksia ja kalvostimia! Ah, ne ovat paljasta paperia vain! Pari sukkia! Kas siinä, Olle, viisikolmatta äyriä! Kääri ne liivien sisään! Tyhjät pullot saat luvan myydä! Luulen, että on parasta myydä kaikki tyynni!

-- Myytkö sinä toisten tavaroita; sinulla ei ole minkäänlaista oikeudentuntoa, keskeytti Lundell uudelleen, joka vahvasti oli luullut vakaumuksen tietä pääsevänsä käärön omistajaksi, joka häntä kauan oli tuon houkutellut.

-- Ah, hän saa siitä maksun myöhemmin! Mutta ei tästä mitään tule! Täytyy ottaa pari lakanaa sängystä! Mitä se tekee? Emme me lakanoita tarvitse! Kas niin, Olle! Kääri kokoon vain!

Olle teki suurella taituruudella yhdestä lakanasta pussin ja pisti kaikki tyynni siihen, huolimatta Lundellin vilkkaista vastaväitteistä.

Kun pussi oli valmis, otti Olle sen kainaloonsa, napitti kiinni rikkinäisen pitkän takkinsa voidakseen paremmin salata liivien puutetta ja läksi vaeltamaan kaupunkiin.

-- Hän näyttää varkaalta, sanoi Sellén, seisoessaan ikkunassa ja katsellen veitikkamaisesti tielle. -- Jos hän vain saa kulkea rauhassa poliisilta, niin hyvä on! -- Kiiruhda, Olle! huusi hän poismenevän jälkeen. Osta kuusi ranskanleipää ja kaksi puolikasta olutta, jos jää jotain värirahoista jäljelle!

Olle käännähti ympäri ja heilautti hattuaan niin luottavaisesti, kuin olisi hänellä jo ollut kestit takataskuissaan.

Lundell ja Sellén olivat yksin. Sellén seisoi ihaillen uusia samettiliivejään, jotka niin kauan olivat olleet Lundellin hiljaisen halun esineenä. Lundell raapi palettiaan ja heitti kateellisia silmäyksiä kadotettuun komeuteen. Mutta ei hän nyt siitä tahtonut puhua, eikä se ollut se, josta hänen oli niin vaikea päästä alkuun.

-- Vilkaiseppas tätä minun tauluani hieman, sanoi hän. Mitä sinä siitä pidät, vakavasti puhuen!

-- Elä sinä sitä nopostele ja piirustele, vaan maalaa. Mistä valo tulee? Vaatteistako, alastomista osistako! Sehän on aivan hullusti! Mitä nuo ihmiset hengittävät? Väriä, liinaöljyä! Minä en näe ilmaa!

-- No, arveli Lundell, tuon suhteen on maku niin erilainen! Mutta mitä sinä sommittelusta arvelet?

-- Liian paljon väkeä!

-- Niin, sinä olet kamala; minä melkein tahtoisin siihen vielä pari lisää.

-- Annas, kun katson! Tässä näin on virhe! -- Sellén katseli sitä pitkin silmäyksin, jotka ovat ominaisia rannikkolaiselle ja aavikonasujamelle.

-- Niin, siinä on virhe! Huomaatko sen? myönsi Lundell.

-- Siinä on vain miesväkeä! Se vaikuttaa liian kuivasti!

-- Aivan oikein! Kumma, kun sen huomasit!

-- Tahdot siis saada naisen?

Lundell katsoi, laskiko toinen leikkiä, mutta sitä oli vaikea huomata, sillä nyt hän vihelteli.

-- Minulta puuttuu naismalli, vastasi hän. Seurasi äänettömyys, ja se oli epämieluista, kun oltiin niin vanhoja tuttavia ja kahden kesken.

-- Kunpa voisin ymmärtää, mistä saisin käsiini mallin. Akatemian malleista en huoli, sillä ne tuntee koko maailma, ja tämä aihe sitäpaitsi on uskonnollinen.

-- Tahdot jotain parempaa? Oui! Minä ymmärrän! Ellei sen pitäisi olla alasti, niin voisin minä ehkä...

-- Ei sen alasti pidä olla, oletko sinä hullu, suuressa miesjoukossa; sitäpaitsi on aihe uskonnollinen...

-- Niin, niin, sen me jo tiedämme. Hänellä pitää joka tapauksessa olla puku, hieman itämaalainen, seisoa kumartuneena eteenpäin, arvelen ma, olla ottavinaan jotain maasta, näyttää olkapäänsä, kaulansa ja ensimmäiset selkänikamansa, ymmärrän, ymmärrän! Mutta uskonnollisesti, näes, kuten Magdaleena! Oui! Noin linnunsilmällä katsoen, näes!

-- Sinä nyt pilkkaat kaikkea; ja vedät kaikki maahan!

-- Asiaan! Asiaan! Sinun täytyy saada malli, sillä sellainen täytyy olla; et itse tunne ketään! Hyvä! Uskonnolliset tunteesi estävät sinua itseäsi hankkimasta sitä, siis Rehnhjelm ja minä, molemmat kevytmielisiä poikia, hankimme sen sinulle!

-- Mutta hänen tulee olla säädyllinen tyttö, sen sanon edeltäkäsin!

-- Luonnollisesti! Katsotaan, mitä asiassa voimme tehdä, ylihuomenna, kun saamme rahoja.

Ja taas maalattiin, ääneti ja hiljaa, kunnes kello tuli neljä, ja kunnes se tuli viisi. Silloin tällöin heitettiin levottomia silmäyksiä tielle päin. Sellén ensiksi katkaisi tuskallisen äänettömyyden.

-- Olle viipyy! Hänelle on varmaan tapahtunut jotain! sanoi hän.

-- Niin, nyt ei ole oikein asiat, mutta miksi sinäkin aina lähetät tuon raukan liikkeelle! Voisit itse toimittaa asiasi.

-- Oo -- hänellä ei ole muutakaan työtä ja hän menee niin mielellään!

-- Sitä et sinä tiedä, ja muuten sanon sinulle, että ei sitä tiedä, miten Ollen vielä käy. Hänellä on suuria suunnitteluja ja voi minä päivänä hyvänsä taas olla pystyssä, ja silloin voi olla eduksi kuulua hänen ystäviinsä!

-- Ei mutta, mitä sinä sanot! Mitä suurtekoja hän aikoo tehdä? Uskon kyllä, että Ollesta tulee suuri mies, vaikkei kuvanveistäjänä! Mutta kylläpä se pakana viipyy! Uskotko hänen tuhlanneen rahat?

-- Niin, niin! Hän ei pitkään aikaan ole saanut luojan luotua killinkiä ja viettelys oli ehkä liian suuri, vastasi Lundell ja kiristi kaksi reikää nälkävyötään, samalla tuumaillen, kuinka itse olisi Ollen sijassa tehnyt.

-- No, ihminen on ihminen, ja jokainen on itseään lähinnä, jatkoi Sellén, joka oli täydellisesti selvillä siitä, kuinka hän itse olisi menetellyt. En kuitenkaan, enää uskalla odottaa; minun täytyy saada väriä, vaikkapa sen sitten varastaisin! Menen ja haen käsiini Falkin.

-- Häntäkö raukkaa taas menet imemään! Sinähän eilen otit häneltä kehyksiin! Eikä se ollut mikään pieni summa!

-- Voi, rakas sielu! Minun on jo täytynyt puraista hävyn pää poikki, ei sitä enää auttaa voi. Kaikkeen sitä saa alistua! Muuten on Falk ylevämielinen mies, joka käsittää asiat. Nyt minä kuitenkin menen. Jos Olle tulee kotiin, niin sano hänelle, että hän oli nauta! Hyvästi! Kurkista _Punaiseen Huoneeseen,_ niin saamme nähdä, onko Herramme niin armollinen, että antaa meille jotain syötävää ennen auringonlaskua! -- Sulje ovi, kun menet, ja pistä avain kynnyksen alle. Hyvästi!

Hän meni ja hetken päästä oli hän Falkin oven takana, kaukana Gref-Magnikadulla. Hän koputti, mutta ei saanut vastausta! Silloin avasi hän oven ja astui sisälle. Falk, joka nähtävästi oli nähnyt rauhattomia unia, havahtui unesta ja tuijotti Selléniin, tuntematta häntä.

-- Hyvää iltaa, veli, tervehti Sellén.

-- Ahaa, sinäkö se olet! Minä mahdoin uneksia jotain ihmeellistä! Hyvää iltaa, istu alas ja pane piippuun! Onko jo ilta?

Sellén, joka luuli tuntevansa oireet, ei ollut mitään huomaavinaan, vaan tarttui puheeseen.

-- Veli ei tainnut olla Tinanapissa tänään?

-- En, vastasi Falk hämillään, en ollut siellä. Kävin Idunassa!

Hän ei todellakaan tiennyt, oliko sen uneksinut, vaiko ollut siellä, mutta hän ilostui siitä, että sanoi sen, sillä hän häpesi kovaa onneaan.

-- Niin, se oli oikein tehty, vahvisti Sellén. Ruoka Tinanapissa ei ole hyvää!

-- No ei juuri voi kehua! sanoi Falk. Heidän lihasoppansa on niin pirun huonoa!

-- Niin, ja sitten tuo vanha kellarimestari laskee voileivät, se lurjus.

Sana voileivät herätti Falkin täyteen tajuntaan, mutta hän ei enää tuntenut nälkää, joskin hänen jalkojaan hieman väsytti. Keskusteluaine kuitenkin oli epämieluinen ja sitä täytyi ensi tilassa vaihtaa.

-- No, sanoi hän, taulusi on kai huomiseksi valmis?

-- Ei, jumala paratkoon, niin hyvin ei ole asiat.

-- No, mitä nyt sitten?

-- En millään ehdi.

-- Et ehdi? Miksi et istu kotona ja tee työtä?

-- Voi, veli hyvä, vanha, iankaikkinen juttu. Puuttuu väriä! Väriä!

-- Kai se on autettavissa! Vai eikö sinulla ehkä ole rahoja?

-- Silloinpa ei hätää olisikaan!

-- Eikä minullakaan ole? Mitäs me nyt teemme!

Sellén loi silmänsä alas, kunnes katseet tulivat Falkin liivintaskun kohdalle, johon melko paksut kultaiset vitjat menivät; eipä sillä, että Sellén olisi niitä kullaksi luullut, leimatuksi kullaksi, sillä hän ei voinut käsittää, kuinka voisi olla niin ylellinen, että pitäisi niin paljon rahaa liivien ulkopuolella. Hänen ajatuksensa olivat nyt kuitenkin saaneet määrätyn suunnan ja hän jatkoi:

-- Jospa minulla edes olisi jotain pantattavaa, mutta me olimme siksi varomattomia, että veimme talvitakkimme säilöön ensimmäisenä aurinkoisena päivänä huhtikuussa.

Falk punastui. Hän ei ennen ollut sellaisissa asioissa ollut.

-- Panttaatteko te päällystakkeja? kysyi hän. Saatteko niistä mitään?

-- Kaikesta sitä aina jotain saa -- kaikesta, huomautti Sellen. Kunhan vain on mitä antaa.

Falkin silmissä maailma pyöri ympäri. Hänen täytyi istuutua. Sitten veti hän esiin kultakellonsa.

-- Mitä luulet tästä saatavan, vitjoineen?

Sellén punnitsi tulevia pantteja kädessään ja katseli niitä tuntijan tavalla.

-- Onko ne kultaa? kysyi hän heikolla äänellä.

-- On, kultaa!

-- Leimattua?

-- Leimattua!

-- Molemmat?

-- Molemmat!

-- Sata riksiä! selitti Sellen ja pudisti kättään, jotta kultaiset vitjat helisivät. -- Mutta se on vahinko! Ei veljen pidä luopua tavaroistaan minun vuokseni!

-- No itseni vuoksi sitten, sanoi Falk, joka ei halunnut näyttää epäitsekkäältä, koska ei ollut. Minäkin tarvitsen rahaa. Jos tahdot muuttaa nuo rahaksi, niin teet minulle palveluksen!

-- No, oli menneeksi sitten, sanoi Sellén, joka ei tahtonut vaivata ystäväänsä epähienoilla kysymyksillä. Minä panttaan ne! Pue päälles nyt, veli! Elämä on näes joskus katkeraa, mutta elettävä se kuitenkin on!

Hän taputti Falkia olalle niin sydämellisesti, että sitä ei usein päässyt tunkeumaan sen iva-varustuksen läpi, jolla hän itsensä oli ympäröinyt, ja he läksivät ulos.

Kello oli seitsemän, ennenkuin asia oli toimitettu. Sitten menivät he ostamaan väriä ja taivalsivat sen jälkeen Punaiseen Huoneeseen.