Part 5

-- Se on vale! Veljeni ei ole mikään roskakirjuri! Ei _minun_ veljeni, mies!

-- Valitettavasti hän siitä kuitenkin saa vastata! Hänet on taidettu ajaa pois virastostakin.

-- Sen sinä valehtelet!

-- Enpä! Näin hänet tässä muuanna päivänä erään lurjuksen kanssa Tinanapissa! Sääli poikaa!

Tämä tosiaankin oli pahinta, mitä Carl Nicolaus Falkille voi sattua. Hän oli häväisty. Hänen nimensä ja hänen isänsä nimi -- kaikki, mitä nuo vanhat porvarit olivat saaneet aikaan, oli nyt tehty tyhjäksi. Jos joku olisi tullut kertomaan, että hänen vaimonsa oli kuollut -- se asia olisi ollut autettavissa, samoin rahavahinkokin. Jos joku olisi kertonut, että hänen ystävänsä Levin tai Nyström olivat joutuneet kiinni väärennyksestä, silloin hän aivan yksinkertaisesti olisi kieltänyt tunteneensa heidät, sillä hän ei koskaan näyttäytynyt heidän seurassaan ulkona. Mutta sukulaisuutta veljensä kanssa hän ei voinut kieltää. Veljensä oli tehnyt hänet kunniattomaksi; se oli nyt tosiasia!

Levin oli nauttinut saadessaan tuoda esille tämän jutun; sillä Falk, joka ei koskaan sanonut kehottavaa sanaa veljestään, silloin kun tämä itse oli läsnä, tapasi sitä vastoin aina ystävilleen kehuskella veljeään ja tämän ansioita.

"Veljeni, tuomari! Hm! Sillä se vasta pää on! Hän pääsee vielä pitkälle, saattepa nähdä!" Näiden epäsuorien moitteiden alinomainen kuuleminen oli suututtanut Leviniä, sitä enemmän, kun Carl Nicolaus veti määrätyn, ylitsepääsemättömän rajan notarioiden ja tuomareiden välille, vaikkakaan hän ei sitä sanoilla voinut tarkoin määritellä.

Levin oli, tarvitsematta nostaa kättänsäkään, saanut loistavasti kostetuksi ja niin hyvällä hinnalla, että katsoi voivansa olla jalomielinen ja esiintyä lohduttajana.

-- No, elä siitä nyt niin kiivastu! Voihan sitä olla ihminen, vaikka on sanomalehtikirjailijakin, ja mitä häväistykseen tulee, niin ei se ole niin vaarallista. Kun ei hyökkää yksityisten henkilöiden kimppuun, niin eihän se silloin ole häväisemistä; sitäpaitsi on kirjotus hyvin hauska esitykseltään, hyvin sukkela ja koko kaupunki lukee sitä.

Nämä viimeiset lohdutuksen pillerit olivat saada Falkin aivan raivoihinsa.

-- Hän on varastanut minun hyvän nimeni, minun nimeni! Miten minä uskallan näyttäytyä pörssissä huomenna. Ja mitä sanovat ihmiset!

Ihmisillä hän oikeastaan tarkotti vaimoaan, joka tulisi tapauksesta hyvin iloiseksi, sillä se tekisi epäsäätyisen avioliiton vähemmän tuntuvaksi. Hänen vaimostaan tulisi hänen vertaisensa -- tämä ajatus sai hänet raivoon! Hänet valtasi sammuttamaton ihmisviha! Hän toivoi olevansa tuon epaton isä, silloin hän ainakin olisi voinut pestä kätensä ja käyttämällä isällistä etuusoikeutta kirota poikansa ja olisi ollut siten vapaa, mutta veljellisestä kirouksesta, siitä hän ei koskaan ollut kuullut puhuttavankaan!

Ehkä hän itsekin oli osaksi ollut syypää häväistykseensä; eikö hän ollut tahtonut väkisin määrätä veljensä elämänuran valintaa, vai oliko hän ehkä aamullisella käytöksellään saanut aikaan tämän, vai taloudellisella ahdinkotilalla, johon oli veljensä saattanut? Hän! Olisiko hän tämän kaiken saanut aikaan? Ei! Hän ei koskaan ollut menetellyt alhaisesti; hän oli puhdas, nautti kunnioitusta ja arvoa, hän ei ollut häväistyskirjottaja, häntä ei oltu ajettu pois; olihan hänellä taskussaan todistus siitä, että oli mitä parahin ystävä, jolla oli hyvä sydän, olihan maisteri sen äsken lukenut ääneen. Olipa tietenkin! Ja hän rupesi juomaan määrättömästi -- ei tukahduttaakseen omaatuntoaan, sillä sitä ei hänen tarvinnut, koska ei ollut ketään kohtaan menetellyt väärin, vaan ainoastaan tukahduttaakseen vihaansa. Mutta se ei auttanut, kiukku kuohui yli äyräittensä, ja ne, jotka istuivat lähinnä, korventuivat.

-- Juokaa, senkin raukat! Tuossa tuo elukka nukkuu! Nämä muka ovat ystäviä! Herätä hänet, Levin! Sinä! Sinä!

-- Kenelle sinä huudat? kysyi loukattu Levin, äkäisellä äänellä.

-- Sinullepa tietenkin!

Pöydän yli vaihdettiin silmäyksiä, jotka eivät hyvää ennustaneet. Falk, joka oli tullut paremmalle tuulelle, nähdessään toisen kiukustuvan, otti kauhallisen boolia ja kaatoi sen maisterin päähän, viini valui paidan kauluksen alle.

-- Elä tee tuota enää toista kertaa, sanoi Levin varmasti ja uhkaavasti.

-- Kuka estää?

-- Minä! -- Niin, juuri minä! En salli tuollaista ruokottomuutta, että tärvelet hänen vaatteensa!

-- _Hänen_ vaatteensa! nauroi Falk. _Hänen_ vaatteensa! Eikö tuo ole minun takkini, eikö hän ole saanut sitä minulta?

-- Tämä menee jo liian pitkälle -- sanoi Levin ja nousi lähteäkseen.

-- Vai niin, sinä menet nyt! Olet syönyt tarpeeksi, et jaksa enää juoda, et tarvitse minua enää tänä iltana; etkö halua lainata viitosta? Häh? Saanko minä kunnian lainata sinulle vähän rahaa? Tai pitääkö minun taata? Taata!

Falkin sanoessa "taata", höristi Levin korviaan. Aatteles, jos voisi yllättää hänet tällaisessa kiihtyneessä mielentilassa. Hän tunsi heltyvänsä sitä ajatellessaan.

-- Elä ole väärämielinen, hyvä veli, alkoi hän taas keskustelun. En minä ole kiittämätön, minä osaan antaa arvon sinun hyvyydellesi; minä olen köyhä, niin köyhä, ettet sinä ole niin köyhä koskaan ollut etkä koskaan voi tullakaan; olen kärsinyt nöyryytyksiä, joita sinä et todeksi uskoisikaan, mutta sinua olen aina pitänyt ystävänä. Kun _minä_ lausun sanan ystävä -- niin tarkotan minä myöskin sitä. Olet juonut tänä iltana ja tullut pahalle päälle ja siksi sinä olet kohtuuton, mutta minä vakuutan teille, hyvät herrat, parempaa sydäntä, kuin sinulla, Carl Nicolaus, ei ole! Enkä minä tätä sano ensi kertaa. Kiitän sinua huomaavaisuudestasi tänä iltana, jos nimittäin voin katsoa tämän kestityksen, jota täällä tänään on tarjottu, ja niiden viinien, jotka täällä ovat vuotaneet, tarkottaneen minua. Kiitän sinua, hyvä veli, ja juon sinun maljasi. Maljasi, veli Carl Nicolaus! Kiitos, sydämellinen kiitos! Et ole tätä turhaan tehnyt. Muista se!

Tämä, joka sanottiin liikutuksesta (mielenliikutuksesta) väreilevällä äänellä, oli, ihmeellistä kyllä, tehnyt Falkiin vaikutuksen. Hän tunsi itsensä hyväksi; olihan hänelle taas toistettu, että hänellä oli hyvä sydän. Hän uskoi sen. Humala tuli nyt sentimentaaliin asteeseen. Tultiin toisiaan lähemmä, puhuttiin vuorotellen toistensa hyvistä puolista, maailman pahuudesta, siitä, miten lämpimästi tunnettiin ja miten hyvää tahdottiin tehdä; puristeltiin toistensa käsiä. Falk puhui vaimostaan, kuinka hyvä hän tälle oli; puhui, kuinka hänen toimestaan puuttui henkistä sisältöä, kuinka syvästi hän tunsi sivistyksen kaipuuta, miten hänen elämänsä oli harhautunutta; ja juotuaan kymmenennen likörinsä, uskoi hän Levinille, että hän oikeastaan olisi tahtonut antautua hengelliselle alalle, ruveta lähetyssaarnaajaksi. Tultiin yhä hengellisemmiksi ja hengellisemmiksi. Levin puhui äiti-vainajastaan, hänen kuolemastaan ja hautauksestaan, hylätystä rakkaudesta ja lopuksi uskonnollisista mielipiteistään, "joista hän ei puhunut kenen kanssa tahansa"; ja niin oltiin uskonnon alalla. Kello tuli yksi ja kaksi ja yhä jatkettiin, Nyströmin uskollisesti nukkuessa pää ja käsivarret pöydällä. Konttori oli hämäränä tupakansavusta, joka himmensi kaasuliekkien loistetta; seitsenhaaraisen kynttiläjalan seitsemän kynttilää oli palanut loppuun ja pöytä oli surkean näköinen. Yksi ja toinen lasi oli menettänyt kantansa, sikarintuhkaa oli putoellut tahratulle pöytäliinalle, tulitikkuja oli heitelty hujan hajan lattialle. Ikkunaluukkujen reijistä tunki sisälle päivänvaloa puhkaisten pitkinä säteinä tupakkapilvet ja muodostaen pöytäliinalle salaopillisen kuvion molempien uskonsankareiden välille, jotka innoissaan parast'aikaa korjailivat Augsburgilaista uskontunnustusta uuteen asuun. He puhuivat nyt sähisevällä äänellä, heidän aivonsa olivat tylsistyneet, sanat tulivat yhä kuivemmin, mutta huolimatta ahkerasta lämmittämisestä pieneni jännitys, koetettiin vielä nostaa innostuksen liekkiä, mutta se vain lekutti, henki pakeni pois, merkityksettömiä sanoja saatiin vielä sanotuksi, mutta pian viimeinenkin kipinä sammui; huumautuneet aivot, jotka olivat työskennelleet kuin ruoskitut hyrrät, hiljensivät vauhtiaan ja kaatuivat auttamattomasti. Yksi ajatus vain oli selvä -- täytyi lähteä nukkumaan, tahi muuten alkaisi seura iljettää, tahdottiin olla yksin.

Nyström herätettiin. Levin syleili Carl Nicolausta ja pisti kolme sikaria taskuunsa. Oli noustu liian korkealle eikä voitu niin pian taas astua alas, jotta olisi voitu puhua vekselistä. Sanottiin hyvästit, isäntä päästi vieraat ulos -- ja oli yksin! Hän avasi luukut ja päivänvalo virtasi sisään -- hän avasi ikkunan, ja raitis ilmavirta Skeppsbrolta päin tunki esiin pitkin ahdasta kujaa, jonka toista taloriviä nouseva aurinko valaisi. Kello löi neljä, nuo ihmeelliset pienet lyönnit, jotka ainoastaan huolien tai taudin unettomalla vuoteella viruja, aamua kaihoten odottava raukka saa kuulla. Österlånggatan, paheiden, loan, tappelujen katu, oli autio, yksinäinen, puhdas. Falk tunsi olevansa syvästi onneton. Hän oli häväisty ja hän oli yksin! Hän sulki ikkunan ja luukut ja kääntyessään ympäri ja nähdessään hävityksen, hän alkoi siistitä; poimi kaikki sikarinpätkät ja heitti ne uuniin, raivasi pöydän, lakaisi, tomuutti, asetti joka esineen paikalleen. Hän pesi kasvonsa ja kätensä ja kampasi tukkansa; poliisi olisi luullut häntä murhamieheksi, joka oli poistamassa työnsä jälkiä. Mutta tämän kaiken ohessa hän ajatteli -- selvästi ja varmasti. Ja saatuaan huoneen ja itsensä järjestykseen oli hän jo tehnyt päätöksen, jota hän oli kyllä kauan valmistellut ja joka nyt oli pantava täytäntöön. Hän aikoi poistaa perin juurin sen häpeän, jonka hän oli perheessään kärsinyt, hän aikoi kohota, hänestä oli tuleva mainittu, mahtava mies; hän alkaisi uuden elämän; hänellä oli nimi ylläpidettävänään ja hän oli sen korottava. Hän tunsi tarvitsevansa suurta intohimoa pysyäkseen pystyssä sen iskun jälkeen, jonka hän tänä iltana oli saanut; kunnianhimo oli kauan hänessä kytenyt, nyt se oli herätetty ja nyt hän oli valmis.

Hän oli nyt täydellisesti selvinnyt humalastaan, sytytti sikarin, otti ryypyn konjakkia ja meni huoneeseensa, hiljaa ja varovasti, ettei herättäisi vaimoaan.

VIIDES LUKU.

Kustantajan luona.

Arvid Falk aikoi alkaa kokeensa mahtavan Smithin luona -- sen nimen hän oli, ylenmäärin ihaellen kaikkea, mikä oli amerikkalaista, ottanut nuorena käväistessään Lännen suuressa maassa, -- tuon pelätyn tuhatkätisen turvin, joka voi tehdä kirjailijan kahdessatoista kuukaudessa melko huonoistakin aineksista. Hänen menettelytapansa oli tunnettu, mutta ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut käyttää sitä hyväkseen, sillä siihen tarvittiin verraton määrä julkeutta. Se kirjailija, jonka hän otti huostaansa, sai olla varma siitä, että saavutti nimen itselleen, ja siksi Smithin luona juoksenteli ääretön määrä "nimettömiä" kirjailijoita. Esimerkkinä siitä, kuinka vastustamaton hän oli ja miten hän osasi työntää henkilönsä esille, huolimatta yleisöstä ja arvostelusta, mainittiin tavallisesti seuraava. Nuori poika, joka ei koskaan ennen ollut kirjottanut, oli tehnyt huonon romaanin, jonka vei Smithille. Tämä sattuu mieltymään ensimmäiseen lukuun -- enempää hän ei koskaan lukenut -- ja päättää, että maailman tulee saada uusi kirjailija. Kirja ilmestyy, kansilehden takasivulla luettiin: _"Veri ja miekka._ Romaani, kirjotti Gustaf Sjöholm. Tämä nuoren ja lupaavan, jo kauan yleisesti tunnetun ja laajoissa piireissä arvossa pidetyn kirjailijan esikoisteos j.n.e... Luonteitten syvyys ... selvyys ... voima. Suositetaan mitä hartaimmin romaaneja lukevalle yleisölle". Kirja ilmestyi 3 p. huhtikuuta. 4 p. huhtikuuta oli laajalti luetussa pääkaupunkilaislehdessä _Harmaassaviitassa_, jossa Smithillä oli viisikymmentä osaketta, arvostelu. Se päättyi: "Gustaf Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa; ja me suositamme tätä teosta, emme ainoastaan romaaneja lukevalle, vaan myöskin romaaneja kirjottavalle yleisölle". 5 p. huhtikuuta ilmotettiin kirjaa kaikissa pääkaupungin lehdissä ja ilmotuksissa oli seuraava ote: "Gustaf Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa". (Harmaaviitta.)

Samana iltana oli _Lahjomattomassa_ arvostelu, jota ei kukaan lukenut. Siinä sanottiin kirjan olevan oikea viheliäisen kirjallisuuden malliteos, ja arvostelija vannoi, että Gustaf Sjöholm (tahallinen arvostelijan kirjotusvirhe) ei ollut lainkaan mikään nimi. Mutta koska _Lahjomatonta_ ei luettu, niin ei vastustajien mielipide päässyt kuuluviin. Toiset pääkaupunkilaislehdet, jotka arvosteluissaan eivät tahtoneet asettua johtavaa ja kunnianarvoisaa Harmaataviittaa vastaan, eivätkä Smithin vuoksi uskaltaneetkaan, olivat koko suopeita, mutta eivät sen enempää. Ne uskoivat Gustaf Sjöholmin työllä ja ahkeruudella tulevaisuudessa saavuttavan itselleen nimen.

Jonkun päivän oli hiljaista, mutta kaikissa lehdissä, _Lahjomattomassa_ lihavilla kirjaimilla, oli huutava ilmotus: "Gustaf Sjöholm on jo nimi". Mutta sitten sukeltausi X-köpingin Kaikenlaisiin kirje, jossa hyökättiin pääkaupungin sanomalehdistön nuorille kirjailijoille osottamaa tylyyttä vastaan. Kiivasluontoinen kirjeenvaihtaja lopetti: "Gustaf Sjöholm on yksinkertaisesti nero, huolimatta tieteileväisten puupäitten vastaväitteistä".

Päivää jälkeen oli ilmotus taas kaikissa lehdissä: "Gustaf Sjöholm on jo nimi" j.n.e. (Harmaaviitta). "Gustaf Sjöholm on nero!" (X-köpingin Kaikenlaiset). Seuraavassa aikakauslehden _Maamme_ vihossa, jota Smith julkaisi, oli päällyslehdessä seuraava ilmotus: "Meillä on ilo ilmottaa monille lukijoillemme, _että suuressa arvossa pidetty_ kirjailija Gustaf Sjöholm on _luvannut_ meille seuraavaan numeroon alkuperäisen novellin", j.n.e. Ja sitten ilmotus sanomalehdissä! Jouluksi ilmestyi vihdoin kalenteri _Kansamme_. Kirjailijoiden joukossa mainittiin kansilehdellä: Orvar Odd, Talis Qualis, Gustaf Sjöholm y.m.m. Tosiasia oli siis: Gustaf Sjöholm oli jo kahdeksannella kuukaudella nimi. Ja yleisö, niin, se ei asiaa voinut auttaa; sen täytyi niellä se. Se ei voinut pistäytyä kirjakaupassa katsomassa mitään kirjaa lukematta tätä siitä, ei ottaa käteensä vanhaa sanomalehden palasta, jossa siitä ei olisi ilmotettu, niin, ei ollut sellaista elämän olosuhdetta, jossa ei olisi tavattu tätä nimeä paperipalaseen painettuna; rouvat saivat sen torikoriinsa lauantaisin, piiat kantoivat sen kotiin ruokapuodista, rengit lakasivat sen käsiinsä kaduilta ja herrat kantoivat sitä yönutuntaskussa.

Tietäen tämän Smithin suuren vallan kiipesi nuori kirjailija hieman ahdistunein mielin ylös hänen pimeitä rappusiaan Storkyrkobrinkenillä. Hän sai kauan istua odottamassa ja olla mitä kiduttavimpien ajatusten vallassa, kunnes ovi avataan ja nuori mies, toivottomuus kasvoissa ja paperikäärö kainalossa, hyökkää ulos. Vavisten astui Falk sisimpään huoneeseen, jossa tuo pelottava otti vastaan. Istuen matalassa sohvassa, levollisena ja lempeänä kuin jumala, nyökkäsi hän ystävällisesti harmaapartaista, sinilakkista päätään, poltellen piippuaan rauhallisesti, aivan kuin hän ei äsken olisi musertanut erään ihmisen toiveita tahi sysännyt onnetonta luotaan.

-- Hyvää päivää, hyvää päivää!

Ja hän tutki kahdella jumalaisella silmäyksellä tulijan vaatteita, jotka huomasi siisteiksi, mutta ei silti käskenyt häntä istumaan.

-- Nimeni on ... Falk.

-- En ole kuullut sitä nimeä. -- Mikä herran isä on?

-- Isäni on kuollut.

-- Noo, hän on kuollut! Hyvä! Mitä voin tehdä herran hyväksi!

Herra veti povitaskustaan käsikirjotuksen ja ojensi sen Smithille; tämä istuutui sen päälle katsomatta sitä.

-- Noo, ja tämä pitäisi minun painattaa? Se on runoa? Vai niin! Tietääkö herra, mitä yhden arkin painatus maksaa? Ei, sitä hän ei tiedä!

Tässä hän pisti tietämätöntä piipun varrella rintaan.

-- Onko herralla nimeä? Ei! Onko herra jollain tavalla saattanut itsensä huomatuksi!? Ei!

-- Olen näistä runoista saanut kiitoslauseen Akatemialta.

-- Miltä akatemialta? Kaunokirjallis-akatemialta! Aaa -- no! Siltä, joka julkaisee niitä monia piikiviasioita. No!

-- Piikiviasioita!

-- No niin! Tietäähän herra, Kaunokirjallis-akatemian! No! Alhaalla Strömmenin luona museossa, no!

-- Ei, herra Smith, Ruotsin akatemia, Pörssissä...

-- No niin! Se, jossa on steariinikynttilöitä! Yhtä kaikki. Kukaan ihminen ei tiedä, mitä hyötyä siitä on! Ei, nähkääs, hyvä herra, ihmisellä täytyy olla nimi; kuten Tegnellillä, Öhronschlegelillä, tai -- niin! Meidän maallamme on monta suurta runoilijaa, joita minä nyt en muista; mutta täytyy olla nimi. Herra Falk! Hm! Kuka tuntee herra Falkin? En ainakaan minä, ja minä tunnen monta suurta runoilijaa. Sanoin tässä muuanna päivänä ystävälleni Ibsenille: Kuules Ibsen -- minä sinuttelen häntä -- kuules nyt, Ibsen, kirjotas jotain aikakauslehteeni; minä maksan mitä tahansa! Hän kirjotti, minä maksoin -- mutta sain myöskin maksun. No!

Musertunut nuori mies olisi tahtonut ryömiä lattian rakoihin ja piilottautua sinne, huomatessaan seisovansa miehen edessä, joka sai sinutella Ibseniä. Hän tahtoi ottaa käsikirjotuksensa takaisin ja juosta tiehensä, kuten äsken tuo toinen, kauas pois, jonkin suuremman vesistön luo. Smith huomasi sen kyllä.

-- No! Herra osaa kirjottaa ruotsiksi, sen kyllä uskon! Herra tuntee myöskin kirjallisuutemme paremmin kuin minä. No! Hyvä! Olen saanut ajatuksen. Olen kuullut, että oli suuria, kauniita hengellisiä kirjailijoita ennen muinoin, Kustaa Eerikinpojan tai hänen tyttärensä Kristinan aikoina; no, niin, yhtä hyvä! Muistan erään, jolla on suuri, hyvin suuri nimi, ja joka on kirjottanut ison värsykirjan, Jumalan luoduista teoista, luullakseni! Håkan on hän etunimeltään.

-- Haqvin Spegel, tarkottaa herra Smith! Jumalan työt ja lepo!

-- Vai niin! No! Olen aikonut julkaista sen. Kansamme kaipaa meidän päivinämme uskontoa; olen sen huomannut; ja heille täytyy jotain antaa. Ennen olen tosin antanut heille Herman Frankea ja Arndtia, mutta tuo suuri laitos voi myydä helpommalla kuin minä, ja siksi tahdon minä nyt julaista jotain hyvää, hyvästä hinnasta. Ottaako herra sen asian huostaansa?

-- En tiedä, mitä minun toimekseni jää, kun kysymys on vain uudelleen painattamisesta, vastasi Falk, joka ei uskaltanut kieltää,

-- No mutta, kuinka tietämätön te olette! Entä toimitus ja korrehturin luku? Sovittu vai --? Herra julkaisee! Eikö niin? Kirjotammeko pienen lapun? Teos ilmestyy vihkottain. Eikö niin? Pienen lapun! Antakaapa minulle mustetta ja kynää, tuolta! -- No!

Falk totteli; hän ei voinut vastustaa. Smith kirjotti ja Falk piirsi nimensä alle.

-- Kas niin! Se oli se asia! Nyt toinen! Antakaa minulle tuo pieni kirja, joka on tuossa hyllyllä! Kolmas hylly! Kas noin! Katsokaa tätä! Lentokirja! Nimi: _Der Schutzengel._ No, ja katsokaas kansikuvaa! Enkeli, jolla on ankkuri ja laiva -- tasatankoinen kuunari, luullakseni. Tiedetäänhän, mitä siunausta merivakuutuksesta on yleisessä yhteiskunnallisessa elämässä. Kaikki ihmisethän ovat joskus lähettäneet jotain, paljon tai vähän, laivalla meren poikki. Eikö totta? No! Kaikki ihmiset tarvitsevat siis merivakuutusta. Eikö totta? No! Tätä eivät kaikki ole oivaltaneet? Ei! Siksipä onkin tietävän velvollisuus opettaa tietämätöntä? No! Me tiedämme, herra ja minä tiedämme, siksi on meidän opetettava. Tämä kirja puhuu siitä, että jokaisen ihmisen on vakuutettava tavaransa lähettäessään ne meren poikki! Mutta tämä kirja on huonosti kirjotettu! No! Senvuoksi me kirjotamme sen paremmin! Eikö niin? Herra tekee minulle novellin, kymmenen sivua, aikakauslehteeni _Maamme,_ ja minä vaadin, että herralla on ymmärrystä antaa nimen _Triton,_ senniminen on eräs uusi yhtiö, jonka veljeni poika on perustanut, ja jota minä tahdon avustaa, ja lähimmäistäänhän tulee auttaa, eikö niin? No! Nimen _Triton_ pitää esiintyä kaksi kertaa, ei enempää, eikä vähempää; mutta niin, ettei sitä huomaa! Ymmärtääkö herra?

Falk tunsi jotain vastenmielistä tässä tarjotussa kauppa-asiassa, mutta vielä ei näissä ehdotuksissa ollut mitään epärehellistä ja hänhän sai työtä tuolta vaikuttavalta mieheltä, ihan kädenkäänteessä vain, ilman suurempia ponnistuksia. Hän siis kiitti ja otti vastaan.

-- Herrahan tuntee ko'on! Neljä työtuumaa sivua kohti tekee neljäkymmentä työtuumaa, á kaksineljättä riviä. No! Me ehkä kirjotamme pienen lapun.

Smith kirjotti lapun ja Falk piirsi nimensä alle.

-- Kas noin! Kuulkaas nyt, herrahan tuntee Ruotsin historian? Katsokaas nyt, tuolla hyllyllä taas! Siellä on laatta, puupalanen! Oikealle! No! Voiko herra sanoa, kuka se nainen on? Sen pitäisi olla joku kuningatar!

Falk, joka ei aluksi voinut nähdä muuta kuin mustan puupalasen, keksi vihdoin muutamia ihmisellisiä piirteitä ja selitti luulevansa sen olevan Ulrika Eleonora.

-- Enkö minä sitä sanonut! Hihihii! Tuota laattaa on käytetty Englannin kuningatar Elisabethina ja se on ollut amerikkalaisessa kansanlehdessä, ja nyt minä olen saanut sen halvalla hinnalla lukemattomain muiden joukossa. Nyt minä annan sen mennä Ulrika Eleonorana rahvaankirjastossani. Meidän rahvas on hyvää; se ostaa niin kiltisti minun kirjojani. No niin! Tahtooko herra kirjottaa tekstin?

Falkin hienostunut omatunto ei voinut löytää tästä mitään varsinaisesti väärää, vaikka hänessä oli herännyt epämieluisia tunteita.

-- No, siis kirjotamme pienen lapun! Kuusitoista sivua pientä oktaavia á kolme työtuumaa, á neljäkolmatta riviä. Kas niin!

Ja sitten taas kirjotettiin! Koska Falk katsoi audienssin päättyneeksi, yritteli hän saada takaisin käsikirjotuksensa, jonka päällä Smith oli koko ajan istunut. Mutta tämä ei tahtonut päästää sitä käsistään, hän kyllä sen lukisi, mutta se viipyisi jonkun aikaa, selitti hän.

-- No, herra on järkevä mies, joka tietää minkä arvoista on aika. Täällä oli äsken muuan nuori mies, myöskin runoja mukanaan, iso runoteos, jota minä en voi käyttää. No, tarjosin hänelle samaa kuin nyt herralle; tietääkö herra, mitä hän sanoi? Hän käski minun tehdä jotain sellaista, jota en voi sanoa. Niin! niin hän sanoi ja juoksi sitten tiehensä. Se mies ei elä kauan! Hyvästi! Hyvästi! Herrahan hankkii Håkan Spegelin! No. -- Hyvästi, hyvästi!

Smith viittasi piipun varrella ovea kohti ja Falk poistui.

Mutta kevein askelin ei hän mennyt. Puunpalanen hänen takintaskussaan oli raskas, se veti häntä maata kohti, nyki häntä takaisin. Hän ajatteli kalpeata nuorta miestä käsikirjotuksineen, joka oli uskaltanut sanoa sellaista Smithille, ja hänessä syntyi ylpeitä ajatuksia. Mutta sitten muistui mieleen vanhoja isällisiä kehotuksia ja neuvoja, ja silloin tuli tuo vanha valhe taas esiin, että kaikki työ on yhtä kunnioitettavaa, ja se soimasi hänen ylpeyttään, ja niin tarttui hän järjen päästä kiinni ja meni kotiin kirjottamaan kahdeksaaviidettä työtuumaa Ulrika Eleonoraa.

Koska oli ollut hyvissä ajoin liikkeellä, istui hän jo kello yhdeksän kirjotuspöytänsä ääressä. Hän pani tupakkaa isoon piippuun, käänsi kaksi arkkia paperia, pyyhki teräskynänsä ja koetti muistella, mitä tietäisi Ulrika Eleonorasta. Hän katsoi Ekelundista ja Fryxellistä. Niissä oli paljon Ulrika Eleonora otsakkeen alla, mutta hänestä itsestään tuskin mitään.