Part 23

Lähetä minulle vähän vekselilomakkeita (sinisiä, soola-) samalla kun rahat tulevat.

* * * * *

_Kandidaatti Borgin kirje kirjailija Struvelle_.

Kunnon poika!

Laput saatu! Näyttivät vaihdetuilta, sillä Rakennusmestaripankilla ei ole tapana antaa muita kuin skånelaisia viisikymmenisiä! No, yhtä hyvä!

Falk on terve ja kestänyt käännekohdan kuin mies; hän on saavuttanut jälleen itsetuntonsa, tuon hyvin tärkeän elimen edistyäksemme elämässä, mutta joka, mikäli tilasto osottaa, suuresti heikontuu niissä lapsissa, jotka aikaisin kadottavat äitinsä. Olen nyt antanut hänelle reseptin, jonka hän on sitä mieluummin hyväksynyt, koska itse on sen keksinyt. Hän palaa virkamiesuralle -- vastaanottamatta rahoja veljeltään (se on hänen viimeinen tuhmuutensa, jota en voi kunnioittaa); palajaa takaisin yhteiskuntaan, rekisteröi itsensä nautakarjaan, muuttuu arvokkaaksi, saa yhteiskunnallisen aseman -- ja pitää suunsa kiinni toistaiseksi -- kunnes sanansa ovat saaneet auktoriteettia. Tämä viimemainittu on aivan välttämätöntä, jos hän mielii jatkaa tätä elämää, sillä hänessä on taipumusta hulluuteen ja hän katoaa jäljettömiin, ellei hylkää kaikkia aatteitaan -- joita minä oikeastaan en ymmärrä eikä hän luullakseni itsekään osaa sanoa, mitä tahtoo.

Hän on jo ottanut parannuskeinonsa ja minä aivan tuperrun hänen edistymistään! Varmasti päättää hän päivänsä jossain hovivirassa! Niin minä luulin! Mutta sitten sai hän eräänä päivänä käsiinsä sanomalehden ja sattui lukemaan Pariisin kommuunista. Heti ilmaantui tauti uudestaan ja hän alkoi taasen kiipeillä puissa -- mutta sitten taltui hän siitä eikä hän enää uskalla vilkaistakaan sanomalehtiä. Mutta sanaakaan ei hän virkkanut! Saatte varoa sitä miestä, kun hänestä kerran tulee valmis!

Iisakki on nyt alkanut lukea kreikkaa! Hänen mielestään ovat oppikirjat liian typeriä ja liian pitkiä ja sentähden repii hän ne rikki ja leikkaa niistä tärkeimmän, minkä sitten liisteröi reskontraan, jonka hän on muodostanut jonkunlaiseksi yleiskatsausteokseksi ylioppilastutkintoa varten.

Hänen lisääntyneet tietonsa klassillisissa kielissä ovat kuitenkin tehneet hänet julkeaksi ja epämiellyttäväksi. Tässä muuanna päivänä uskalsi hän lautapelin aikana kiistellä pastorin kanssa uskonnosta, väittäen että juutalaiset olivat keksineet kristinuskon ja että kaikki kristityt ovat juutalaisia. Tuo latina ja kreikka on turmiollista! Pelkään, että olen karvaisella povellani kasvattanut käärmettä; jos niin on, täytyy vaimon siemenen rikkipolkea käärmeen pää.

Hyvästi!

_H.B._

P. S. Falk on ajanut amerikkalaisen partansa pois ja lakannut nostamasta hattua kalastajalle.

Nyt et saa enää meiltä tietoja Nämdöstä; muutamme kaupunkiin maanantaina!

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Parantuminen.

Ja taasen on syksy; kirkkaana marraskuun aamuna lähtee Arvid Falk nyttemmin komeasta asunnostaan Storgatanilla --manien tyttökoulukotiin Kaarle XIII:n torin varrelle, jonne hän tulee historian ja ruotsinkielen opettajaksi. Hän on käyttänyt syyskuukaudet hyvin astuakseen jälleen sivistyneeseen yhteiskuntaan ja silloin tullut huomaamaan, millainen raakalainen hänestä vaellusretkillään oli tullut; hän on luopunut ryövärihatustaan ja hankkinut itselleen uuden, korkean, joka ensi alussa ei tahtonut pysyä päässä; hän on ostanut itselleen hansikkaat, mutta oli niin villiintynyt, että kun puotimamselli kysyi häneltä numeroa, vastasi hän 15, joka sai nuo monet mamsellit nauraa kikattamaan; muoti oli suuresti muuttunut siitä, kun hän viimeksi osti itselleen vaatteita, ja hän on mielestään kuin sunnuntaikeikari kävellessään pitkin katuja, ja hän peilailee silloin tällöin puodinakkunoihin nähdäkseen, onko kaikki kunnossa. Nyt kävelee hän edestakaisin katukäytävällä dramaattisen teatterin edustalla odotellen, että Jakobin kello löisi 9; hän on levoton ja vaivaantunut, aivan kuin pitäisi hänen itsensä mennä kouluun; katukäytävä on liian lyhyt ja hän on juoksentelevinaan kuin ketjukoira, tämän tästä kääntyen; silmänräpäyksen aikoo hän vakavasti jatkaa matkaansa pitemmälle, sillä hän tietää, että tämä katu jatkaa Lill-Jansiin, ja hän muistelee sitä aamua, jolloin sama katukäytävä johti hänet pois tästä yhteiskunnasta, josta hän karkasi vapauteen, luontoon ja -- orjuuteen!

Kello tulee 9! Hän on eteisessä; koulusaliin vievät ovet ovat kiinni; hämärässä näkee hän monet pienet lastenvaatteet riippumassa pitkin seiniä; hattuja, kaulapuuhkia, hilkkoja, paslikoita, lapasia, muhvia on pöydillä ja ikkunasyvennyksissä ja lattioilla on rykmentittäin solkikenkiä ja kalosseja. Mutta ei haise kosteat vaatteet eikä märkä nahka, kuten valtiopäiväin eteisessä, tahi työväenliitto Phoenixissä tahi -- ah, tuulahti kuin vastaniitetyn heinän tuoksua -- se tuli varmaankin tuosta pienestä muhvista, joka mustine nyppyineen on kuin valkea mustantäplikäs kissanpoika, ja jossa on sininen silkkivuori ja riippuvat tupsut; hän ei malttanut olla ottamatta sitä käteensä ja antamatta new-mown hay hajuveden -- mutta eteisen ovi aukenee ja sisälle tulee pieni kymmenvuotias palvelijattarensa saattamana; hän katselee maisteria suurin, pelottomin silmin ja niiaa pikkusen kiemailevasti, johon maisteri melkein hämillään vastaa kumartaen, jolloin pieni kaunotar hymyilee -- samoin kuin palvelijatarkin! Hän tulee liian myöhään, mutta se ei näytä häntä säikäyttävän, sillä hän antaa palvelijattaren riisua yltään päällysvaatteet ja päällyskengät, ilme niin levollisena kuin olisi hän tullut tanssiaisiin. Nyt -- mitä ääniä huoneesta -- hänen rinnassaan sykähti -- mikä se oli? -- Ah! Ne olivat urut! Hm! Vanhat urut! Niin!

Ja kokonainen lapsijoukko laulaa: Jeesus, suo mun aina alkaa! Hän tuntee mielensä lannistuvan ja hänen täytyy ajatella Borgia ja Iisakkia saavuttaakseen tasapainonsa. Mutta seuraa vielä pahempaa: Isä meidän, joka olet taivaassa! -- Hyvä Jumala sentään! Vanha Isä meidän! Ei hän sitä eilen... Seuraa hiljaisuus, niin äänetön, että voi kuulla, kuinka kaikki nuo pienet päät kohoavat ja rutistavat kaulukset ja esiliinat, ja sitten ovet avataan ja kokonainen kukkaismaa nuoria tyttöjä kahdeksan-nelitoistavuotisia aaltoilee edestakaisin. Hän kainostelee ja tuntee itsensä kuin kiinni saaduksi varkaaksi, kun vanha johtajatar ojentaa hänelle kätensä lausuen hänet tervetulleeksi; silloin syntyy liikettä kukkamaahan, kuiskaillaan ja vaihdetaan silmäyksiä ja supatellaan.

Ja nyt istuu hän pitkän pöydän toisessa päässä ympärillään kahdetkymmenet raikkaat ilokatseiset kasvot, kaksikymmentä lasta, jotka eivät koskaan ole tunteneet maallisen elämän katkerinta surua, köyhyyden nöyryytystä; ja he katsovat rohkeasti ja uteliaasti häntä silmiin, mutta hän on kaino, ennenkuin tottuu heihin; mutta kohta on hän tuttava Anne-Charlotten ja Georginen ja Lisenin ja Harryn kanssa, ja tunti kuluu iloisesti, ja pariton saa olla parillinen, ja Ludvig XIV:s ja Aleksanteri saavat edelleenkin olla suuria, kuten kaikki, joita on onnistanut, ja Ranskan vallankumous oli hirmuinen tapaus, joka onnettomasti lopetti jalon Ludvig XVI:nnen ja siveän Marie Antoinetten päivät ja niin poispäin. Ja kun hän sitten meni Ratsuväkirykmenttien heinänhankintakollegioon, tunsi hän lämmenneensä ja nuortuneensa.

Tässä kollegiossa, jossa hän luki Vanhoillista, istui hän kello yhteentoista, jolloin meni Viinanpolttokansliaan; siellä hän söi aamiaista ja kirjotti kaksi kirjettä -- Borgille ja Struvelle.

Lyönnilleen kello yksi on hän Vainajien verotusosastossa. Siellä hän kollatsioneeraa perunkirjotuksen, josta saa satakunnan riksiä, jonka jälkeen hänellä ennen päivällistä on aikaa lukea korrehtuuria uuteen, tarkastettuun laitokseen metsälakia, jota hän julkaisee. Ja niin tulee kello kolme. Se, joka silloin kulkee Riddarhustorgetin poikki, tapaa sillalla nuoren tärkeännäköisen herran, taskuissa paperikääröjä ja kädet selän takana hiljakseen kävelemässä vanhan, laihan, harmahtavan, viidennelläkymmenellä olevan herran rinnalla. Se on kuolleitten aktuario; kaikkien, jotka kuolevat kaupungin tullien tällä puolen, täytyy sille miehelle ilmottaa omaisuutensa, jonka jälkeen hän ottaa niistä prosenttinsa; toiset sanovat tämän olevan hänen toimensa, toisten mielestä hän edustaa maata ja hänen on tarkastettava, etteivät kuolleet vie täältä mitään mukanaan, täältä, jossa kaikki on vain lainaa -- korotonta! Lyhyesti, hän on mies, jota enemmän huvittavat kuolleet kuin elävät, ja siksi viihtyy Falk niin hyvin hänen seurassaan; syy, minkä vuoksi hän on liittynyt Falkiin, on se, että tämä kokoilee rahoja ja nimikirjotuksia -- kuten hän itsekin, ja se, ettei hän pane koskaan vastaan, mikä on nuorissa ihmisissä kovin harvinaista. Nyt menevät molemmat vanhat ystävykset Rosengrenille, missä ovat jotenkin rauhassa nuorilta ihmisiltä, ja siellä he puhuvat numismatikasta ja autografiasta. Sitten he juovat kahvia istuen jossakin Rydbergin sohvassa ja merkitsevät rahaluetteloja kello kuuteen asti, jolloin Postilehti ilmestyy ja he saavat lukea nimitykset. He ovat niin onnellisia toistensa seurassa, sillä he eivät koskaan joudu riitaan; Falk on niin mielipiteistä vapaa, että hänestä on tullut mitä rakastettavin ihminen ja senvuoksi pitävät esimiehet ja toverit häntä arvossa ja kunniassa. Joskus viipyvät he kauemmin, syövät silloin Hamburger Börsissä ja ottavat sitten pienen pullon Oopperakellarissa, kenties kaksikin. Jos saa nähdä heidät tulla töpsöttävän kello 11 Ladugårdslandetin päin, niin se näyttää oikein kauniilta. Falk on hyvin usein päivällisillä ja illallisilla perheissä, jonne Borgin isä on vienyt hänet; naisten mielestä on hän hupaisa, mutta he eivät koskaan tiedä, millä puolen heitä hän on, sillä hän hymyilee aina ja sanoo heille sillä välin hauskoja ilkeyksiä.

Mutta saadessaan perhe-elämästä ja yhteiskunnallisesta valheesta tarpeekseen, menee hän Punaiseen Huoneeseen ja siellä tapaa hän hirvittävän Borgin, ihailijansa Iisakin, salaisen vihollisensa ja kadehtijansa Struven, jolla ei koskaan ole rahaa, ja purevan Sellénin, joka vähitellen ja toisen kerran on onnistumassa, kun kaikki hänen matkijansa ensin totuttivat yleisön uuteen suuntaan. Lundell, joka on luopunut uskonnollisuudesta alttaritaulunsa valmistuttua ja nyt elää muotokuvamaalauksella, joka toimi tuo mukanaan loppumattomasti yksityisiä päivällis- ja illalliskutsuja, joita hän väittää välttämättömiksi "luonnetta tutkiakseen", on muuttanut lihovaksi epikurolaiseksi, joka ei koskaan tule Punaiseen Huoneeseen, paitsi tarvitessaan syödä ja juoda ilmaiseksi. Olle, joka yhä vielä on työssä koristekuvanveistäjällä ja joka on tullut synkäksi ja ihmisviholliseksi suuren tappionsa jälkeen valtiomiehenä ja puhujana, ei tahdo "häiritä" seuraa, vaan kuljeksii itsekseen. Falk on raisu ja huima tullessaan Punaiseen Huoneeseen, ja Borgilla on mielestään hänestä suurta kunniaa; niin, hän on oikea sapööri, jolle ei mikään ole pyhää -- paitsi politiikka; -- siihen hän ei koskaan kajoa. Mutta jos hän silloin näkee, lähetellessään toisten huviksi rakettejaan, tupakansavun läpi toisella puolen salia Ollen, tulee hän synkäksi kuin yö merellä ja juo suuret määrät väkeviä aineita, ikäänkuin tahtoen sammuttaa tulen tahi palaa poroksi. Mutta nyt ei Olle ole näyttäytynyt pitkään aikaan!

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Haudan toiselta puolen.

Lumihiutaleet putoavat niin keveästi, niin hiljaa, niin valkoisina Uudelle Kungsholman sillalle, jota pitkin Falk ja Sellén illalla kävelevät Tulimyllyn ja Serafimer-sairaalan sivu noutaakseen Borgin Punaiseen Huoneeseen.

-- Ihmeellistä, kuinka ensi lumi tekee, en tahdo sanoa juhlallisen, vaikutuksen, virkkoi Sellén. Likainen maa tulee...

-- Oletko sentimenttalinen? keskeytti Falk pisteliäästi.

-- En, puhuin vain maisemamaalarina.

He vaelsivat ääneti lumen halki, joka narisi heidän jalkainsa alla.

-- Tämä Kungsholma sairaaloineen on aina tuntunut minusta vähän kammottavalta, huomautti Falk.

-- Oletko sentimenttaalinen? sanoi Sellen pisteliäästi.

-- En, en ole, mutta tämä kaupunginosa tekee aina vaikutuksen minuun.

-- Loruja! Ei se mitään vaikutusta tee; sinä erehdyt! Nyt olemme perillä ja Borgilla on valoa. Onkohan hänellä mitään hauskoja ruumiita tänä iltana?

He seisoivat nyt Laitoksen portilla; suuri rakennus tuijotti heihin monilla pimeillä ikkunoillaan ikäänkuin kysyen, ketä he hakevat tänä myöhäisenä tuntina; he kahlasivat pitkin käytävää pyörylän ohi ja menivät pikkurakennukseen oikealle. Salin toisessa päässä istui Borg yksinään lamppunsa ääressä tutkistellen erästä palasiksi leikellyn ruunun-työmiehen osaa, jonka oli julmalla tavalla repinyt.

-- Hyvää iltaa, pojat! sanoi Borg ja pani pois veitsen. Haluatteko tavata tuttavan?

Hän ei odottanut vastausta, joka jäikin tulematta, vaan sytytti lyhdyn, otti päällystakkinsa ja avainkimpun.

-- En luullut meillä täällä olevan tuttavia, sanoi Sellén, joka tahtoi kohottaa lannistunutta mielialaa.

-- Tulkaa! sanoi Borg.

He menivät pihan poikki suureen rakennukseen; portti kitisi ja sulkeutui heidän jälkeensä, ja kynttilän pätkä, joka oli jäänyt jäljelle viime kortinpeluusta, heitti punaista, heikkoa valoaan valkoisille seinille. Molemmat vieraat kokivat lukea Borgin kasvoista, olisiko mahdollisesti kysymys jostain pilasta, mutta niistä ei näkynyt mitään.

Nyt läksivät he vasemmalle käytävää myöten, joka kaikui heidän askelistaan, aivan kuin joku olisi kulkenut heidän perästään. Falk koetti päästä heti Borgin jälkeen ja saada Sellénin taakseen.

-- Tuossa! sanoi Borg pysähtyen keskelle käytävää.

Kukaan ei nähnyt muuta kuin seiniä. Mutta kuului ikäänkuin heikon sateen ääni, ja kummallinen haju kuin kosteasta kesantopellosta tahi kuin lokakuisesta havumetsästä lehahti heitä vastaan.

-- Oikealle, sanoi Borg.

Oikea seinä oli lasista ja sen läpi näkyi kolme valkoista ruumista makaavaan selällään.

Borg haki avaimen, avasi lasioven ja meni sisälle.

-- Tässä! sanoi hän pysähtyen toisen ruumiin ääreen.

Siinä oli Olle! Hän makasi käsivarret ristissä rinnan päällä, kuin nukkuisi hän päivällisunta; huulet olivat vetäytyneet ylöspäin, niin että hän näytti hymyilevän; muuten oli hän säilynyt hyvin.

-- Hukkunut? kysyi Sellén, joka ensiksi toipui.

-- Hukkunut! -- Tunteeko kumpikaan teistä hänen vaatteitaan?

Seinällä riippui kolme raihnaista vaatekertaa, joista Sellén heti erotti oikean, sinisen nutun ja parin mustia housuja, polvet valkoiset.

-- Oletko varma? sanoi Falk.

-- Tunnen kai oman takkini -- jonka olen lainannut Falkilta!

Nutun povitaskusta veti Sellén esiin suuren lompakon, joka oli hyvin paksu ja limainen ja josta riippui viheriäisiä leviä, joiden nimeksi Borg mainitsi enteromorpha. Hän avasi sen lyhdyn valossa tarkastaen sen sisältöä -- muutamia langenneita panttilappuja ja tukku täyteen kirjotettuja papereita, joiden päällyslehdessä oli: "Sille, joka tahtoo lukea".

-- Oletteko nyt töllistelleet tarpeeksenne? sanoi Borg. -- Silloin menemme Piperin muuriin!

Kolme surevaa (ystävää oli sana, jota ainoastaan Lundell ja Levin käyttivät rahoja tarvitessaan) perustautui Piperin muurissa Punaisen Huoneen valiokunnaksi. Leimuavan lieden ja väkevien aineiden ääressä alkoi Borg lukea jälkeenjääneitä papereita, mutta hänen täytyi tämän tästä käyttää avukseen Falkin "autografi"-taitoa, sillä vesi oli hajottanut musteen, jotta näytti kuin kirjottaja olisi itkenyt, kuten Sellén leikillisesti huomautti.

-- Hiljaa siellä! sanoi Borg ja joi totinsa yhdellä irvistyksellä, niin että poskihampaat näkyivät. Nyt minä alotan ja pyydän, ettei keskeytetä.

_"Sille, joka tahtoo lukea."_

Se, että nyt lopetan itseni, on minun oikeuteni, varsinkin kun minä sen kautta en sekaannu kenenkään muun ihmisen oikeuksiin, vaan pikemmin onnellistutan, kuten sanotaan, ainakin yhden; yksi toimi ja 400 kuutiojalkaa ilmaa päivässä tulevat vapaiksi.

Minä en tee tätä tekoa epätoivosta, sillä ajatteleva ihminen ei ole koskaan epätoivoinen, vaan jotensakin levollisella mielellä; että tällainen askel tuottaa mielenliikutusta, sen ymmärtää kai jokainen; viivyttää tätä työtä, peläten sitä, mitä perästäpäin seuraa, sen tekee ainoastaan maan orja, joka etsii tätä veruketta saadakseen jäädä sinne, jossa hänellä varmaankaan ei ole ollut paha olla. Tunnen vapautusta ajatellessani, että saan jättää tämän olemassaolon; sillä pahempaa en voi saada, mutta kyllä parempaa. -- Ellen saa sitä ollenkaan -- silloin on kuolema oleva autuus jo niin suuri kuin saada raskaan ruumiillisen työn jälkeen nukahtaa hyvin laitettuun vuoteeseen; se, joka on pannut merkille, kuinka ruumis silloin ikäänkuin irtautuu kaikista nivelistään ja sielu vähitellen hiipii pois, se ei pelkää kuolemaa.

Miksi ihmiset pitävät niin suurta melua kuolemasta, niin siksi, että he ovat kaivautuneet liian syvälle tähän maahan, että irtinykäseminen siitä tuntuu tuskalliselta. Minä olen aikoja sitten heittänyt kaikki, minua eivät pidätä mitkään perhesiteet, eivät taloudelliset, valtio-oikeudelliset eivätkä juriidiset, ja minä lähden täältä siitä yksinkertaisesta syystä, että olen kadottanut elämisen halun. En tällä tahdo kehottaa toisia, joiden on hyvä olla, tekemään niinkuin minä; heiltähän puuttuu itse syy eivätkä he siis voi tuomita minun tekoani; onko se raukkamainen vai ei, sitä en ole viitsinyt miettiä, sillä se on yhdentekevää; sitäpaitsi on tämä seikka mitä alkeellisinta laatua. En ole koskaan pyytänyt päästä tänne ja siksi on minulla oikeus lähteä milloin itse suvaitsen.

Miksi minä lähden? Siihen on syitä useampia ja syvällisempiä kuin minulla nyt on aikaa ja taitoa kertoa. Siksi puhun nyt lähimmistä ja niistä, joilla on erikoisempi merkitys minulle ja teolleni.

Lapsuudessani ja nuoruudessani olin ruumiillisen työn tekijä; te, jotka ette tiedä, mitä merkitsee tehdä työtä auringon noususta sen laskuun, vaipuakseen sitten eläimelliseen horrostilaan, te ette ole tulleet osallisiksi syntiinlankeemuksen kirouksesta -- sillä on kirous tuntea, kuinka sielu seisahtuu kasvussaan ruumiin kaivautuessa multaan. Kulje auraa vetävän härän jäljessä ja katsele harmaata maaturvetta päivät päästään ja sinä unohdat lopulta katsoa taivaalle; seiso lapio kädessä kaivamassa ojaa polttavassa auringonpaahteessa, ja sinä olet tunteva, kuinka vajoat vesiperäiseen maahan ja kuinka kaivat sielullesi hautaa. Tätä ette te tiedä, jotka huvittelette kaiket päivät ja työskentelette joutoajallanne aamiaisen ja päivällisen välillä, levähyttääksenne sitten sielujanne kesällä, kun maa on viheriä -- jolloin Te nautitte luonnosta niinkuin jalostavasta ja ylentävästä näytelmästä. Maatyömiehelle ei luontoa sellaisenaan ole olemassa; pelto on ruokaa, metsä on halkoja, järvi pesuastia, niitty juustoa ja maitoa -- kaikki on maata ilman sielua! Nähdessäni, että toinen puoli ihmisistä sai työskennellä sielullaan ja toinen ruumiillaan, luulin ensin, että maailmassa on kaksi suunnitelmaa kahdenlaisia ihmisiä varten; mutta sitten kielsi järki tämän. Silloin teki sieluni kapinan ja minäkin päätin päästä syntiinlankeemuksen kirouksesta -- ja rupesin taiteilijaksi.

Nyt minä voin eritellä tuon paljon puhutun taiteilijavietin, koska itse olen ollut sen vallassa. Se lepää perimmältään laajalla vapaudenhalun pohjalla, pyrkien vapautumaan hyödyllisestä työstä; siksipä onkin eräs saksalainen filosofi määritellyt kauneuden = hyödytön; sillä jos taideteos tahtoo olla hyödyllinen, ilmaista tarkotusta eli tendenssiä, on se ruma; vielä perustuu vietti ylpeyteen; ihminen tahtoo taiteessa leikkiä Jumalaa, ei niin, että hän voisi luoda jotain uutta (sitä hän ei voi!), vaan tehdä uudestaan, parantaa, järjestää. Hän ei alota ihailemalla esikuvia, s.o. luontoa, vaan hän alottaa arvostelemalla. Kaikki näyttää niin puutteelliselta, ja tahdotaan tehdä parempaa. Tämä ylpeys, joka kannustaa, ja tämä vapaus syntiinlankeemuksen kirouksesta, työstä, vaikuttaa, että taiteilija tuntee olevansa yläpuolella toisten ihmisten, niinkuin hän tavallaan onkin, mutta hänellä on myöskin tarvis saada alituisesti muistutusta siitä, sillä muuten pääsee hän helposti selville itsestään -- s.o. hän huomaa, miten mitätöntä hänen toimensa on ja miten epäoikeutettua pako siitä, mikä on hyödyllistä. Tämä alituinen tarve saada tunnustusta hyödyttömästä työstään tekee hänet turhamaiseksi, levottomaksi ja usein syvästi onnettomaksi, jos hän taas pääsee selville itsestään, lakkaa usein hänen tuotantokykynsä ja hän tuhoutuu, sillä ikeeseen, kun kerran on maistanut vapautta, voi palata ainoastaan se, joka on uskonnollinen.

Erottaa nerot ja kyvyt toisistaan, asettaa nero uudeksi ominaisuudeksi, on tuhmaa, sillä silloin täytyy myöskin uskoa erikoiseen ilmestykseen. Suurin taiteilija on saanut vissejä taipumuksia teknilliseen kätevyyteen; harjotuksen puutteessa ne kuolevat; siksi joku onkin sanonut, että nero on ahkeruutta; voihan sitä niinkin sanoa, kuten paljon muutakin, josta yksi neljäs-osa on totta; jos siihen vielä tulee lisäksi sivistys (joka on harvinaista, koska tietäminen pian ilmaisee harhan, jonka tähden sivistynyt harvoin antautuu taiteen palvelukseen) ja hyvä ymmärrys, niin syntyy nero kokonaisen suotuisain asianhaarojen sarjan tuotteena.

Minä kadotin pian uskoni tuohon taipumuksessani (kutsumuksessani, Jumala paratkoon!) olevaan korkeampaan, sillä minun taiteeni ei voinut tuoda ilmi ainoatakaan aatetta, se osasi korkeintaan kuvata ruumiin siinä tilaisuudessa, joka tavallisesti ilmottaa sen mielenliikutuksen, joka seuraa sitä ajatusta -- siis ilmaista jotakin vasta kolmannessa kädessä. Se on kuin kenttälennätin -- merkityksetön kaikille muille paitsi niille, jotka tuntevat annetun merkin tarkotuksen. Minä näen vain punaisen lipun, mutta sotamies näkee käskyn: Eteenpäin! Sitäpaitsi huomasi jo Plato, joka oli hyväpäinen ja sen lisäksi idealisti, taiteen mitättömyyden, koska se vain oli näön (= todellisuuden) näkyä, jonka tähden hän karkottikin taiteilijan ihannevaltiostaan. Se oli todentekoa, se!

Kuitenkin yritin minä palata takaisin orjuuteen, mutta se oli mahdotonta! Koetin pitää sitä pyhimpänä velvollisuutenani, koetin alistua -- mutta se ei onnistunut. Sieluni vahingoittui ja minä olin tulemaisillani naudaksi; joskus minusta tuntui, että työn paljous oli suorastaan syntiä, mikäli se vastusti tuota korkeampaa päämäärää, sielun kehittämistä; silloin vetelehdin minä ja karkasin päiväksi luonnon helmaan, jossa elin mietiskelyissä, jotka tekivät minut sanomattoman onnellisiksi -- mutta tämä onni tuntui minusta itsekkäältä nautinnolta, kuitenkin yhtä suurelta, jopa suuremmaltakin kuin se, jota taiteellisessa työssäni tunsin, ja silloin tuli omatunto, velvollisuudentunto, päälleni kuin raivotar ja minä pakenin jälleen ikeeni alle, joka silloin tuntui suloiselta -- päiväkauden!

Vapauttaakseni itseni tästä sietämättömästä olotilasta ja saadakseni selvyyttä ja rauhaa, kuljen minä nyt kohti tuntemattomuutta. Te, jotka saatte nähdä ruumiini -- näytänkö minä kuolemassani onnettomalta?

_Hajanaisia muistiinpanoja kävelyretkillä luonnon helmassa_.

Mainen suunnitelmahan on aatteen vapauttaminen aistillisuudesta, mutta taidehan koettaa sisällyttää aatteen aistilliseen kuoreen, että se tulisi näkyväiseksi. Siis...

* * * * *

Kaikki korjaa itsensä. Kun taiteileminen kävi liian vaikeaksi Firenzessä, silloin tuli Savonarola -- voi sitä syvämielistä miestä! -- ja sanoi "roskaa!" = se ei ole mitään! Ja taiteilijat -- ja millaiset taiteilijat! -- tekivät rovion taideteoksistaan. Voi, sitä Savonarolaa!

* * * * *

Mitä luullaan kuvanraastajain Konstantinopelissa tahtoneen? Mitä tahtoivat anabaptistit ja kuvanraastajat Alankomaissa? Sitä en uskalla sanoa, sillä silloin minusta piirretään kuva lauvantaina -- tahi kenties jo perjantaina!

* * * * *

Aikamme suuri aate: työnjako johtaa suvun edistymiseen ja yksilön kuolemaan! Mitä siis on suku? Se on kokonaisuuskäsite, aate, sanovat filosofit, ja yksilöt uskovat sen ja kuolevat aatteen puolesta!

* * * * *