Part 21

He paneutuivat vaatteet yllään lattiatäytteelle, tehtyään vuoteen taulukankaan palasista ja vanhoista piirustuksista ja pantuaan kumpikin salkun päänalusekseen. Olle raappasi valkeata, otti housuntaskustaan kynttilän pätkän ja asetti sen viereensä lattialle; heikko valo lepatti suuressa, tyhjässä atelieessa ja näytti tekevän tavatonta vastarintaa pimeydelle, jota tukuttain tulvi sisään suurista ikkunoista.

-- Onpa kylmä ilta, sanoi Olle vetäen esille rasvaisen kirjan.

-- Kylmä? Ei! Ulkona on vain kaksikymmentä astetta ja silloin täällä sisällä on vähintään kolmekymmentä, me kun asumme niin korkealla. Mitä luulet kellon olevan?

-- Minusta Johanneksen kello äsken löi!

-- Johanneksen? Ei niillä siellä kelloa ole! He ovat niin köyhiä, että ovat panneet sen pois.

Tuli pitkä äänettömyys, jonka Sellén ensin rikkoi.

-- Mitä sinä luet, Olle?

-- Samapa se mitä!

-- Samako? Etkö ymmärrä olla kohtelias ollessasi vieraissa?

-- Tämä on vanha keittokirja, jonka olen lainannut Ygbergiltä.

-- Elä, hitossa, onko? Luetaanpa hieman; minä en ole syönyt muuta kuin kupillisen kahvia ja kolme lasia vettä tänään.

-- Mitä lajia tahdot? sanoi Olle selaillen kirjaa. Tahdotko kalaruokaa? Tiedätkö, mitä marjoneesi on?

-- Marjoneesi? En! Lueppas! Se kuulostaa hyvältä!

-- No, kuunteleppas nyt sitten! "139. Marjoneesia. Voita, jauhoja ja vähän englantilaista sinappia käristetään ja hämmennetään hyvään lihaliemeen. Kun se kiehuu, hämmennetään joukkoon muutamia munankeltuaisia; jonka jälkeen se saa jäähtyä".

-- Ei, hyi hitto, ei siitä tule kylläiseksi...

-- Noo, ei se vielä loppunut. "Hienoa ruokaöljyä, viinietikkaa, vähän kermaa ja valkopippuria" --, niin, kyllä minäkin nyt huomaan, ettei se kelpaa. Tahdotko jotain tukevampaa?

-- Haeppas kaalikääreet; ne ovat parasta, mitä tiedän!

-- En minä jaksa lukea ääneen, anna minun olla!

-- No, lue nyt vaan!

-- Ei, anna minun olla rauhassa!

Seurasi taas äänettömyys. Sitten sammutettiin kynttilä ja tuli aivan pimeä.

-- Hyvää yötä, Olle; kääri ympärillesi, ettet palele.

-- Mitä minun pitää kääriä?

-- En minä tiedä. Eikö sinusta ole hauskaa elää tällaista elämää?

-- Ihmettelen, miks'ei tehdä itsemurhaa, kun on näin kylmä!

-- Ei pidä tehdä! Minusta on mieltäkiinnittävää nähdä, miten tässä lopuksi käy.

-- Onko sinulla vanhempia, Sellén?

-- Ei, minä olen äpärä; onko sinulla?

-- On, mutta se on samantekevä!

-- Sinun pitää olla kiitollinen kaitselmukselle, Olle; aina pitää olla kiitollinen kaitselmukselle -- vaikka en minä juuri tiedä, mitä se hyödyttää! Kai sen niin olla pitää!

Tuli taasen äänettömyys; tällä kertaa häiritsi Olle.

-- Nukutko sinä?

-- En, minä mietiskelen tässä Kustaa Aadolfin patsasta; uskotko, että...

-- Eikö sinua palele?

-- Palele? Täällähän on niin lämmin!

-- Oikeaa jalkaani ei enää tunnu olevankaan.

-- Vedä värilaatikko päällesi ja pistä pensselit ympärillesi, niin on parempi.

-- Uskotko, että kenenkään elämä on ollut näin vaikeata kuin meidän?

-- Vaikeata? Onko vaikeata meidän, joilla on katto päämme päällä! On akatemian professoreja, joilla on kolmikulmainen hattu ja miekka, ja joiden on ollut paljon vaikeampaa kuin meidän. Professori Lundström on nukkunut puolet huhtikuuta Humlegårdin teatterissa! Se minusta oli upeata! Hänellä oli koko vasen häränsilmä hallussaan, ja hän väittää, ettei ainoakaan permantopaikka ollut tyhjänä klo 1:n jälkeen yöllä; talvisin aina hyvä huone, mutta kesäsin huono! Hyvää yötä, nyt minä nukun!

Ja Sellén kuorsasi. Mutta Olle nousi ylös ja käveli edestakaisin lattialla, kunnes, idässä alkoi valjeta; silloin armahti päivä häntä antaen hänelle levon, jota yö ei ollut suonut.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Viimeinen pelinoppa.

Ja talvi kului, onnettomilta hitaasti, vähemmän onnettomilta nopeammin. Ja kevät tuli ja sen mukana murtuneet toiveet auringosta ja vehreydestä, kunnes oli kesä, syksyn lyhyt valmistusaika.

Eräänä toukokuun aamuna kulki kirjailija Arvid Falk "Työmiehenlipun toimituksesta" auringon paahteessa pitkin Skeppsbrota katsellen, kuinka laivat lastasivat ja läksivät rannasta. Hänen ulkomuotonsa ei ollut yhtä huolellinen kuin ennen; hänen musta tukkansa oli pitempi kuin muoti salli ja hänen partansa oli kasvanut á la Henri IV, joka antoi melkein villin ilmeen hänen laihtuneille kasvoilleen. Hänen silmissään paloi onnettomuutta ennustava tuli, josta tavallisesti tuntee kiihkoilijan tahi juopon. Hän näytti valikoivan aluksia, mutta ei tahtonut saada päätöstään tehdyksi. Kauan epäröityään meni hän erään merimiehen luo, joka paraillaan vieritteli tavaroita prikiin. Hän nosti kohteliaasti hattuaan.

-- Voiko herra olla hyvä ja sanoa minulle, mihin tämä laiva menee? sanoi hän kainosti, vaikka itse luuli puhuvansa hyvinkin rohkeasti.

-- Laiva? Minä en näe mitään laivaa!

Ja ympärillä-olijat nauroivat.

-- Mutta jos herra tahtoo tietää mihin priki, menee, niin lukekaa tuosta!

Falk oli tullut hämilleen, mutta toipui ja jatkoi kiukkuisesti:

-- Ettekö te osaa vastata kohteliaasti kohteliaaseen kysymykseen?

-- Te? Mene helvettiin, eläkä siinä rähise! Pitäkää varanne, siellä!

Keskustelu katkesi ja Falk teki vihdoin päätöksen. Hän kääntyi ympäri, meni erään kujan läpi, yli Köpmantorgetin ja poikkesi Kindstugatanille. Siellä pysähtyi hän muutaman likaisen talon portille. Taasen hän epäröi, sillä helmasyntiään päättämättömyyttä ei hän koskaan voinut voittaa. Silloin tuli pieni, räsyinen, vinosilmäinen poika juosten, kädet täynnä pitkiä korrehtuurisiekaleita aikoen Falkin sivu, kun tämä hänet pysähytti.

-- Onko toimittaja siellä? kysyi hän.

-- On ollut jo kello seitsemästä asti, vastasi poika henki kurkussa.

-- Onko hän kysynyt minua?

-- On, monta kertaa!

-- Onko hän vihainen?

-- On kyllä.

Ja poika kiiti kuin nuoli rappuja ylös! Mutta Falk meni heti perästä ja astui toimitushuoneeseen. Se oli koppi, jossa oli kaksi akkunaa pimeälle kadulle päin; kummankin edessä oli maalaamaton puupöytä, papereineen, kynineen, sanomalehtineen, saksineen ja liimapulloineen.

Toisen pöydän ääressä istui ystävämme Ygberg, puettuna rikkikuluneeseen mustaan pitkääntakkiin ja lukien korrehtuuria; toisen pöydän ääressä, joka oli Falkin, istui eräs herra paitahihasillaan, päässä musta silkkimyssy, sellainen, jota kommunardit pitävät. Hänen kasvonsa olivat punaisen täysiparran peitossa ja hänen tanakka, karkea vartalonsa ilmaisi työmiestä. Falkin astuessa sisälle teki kommunardi äkillisen liikkeen jaloillaan pöydän alla ja kääri ylös paidanhihat, jolloin sininen tushitatueeraus, ankkuri ja anglosaksinen R.- kirjain, tuli näkyviin. Sitten hän otti sakset, pisti ne erään aamulehden ensi sivun läpi, leikkasi ja sanoi raa'asti, selkä Falkiin päin:

-- Missä herra on ollut?

-- Olen ollut sairaana, vastasi Falk uhmaten, kuten itse luuli, mutta nöyrästi kuten Ygberg jäljestäpäin vakuutti.

-- Se on vale; herra on ollut juomassa! Istui eilen illalla Napleksessa; minä näin hänet!

-- No, sen kai saanen tehdä...

-- Herra saa istua missä haluaa, mutta täällä pitää hänen olla täsmälleen, sopimuksen mukaan! Kello on jo neljänneksen yli kahdeksan. Tiedän kyllä, että tuollaiset herrat, jotka ovat olleet yliopistossa, missä luulevat oppivansa niin tavattoman paljon, eivät opi järjestystä eivätkä kuntoa! Eikö ole sopimatonta tulla liian myöhään? Eikö herra käyttäydy kuin nahjus, antaessaan työnantajansa tehdä työnsä puolestaan? Hä? Nykyään on kaikki ylösalasin, näemmä! Työnottaja hunsvoteeraa mestariaan, s.o. työnantajaa, ja kapitaalia sorretaan! Niin se on!

-- Milloin on toimittaja nuo mielipiteet saanut?

-- Milloin? -- Nyt, herra! Juuri nyt! Ja toivon niiden mielipiteiden olevan silti yhtä hyviä! Mutta minä olen päässyt perille jostain muustakin! Herrahan on taitamaton ihminen; ei osaa kirjottaa kieltä! Katsokaapas tätä, olkaa hyvä! Mitäs tässä on? Lukekaa! "Me toivomme, että kaikki ne, jotka tulevana vuonna menevät asevelvollisiksi" -- onko kuultu mokomaa! "Kaikki ne, jotka"...

-- Niin, se on oikein! sanoi Falk.

-- Onko se oikein? Kuinka herra sellaista voi väittää! Jokapäiväisessä puheessa sanotaan "kaikki net, jotka", siis pitää kirjottaakin "kaikki net, jotka".

-- Se on murteellista...

-- Ei tarvita oppineisuuksia; niillä ei pitkälle potkita! Herran ei pidä puhua minulle roskaa! No, ja sitten kirjottaa herra "menevät asevelvollisiksi" vaikka sanotaan "äkseeraamaan"! Vaiti nyt! Sanotaanko äkseeraamaan...? Vastatkaa!

-- Kyllähän sitä juuri sanotaan...

-- Sanotaan, siis se on äkseeraamaan, sillä se ei voi olla toisin kuin sanotaan! Minä kenties olen tuhma, kun kaikki käy ympäri, ehkä en osaa _puhuakaan_ tätä kieltä! Minä olen korjannut sen! Kas tuossa, jatkakaa nyt ja passatkaa päälle toisella kertaa!

Hän hyökkäsi ärjästen ylös tuolilta ja läjähytti korvapuustin korrehtuuripojalle.

-- Vai niin, vai nukut sinä keskellä kirkasta päivää, vetelys! Sinut minä ainakin opetan valvomaan! Sinä et ole liian vanha saadaksesi selkääsi.

Hän tarttui uhriaan housuntamppiin, viskasi hänet myymättä olevalle sanomalehtitukulle ja pieksi häntä nälkävyöllään, jonka oli irrottanut.

-- En minä nukkunut, minä vain ummistin silmäni! kiljui poika tuskissaan.

-- Vai niin, vai kiellät sinäkin! Olet oppinut valehtelemaan, mutta minä opetan sinut puhumaan totta. -- Nukuitko vaiko et? Puhu totta, tahi sinut piru perii!

- Minä en nukkunut! änkytti onneton, joka oli aivan liian nuori ja viaton osatakseen valheella pelastua kiipelistä.

-- Vai niin, kiellät sittenkin! Tuopa paatunut veitikka! Valehdella noin julkeasti!

Hän aikoi juuri kurittaa enemmän nuorta totuuden puhujaa, kun Falk nousi, meni toimittajan luo ja sanoi varmalla äänellä:

-- Elkää lyökö poikaa; minä näin, ettei hän nukkunut!

-- Kuulkaapas tuota, hänpä on lystikäs! "Elkää lyökö poikaa!" Kuka sen sanoi! Tuntui kuin olisin kuullut sääsken korvassani surisevan! Tahi kenties kuulin väärin! Minä toivon sitä! Jumal'auta, minä toivon sitä! -- Herra Ygberg! Herra on kunnon mies! Herra ei ole lukenut yliopistossa! Kuulkaas nyt, näkikö herra sattumalta, nukkuiko tämä poika, jota minä nyt pidän kuin kalaa housuntampista, nukkuiko hän?

-- Ellei hän nukkunut, vastasi Ygberg sävyisästi ja mielistelevästi, niin oli hän juuri nukkumaisillaan!

-- Se on oikein vastattu! Olisiko herra Ygberg hyvä ja pitäisi tätä kiinni housunkauluksesta, niin minä kepilläni opetan nuorukaista puhumaan totta!

-- Herralla ei ole oikeutta lyödä häntä, sanoi Falk. Koskekaapa häneen, niin avaan ikkunan ja huudan tänne poliisin.

-- Minä olen isäntä ja lyön oppipoikiani! Hän on oppipoika, sillä hänestä tulee myöhemmin toimittaja! Tulee piru vie, vaikka on yliopistosivistyksenkin saaneita, jotka eivät usko, että voi toimittaa lehteä ilman heidän apuansa! Kuules, Kustaa, etkös opikin sanomalehtiammattia? Hä? Vastaa, mutta puhukin totta, muuten...!

-- Ovi aukeni ja sisään pistihe pää -- se oli hyvin erikoinen pää ja odottamaton tässä paikassa, mutta se oli hyvin tuttu pää, sillä se oli ollut viisi kertaa kuvattuna.

Tällä merkityksettömällä päällä oli kuitenkin se vaikutus, että toimittaja heitti takin päälleen, kiinnitti nälkävyönsä, kumarsi ja irvisteli suurella tottumuksella.

Valtiomies kysyi, onko toimittaja vapaa, johon vastattiin tyydyttävästi samassa kuin barrikaadilakki otettiin päästä, jolloin loputkin työmiestä katosi.

Molemmat herrat astuivat toimittajan yksityiseen huoneeseen ja ovi suljettiin huolellisesti.

-- Mitähän kreivi nyt suunnittelee? sanoi Ygberg istuutuen vallattomasti tuolilleen, kuten koulupoika maisterin poistuttua.

-- Minua se ei lainkaan ihmetytä, sanoi Falk, sillä nyt minä luulen tietäväni minkälainen lurjus hän on ja minkälainen lurjus toimittaja on, mutta minä ihmettelen, kuinka sinä oltuasi nauta olet voinut muuttua kunniattomaksi koiraksi, joka antautuu häpeämättömyyksiä tekemään.

-- Elä nyt ole niin kiivas, hyvä veli! -- No, sinä et ollut istunnossa viime yönä!

-- En! Minusta valtiopäivillä ei ole mitään merkitystä, muuta kuin yksityisten eduille. Miten kävi Tritonin huonojen afäärien?

-- Yhteisessä äänestyksessä päätettiin, että valtio, yrityksen aatteen suureen, kansalliseen tarkotukseen nähden, ottaisi haltuunsa obligatsioonit, sillä aikaa kun yhtiö suorittaa ... tai selvittää asiat.

-- Se on -- valtio tukee taloa, sillä aikaa kun perustus hajoaa, jotta hallinnolla on tilaisuus korjata luunsa!

-- Tahtoisit siis mieluummin, että kaikki nuo pienet...

-- Minä osaan tuon! Kaikki nuo pienet koronsaajat -- niin, tahtoisin mieluummin, että he työskentelisivät pienellä pääomallaan kuin että makaavat laiskoina ja harjottavat sillä koronkiskomista, mutta kaikkein mieluimmin näkisin petkuttajien joutuvan linnaan, niin ei tuollaisia huijausyrityksiä syntyisi toiste. Sitä sanotaan poliittiseksi taloudenhoidoksi! Hyi saatana! -- Yksi asia vielä! Sinä kurkit minun paikkaani! Saat sen! Sinun ei tarvitse istua nurkassasi ja olla minulle katkera, senvuoksi että sinun täytyy korjata minun korrehtuuriani. Tuon vapauskoiran hallussa, jota halveksun, viruu aivan liian monta artikkeliani painamattomana viitsiäkseni enää leikellä ryövärihistorioita. Punahilkka oli minusta liian vanhoillinen, mutta Työväenlippu on liian likainen!

-- Sepä hauskaa, että heität ilmalinnasi ja rupeat järkeväksi. Liity sinä Harmaaseenviittaan; siellä sinulla on tulevaisuutta!

-- Heitän sen ilmalinnan, että sorrettujen asia on hyvissä käsissä, ja luulen, että on suuri tehtävä saattaa yleisölle selväksi, mitä yleinen mielipide, varsinkin painettu, on, ja miten se syntyy, mutta asiaa, sitä minä en heitä koskaan!

Toimittajan huoneen ovi aukeni ja ulos astui toimittaja itse. Hän pysähtyi keskelle lattiaa ja puhui luonnottoman taipuisalla, melkein kohteliaalla äänellä:

-- Suvaitseeko tuomari pitää huolta toimituksesta minun poissa ollessani -- minun täytyy matkustaa pois päiväksi hyvin tärkeissä asioissa. Notario voi olla juoksevissa toimissa apuna. Herra kreivi jää huoneeseeni vähäksi aikaa -- toivon, että herrat eivät ole palvelematta herra kreiviä, jos tarvitaan.

-- Ei tarvitse, ei millään muotoa, sanoi kreivi huoneesta, jossa istui käsikirjotuksen ääressä, jota paraillaan kirjotti.

Toimittaja poistui, ja, ihmeellistä, kreivi meni myöskin noin parin minuutin tahi niin pitkän ajan kuluttua, kuin tarvittiin siihen, että hän pääsi kulkemasta yhdessä Työväenlipun toimittajan kanssa.

-- Oletko varma, että hän matkusti? kysyi Ygberg.

-- Toivottavasti! sanoi Falk.

-- Silloin minä menen Munkbrolle katsomaan, miten rouvat tekevät kauppaa. Kesken kaiken, oletko tavannut Bedaa sen jälkeen?

-- Sen jälkeen?

-- Niin, sen jälkeen kun hän jätti Naplesin ja asettui yksityishuoneisiin.

-- Mistä sen tiedät?

-- Koeta olla levollinen, Falk! Muuten sinun ei käy hyvin!

-- Niin, kai minun täytyy, muuten kadotan järkeni! Aatteles, tuo pieni naikkonen, jota minä rakastin niin, niin --! Hän petti minua häpeällisesti! Mitä hän minulta kielsi, sen hän antoi tuolle paksulle ruokakauppiaalle! Ja tiedätkö, mitä hän sanoi? Hän sanoi sen todistavan miten puhtaasti hän minua rakasti!

-- Sepä vasta hienoa dialektista työtä! Hän oli oikeassa, sillä ylälause oli aivan oikea; hän rakastaa sinua vieläkin?

-- Ainakin hän vainoaa minua!

-- Entä sinä?

-- Minä vihaan häntä sydämeni pohjasta, mutta minä pelkään hänen läheisyyttään.

-- Joka on samaa kuin: sinä rakastat häntä vielä!

-- Vaihtakaamme puheenainetta!

-- Ole levollinen, Falk! Katsoppa minua! Nyt minä kuitenkin menen ulos paistattamaan itseäni; ihmisen täytyy nauttia olemassa-olostaan tässä ajallisessa elämässä. Kustaa, saat mennä Saksalaiselle kaivolle pelaamaan nappia pariksi tunniksi, jos tahdot.

Falk oli yksin. Aurinko heittäysi alas vastapäätä olevalta jyrkältä katolta ja lämmitti huonetta; hän avasi ikkunan ja katseli ulos, hengittääkseen raitista ilmaa, mutta hänen nenäänsä nousi huumaavia höyryjä katuojasta; hän antoi katseensa liitää oikealle pitkin niitä solia, joita sanotaan Kindstugataniksi ja Saksalaiseksi rinteeksi, ja hän näki kaukana etäisyydessä osan höyrylaivasta, muutamia Mälarnin aaltoja, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa, ja kappaleen Skinnarvikin vuoria, joiden lomiin nyt vasta, sinne tänne, oli ilmaantunut vehreyttä. Hän ajatteli niitä, jotka nyt saavat matkustaa tuolla laivalla kesäasunnolleen, saavat kylpeä noissa aalloissa ja lepuuttaa silmiään tuolla vihreydellä. Mutta nyt alkoi peltiseppä alakerrassa takoa levyä, niin että talo ja akkunaruudut helisivät; ohi ajoi pari työläistä kalisevilla, haisevilla kärryillä ja kapakasta, kadun toiselta puolen, tulvi viinan, kaljan, sahajauhojen ja kuusenhavujen hajua. Hän veti pois päänsä ja istui pöytänsä ääreen; hänen edessään oli satakunta maaseutulehteä valmiina leikattaviksi. Hän otti pois kalvostimet ja alkoi tarkastella lehtiä; ne haisivat kimröökiltä ja öljyltä ja mustasivat -- se oli päävaikutelma; se, mikä hänen mielestään niissä oli leikkaamisen arvoista, se jätettiin, sillä hänen täytyi ajatella lehtensä ohjelmaa. Jos työmiehet jossain tehtaassa olivat lahjottaneet mestarille hopeisen nuuskarasian, se piti heti leikata, mutta jos patruuna oli lahjottanut viisisataa riksiä työmiesten rahastoon, se oli jätettävä. Jos Hallamain herttua oli vihkinyt paalukranan ja ylivalvoja Trälund kirjottanut tilaisuuteen runon, se piti leikata runoineen päivineen, "sillä sellaista ihmiset mielellään lukevat"; jos hän voi lisätä siihen jotain ilkeätä, niin sen parempi, he saavat sen kuitenkin nielläkseen. Muuten kuului leikkauskäsky: kaikki, missä kiitettiin sanomalehtimiehiä ja ruumiillisen työn tekijöitä, kaikki, mikä häpäisi pappeja, sotilashenkilöltä, suurkauppiaita (ei pieniä), akateemikkoja, suuria kirjailijoita ja tuomareita. Sitäpaitsi tuli hänen vähintään kerran viikossa hyökätä kuninkaallisen teatterin johtokunnan kimppuun sekä haukkua pikkuteatterien kevytmieliset laulukappaleet "siveellisyyden ja säädyllisyyden nimessä", sillä toimittaja oli huomannut, etteivät työmiehet näistä teattereista pidä. Kerran kuussa tuli syyttää kaupunginvaltuusmiehiä (ja tuomita!) tuhlaavaisuudesta, jonka ohessa, niin usein kuin tilaisuutta oli, tulisi moittia hallitusmuotoa, mutta ei hallitusta; ankaran sensuurin oli toimittaja pidättänyt itselleen erikoisiin valtiopäivämiehiin ja valtioneuvoksiin tähdättävien hyökkäyksien suhteen. Keihin? Se oli salaisuus, jota ei edes toimittaja tuntenut, sillä se riippui olosuhteista, ja ne voi ainoastaan sanomalehden salainen kustantaja arvostella.

Falk työskenteli saksillaan, kunnes hänen toinen kätensä oli musta, ja liisteröi; mutta liimapullo haisi niin pahalta ja aurinko paahtoi niin kuumasti; aloe parka, joka janosi kuin kameli ja kärsi kaikki teräskynän pistokset, näytti surulliselta ja teki erämaankaltaisen vaikutelman kammottavan eläväksi; se oli aivan mustantäplikäs pistoksista ja sen lehdet kohosivat kuin tukku aasinkorvia nuuskankuivasta maasta. Jotain tuollaista mahtoi Falk ajatella, istuessaan vaipuneena toimettomuuteen, sillä ennenkuin hän ennätti katua, oli hän liistänyt poikki kaikki lehdenpäät. Sitten, ehkä tukahuttaakseen omaatuntoaan, ehkä jotain tehdäkseen, pyyhki hän liimaa haavojen päälle katsellen, kuinka aurinko sen kuivasi; sitten aprikoi hän hetkisen, mistä saada päivällistä, sillä hän oli nyt tullut kadotuksen tielle -- eli n.k. "huonojen raha-asioiden" tielle; hän sytytti piipullisen Mustaa ankkuria ja antoi huumaavan sauhun tupruta ja sekaantua lyhytaikaiseen auringonpaisteeseen; tämä sai hänet hieman leppeämmäksi Ruotsi parkaa kohtaan, joka, kuten luullaan, tuossa oli edustettuna niissä päivittäisissä, viikottaisissa ja puoliviikottaisissa tiedonannoissa, joita nimitetään sanomalehdiksi. Hän pani sakset pois, viskasi lehdet nurkkaan ja jakoi aloen kanssa veljellisesti savipullon sisällyksen; silloin näytti se raukka hänestä jotensakin siipirikolta -- miltä vaan -- esimerkiksi sorsalta, joka oli päällään mutavedessä, kaivaen jotakin -- mitä tahansa -- esimerkiksi helmiä, tahi ainakin helmettömiä simpukoita. Sitten tarttui häneen jälleen epätoivo, kuten nahkuri pitkillä haoillaan, ja työnsi hänet alas, alas lika-ammeeseen, jossa häntä ensin peitottaisiin, ennenkuin veitsi tulee raaputtelemaan hänen nahkaansa, niin että hän käy toisten ihmisten kaltaiseksi. Eikä hän tuntenut omantunnon tuskia eikä katumusta hukkaan menneestä elämästään, vaan yksinkertaisesti epätoivoa, siksi, että hänen täytyy kuolla nuorena, kuolla henkinen kuolema, ennenkuin oli ehtinyt tehdä hyötyä, epätoivoa siitä, että hänet viskataan kuin tarpeeton korsi, kuin risukimppu tuleen!

Kello löi 11 Saksalaisessa ja nyt alkoi kellonsoitto: "Tääll' on jumalhyvä olla" ja "Elämäni on kuin laine"; ikäänkuin saman aatteen valtaamana alkoi italialainen posetiivi Poltetun tontin luona tavanmukaisella huiluäänellään veivata: "An der schönen blauen Donau"; niin paljon samall'kertaista musiikkia antoi peltisepälle uutta eloa ja hän rupesi takomaan kahta innokkaammin; tämä melu teki, ettei Falk kuullut, miten ovi avattiin ja kaksi henkilöä astui sisään. Toinen oli pitkä, laiha, tumma olento, jolla oli haukannenä ja polkkatukka, toinen oli paksu, vaalea, jänterä mies, jonka kasvot kiilsivät hiestä ja jotka enimmän muistuttivat sitä eläintä, jota heprealaiset pitivät likaisimpana kaikista. Heidän ulkomuotonsa osotti tointa, joka ei paljoakaan kysy sielun- eikä ruumiinvoimia; siinä oli sitä epämääräisyyttä, joka ilmaisee työn ja elämäntapojen säännöttömyyttä.

-- Pst! kuiskasi pitkä; oletko yksin?

Falkia näytti vierailu hämmästyttävän sekä mieluisasti että vastenmielisesti.

-- Aivan ypö-yksin; punainen on matkustanut pois.

-- No, tule sitten haukkaamaan palanen ruokaa.

Sitä vastaan ei Falkilla ollut mitään, vaan hän sulki toimiston ja seurasi heitä ravintola Tähteen Österlånggatanille, jossa he asettuivat pimeimpään soppeen.

-- Katsos, viinaa! sanoi paksu ja hänen sammunut katseensa kirkastui viinapullon nähdessään.

Mutta Falk, joka oli tullut mukaan saadakseen etupäässä osanottoa ja lohdutusta, ei kiinnittänyt tarpeeksi suurta huomiota tarjolla oleviin autuuksiin.

-- En ole tuntenut itseäni näin onnettomaksi pitkään aikaan! sanoi hän.

-- Ota sillivoileipä! sanoi pitkä. Meidän pitää saada Rydingenin kuminajuustoa. -- Pst! Kyyppari! -Blombergin sekotusta!

-- Voitteko antaa minulle nyt hyvän neuvon, yritti Falk taasen; en jaksa enää tuon "punaisen" kanssa ja minun täytyy etsiä...

-- Pst! Kyyppari! Bergmannin aterialeipää! -- Juo nyt, Falk, eläkä puhu pötyä!

Falk oli heitetty satulasta eikä enää yrittänytkään hakea lohdutusta henkiseen hätäänsä tältä taholta, vaan koetti toista hyvin tavallista tietä.

-- Sanoitko, että meidän pitää juoda? No, niin kernaasti kuin sieluni elää!

Viina kiersi hänen suonissaan kuin myrkky, sillä hän ei ollut tottunut väkeviin juomiin aamupäivisin; mutta ruuankäry ja kärpästen surina ja puolimädäntyneen kukkavihon, joka oli likaisen mausteikon vieressä, levittämä haju tekivät häneen omituisen hyvinvoinnin vaikutuksen. Huono seurakin -- nuo resuiset paidat, tahraiset takit ja kampaamattomat hirtehisnaamat -- sopivat niin yhteen hänen oman alennustilansa kanssa, että hän tunsi villiä iloa.

-- Me olimme eilen Eläintarhassa ryyppäämässä! sanoi paksu, uudistaakseen ajatuksissaan nuo menneet nautinnot.

Tätä vastaan ei Falkilla ollut mitään muistutettavaa ja hänen ajatuksensa olivatkin heti toisaalla.

-- Eikö ole ihanaa olla aamupäivällä vapaana? sanoi pitkä, joka näytti omaksuneen viettelijän osan.

-- On, se on ihanaa, vastasi Falk ja ikäänkuin mitatakseen vapauttaan katsoi hän ulos ikkunasta, mutta näki ainoastaan palotikapuut ja roskasäiliön takapihalla, jonne kesäinen taivas heikosti kajasti.

-- Nyt otamme "halvan"! Kas noin. -- Ah! -- No, osakeyhtiö Triton? Ha, ha, ha, ha!

-- Elä naura, sanoi Falk; monta raukkaa joutuu siinä kärsimään!