Part 2

Sill'aikaa oli aurinko laskenut, puolikuu oli noussut taivaanrannalle ja paistoi nyt yli Ladugårdsgärdetin, yksi ja toinen tähti taisteli päivänvalon kanssa, jota vielä oli avaruudessa, kaasulyhdyt sytytettiin alhaalla kaupungissa, jossa melu alkoi vaieta.

Falk ja Struve kulkivat yhdessä pohjoista kohti, keskustellen kaupasta, merenkulusta, elinkeinoista ja kaikesta siitä, joka ei heitä huvittanut, jonka jälkeen he erosivat molemminpuoliseksi helpotukseksi.

Uusien ajatusten itäessä kulki Falk Strömgatania alaspäin Skeppsholmalle päin. Hän tunsi olevansa kuin lintu, joka oli lentänyt ikkunaruutua vasten ja nyt makaa loukkaantuneena, luullessaan levittäneensä siipensä ja lentäneensä vapaaseen avaruuteen. Hän istuutui rannan penkille ja kuunteli aaltojen loiskunaa. Vieno tuulenhenki suhisi kukkivain vaahterien läpi ja puolikuu loisti heikosti mustan veden päällä. Pari-, kolmekymmentä venettä oli kiinnitetty laituriin ja ne tempoivat ketjujaan ja nostivat kokkiaan toinen toistaan ylemmäs, silmänräpäykseksi vain, taasen sukeltaakseen alas. Tuuli ja aallot näyttivät niitä ajavan eteenpäin ja ne hyökkäilivät siltaa vasten kuin usutettu koiralauma, mutta ketju nykäsi ne takaisin ja silloin ne näykkivät ja jyskyttivät kuin olisivat tahtoneet toinen toisensa repiä.

Siihen jäi hän istumaan puoliyöhön; silloin tuuli nukahti, aallot paneutuivat levolle, vangitut veneet eivät enää ketjujaan kiskoneet, vaahterat eivät enää suhisseet ja kaste lankesi maahan.

Silloin hän nousi ja kulki uneksien kotiin yksinäiseen vinttikamariinsa kauas Ladugårdslandetiin.

Näin teki nuori Falk, mutta vanha Struve, joka samana päivänä oli liittynyt vanhoillisen Harmaanviitan toimitukseen, saatuaan potkut Punahilkasta, meni kotiinsa ja kirjotti epäiltyyn Kansan lippuun artikkelin "Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten", neljä palstaa á viisi kruunua palsta.

TOINEN LUKU.

Veljesten kesken.

Liinarihkamakauppias Carl Nicolaus Falk, edesmenneen liinarihkamakauppiaan, yhden porvariston viidenkymmenen vanhimman ja porvariston jalkaväen kapteenin, kirkkoneuvoston ja Tukholman kaupungin palovakuutuskonttorin johtokunnan jäsenen herra Carl Johan Falkin poika ja entisen ylimääräisen notarion, nyttemmin kirjailija Arvid Falkin veli, piti liikettään tahi, kuten hänen vihamiehensä sitä mieluummin kutsuivat, puotia Österlånggatanin varrella; se oli niin vinottain Ferkenin kujaan, että puotipalvelija nostaessaan silmänsä romaanista, jota piilotteli tiskin alla, voi nähdä palasen höyrylaivaa, ratassuojan, kokka-puomin tai jotain sinnepäin ja puunlatvan Skeppsholmalta sekä ylhäältä palasen ilmaa. Puotipalvelija, joka totteli Anderssonin vähemmän harvinaista nimeä, ja hän oppi tottelemaan, oli nyt aamulla avannut puodin, ripustanut ulos pellavakuontalon, rysän, ankeriasmerran, kimpun onkivapoja ja kopallisen riipimättömiä höyheniä. Sitten oli hän lakaissut puodin ja ripottanut sahajauhoja lattialle ja istuutunut tiskin taa, jonne oli tyhjästä kynttilälaatikosta laittanut itselleen jonkinlaisen rotanpyydyksen, jonka oli virittänyt polakoukulla ja johon hän voi pudottaa romaaninsa minä hetkenä hyvänsä, jos patruuna tai joku tämän tuttavista sattuisi astumaan puotiin. Ostajia hän ei näkynyt pelkäävän tulevaksi, osin sentähden, että oli niin varhain aamulla, osin sentähden, ettei ollut tottunut niiden ylenpalttisuuteen. Liike oli perustettu autuaan Fredrik kuninkaan aikana -- Carl Nicolaus Falk oli perinyt tämän sanantavan, kuten kaiken muunkin, isältään, joka taasen oli saanut sen suoraan alenevassa polvessa isoisältään, -- se oli kukoistanut ja antanut kelpo-lailla voittoakin ennen, kunnes muutama vuosi sitten tuo onneton "eduskuntaehdotus" tuli ja lopetti kaiken kaupan, hävitti kaikki toiveet, ehkäisi kaiken yritteliäisyyden ja uhkasi saattaa porvariston perikatoon. Niin kertoi Falk itse, mutta toiset arvelivat, ettei kauppaa hoidettu ja että vaarallinen kilpailija oli ilmestynyt alemmaksi, Slussplanille. Falk ei sentään suotta puhunut kaupan rappiotilasta ja hän oli kyllin viisas mies valitsemaan sekä tilaisuuden että kuulijat sitä kieltä koskettaessaan. Kun joku hänen vanhoista kauppatuttavistaan ystävällisesti ihmetteli vähentynyttä liikettä, silloin hän sanoi harjottavansa enemmän tukkukauppaa maaseudulla ja pitävänsä puotia vain kylttinä, ja he uskoivat häntä, sillä hänellä oli pieni konttori puodin takana, jossa hän enimmäkseen oleskeli, ellei ollut ulkona kaupungilla tai Pörssissä. Mutta kun hänen tuttavansa -- se oli aivan toista --, notario ja maisteri, ilmaisivat samaa ystävällistä levottomuutta -- silloin huonot, eduskuntaehdotuksesta johtuvat ajat olivat syynä seisaukseen.

Mutta Andersson, jota muutamat pojat olivat häirinneet kysymällä ovelta, paljonko onkivavat maksaisivat, oli sattumalta katsastanut kadulle ja nähnyt nuoren herra Arvid Falkin. Koska hän oli saanut kirjan lainaksi juuri häneltä, niin sai se jäädä tiskille, ja hän tervehti entistä leikkitoveriaan tuttavallisella äänellä, kasvot osottaen salaista ymmärtämystä, tämän astuessa puotiin.

-- Onko hän ylhäällä? kysyi Falk hieman levottomasti.

-- Juo paraikaa kahvia, vastasi Andersson ja viittasi kattoon. Samassa kuului miten tuolia työnnettiin pitkin lattiaa aivan heidän päittensä yläpuolella.

-- Nyt hän nousi pöydästä, herra Arvid.

He näyttivät molemmat aivan hyvin tuntevan tuon äänen ja sen merkityksen. Sitten kuului jotensakin raskaita, narisevia askelia kulkevan huoneessa ristiin rastiin ja kumea jyrinä tunki välikaton lävitse nuorten kuuntelevien miesten korviin.

-- Oliko hän kotosalla eilen illalla? kysyi Falk.

-- Ei, hän oli ulkona.

-- Ystävienkö kanssa vaiko noiden tuttujen?

-- Tuttujen.

-- Ja tuli myöhään kotiin?

-- Koko myöhään.

-- Luuleeko Andersson hänen tulevan pian alas? En mene mielelläni ylös, kälyni vuoksi.

-- Hän on pian täällä, päättäen askelista.

Samassa kuului, miten ovi ylhäällä paiskattiin kiinni, ja alhaalla vaihdettiin merkitseviä silmäyksiä. Arvid teki liikkeen, kuin olisi aikonut lähteä, mutta rohkasi itsensä. Hetken päästä alkoi konttorista kuulua ääntä. Pahanlainen yskä tutisutti pientä huonetta ja sitten kuuluivat tutut askeleet, jotka panivat: rapp -- rapp, rapp -- rapp!

Arvid meni tiskin sisäpuolelle ja koputti konttorin oveen.

-- Astukaa sisään!

Arvid seisoi veljensä edessä. Tämä näytti olevan nelikymmenvuotias ja olikin niillä vaiheilla, sillä hän oli 15 vuotta vanhempi veljeään ja sentähden ja muistakin syistä oli hän oppinut pitämään tätä poikana, jolle hän oli isä. Hänellä oli vaaleahko tukka, vaaleat viikset, vaaleat kulmakarvat ja ripset. Hän oli jotensakin lihava ja siksi osasi hän niin hyvin narisuttaa saappaitaan, jotka parkuivat hänen tanakan ruumiinsa painon alla.

-- Sinäkö se vain oletkin? kysyi hän hieman hyväntahtoisesti ja hieman halveksivasti, molemmat hänessä toisistaan erottamattomia tunteita, sillä hän ei ollut niille vihainen, jotka jossain suhteessa olivat hänen alapuolellaan, ja hän halveksi heitä. Mutta nyt hän näyttikin pettyneeltä, sillä hän oli odottanut kiitollisempaa esinettä, johon purkaisi kiukkunsa, ja veli oli vaatimaton ja ujo luonne, joka ei koskaan tarpeettomasti asettunut vastakynteen.

-- En kai häiritse sinua, veli Carl? kysyi Arvid, joka oli pysähtynyt ovelle. Tällä nöyrällä kysymyksellä oli se vaikutus, että veli päätti ilmaista hyväntahtoisuuttaan. Itse otti hän sikarin isosta, ompeluksilla koristetusta nahkakotelostaan ja tarjosi sitten veljelle laatikosta, jonka paikka oli kamiinin lähettyvillä, koska sikarit -- "ystävien sikarit", joiksi hän niitä suoraan kutsui, ja hän oli avonainen luonne -- olivat olleet mukana haaksirikossa, joka teki ne hyvin mieltäkiinnittäviksi, vaikk'eikaan niin hyviksi, ja rannikkohuutokaupassa, joka taas teki ne hyvin halvoiksi.

-- Noo, mitä sinulla on kerrottavaa? kysyi Carl Nicolaus, sytyttäessään sikarinsa ja pistäen sitten tulitikkulaatikon taskuun -- hajamielisyydestä, sillä hän ei voinut koota ajatuksiaan muuta kuin yhteen paikkaan, piiriin, joka ei suinkaan ollut laaja; hänen räätälinsä osasi tuuman päälle sanoa _kuinka_ laaja, ottaessaan mittaa hänen vyötäisistään.

-- Ajattelin saada puhua meidän afääreistämme, vastasi Arvid hypistellen sytyttämätöntä sikariaan.

-- Istu! komensi veli.

Hänen tapansa oli aina käskeä ne ihmiset istumaan, joita hän aikoi ruveta löylyttämään, sillä silloin ne olivat alakynnessä, ja hän voi helpommin musertaa heidät -- jos niin tarvittiin.

-- Meidän afääreistämme! Onko meilläkin asioita? alkoi hän. Ei minun tietääkseni! Onko _sinulla_ asioita, _sinulla?_

-- Tarkotin vain, että haluaisin tietää, onko minulla vielä jotain saatavaa.

-- Mitähän se mahtaisi olla, jos saan luvan kysyä? Rahojako ehkä? Häh? laski Carl Nicolaus leikkiä antaen veljen nauttia hienon sikarinsa hajusta. Koska ei saanut mitään vastausta, jota ei tahtonutkaan, täytyi hänen itsensä puhua.

-- Saatavaa? Etkö jo ole nostanut kaiken saatavasi? Etkö itse ole kuitannut laskun holhouslautakunnalle; enkö minä ole sen jälkeen elättänyt ja vaatettanut sinua, tahtoo sanoa antanut sinulle etukäteen, sillä sinun on maksettava se takaisin, jos joskus voit sen tehdä, kuten itsekin olet pyytänyt. Olen kirjottanut kaikki muistiin, jotta sitten tiedän, kun ansaitset leipäsi itse, ja sitä sinä et vielä ole tehnyt.

-- Sen juuri minä nyt aion tehdä ja siksi tulin tänne saadakseni selville, onko minulla jotain saatavaa vai olenko jotain velkaa.

Veli heitti uhriinsa läpitunkevan silmäyksen, saadakseen selville, oliko tällä joitain taka-ajatuksia. Sitten alkoi hän narisevilla saappaillaan kävellä lattiaa lävistäjän suuntaan sylkilaatikosta sateensuojapitimeen; kellonperien helyt helisivät ikäänkuin varottaen ihmisiä tulemasta tielle ja tupakan savu kieri ylös uhkaaviksi ja pysähtyi pitkiksi pilviksi uunin ja oven välille ikäänkuin ennustaen ukkosta. Hän astui kiivaasti, pää kumarassa ja olkapäät eteenpäin työnnettyinä, kuin olisi lukenut roolia. Kun hän näytti sen osaavan, pysähtyi hän veljen eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin pitkällä, merivihreällä, petollisella silmäyksellä, jonka piti sisältää luottamusta ja tuskaa, ja äänellä, joka oli tarkotettu kuulumaan kuin tulisi se perhehaudasta Klaran kirkkomaalta, hän sanoi:

-- Sinä et ole rehellinen Arvid! Sinä et ole re-hel-li-nen!

Kuka kuulija tahansa, paitsi Andersson, joka seisoi kuunnellen puodin oven takana, olisi tuntenut tulevansa liikutetuksi näistä sanoista, jotka veli sanoi veljelle syvällä, veljellisellä tuskalla. Arvid, jota jo lapsuudesta asti oli totutettu uskomaan, että kaikki muut ihmiset olivat erinomaisia ja hän itse huono, mietti tosiaankin silmänräpäyksen ajan, onko hän rehellinen vaiko ei, ja kun hänen kasvattajansa olivat sopivilla keinoilla hankkineet hänelle hyvin herkän omantunnon, huomasi hän olleensa vähemmän rehellinen tai ainakin vähemmän suora, kun hän äsken, vähemmän suoralla tavalla, oli esittänyt kysymyksen siitä, onko hänen veljensä roisto.

-- Olen tullut siihen tulokseen, sanoi hän, että sinä olet petkuttanut minulta osan perinnöstäni. Olen laskenut, että olet ottanut liian suuren maksun huonosta ruuastasi ja käytetyistä vaatteistasi; tiedän, ettei omaisuuteni ole voinut kulua hirveisiin opinnoihini, ja luulen, että sinä olet minulle velkaa koko suuren summan, jonka minä nyt tarvitsen, ja jonka nyt haluan -- saada.

Hymy valaisi veljen vaaleat kasvot ja ilme niin levollisena, elje niin varmana, kuin olisi hän harjotellut sitä useita vuosia, ollakseen valmis astumaan esiin niin pian kuin repliikki sanottiin, pisti hän käden housuntaskuun, helisti avainkimppuaan ennen kuin veti sen esille, antoi sen tehdä keikahduksen ilmassa ja meni hartaudella kassakaapin luo. Hän avasi sen nopeammin kuin oli aikonut ja paikan pyhyys ehkä olisi sallinut, otti esille paperin, joka myöskin oli ollut valmiina ja odottanut repliikkiä. Hän ojensi sen veljelle.

-- Oletko sinä kirjottanut tämän? -- Vastaa! Oletko kirjottanut tämän?

-- Olen!

Arvid nousi lähteäkseen.

-- Ei, istu! -- Istu, istu!

Jos huoneessa olisi ollut koira, olisi se heti istunut.

-- No, miten siinä sanotaan? Lue? -- "Minä, Arvid Falk, tunnustan ja vakuutan saaneeni -- veljeltäni -- määrätyltä holhoojaltani -- Carl Nicolaus Falkilta -- täyden perintöosani -- suuruudeltaan j.n.e."

Hän häpesi mainita summaa.

-- Sinä olet siis tuossa tunnustanut ja todistanut asian, jota et ole uskonut! Saanko luvan kysyä, onko se rehellistä? Ei, vastaa kysymykseeni! Onko se rehellistä? Ei! Siis olet antanut väärän todistuksen. Sinä olet siis roisto! Niin, se sinä olet! Enkö ole oikeassa?

Kohtaus oli liian kiitollinen ja riemu liian suuri, jotta siitä olisi voinut nauttia ilman kuulijoita. Syyttömästi syytetyllä täytyi olla todistajia; hän avasi puotiin vievän oven.

-- Andersson! huusi hän. Vastaappa minulle erääseen kysymykseen: kuule tarkoin! Jos minä kirjotan väärän todistuksen, olenko minä silloin roisto vaiko en?

-- Patruuna on tietysti roisto! vastasi Andersson hetkeäkään arvelematta ja lämmöllä.

-- Kuulitko, hän sanoi, että minä olen roisto -- jos allekirjotan väärän kuitin. No, mitäs minä äsken sanoin? Sinä et ole rehellinen, Arvid; sinä et ole rehellinen! Sitäpä minä aina olenkin sinusta sanonut! Sävyisät ihmiset ovat useimmiten roistoja; sinä olet aina ollut sävyisä, ja myöntyväinen, mutta minä olen huomannut, että sinä salassa olet hautonut toisellaisia ajatuksia; sinä olet roisto! Niin sanoi isäsikin, minä sanon "sanoi", sillä hän sanoi aina sen, mitä ajatteli, ja hän oli suora mies, Arvid, mutta sinä -- et -- ole! Ja ole varma siitä, jos hän nyt eläisi, niin hän sanoisi tuskalla ja mieliharmilla: Sinä et ole rehellinen, Arvid! Sinä et -- ole -- rehellinen!

Hän käveli taas muutamia kertoja lattian poikki ja kuulusti aivan siltä kuin hän olisi jaloillaan osottanut kohtaukselle suosiotaan ja hän soitteli avainkimpulla ikäänkuin antaen esiripulle merkkiä. Loppurepliikki oli niin pyöristelty, että pieninkin lisäys olisi tärvellyt kokonaisuuden. Huolimatta raskaasta syytöksestä, jota hän tosiaankin jo useita vuosia oli odottanut, sillä hän uskoi aina, että veljellä oli petollinen sydän, oli hän sangen tyytyväinen, että kaikki nyt oli ohi ja niin onnellisesti ohi, ja niin hyvin tai niin näppärästi ohi, että hän miltei tunsi itsensä iloiseksi, jopa hieman kiitolliseksikin. Sitäpaitsi, olihan hän saanut niin mainion tilaisuuden purkaa mieltään, kun häntä ensin tuolla ylhäällä perheen keskuudessa oli ärsytetty, ja sisun purkaminen Anderssoniin oli vuosien vieriessä kadottanut viehätyksensä -- purkaa sisuansa tuolla ylhäällä -- siihen hän oli kadottanut halun.

Arvid oli mykistynyt; hän oli tuommoinen kasvatuksen pelästyttämä luonne ja luuli aina menettelevänsä väärin; hän oli aina lapsuudesta asti kuullut nuo hirmuiset suuret sanat: oikeudentuntoinen, rehellinen, suora, totuudenmukainen lausuttavan joka päivä ja joka hetki, joten ne olivat hänelle ikäänkuin tuomareita, jotka aina sanoivat hänelle: syyllinen! Sekunnin ajan hän uskoi erehtyneensä arveluissaan ja että veli oli syytön ja hän itse todellakin roisto. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näki hän veljessään petkuttajan, joka halpamaisella asioimisellaan oli soaissut hänet, ja hän tahtoi paeta, jottei joutuisi riitaan, paeta sanomatta hänelle toista asiaansa, nimittäin että aikoi vaihtaa uraa.

Äänettömyys tuli pitemmäksi kuin mitä aiottu oli. Carl Nicolauksella oli siten aikaa muistissaan läpikäydä äskeiset voittonsa. Kieltä hiveli, kun sai lausua tuon pienen sanan "roisto", se maistui yhtä hyvältä kuin jos sai antaa potkun. Ja oven avaaminen, Anderssonin vastaus ja paperin esilleotto, kaikki oli mennyt niin hyvin; avainkimppu ei ollut unohtunut yöpöydälle, lukko oli toiminut moitteettomasti, todistelu ollut sitova kuin lanka, johtopäätös oli juossut kuin haukiuistin kelalta ja ollut kietova. Hän oli tullut hyvälle tuulelle; hän oli antanut anteeksi, ei, hän oli unohtanut, unohtanut kaikki, ja kun hän paiskasi kassakaapin oven kiinni, niin hän sulki ainiaaksi lukkoon tuon epämieluisan asian. Mutta hän ei tahtonut erota veljestään; hänen oli tarvis puhua tämän kanssa jostain muusta, viskata pari lapiollista lorupuhetta tuon epämieluisan aiheen päälle, nähdä hänet jokapäiväisissä oloissa, esimerkiksi istuvan pöydän ääressä ja vaikkapa syömässä ja juomassa. Ihmiset näyttävät aina tyytyväisiltä syödessään ja juodessaan, ja hänkin tahtoi nähdä veljensä tyytyväisenä ja hyvällä mielin; tahtoi nähdä hänen kasvonsa rauhallisina ja kuulla hänen äänensä värisevän vähemmän ja siksi päätti hän pyytää veljen aamiaiselle. Oli vaikeata keksiä, miten siirtyä toiseen aiheeseen, löytää sopiva silta, jonka työntäisi äkkisyvän poikki. Hän etsi päästään, mutt'ei löytänyt, hän etsi taskustaan ja onnistui -- löysi tulitikkulaatikon.

-- Hitossa, ethän sinä ole sytyttänyt sikariasi poika! sanoi hän todellisella, ei teeskennellyllä lämmöllä.

Mutta poika oli hypistellyt keskustelun aikana sikarinsa rikki, eikä se voinut enää palaa.

-- Kas tässä, ota uusi!

Hän sai esille suuren nahkakotelonsa:

-- Kas tuossa! Otahan pois! Ne ovat hyviä sikareja!

Veli, joka oli kyllä niin onneton, ett'ei voinut ketään loukata, otti vastaan tarjouksen, kiitollisesti kuin sovinnoksi tarjotun käden.

-- No niin, poikaseni, jatkoi Carl Nicolaus, ruveten puhumaan säyseällä seurusteluäänellä, jota hän niin hyvin osasi käyttää; tulehan nyt, niin menemme Rigaan haukkaamaan palan aamiaiseksi! Tule!

Arvid, joka ei ollut tottunut ystävällisyyteen, tuli tästä niin liikutetuksi, että nopeasti puristi veljensä kättä ja riensi ulos, läpi puodin, hyvästelemättä Anderssonia, ja juoksi ulos kadulle.

Veli seisoi hämmästyneenä; tuota hän ei voinut käsittää; mitä se merkitsi? Juosta tiehensä saadessaan aamiaiskutsun? Juosta tiehensä, eikä hän edes ollut kiukuissaan? Juosta! Niin ei koirakaan olisi tehnyt, jos sille olisi heittänyt lihapalasen!

-- Hän on niin eriskummallinen! mutisi hän, astuskellessaan pitkin lattiapalkkeja. Sitten meni hän pulpettinsa ääreen, kiersi tuolin niin korkealle kuin se meni ja kapusi istumaan. Tältä ylhäiseltä paikalta oli hänen tapana katsella ihmisiä ja oloja ikäänkuin korkeammalta kannalta ja hän huomasi ne tavallisesti pieniksi, ei kuitenkaan niin pieniksi, ettei hän voinut niitä tarkotuksiinsa käyttää.

KOLMAS LUKU.

Lill-Jansin uutisasukkaat.

Kello oli 8 ja 9 välillä sinä kauniina toukokuun aamuna, kun Arvid, veljensä luona sattuneen kohtauksen jälkeen, käyskenteli pitkin katuja, tyytymättömänä itseensä, tyytymättömänä veljeensä ja tyytymättömänä kaikkeen. Hän toivoi, että taivas olisi ollut pilvessä ja että hänellä olisi ollut huonoa seuraa. Että hän oli roisto, sitä hän ei täysin uskonut, mutta hän ei ollut tyytyväinen itseensä, hän oli tottunut asettamaan itselleen suuria vaatimuksia ja hän oli opetettu veljessään näkemään jonkinlaisen isäpuolen, jota hän piti suuressa arvossa, melkeinpä kunnioitti. Mutta toisiakin ajatuksia sukeltausi esiin ja ne saivat hänet huolestuneeksi. Hän oli ilman rahaa ja ilman tointa. Viimemainittu oli kenties pahinta, sillä toimettomuus oli hänen paha vihollisensa, hänelle kun oli suotu väsymätön mielikuvitus.

Hautoen koko lailla epämieluisia mietteitä oli hän tullut Lilla Trädgårdsgatanille; hän kulki pitkin vasenta katukäytävää ohi Dramaatisen teatterin ja oli piankin Norrlandsgatanilla; hän käyskenteli ilman päämäärää ja kulki suoraan eteenpäin; katukivitys alkoi käydä epätasaiseksi, kivitalojen jälkeen seurasi puuhökkeleitä, huonosti vaatetetut ihmiset heittivät epäluuloisia silmäyksiä siististi puettuun henkilöön, joka niin aikaisin kävi heidän korttelissaan, ja nälkäiset koirat murisivat vihaisesti vieraalle. Tykkiväki-, työläis-, panimorenki-, pesuakka-, ja oppipoikajoukkueiden lomitse kiiruhti hän viime askeleitaan Norrlandsgatanilla ja tuli Stora Humlegårdsgatanille. Hän meni Humlegårdiin. Pääkenttäkangasmestarin lehmät olivat jo ottaneet karjalaitumensa käytäntöön, vanhat, kaljut omenapuut yrittivät kukkia, lehmukset seisoivat vehreinä ja oravat leikkivät ylhäällä latvoissa. Hän meni karusellin ohitse, teatteriin vievälle lehtokujalle. Siellä istui poikia, jotka olivat jääneet pois koulusta, pelaten nappikuoppaa. Etäämpänä makasi maalari-poika selällään ruohikossa katsellen pilviin korkeiden lehtiholvien lävitse ja vihelteli suruttomasti, ikäänkuin ei mestari eivätkä kisällit häntä odottaisi, kärpästen ja muiden lentäväisten päistikkaa hukkuessa hänen maalipönttöihinsä.

Falk tuli ankkalammen luona olevalle kummulle; hän pysähtyi sinne tutkistelemaan sammakoiden kehitysasteita, katselemaan hevos-iilimatoja ja ottamaan kiinni vesikiitäjiä. Sitten rupesi hän viskelemään kiviä. Tämä pani hänen verensä kiertämään ja hän tunsi itsensä nuortuneeksi, tunsi itsensä laiskottelevaksi koulupojaksi, vapaaksi, uhmaavan vapaaksi; sillä tämän vapauden oli hän jotensakin suurilla uhrauksilla itselleen vallannut. Ajatellessaan, että saisi vapaasti ja mielin määrin seurustella luonnon kanssa, jota hän paremmin ymmärsi kuin ihmisiä, jotka vain olivat kohdelleet häntä pahoin ja koettaneet tehdä hänet huonoksi, tuli hän iloiseksi, ja levottomuus hänen mielestään häipyi; ja hän nousi jatkaakseen matkaansa kauemmaksi ulkopuolelle kaupungin. Hän kulki ristin läpi ja oli Norra Humlegårdsgatanilla. Hän näki, että lauta-aidasta, vastapäätä, puuttui moniaita lautoja ja että toiselle puolelle oli polettu polku. Hän ryömi aidan läpi ja pelästytti vanhan akan, joka poimi nokkosia; kulki suurten tupakkamaiden läpi, siitä, jossa nyt on Huvilakaupunki, ja seisoi pian Lill-Jansin portilla.

Täällä oli kevät toden teolla puhjennut pienen sievän maatilan ylle, jonka kolme rakennusta oli kuin haudattu kukkivien syreenien ja omenapuiden suojaan, ja jota kuusimetsä maantien toisella puolen suojeli pohjatuulilta. Tänne oli sukeutunut täydellinen idylli. Kukko kiekui, istuen rankkitynnyrin aisan päällä, kahlekoira makasi auringonpaisteessa näykkien kärpäsiä, mehiläiset ympäröivät pilvenä pesiään, puutarhuri oli polvillaan taimilavan ääressä, harvennellen retiisiä, pajukertut ja leppälinnut lauloivat karviaismarjapensaissa, puoliksi puetut lapset ajoivat kanoja, jotka halusivat tutkia muutamien vastakylvettyjen kukkassiementen itäväisyyttä. Ja tämän kaiken yllä kohosi heleän sininen taivas ja takana musta metsä.

Taimilavan luona, lauta-aidan suojassa, istui kaksi miestä. Toisella oli päässään musta korkea hattu ja yllään kuluneet mustat vaatteet, hänen kasvonsa olivat pitkät, kalpeat ja kapeat ja hän näytti pappismieheltä. Toinen oli sivistynyt talonpoikaistyyppi, ruumis murtunut, mutta lihavahko, silmäluomet riippuvat, viikset mongolilaiset. Hän oli hyvin huonosti puettu ja näytti miltä tahansa -- hampuusilta, käsityöläiseltä tahi taiteilijalta -- hän näytti erikoisella tavalla rappeutuneelta.

Laiha, jota tuntui palelevan, huolimatta siitä, että aurinko paistoi suoraan hänen päällensä, luki lihavalle, joka näytti siltä, kuin olisi hän koetellut maapallon kaikkia ilmanaloja ja voisi hyvin sietää niitä kaikkia, ääneen erästä kirjaa.

Kun Falk meni veräjästä isolle maantielle päin, kuuli hän selvästi lauta-aidan läpi lukevan sanat ja hän katsoi voivansa pysähtyä kuuntelemaan, varastamatta silti mitään salaisuuksia.

Laiha luki kuivalla, yksitoikkoisella äänellä, josta puuttui kaikki sointu, ja lihava osotti silloin tällöin mieltymystään myhisemällä, joka väliin muuttui röhkimiseksi ja lopulta sylkemiseksi, silloin kun kuulemansa viisauden sanat menivät tavallisen ihmisjärjen yläpuolelle. Pitkä luki: