Part 19

-- Ei!

-- Mikä puusäkki tuossa makaa? jatkoi Borg osottaen Ollea lumisella saappaallaan.

-- Se on Olle Montanus!

-- Vai se klassillinen ilmiö, joka oli Falkin kanssa eilen-illalla. Nukkuuko hän vielä?

-- Nukkuu!

-- Kiinasiko hän täällä yötä?

-- Kyllä!

-- Miks'et sinä ole lämmittänyt? Täällä on niin pahuksen kylmä!

-- Siksi en, ettei minulla ole puita!

-- No, lähetä hakemaan! Missä on siivoojatar, niin ajan hänet ylös!

-- Hän on ripillä.

-- Aja ylös tuo härkä, joka tuossa nukkuu, niin lähetän hänet!

-- Ei, anna hänen nukkua! pyysi Sellén vetäen vaipan Ollen päälle, joka koko ajan oli kuorsannut ja vieläkin kuorsasi.

-- No, siiloin opetan sinulle toisen keinon. Onko lattian alla maa- vai soratäyte?

-- Sitä en ymmärrä, vastasi Sellén ja asettui varovasti muutamien lattialle levitettyjen pahvilevyjen päälle.

-- Onko sinulla enemmän tuollaista pahvia?

-- On, kuinka niin? kysyi Sellén ja punastui hieman hiusten rajasta.

-- Tarvitsen sitä ja hiilihangon!

Borg sai pyytämänsä esineet Selléniltä, joka ei tiennyt, mitä tämä kaikki tarkotti, ja joka nyt otti maalarituolinsa asettuen levitettyjen pahvilevyjen päälle, johon jäi istumaan aivan kuin olisi aarretta vartioinut.

Borg riisuutui paitahihasilleen ja alkoi hiilihangolla murtaa irti hapannutta ja tippuveden mädättämää lattialankkua.

-- Ei, oletko sinä villi! huusi Sellén.

-- Näin minä tein Upsalassa, sanoi Borg.

-- Niin, mutta se ei käy päinsä Tukholmassa.

-- Siitä minä vähät; nyt minua palelee ja tulta tässä saada pitää!

-- Ole murtamatta keskeltä lattiaa! Sehän näkyy paikalla!

-- Mitä siitä, jos näkyy; enhän minä täällä asu; mutta se on liian kovaa.

Hän oli lähestynyt Selléniä ja työnsi nyt hänet tuolineen kumoon, ja kaatuessaan veti Sellen pahvilevyt mukanaan, niin että lattiatäyte tuli näkyviin.

-- Senkin roisto! Tässä hänellä on oikea halkokaivos eikä sano sanaakaan.

-- Tuon on tippuvesi tehnyt!

-- Viisi siitä, kuka sen on tehnyt, mutta nyt saadaan tulta.

Muutamalla vahvalla nykäyksellä irrotti hän pari lankun palasta ja kohta loimusi kamiinassa tuli.

Levin oli sillä aikaa ollut levollinen, odottava ja kohtelias. Borg istuutui tulen ääreen ja kuumensi hiilihankoa.

Taasen kuului koputus, mutta kolme lyhyttä ja yksi pitkä lyönti.

-- Se on Falk, sanoi Sellén ja meni avaamaan Falkille, joka astui sisälle sairaalloisen punaisena.

-- Tarvitsetko rahoja? kysyi Borg tulijalta ja löi povitaskuaan.

-- Kysymys sekin! vastasi Falk epäilevästi.

-- Paljonko tarvitset? Minä voin hankkia!

-- Ihanko todella? sanoi Falk ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

-- Todella! Hm! Wie viel? Summa! Numero! Laji!

-- Noo, noin kuusikymmentä riksiä ei olisi pahitteeksi!

-- Tuopa on vaatimaton mies, sanoi Borg kääntyen Levinin puoleen.

-- Tavattoman vähän, sanoi tämä! Ota enemmän, Falk, saadessasi.

-- En halua! En tarvitse enempää enkä voi ottaa suurempaa lainaa. Sitäpaitsi en tiedä, milloin se on maksettava!

-- Kaksitoista riksiä joka kuudes kuukausi, neljäkolmatta riksiä vuodessa, kahdessa erässä, vastasi Levin varmasti ja selvästi.

-- Helpot on ehdot, sanoi Falk. Mistä niillä ehdoilla rahoja saatte?

-- Vaunumaakarien pankista! -- Ota esille paperia ja kynä, Levin!

Tällä oli jo vekselilomake, kynä ja taskussa pidettävä mustetolppa kädessä. Lomakkeen olivat toiset jo täyttäneet. Kun Falk näki numeron 800, epäröi hän hetken.

-- Kahdeksansataa? sanoi hän kysyvästi.

-- Ota sitten enemmän, ellet siihen tyydy.

-- En, en tahdo; samantekevä kuka rahat ottaa, kunhan ne vaan kunnolleen maksetaan. Muuten, saatteko te rahoja tällaisilla papereilla, ilman vakuutta?

-- Ilman vakuutta? Olemmehan me takuussa, vastasi Levin ylenkatseellisesti ja luottavaisesti.

-- Niin, enhän minä siitä mitään sano, sanoi Falk; olen kiitollinen, kun te takaatte, mutta en usko, että mitään saadaan!

-- Hoh, hoh, hoh! Se on myönnetty jo, sanoi Borg ottaen esille "myönnytyskirjan", joksi hän sitä nimitti. No, kirjota alle!

Falk kirjotti nimensä. Borg ja Levin seisoivat hänen vieressään kuin poliisit.

-- "Varatuomari", sanoi Borg.

-- Ei, minä olen kirjailija, vastasi Falk.

-- Ei kelpaa, sinut on ilmotettu varatuomariksi, ja sitäpaitsi olet sinä vielä osotekalenterissakin.

-- Oletteko katsoneet?

-- Muotoseikoissa täytyy olla ankara, sanoi Borg vakavasti.

Falk kirjotti.

-- Sellén tule todistamaan! käski Borg.

-- En tiedä, uskallanko, vastasi tämä. Olen nähnyt tuollaisten saavan aikaan paljon kurjuutta kotona maalla...

-- Nyt et ole maalla etkä tekemisissä talonpoikain kanssa! Kirjota todistavasi, että Falk itse on kirjottanut nimensä, sen kai voinet tehdä!

Sellen kirjotti, mutta päätään pudistaen.

-- Aja nyt ylös tuo vetojuhta, niin saa hänkin kirjottaa alle.

Kun Ollea turhaan oli koetettu saada eloon ravistamalla, otti Borg hiilihangon, joka nyt oli tullut punaiseksi, ja piti sitä nukkuvan nenän alla.

-- Herää, koira, niin saat ruokaa! karjasi hän. Ja ylös nousi Olle, hieroen silmiään.

-- Sinun pitää todistaa Falkin nimikirjotus, ymmärrätkö.

Olle otti kynän ja kirjotti molempien takuumiesten sanelun mukaan, jonka tehtyään hän jälleen aikoi mennä nukkumaan, mutta Borg esti hänet.

-- Odota vähän! Falkin täytyy ensin kirjottaa täytetakuu.

-- Elä mene takuuseen, Falk, sanoi Olle; se ei ole hyväksi; se on suruksi!

-- Vaiti, koira! karjasi Borg. Tule tänne, Falk. Me olemme äsken menneet sinulle takuuseen, omavelkaiseen takuuseen, ymmärrätkö; nyt sinun pitää kirjottaa tähän täytetakuu Struven sijaan, jolta on haettu ulos.

-- Mitä on täytetakuu? kysyi Falk.

-- Se on vain muodon vuoksi; laina oli kahdeksansataa maalarien pankista; ensimmäinen lyhennys on maksettu, mutta silloin antaa Struve uloshakea itseltään, niin että meidän täytyy hankkia nimi hänen sijaansa. Sehän on vanha, hyvä laina, niin ettei siinä ole mitään vaaraa; rahat on saatu jo vuosi sitten!

Falk kirjoitti ja todistajat todistivat.

Borg käänsi kokoon paperit huolellisesti kuten asiantutkija ainakin ja antoi ne Levinille, joka heti läksi.

-- Ellet ole täällä tunnin päästä rahat taskussasi sanoi Borg, menen heti poliisin luo ja annan etsiä sinut!

Sitten nousi hän ylös ja paneutui tyytyväisenä pitkälleen sohvalle, jossa Olle oli maannut.

Tämä mennä hoippui kaminin luo ja paneutui lattialle sykkyrään kuin koira.

Tuli hetken äänettömyys.

-- Kuules Olle, sanoi Sellén; jos mekin kirjottaisimme tuollaisen paperin!

-- Silloin joutuisitte Rindöhön, sanoi Borg.

-- Mikä on Rindö? kysyi Sellén.

-- Se on saaristossa, mutta jos herrat pitävät Mälarnia parempana, niin on siellä paikka, jonka nimi on Långholmen!

-- Mutta vakavasti, kysyi Falk, kuinka silloin käy, ellei lankeemispäivänä voi maksaa?

-- Silloin otetaan uusi laina Räätälien pankista, vastasi Borg.

-- Miks'ette ota lainojanne valtionpankista? kysyi Falk.

-- Se on pilattu, vastasi Borg.

-- Ymmärrätkö sinä tuota? sanoi Olle Sellénille.

-- En sanaakaan! vastasi tämä.

-- Opitte sen kerran, kun pääsette akatemiaan ja saatte nimenne osotekalenteriin!

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Vastaanottoja.

Nicolaus Falk istui konttorissaan aamulla jouluaaton aattona. Hän ei ollut aivan näköisensä; aika oli harventanut vaaleata tukkaa hänen päälaeltaan ja intohimot olivat ojittaneet pieniä uurteita kasvoihin kaikelle sille hapolle, joka pursui esiin vesiperäisestä maasta. Hän istui kumartuneena pieni, kaitaisen katkismuksen muotoinen kirja edessään, ja siinä työskenteli hänen kynänsä ikäänkuin pistelisi mallikuvioita.

Ovelle koputettiin ja silmänräpäyksessä katosi kirja pulpettilaatikkoon ja sen sijalle tuli aamulehti. Falk oli vaipunut lukemiseen, kun hänen rouvansa astui sisään.

-- Istu! sanoi Falk.

-- Ei ole aikaa nyt? Oletko lukenut Aamulehteä?

-- En!

-- Minusta sinä sitä juuri luet!

-- Alotin juuri!

-- Olet kai lukenut Arvidin runoista?

-- Niin, sen luin!

-- Noo! Hän sai kiittävän arvostelun!

-- Sen on hän itse kirjottanut!

-- Niin sanoit eilen-illallakin lukiessasi Harmaataviittaa!

-- No, mitä tahdot?

-- Tapasin äsken amiraalin rouvan; hän kiitti kutsusta ja ilmaisi ilonsa, kun saa tavata nuoren runoilijan!

-- Sanoiko hän niin?

-- Sanoi!

-- Hm! Niin, voihan sitä erehtyä! En sano, että silti on niin tehty! Tarvitset kai taasen rahoja?

-- Taasen? Milloinka minä viimeksi sain?

-- Tuoss' on! -- Mene nyt! Mutta elä tule pyytämään lisää ennen joulua; tiedäthän, että vuosi on ollut huono!

-- En, sitä en tiedä! Kaikki ihmiset sanovat, että vuosi on ollut hyvä!

-- Niin, maanviljelijälle, mutta ei vakuutusyhtiöille. Hyvästi!

Rouva meni ja Fritz Levin tuli sisälle varovaisesti kuin peläten väijyntää.

-- Mitä sinä tahdot? tervehti Falk.

-- Minä vain sivumennen tulin katsomaan.

-- Se oli viisaasti; tahdoin juuri puhutella sinua.

-- Vai niin!

-- Sinähän tunnet nuoren Levin?

-- Kyllä!

-- Lue tämä paperi, ääneen!

Levin luki: "_Suurenmoinen lahjotus._ Meidän kauppiaillemme nyttemmin usein tavaksi tulleella auliudella on tukkukauppias Carl Nicolaus Falk, viettäessään onnellisen avioliiton vuosipäivää -- -- lastenseimi Betlehemin johtokunnalle antanut 20,000 kruunun suuruisen lahjoituskirjan, josta puolet maksetaan heti ja toiset puolet jalon lahjottajan kuoleman jälkeen. Lahjalla on sitä suurempi arvo, koska rouva Falk on yksi tämän ihmisrakkaan laitoksen perustajista."

-- Kelpaako? kysyi Falk.

-- Erinomaista! Uunnavuonna saat Vaasan tähden!

-- No, sinun pitää nyt viedä johtokuntaan, s.o. rouvalleni, tämä lahjotuskirja ja rahat ja sitten pitää sinun etsiä käsiisi nuori Levi. Ymmärrätkö?

-- Täydellisesti!

Falk antoi pergamentille präntätyn lahjotuskirjan ja summan.

-- Laske, saitko oikein! sanoi hän.

Levin avasi tukun papereita ja ällistyi. Siinä oli viisikymmentä koko arkkia paperia kivipaino työtä, kaiken mahdollisen värisiä ja monen riksin arvoisia.

-- Nämäkö ovat rahat? kysyi hän.

-- Ne ovat arvopapereita, vastasi Falk, 50 Tritonin osaketta à 200, siirretyt lastenseimi Betlehemille.

-- Vai niin, vai vajoaa laiva, koska rotat lähtevät?

-- Kuka sen on sanonut, vastasi Falk häijysti nauraen.

-- Mutta jos niin on, silloin tekee lastenseimi vararikon!

-- Mitä se minua liikuttaa ja sinua vielä vähemmän. Nyt toiseen asiaan! -- Sinun täytyy -- tiedäthän, mitä tarkotan, kun sanon sinun täytyy --

-- Tiedän, tiedän; uloshakuja, selkkauksia, velkakirjoja -- jatka, jatka!

-- Sinun täytyy hankkia Arvid minun päivällisilleni kolmantena joulupäivänä!

-- Sehän on samaa kuin hankkia kolme haiventa jättiläisen parrasta! Katso nyt, kuinka hyvä oli, etten vienyt hänelle sinun terveisiäsi silloin keväällä! Enkö sanonut, että näin kävisi!

-- Sanoitko! Mitä pirua sinä sanoit! Tuki nyt suusi ja tee kuten käsken! Se siitä! -- Vielä eräs! -- Olen huomannut jonkunlaisia katumuksen oireita vaimossani! Hän on mahtanut tavata äitinsä tai jonkun sisaristaan. Joulu on sentimenttalinen vuodenaika. Mene Holmeniin ja lämmitä hieman!

-- Nuo eivät juuri ole hauskoja toimitettavia...

-- Mars! -- Seuraava mies!

Levin meni ja hänen sijalleen tuli maisteri Nyström, joka päästettiin sisään huoneen taustassa olevasta salaovesta, jonka jälkeen ovi suljettiin. Nyt katosi aamulehti ja tuo pitkä, kaitainen kirja tuli esiin.

Nyström näytti surkean rappeutuneelta; hänen ruumiinsa oli kuivunut kolmannekseksi entisestään ja hänen vaatteensa olivat hyvin huonot. Hän pysähtyi nöyrästi ovensuuhun, otti esille hyvin kuluneen lompakon ja odotti.

-- Selvä? kysyi Falk pannen etusormen kirjalle.

-- Selvä! vastasi Nyström avaten lompakkonsa.

-- N:o 26. Luutnantti Kling: 1,500 riksiä. Maksettu?

-- Ei maksettu!

-- Pidennetään rangaistuskorolla ja provisionilla. Velotaan kotoa!

-- Ei ota koskaan vastaan kotona!

-- Uhataan postitse, että käydään kasarmista hakemassa! -- N:o 27. Tuomari Dahlberg: 800 riksiä. Odotas! Isä tukkukauppias, joka on verotettu 35,000:sta; saa jäädä toistaiseksi, jos maksaa korot! Pidä häntä silmällä!

-- Hän ei koskaan maksa korkoja!

-- Velotaan kirjelapulla, -- tiedäthän! Ilman koteloa -- joka osotetaan virastoon! -- N:o 28. Kapteeni Stjärnborst: 4,000. Siinähän se poika on! Ei maksanut?

-- Ei maksanut!

-- Hyvä! Ohjeet: haetaan vahdista k:lo 12 aikaan. Puku -- sinun nimittäin -- häpäisevä. Tuo punainen päällystakki, jonka saumat ovat keltaiset -- tiedäthän!

-- Ei auta; olen etsinyt häntä vahtihuoneesta ylläni pitkä takki keskellä talvea!

-- Silloin menet takuumiesten luo!

-- Olen käynyt ja he käskivät minun mennä hiiteen! Takuu on vain muodon vuoksi, sanoivat he.

-- Silloin käyt tapaamassa häntä itseään jonakin keskiviikkopäivänä k:lo 1, jolloin hän on Tritonin johtokunnassa; ota Andersson mukaasi, niin on teitä kaksi!

-- Sen olen jo tehnyt!

-- No, miltä johtokunta näytti? kysyi Falk vilkuttaen silmiään.

-- Nololta!

-- Ahaa! Näyttikö oikein nololta?

-- Jotenkin!

-- Entä hän itse?

-- Hän vei meidät eteiseen ja sanoi maksavansa, jos lupaamme, ettemme enää koskaan käy etsimässä häntä sieltä!

-- Vai niin! Soo-o! Istuu siellä kaksi tuntia viikossa ja saa 6,000, siitä hyvästä että hänen nimensä on Stjärnborst! -- Annas, kun katson! Tänään on lauantai! -- Ole Tritonissa täsmälleen k:lo 1/2 1; jos näet minut siellä, joka on varmaa, niin -- ei silmäystäkään. -- Ymmärrät! Hyvä! -- Uusia hakemuksia?

-- Viisineljättä!

-- Niin, niin! Huomenna on joulunaatto.

Falk selaili vekselitukkua; silloin tällöin leikki hymy hänen huulissaan ja hän sanoi muutaman sanan.

-- Herra Jumala! Onko hänkin joutunut niin pitkälle! Ja hän -- hän -- jota pidetään niin varmana! Niinpä niin, niinpä niin, niinpä niin! Tästä tulee vielä ajat! -- Vai niin, hän tarvitsee rahoja? Silloin minä ostan hänen talonsa! --

Ovelle koputettiin. Pulpetti paiskattiin kiinni, paperit ja katkismus olivat poispuhalletut ja Nyström meni ulos salaovesta.

-- K:lo 1/2 1, kuiskasi Falk hänen jälkeensä. -- Kuules! Onko sinulla runo valmiina?

-- On, vastattiin maan alta.

-- Hyvä! pidä Levinin vekseli valmiina jätettäväksi kansliaan. Kohta kiristän häntä! Hän on viekas, se saatana.

Sitten korjasi hän kaulahuiviansa, veti esille kalvostimet ja avasi vierashuoneeseen vievän oven.

-- Kas! Hyvää päivää, herra Lundell! Palvelijanne! Olkaa hyvä ja astukaa toki sisään! Mitä kuuluu? Olin sulkeutunut sisään hetkeksi!

Tulija oli todellakin Lundell, puettuna kuin konttoristi, viimeisen muodin mukaan, kellonvitjoineen, sormuksineen, hansikkaineen ja kalosseineen.

-- Minä ehkä häiritsen herra tukkukauppiasta?

-- Ei, ette suinkaan! Luuleeko herra Lundell, että saamme sen huomiseksi valmiiksi?

-- Pitääkö sen välttämättömästi olla valmis huomenna?

-- Ehdottomasti! Lastenseimellä on juhla, jonka minä tarjoon, ja vaimoni tulee silloin julkisesti lahjottamaan muotokuvan ripustettavaksi ruokasaliin!

-- No, silloin ei saa olla mitään esteitä, vastasi Lundell ja otti esille eräästä komerosta melkein valmiiksi maalatun kankaan ja telineen. Suvaitsetteko, herra tukkukauppias, olla ystävällinen ja istua silmänräpäyksen, niin saan hieman korjata sieltä täältä!

-- Mielelläni! Hyvin mielelläni! Tietysti!

Falk heittäysi tuoliin, heitti toisen säärensä toisen yli ja otti valtiomiesmäisen asennon ja ylhäisen ilmeen.

-- Olkaa hyvä ja puhukaa! sanoi Lundell. Teidän kasvonne ovat kyllä sinänsä mieltäkiinnittävät, mutta kuta useampia luonteenvivahduksia ne voivat ilmaista, sen parempi!

Falk hymähti ja mielihyvän ja tyytyväisyyden loiste valaisi hänen raakoja piirteitään.

-- Herra Lundell syö päivällistä minun luonani kolmantena joulupäivänä?

-- Kiitän...

-- Silloin herra saa nähdä erittäin ansiokkaiden miesten kasvoja, jotka ehkä olisivat arvokkaammat kankaalle kiinnitettäväksi kuin minun.

-- Ehkä voisin saada kunnian maalata heidät?

-- Aivan varmaan, jos minä annan puoltolauseen.

-- Luuletteko todellakin?

-- Aivan varmasti!

-- Nyt näin uuden piirteen. Olkaa hyvä ja säilyttäkää tuo ilme! Kas noin! Erinomaista! Pelkään, että meidän on käytettävä koko tämä päivä, herra tukkukauppias. On vielä koko joukko pikkukohtia jäljellä, jotka vasta vähitellen voi huomata! Teidän kasvoissanne on runsaasti mieltäkiinnittäviä piirteitä.

-- No, niin ollen syömme yhdessä päivällistä ulkona! Ja seurustelkaamme ahkerasti, että herra Lundell saa tilaisuuden paremmin tutkia minun kasvojani toista painosta varten -- joka aina voi olla hyvä olemassa! Minun täytyy todellakin sanoa, että harvat ihmiset ovat kuvanneet minut niin miellyttävällä tavalla kuin te, herra Lundell!...

-- Oo, pyydän.

-- Ja minä sanon teille, herrani, että minä olen tarkkanäköinen, joka vallan hyvin erotan toden imartelusta.

-- Sen minä huomasin heti, vastasi Lundell tunnottomasti. Ammattini on kehittänyt minua ihmisten arvostelutaidossa.

-- Herralla on tarkka silmä; kaikki eivät todellakaan osaa minua arvostella. Vaimoni esimerkiksi...

-- No, naisilta sitä ei voi vaatia.

-- Ei, sitähän minä aina olen sanonut! -- Kuulkaa, ehkä saa luvan tarjota lasin hyvää portviiniä?

-- Kiitän, herra tukkukauppias, mutta periaatteeni on, etten koskaan juo työtä tehdessäni...

-- Se on aivan oikein! Minä kunnioitan sitä periaatetta -- kunnioitan aina periaatteita -- varsinkin kun olen aivan samaa mieltä!

-- Mutta kun en ole työssä, silloin juon mielelläni lasin.

-- Samaten kuin minäkin -- aivan kuin minä.

Kello löi puoli yksi. Falk kimmahti seisoalleen.

-- Suokaa anteeksi, minun täytyy hetkeksi poistua asioilleni, mutta palaan pian!

-- Kaikella muotoa! Asiat ennen kaikkia.

Falk pukeutui ja meni; Lundell oli yksin konttorissa.

Hän sytytti sikarin ja asettui katselemaan muotokuvaa. Se, joka nyt olisi tarkastellut hänen kasvojaan, ei olisi voinut nähdä hänen ajatuksiaan, sillä hän oli jo oppinut niin paljon elämisen taitoa, ettei hän ilmaissut yksinäisyydellekään ajatuksiaan, niin, hän pelkäsi ilmaista niitä omalle itselleenkään.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Ruotsista.

Oli päästy jälkiruokaan. Samppanja kimalteli laseissa, joihin kattoruunusta Nicolaus Falkin huoneiston ruokasalissa Skeppsbron luona tulvivat valosäteet taittuivat. Arvid sai ystävällisiä kädenpuristuksia kaikilta tahoilta, kohteliaisuuksia ja onnitteluja, varotuksia ja neuvoja; kaikki tahtoivat olla mukana ottamassa osaa hänen menestykseensä, sillä menestys oli nyt ehdoton.

-- Tuomari Falk! Minulla on kunnia! sanoi virkamiesten palkkakollegian presidentti, nyökäyttäen päätään pöydän toiselta puolen. Se on ala, jota minä ymmärrän.

Falk vastaanotti loukkaavan kohteliaisuuden levollisesti.

-- Miksi te kirjotatte niin synkkämielisesti? kysyi muuan nuori kaunotar, joka istui runoilijan oikealla puolella. Voisi luulla teidän olleen onnettomasti rakastunut!

-- Tuomari Falk! Saanko luvan juoda kanssanne! sanoi Harmaanviitan toimittaja vasemmalta, pyyhkien pitkää, vaaleta partaansa syrjään. Miks'ei tuomari kirjota minun lehteeni?

-- En luule, että herrat painattaisivat sitä, mitä minä kirjottaisin! vastasi Falk.

-- Enpä tiedä, mikä olisi esteenä?

-- Mielipiteet!

-- Aah! Ei se niin vaarallista ole. Kyllä siitä sovittaisiin! Ei meillä ole mielipiteitä!

-- Maljasi Falk! huusi hurjistunut Lundell pöydän takaa. Hei!

Levin ja Borgin täytyi hillitä häntä, ettei hän nousisi pitämään puhetta.

Hän oli ensimmäisen kerran ihmisissä, ja komea seura ja loistavat laitokset olivat nousseet hänelle päähän; mutta kun kaikki vieraat olivat juhlatuulella, ei hän onneksi herättänyt mitään kiusallista huomiota.

Arvid Falk tunsi kyllä lämpenevänsä nähdessään kaikki nämä ihmiset, jotka jälleen olivat ottaneet hänet yhteiskuntaansa, pyytämättä mitään selityksiä tahi vaatimatta anteeksipyyntöä. Hän tunsi turvallisuutta istuessaan näillä vanhoilla tuoleilla, jotka olivat osia hänen lapsuutensa kodista; kaiholla tunsi hän suuren pöytäkaluston, joka ennen aikaan ainoastaan kerran vuodessa otettiin esille; mutta monet uudet ihmiset saivat hänet hajamieliseksi. Hän ei antanut heidän ystävällisten ilmeittensä pettää itseään; he kyllä eivät tahtoneet hänelle mitään pahaa, mutta heidän hyväntahtoisuutensa johtui olosuhteista. Sitäpaitsi tuntui hänestä koko juhla naamiohuveilta. Mitä oli professori Borgilla, suurimaineisella tiedemiehellä, yhteistä harrastusta hänen sivistymättömän veljensä kanssa? He olivat samassa yhtiössä! Mitä oli kopealla kapteeni Gyllenborstilla täällä tekemistä? Tuliko hän tänne syömään? Mahdotonta, joskin ihmiset syödäkseen tekevät melko paljon. Ja presidentti? Ja amiraali? Tässä oli näkymättömiä siteitä, vahvoja, ehkäpä katkeamattomia!

Ilo oli ylimmillään, mutta nauru liian kimakkaa, sukkeluuksia lenteli, mutta ne olivat happamia; Falkia ahdisti ja hänestä tuntui kuin olisivat isän kasvot tuolta muotokuvasta, joka riippui pianon yläpuolella, vihaisesti tarkastaneet seuraa.

Nicolaus Falk säteili tyytyväisyyttä; hän ei nähnyt eikä kuullut mitään epämieluista, mutta hän koetti karttaa veljen katsetta niin paljon kuin mahdollista. Sanaakaan eivät he vielä olleet vaihtaneet, sillä Arvid oli Levinin neuvosta saapunut vasta sitten, kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet.

Päivällinen oli loppupuolella. Nicolaus piti puheen "omasta voimasta ja järkkymättömästä tahdosta", joka vie ihmisen päämäärään; "taloudellisesta riippumattomuudesta" ja "asemasta". "Kaikki tämä yhdessä", sanoi puhuja, "kasvattaa itsetuntoa ja antaa luonteelle sen lujuuden, jota ilman emme voi mitään hyötyä tuottaa; emme hyödyttää sitä, mikä on yleistä ja joka on suurinta, mihin voimme päästä, ja sinne, hyvät herrat, me kaikki kuitenkin pyrimme, kun totuus tulee esille! Juon arvoisien vieraitteni maljan, jotka tänään ovat läsnäolollaan huonettani kunnioittaneet, ja minä toivon vielä monesti saavani nauttia samasta kunniasta!"

Tähän vastasi kapteeni Gyllenborst, joka jo oli jotenkin juovuksissa, pitemmässä, leikillisessä puheessa, jota toisen mielialan vallitessa ja toisessa talossa olisi pidetty häväistyksenä.

Hän kävi käsiksi siihen kauppamieshenkeen, joka nykyään oli alkanut levitä, ja selitti leikillisesti, ettei hän suinkaan ollut vailla itsetuntoa, vaikkakin hän suuressa määrin oli vailla taloudellista riippumattomuutta; hänellä oli juuri tänään aamupäivällä ollut koko lailla ikävä asia -- mutta siitä huolimatta oli hän kylliksi lujaluontoinen tullakseen näille päivällisille, ja mitä hänen asemaansa tulee, oli se hänen mielestään yhtä hyvä kuin jonkun toisenkin -- ja luultavasti muidenkin mielestä, koskapa hän sai kunnian istua tässä pöydässä, tämän ihastuttavan isäntäväen seurassa!

Hänen lopetettuaan hengitti seurue helpommin, sillä "oli tuntunut kuin ukkospilvi olisi mennyt ohitse", huomautti kaunotar Arvid Falkille, joka täydellisesti yhtyi tähän lausuntoon.

Ilmassa oli niin paljon valhetta ja niin paljon petollisuutta, että Falkia ahdisti ja hän halusi ulos. Hän näki, miten nämä ihmiset, jotka aivan varmaan olivat rehellisiä ja kunnioitettavia, ikäänkuin kulkivat kiinnitettynä näkymättömiin ketjuihin, joita he silloin tällöin pureskelivat tukahdetulla raivolla -- niin, kapteeni Gyllenborsthan kohteli isäntää suoralla, vaikkakin leikkisällä ylenkatseella. Hän sytytti salissa sikarin, asettui sopimattomiin asentoihin, eikä ollut näkevinäänkään naisia. Hän syleskeli uuninkiville, arvosteli säälimättömästi seinillä olevia öljypainoksia ja puhui halveksivasti mahonkisista huonekaluista. Toiset herrasmiehet käyttäytyivät välinpitämättömästi, heille itselleen sopivalla tavalla ja näyttivät säestävän.

Kuohuksissa ja tyytymättömänä jätti Arvid Falk kenenkään huomaamatta seuran ja poistui. Alhaalla kadulla odotti Olle Montanus.

-- Luulin todellakin, ettet tulisi, sanoi Olle. Siellä oli niin koreasti valaistu!

-- Vai siksi! Toivoin, että olisit ollut mukana.

-- No, miltä Lundell näyttää parempien ihmisten seurassa?

-- Elä kadehdi häntä! Hän saa kyllä kokea katkeria päiviä, jos aikoo ruveta muotokuvamaalariksi! -- Puhukaamme nyt jostain muusta! Minä olen todellakin niin paljon ikävöinyt tätä iltaa, jolloin saan nähdä työmiehet läheltä! Oi, minusta tuntuu, että se on vaikuttava kuin raitis ilma kaiken tuon ummehtuneen jälkeen; on kuin pääsisin sairashuoneessa maattuani taas metsään! Häipyyköhän tämäkin mielenhaire olemattomiin!

-- Työmies on epäluuloinen, sinun pitää olla varovainen!