Part 18

-- Kirjat eivät kelpaa mihinkään! Sen minä parhaiten tiedän! Muuten! Tietääkö kellarimestari, mitä kirjoissa on? Minä sen tiedän, minä! Saattepa nyt nähdä, kun tuo nuori Rehnhjelm näyttelee Horatiota, kuinka hän sen tekee. Siitä tulee kaunista! Lupasin hänelle osan, kun hän sitä niin kärtti, mutta sanoin samalla, etten auta häntä, sillä en tahdo olla vastuunalainen hänen epäonnistumisestaan. Sanoin hänelle myöskin, että hän saa osan, näyttääkseni hänelle, kuinka vaikeata sen on näytellä, jolle luonto ei ole antanut lahjoja. -- Oo! Minä nujerran hänet, niin että hän ei enää moneen aikaan kurki osia. Sen minä teen! Mutta eihän meidän siitä pitänyt puhua! Kuulkaas, onko kellarimestarilla huoneita vapaana?

-- Molemmat pienetkö?

-- Niin juuri!

-- Aina johtajan käytettävänä!

-- Illallinen kahdelle hengelle, hieno! Kello kahdeksan! Kellarimestari tarjoilee itse.

Hän ei huutanut tätä viimeistä sanoessaan, ja kellarimestari kumarsi merkiksi, että ymmärsi.

Samassa tuli Falander. Johtajaa tervehtimättä meni hän vanhalle paikalleen. Johtaja nousi heti ja sanoi mennessään tiskin ohi salaperäisesti: kello kahdeksan, ja meni.

Kellarimestari toi nyt absinttipullon tarpeineen Falanderille. Koska tämä ei näkynyt yrittävänkään alottaa keskustelua, otti kellarimestari pyyhkeensä ja alkoi pyyhkiä pöytää; kun tämäkään ei auttanut, täytti hän tulitikkupitimen sanoen:

-- Illalliset tänä iltana; pienissä huoneissa! Hm!

-- Kenestä ja mistä te puhutte?

-- Hm! Tuosta, joka meni, tiedän mä.

-- Vai hänestä! Sepä kummallista kuulla hänestä, joka on niin kitsas! Kai yhdelle hengelle?

-- Ei, kahdelle, sanoi kellarimestari iskien silmää. -- Pienissä huoneissa! Hm!

Falander höristi korviaan, mutta häpesi samassa, että oli kuunnellut juoruja, antaen aiheen raueta; mutta se ei ollut kellarimestarin tarkotus.

-- Kukahan se mahtanee olla, sanoi hän! Hänen vaimonsa on huonona ja...

-- Mitä se meitä liikuttaa, kenen kanssa tuo kummitus suvaitsee syödä illallista. Onko kellarimestarilla iltalehtiä?

Tämä pääsi vastaamasta letkaukseen, sillä sisälle astui Rehnhjelm, säteillen kuin nuorukainen, joka näkee uransa valkenevan.

-- Pane pois absintti tänä iltana, sanoi hän, ja anna minun tarjota. Minä olen niin iloinen, että voisin itkeä!

-- Mitä on tapahtunut? kysyi Falander huolestuneesti; et kai ole saanut osaa?

-- Olen, pessimisti, olen saanut Horation... Falander synkkeni:

-- Ja hän Ofelian, sanoi hän.

-- Mistä sen tiedät?

-- Arvasin!

-- Sinun aavistuksesi! Sitä ei ollut vaikea aavistaa. Eikö hän sinun mielestäsi sitä ansaitse? Onko koko teatterissa parempaa?

-- Ei ole, sen myönnän! No, pidätkö sinä Horatiosta?

-- Se on ihana!

-- On kummallista, kuinka erilaisia mielipiteet voivat olla!

-- Mitä sinä siitä ajattelet?

-- Minusta hän on suurin raukka kaikista hovimiehistä; hänhän myöntyy kaikkeen! "Kyllä, prinssi, kyllä, prinssi hyvä." Jos hän olisi prinssin ystävä, niin pitäisihän hänen edes joskus sanoa ei, eikä aina myönnellä kuin mikäkin imartelija.

-- Joko sinä taasen tärvelet minulta kaikki?

-- Jo, ihan kaikki! Kuinka sinä, jonka mielestä kaikki roska, jonka ihmiset ovat tehneet, on suurta ja ihanaa, kuinka sinä, niin kauan kuin siten ajattelet, voit pyrkiä johonkin ajattomaan; jos sinun mielestäsi kaikki on täällä täydellistä ja erinomaista, kuinka sinä voit kaivata todellista täydellisyyttä. Usko minua, pessimismi on todellisinta idealismia, ja pessimismi on kristillistä oppia, jos se voi omaatuntoasi lohduttaa, sillä kristinusko opettaa maailman huonoutta, josta meidän on pyrittävä vapautumaan.

-- Etkö voi sallia minun pitää maailmaa ihanana, enkö saa olla kiitollinen sille, joka kaiken hyvän antaa, ja iloita siitä, mitä elämällä on tarjottavana?

-- Kyllä, kyllä, iloitse, poikaseni, iloitse, usko ja toivo. Kun ihmiset maan päällä ajavat takaa samaa asiaa -- onnea -- niin sinun mahdollisuutesi saavuttaa se on sama kuin yksi 1,439,145,300:s osa, kun nimittäin ihmisten luku on yhtä suuri kuin tuon murtoluvun nimittäjä. Onko se onni, jonka tänään olet saavuttanut, näiden kuukausien tuskain ja nöyryytyksien arvoinen? Ja sitäpaitsi: mikä sinun onnesi nyt oikeastaan on? Olet saanut huonon osan, jossa et voi, kuten sanotaan, onnistua -- en tahdo sanoa sentähden, että epäonnistuisit. Oletko niin varma siitä, että...

Hänen täytyi hengittää.

-- Että Agnes onnistuu Ofeliana. Ehkä hän innoissaan käyttää tätä harvinaista tilaisuutta tehdäkseen osasta liian paljon, se on tavallista! Mutta minä kadun, että olen pahottanut sinua, ja pyydän sinua kuten aina olemaan uskomatta sanojani; eihän ole sanottu, että tämä on totta!

-- Ellen tuntisi sinua, uskoisin sinun kadehtivan minua!

-- Ei, poikaseni, toivon sinulle kuten kaikille ihmisille, että he niin pian kuin mahdollista saavuttaisivat toivomuksensa, kohdistaakseen ajatuksensa johonkin parempaan, joka kuitenkin lienee elämän tarkotus.

-- Tuon sinä aivan hyvin voit sanoa, sinä, joka jo olet onnistunut.

-- No, eikös meidän kaikkien tule päästä siihen! Me emme siis toivo onnistuvamme, vaan toivomme, että voimme näin istua hymyillen suurille pyrkimyksillemme, suurille, kuuletko!

Kello löi nyt kahdeksan, että sali kaikui. Falander nousi äkkiä tuoliltaan, kuin olisi aikonut mennä, pyyhkäsi sitten kädellä otsaansa ja istui jälleen.

-- Onko Agnes täti Beatan luona tänä iltana? kysyi hän välinpitämättömällä äänellä.

-- Mistä sen tiedät?

-- No, voin ymmärtää sen, koska sinä istut täällä kaikessa rauhassa! Tahtoi kai lukea osansa tädille, arvaan ma, kosk'ei teillä ole monta päivää aikaa!

-- Aivan niin! Oletko tavannut hänet tänä iltana, koska senkin tiedät?

-- En, kautta kunniani! En voinut ajatella muuta syytä teidän eroonne iltana, jolloin emme näyttele.

-- Siinä olet aivan oikeassa. Sitäpaitsi pyysi hän, että menisin ulos etsimään seuraa, kun olin istunut kotosalla niin kauan. Hän on niin hellä ja ajattelevainen, tuo rakas tyttö!

-- Niin, hän on hyvin hellä!

-- Hän ei ole ollut poissa luotani muuta kuin yhden ainoan illan, jolloin hänen täytyi olla tätinsä luona, eikä lähettänyt peruutussanaa. Olin tulla hulluksi enkä voinut nukkua koko yönä.

-- Se oli 6 päivä heinäkuuta, eikö totta?

-- Sinä pelästytät minua! Vakoiletko sinä meitä?

-- Miksi sitä tekisin? Minähän tunnen teidän suhteenne ja suosin sitä kaikin puolin! Ja mistä tiedän, että se tapahtui tiistaina 6 päivänä heinäkuuta, johtuu siitä, että olet sen niin monesti sanonut.

-- Se on totta, se!

Seurasi pitkä äänettömyys.

-- Ihmeellistä, katkaisi Rehnhjelm viimein vaitiolon, kuinka onni voi tehdä ihmisen surumieliseksi; minä olen tänä iltana niin levoton ja tahtoisin kernaasti saada Agneksen seuraan. Mennäänkö pikkuhuoneisiin ja lähetetään sana hänelle? Voihan hän sanoa, että on tullut matkustavaisia kaupunkiin.

-- Sitä hän ei koskaan sanoisi; hän ei voisi valehdella!

-- Oo, ei se niin vaarallista ole! Kaikki naiset sitä voivat!

Falander tarkasti Rehnhjelmiä tavalla, jonka tarkotusta tämä ei voinut ymmärtää; sitten sanoi hän:

-- Käyn ensin katsomassa, ovatko pikkuhuoneet vapaana, niin saa asia riippua siitä!

-- Oli menneeksi!

Falander pidätti hänet, kun hän aikoi seurata mukana, ja meni. Kahden minuutin kuluttua hän palasi. Hän oli aivan valkoinen kasvoiltaan, mutta rauhallinen, ja sanoi ainoastaan:

-- Ei ollut vapaa!

-- Sepä harmillista!

-- No, saamme pitää toisilleme seuraa niin hyvin kuin voimme!

Ja he pitivät toisilleen seuraa ja söivät ja joivat ja puhuivat elämästä ja rakkaudesta ja ihmisten pahuudesta; ja he tulivat kylläisiksi ja humaltuivat ja menivät kotiin nukkumaan!

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Sielu mereen.

Rehnhjelm heräsi seuraavana aamuna kello 4 siihen, että oli kuulevinaan jonkun huutavan nimeään. Hän nousi istualleen sängyssä ja kuunteli -- kaikki oli hiljaista. Hän veti rullakaihtimen ylös ja näki harmaan, sateisen ja tuulisen syysaamun. Hän paneutui jälleen maata ja koetti turhaan saada unta. Tuulessa oli niin paljon kummallisia ääniä; ne valittivat ja varottivat, itkivät ja inisivät. Hän koetti ajatella jotain hauskaa: onneaan; otti osansa ja alkoi lukea; mutta siitä tuli vain "kyllä, prinssi" ja hän ajatteli Falanderin sanoja ja huomasi tämän osaksi olleen oikeassa. Hän koetti ajatella, miltä hän näyttäisi Horationa näyttämöltä; kuvitteli mielessään Agneksen Ofeliana ja näki hänessä ulkokullatun juonittelijan, joka Poloniuksen kehotuksesta heitteli verkkoja hänen eteensä; hän tahtoi karkottaa tämän kuvan ja sai Agneksen sijaan mielistelevän mamselli Jacquetten, jonka viimeksi oli nähnyt näyttelevän Ofeliaa kaupunginteatterissa. Turhaan koetti hän hälventää näitä ikäviä ajatuksia ja kuvia, mutta ne vainosivat häntä kuin sääsket. Kun hän oli taistellut itsensä väsyksiin, nukahti hän ja sai läpikäydä samat tuskat unissaan, ja hän riuhtasi itsensä irti niistä ja heräsi, mutta nukahti jälleen, jolloin samat näyt uusiintuivat. Kello 9 korvilla heräsi hän omaan huutoonsa ja silloin ponnahti hän ylös sängystä kuin olisi hän tahtonut paeta pahoja henkiä, jotka häntä ahdistivat. Kun hän asettui peilin eteen, huomasi hän itkeneensä. Hän pukeutui nopeasti, ja kun hänen piti vetää saappaat jalkaansa, juoksi hämähäkki lattian yli. Hän ilostui, sillä hän uskoi hämähäkkeihinkin, ja ne muka ennustavat onnea; hän tuli mainiolle tuulelle ja sanoi itselleen, ettei saa iltasin syödä krapuja, jos mieli nukkua hyvin. Hän joi kahvinsa, poltti piipullisen ja istui hymyillen sadekuuroille ja tuulelle tuolla ulkona, kun hänen ovelleen naputettiin. Hän hätkähti, sillä hän pelkäsi kaikkia tietoja tänä päivänä, hän ei tiennyt miksi; sitten muisti hän hämähäkin ja avasi levollisesti oven.

Se oli herra Falanderin piika, joka pyysi hänen vihdoin tulemaan herra Falanderin luo täsmälleen kello 10 hyvin tärkeän asian vuoksi.

Jälleen valtasi hänet tuo selittämätön tuska, joka oli hänen aamu-untansa vaivannut. Hän koetti kuluttaa vielä jäljellä olevan tunnin. Mutta se oli mahdotonta. Silloin puki hän päälleen ja kiiruhti sydän vasemmassa kainalokuopassa Falanderin luo.

Tämän luona oli jo siistitty ja hän oli valmis ottamaan vastaan. Hän tervehti Rehnhjelmiä ystävällisesti, mutta harvinaisen vakavana. Tämä esitti hänelle joukon kysymyksiä, mutta Falander vastasi, ett'ei hän sanoa mitään ennen kello 10:tä. Rehnhjelm tuli levottomaksi ja tahtoi tietää, onko se jotain ikävää; Falander sanoi, ettei mikään ole ikävää, kunhan vain ymmärtää ottaa sen oikealta tavalla. Ja hän selitti, että monet seikat, jotka tuntuvat meistä sietämättömiltä, ovat hyvin helposti kestettävissä, kunhan vaan ei arvioi niitä liian suuriksi. Siten kului aika kello 10:een.

Silloin kuului kaksi heikkoa naputusta ovelta, joka samalla aukeni, ja sisään astui Agnes. Huomaamatta huoneessa olevia otti hän avaimen sisäpuolelle, sulki oven ja seisoi huoneessa. Mutta hänen hämilläänolonsa, kun hän yhden sijasta näki kaksi, kesti vain sekunnin ja muuttui iloiseksi yllätykseksi, että hän saa tavata täällä Rehnhjelminkin. Hän heitti sadetakin päältään ja juoksi häntä vastaan; Rehnhjelm sulki hänet syliinsä, painoi hänet rajusti rintaansa vasten kuin olisi kaivannut häntä kokonaisen vuoden.

-- Olet ollut kauan poissa, Agnes!

-- Kauan? Mitä sillä tarkotat?

-- En ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan. Sinä näytät terveeltä tänään; oletko nukkunut hyvin?

-- Näytänkö sinusta tavallista terveemmältä?

-- Näytät; sinä olet niin punainen eikä sinulla ole kuoppia poskissa! Etkö tervehdi Falanderia?

Tämä seisoi rauhallisesti, kuunnellen keskustelua, mutta hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin kipsi ja hän näytti tuumailevan.

-- Kylläpä sinä näytät sairaalta, sanoi Agnes tehden lattialla pyöräyksen kissanpojan pehmeillä liikkeillä, liuvuttuaan ensin Rehnhjelmin sylistä.

Falander ei vastannut. Agnes katseli häntä tarkemmin ja tuntui hetken ajan näkevän hänen ajatuksensa; hänen kasvonsa muuttuivat kuin veden pinta vihurin tullessa, mutta sekunniksi vain; seuraavana hetkenä oli hän tyyni jälleen ja valmis vastaan ottamaan mitä tahansa, katseella tutkisteltuaan Rehnhjelmiä ja ymmärrettyään aseman.

-- Voiko saada tietää, mitkä tärkeät seikat ovat kutsuneet meidät tänne näin varhain? sanoi hän iloisesti lyöden Falanderia olalle.

-- Kyllä, alkoi tämä varmasti ja päättävästi, niin että Agnes kalpeni, mutta ravisti samassa silmänräpäyksessä päätään, ikäänkuin antaen ajatustensa vaihtua toiselle tolalle -- tänään on minun syntymäpäiväni ja minä tahdoin kutsua teidät aamiaiselle!

Agnes, joka tunsi samoja tunteita kuin se, joka on nähnyt junan tulevan huristaen vastaansa, mutta päässyt sen alta pois, purskahti helisevään nauruun ja syleili Falanderia.

-- Mutta koska olen tilannut vasta kello 11:ksi, niin saamme olla täällä sen aikaa. Olkaa hyvät ja istukaa!

Seurasi hiljaisuus, hirvittävä hiljaisuus.

-- Enkeli kulkee huoneen läpi, sanoi Agnes.

-- Se olit sinä, sanoi Rehnhjelm suudellen kunnioittavasti ja hellästi hänen kättään.

Falander oli kuin satulasta pudonnut, joka koettaa kämpiä ylös.

-- Minä näin hämähäkin tänä aamuna, sanoi Rehnhjelm. Se tietää onnea.

-- Araignée matin: chagrin, sanoi Falander; sinä et sitä ymmärrä.

-- Mitä se merkitsee? kysyi Agnes.

-- Aamulukki, surulukki.

-- Hm!

Jälleen seurasi hiljaisuus ja sateen ajoittainen rapina ikkunanruutuihin korvasi keskustelun.

-- Minä luin yöllä niin järkyttävän kirjan, alkoi Falander, etten nukkunut juuri ollenkaan.

-- Mikä kirja se oli? kysyi Rehnhjelm, asiasta suurestikaan välittämättä, sillä hän oli edelleen levoton.

-- Sen nimi oli Pierre Clement ja käsitteli tuota tavallista naishistoriaa, mutta se oli esitetty niin elävästi, että se teki tavattoman vaikutuksen.

-- Mikä se on tuo tavallinen naishistoria, jos saan luvan kysyä? sanoi Agnes.

-- Uskottomuus ja epärehellisyys tietysti!

-- No, tuo Pierre Clement? sanoi Agnes.

-- Hän tuli tietenkin petetyksi. Hän oli nuori maalari, joka rakasti toisen rakastajatarta...

-- Nyt muistan lukeneeni tuon romaanin, sanoi Agnes, ja pidin siitä paljon. Eikö tyttö sittemmin mennyt kihloihin sen kanssa, jota todella rakasti? Niin se oli ja sillä aikaa jatkoi hän vanhaa suhdettaan. Sillä tahtoi kirjailija osottaa, että nainen voi rakastaa kahdella tavalla, mutta mies vain yhdellä. Se oli aivan oikein. Eikö totta?

-- Oli! Mutta sitten tuli päivä, jolloin hänen sulhasensa tuli jättää näyttelyyn taulu -- lyhyesti -- nainen antausi prefektille ja Pierre Clement tuli onnelliseksi -- ja sai mennä naimisiin.

-- Ja sillä tahtoi kirjailija sanoa, että nainen voi uhrata kaikki sen puolesta, jota rakastaa, kun taasen mies...

-- Se on konnamaisinta, mitä koskaan olen kuullut! ärjäsi Falander.

Hän nousi ja meni piironkinsa luo. Tempasi laatikon auki ja otti sieltä esille mustan lippaan.

-- Tuossa, sanoi hän antaen lippaan Agnekselle; mene kotiin ja päästä maailma yhdestä hylkiöstä!

-- Mitä tämä on? sanoi Agnes naurusuin avaten lippaan ja ottaen esille kuusipiippuisen revolverin. -- Voi, miten sievä; etkö sinä käyttänyt tätä Karl Moorissa? Käytit niinkin! Luullakseni tämä on ladattu!

Hän kohotti revolveria, tähtäsi nokiluukkua kohti ja laukasi.

-- Pane pois se nyt! sanoi hän; nuo eivät ole leluja, ystäväiseni!

Rehnhjelm oli istunut äänetönnä. Hän ymmärsi kaikki, mutta ei saanut suustaan sanaakaan ja hän oli siinä määrin tytön lumoavan vaikutuksen alainen, ettei edes voinut löytää häntä kohtaan mitään epäystävällisiä tunteita. Hän kyllä tiesi, että veitsi oli isketty hänen sydämeensä, mutta tuskaa ei vielä tuntunut.

Falander oli joutunut sanattomaksi näin suunnattomasta julkeudesta ja tarvitsi hetken toipuakseen, sitten kun koko hänen siveellinen mestauskohtauksensa oli epäonnistunut ja hänen teatterikaappauksensa rauennut tyhjiin hänelle vähemmän suotuisalla tavalla.

-- Emmekö lähde nyt? sanoi Agnes järjestäen peilin edessä tukkaansa.

Falander avasi oven.

-- Mene! sanoi hän, ja ota kiroukseni myötäsi; sinä olet tärvellyt rehellisen miehen sielunrauhan.

-- Mitä sinä höpiset! Sulje ovi, täällä ei ole lämmin.

-- Vai niin, meidän täytyy siis puhua selvemmin. Missä sinä olit eilesiltana?

-- Sen tietää Hjalmar ja se ei liikuta sinua!

-- Sinä et ollut tätisi luona; olit syömässä illallista johtajan kanssa!

-- Se ei ole totta!

-- Minä näin sinut kello 9 kaupunginkellarissa!

-- Sen sinä valehtelet! Minä olin kotona siihen aikaan; voit vaikka kysyä tädin tytöltä, joka saattoi minut kotiin.

-- Tällaista en koskaan olisi odottanut!

-- Emmekö voi lopettaa tätä keskustelua, että pääsisimme joskus lähtemäänkin! Elä lue öisin tuollaisia tuhmia kirjoja, niin että sitten päivisin olet päästäsi pyörällä. Pukekaa päällenne!

Rehnhjelmin täytyi tarttua päähänsä tunnustellakseen, onko se vielä paikoillaan, sillä kaikki oli nyt hänen silmissään ylösalaisin. Päästyään selville siitä, että kaikki oli kuten ollakin piti, koetti hän etsiä järkevää ajatusta, joka olisi voinut asiaa valaista, mutta ei löytänyt.

-- Missä olit 6 p:nä heinäkuuta? kysyi Falander, tuomarin musertava ilme kasvoissaan.

-- Kuinka tyhmiä kysymyksiä sinä teet; miten voisin muistaa, mitä kolme kuukautta sitten tapahtui?

-- Sinä olit minun luonani, mutta Hjalmarille sanoit olleesi tätisi luona.

-- Älä kuuntele häntä, sanoi Agnes, lähestyen hyväilevästi Rehnhjelmiä; hän puhuu niin paljon tuhmuuksia.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui Rehnhjelm häntä kurkusta ja viskasi hänet takaperin uuninnurkkaan, jonne hän jäi hiljaa ja liikkumattomana makaamaan halkokasan päälle.

Sitten pani hän hatun päähänsä, mutta Falanderin täytyi auttaa päällystakki hänen ylleen, sillä kaikki hänen jäsenensä vapisivat.

-- Tule, mennään pois, sanoi hän, sylkäsi uunin kiville ja meni ulos.

Falander viipyi hetken, tutki Agneksen valtimoa ja seurasi Rehnhjelmiä, jonka saavutti alhaalla eteisessä.

-- Minä ihailen sinua, sanoi Falander Rehnhjelmille; asia oli todellakin ulkopuolella kaiken keskustelun.

-- Pyydän, että annat olla edelleenkin; meillä ei ole enää monta tuntia nautittavana toistemme seurasta; karkaan seuraavassa junassa kotiin tekemään työtä ja unohtamaan! Menkäämme nyt kellariin ja huumatkaamme itsemme, kuten sinulla on tapana sanoa!

He saapuivat kellariin, ottivat yksityisen huoneen, mutta pyysivät päästä "pikkuhuoneista".

Pian istuivat he hyvin katetun pöydän ääressä.

-- Ovatko hiukseni harmaat? kysyi Rehnhjelm, koetellen tukkaansa, joka oli aivan kostea ja pitkin pääkalloa.

-- Ei, ystäväni, ei se niin pian käy; enhän minäkään ole.

-- Loukkasiko hän itseänsä?

-- Ei!

-- Tässä huoneessa ensi kerran --!

Hän nousi pöydästä, käveli muutamia askelia, hoiperteli ja lankesi polvilleen sohvan luo, johon nojasi päänsä ja purskahti itkuun, kuten lapsi, joka itkee äitinsä sylissä.

Falander istui hänen viereensä, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin. Rehnhjelm tunsi jotakin kuumaa -- ikäänkuin tulikipinän -- putoavan kaulallaan.

-- Missä on filosofia, ystäväni? Tuo se tänne! Minä hukun! Oljenkorsi! Tänne!

-- Voi, poika parka!

-- Minun täytyy nähdä hänet! Täytyy pyytää häneltä anteeksi! Minä rakastan häntä! kuitenkin! Kaikesta huolimatta! Loukkasiko hän itsensä? Voi, taivaan Jumala, että voi elää ja olla niin onneton kuin minä!

* * * * *

Kello kolme iltapäivällä matkusti Rehnhjelm junassa Tukholmaan. Falander sulki itse vaunun oven hänen jälkeensä ja pani sen hakaan.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Ankaria aikoja.

Syksy oli saanut aikaan suuria muutoksia Selléninkin elämässä. Hänen korkea suojelijansa oli kuollut ja nyt piti kaikki muistot hänestä poistettaman; yksin hänen hyvien töidensä muistokaan ei saanut elää hänen jälkeensä. Itsestään seurasi, että stipendi lakkautettiin, varsinkaan kosk'ei Sellén ollut niitä, jotka pyytävät; sitäpaitsi ei hän mielestään enää tarvinnut mitään tukea, kun hän kerran oli saanut niin hyvän jalansijan ja hän näki monta nuorempaa, jotka olivat paremmin avun tarpeessa. Mutta hän oli huomaava, että ei ainoastaan aurinko ollut sammunut, vaan kaikki pienet kiertotähdetkin joutuneet täydelliseen pimennykseen. Vaikka hän ahkerasti opiskellen oli koko kesän kehittänyt taitoansa, selitti prefekti hänen huonontuneen ja hänen keväällisen menestyksensä olleen onnenpotkaus; maisemamaalauksen professori sanoi hänelle ystävänä, ettei hänestä koskaan tule mitään, ja akateeminen arvostelija käytti tilaisuutta saadakseen hyvitystä ja pysyi entisessä mielipiteessään. Sitäpaitsi muuttui ostavan s.o. makuamääräävän, tietämättömän ja rikkaan joukon maku; maisemien tuli olla valokuvia kesähuviloista, jos mieli saada niitä myydyksi, joka kuitenkin oli vaikeata, sillä oikeastaan kävivät kaupaksi vain itkunsekaiset tai puolialastomat kabinettitaulut. Ne olivat siis ankaria aikoja Sellénille ja hän koki kovaa, sillä hän ei voinut maalata vastoin parempaa tunnettaan.

Nyt hän oli kuitenkin vuokrannut itselleen tyhjän valokuvausatelieen kaukaa Regeringsgatanin varrelta. Huoneistoon kuului atelieehuone, jonka lattia oli laho ja katto ravistunut, mikä ei kuitenkaan näin talvella ollut haitaksi, koska katolla oli lunta -- sekä entinen laboratoriohuone, joka haisi kollodiumilta, niin ettei sitä voinut käyttää muuksi kuin hiili- tai halkovajaksi, milloin asiat sen sallivat. Huonekaluina oli pähkinäpuinen puutarhasohva, josta naulat pistivät esiin, ja niin lyhyt, että sitä käytettäessä sänkynä, joka tapahtui aina silloin, kun omistaja (lainaaja) oli öisin kotona, se yletti tuskin polviin. Sänkyvaatteina oli vaipan puolikas, toinen puolikas oli pantattu, ja salkku pullollaan harjotelmia. Hiilivajassa oli vesijohtolaitos -- se oli pukuhuoneena.

Eräänä kylmänä iltapäivänä, juuri joulun edellä, seisoi Sellén maalaamassa, kolmatta kertaa, uutta taulua vanhalle kankaalle. Hän oli äskettäin noussut kovalta vuoteeltaan; siivoojatar ei ollut käynyt lämmittämässä, osaksi sentähden, ettei hänellä ollut siivoojatarta, osaksi sentähden, ettei hänellä ollut millä lämmittää; samoista syistä ei siivoojatar tullut harjaamaan hänen vaatteitaan eikä tuomaan kahvia. Mutta hän seisoi silti yhtä iloisena vihellellen ja värittäen ihanaa auringonlaskua Gaustafjälliltä, kun ovelle lyötiin neljä kaksoisiskua. Sellén avasi empimättä ja sisälle astui Olle Montanus puettuna hyvin yksinkertaisesti ja ohuesti, ilman päällystakkia.

-- Hyvää huomenta, Olle! Kuinka voit? Oletko nukkunut hyvin?

-- Kiitos kysymästä!

-- Kuinka on metallikassan laita kaupungilla?

-- Huonosti!

-- Entä setelistön?

-- Kovin vähän on setelejä liikkeellä.

-- Vai niin, eivät tahdo enää laskea niitä lisää! Entäs arvoaineiden?

-- Niitä ei ole!

-- Luuletko tästä tulevan ankaran talven?

-- Näin paljon tilhiä aamulla Bälstassa -- ja se merkitsee kylmää talvea!

-- Oletko ollut aamukävelyllä?

-- Olen kävellyt koko yön lähdettyäni kello 12 yöllä Punaisesta Huoneesta!

-- Vai olit sinä eilen illalla siellä.

-- Niin olin ja tein kaksi uutta tuttavuutta: tohtori Borgin ja notario Levinin!

-- Vai niin, vai ne veitikat! Tunnen heidät! No, miksi et pyytänyt päästä kiinaamaan?

-- He olivat hieman ylpeitä, kun ei minulla ollut päällystakkia, ja minä häpesin. Voi, minä olen niin väsynyt, panen hetkeksi sohvallesi maata! Kävelin ensin Katrinebergiin Kungsholman tullin tuolle puolen, käännyin sitten takaisin kaupunkiin ja menin Norrtullin kautta Bälstaan! Tänään aion mennä ottamaan värväyksen koristekuvanveistäjältä, muutoin kuolen.

-- Onko totta, että olet liittynyt työväenyhdistys Pohjantähteen?

-- On! Sunnuntaina pidän siellä esitelmän, Ruotsista!

-- Sepä sievonen aihe! Koko lailla!

-- Jos nukahdan tähän sohvalle, niin älä herätä minua; olen niin tavattomasti väsynyt!

-- Elä siitä välitä! nuku sinä vain!

Parin minuutin kuluttua oli Olle sikeässä unessa ja kuorsasi! Hänen päänsä retkotti toisen sivunojan ulkopuolella, joka tuki hänen paksua kaulaansa, ja hänen jalkansa riippuivat toisen nojan ulkopuolella.

-- Mies parka, sanoi Sellén heittäen vaipan hänen päälleen.

Nyt koputettiin jälleen, mutta ei millään erikoisesti säädetyllä tavalla, jonka vuoksi Sellén ei nähnyt hyväksi avata; mutta silloin alkoi niin ankara jyskytys, että pelko, että kysymys oli vakava, katosi, ja Sellén avasi oven tohtori Borgille ja notario Levinille. Borg johti puhetta:

-- Onko Falk täällä?