Part 14

Toinen pykälä auttoi häntä sitten tekstineen kuluttamaan neljännestunnin: "Teatteri ei suinkaan ole huvitusta varten. Ei vain huviksi". Tuossa sanottiin: teatteri ei ole huvitusta varten ja tässä: teatteri ei ole vain huviksi, siis on se (myöskin) huviksi. Sitten hän ajatteli milloin teatterissa on hauskaa: silloin on hauskaa, kun näkee lapsien, varsinkin poikien, petkuttavan vanhemmiltaan rahoja, varsinkin jos vanhemmat ovat säästäväisiä, kilttejä ja järkeviä; toiseksi, kun vaimot pettävät miehiään; varsinkin on tämä hyvin hauskaa, jos mies on vanha ja tarvitsee vaimonsa tukea; sitten hän vielä muisti nauraneensa tavattomasti kahdelle vanhalle miehelle, jotka olivat kuolemaisillaan nälkään, sentähden että heidän liikkeensä oli taantunut, ja että vielä tänä päivänäkin nauretaan samalle asialle erään klassillisen kirjailijan näytelmässä. Vielä muisti hän nauttineensa erään vanhanpuoleisen miehen onnettomuudesta, joka oli menettänyt kuulonsa, ja että häntä ynnä kuuttasataa muuta henkilöä oli suuresti huvittanut eräs pappismies, joka koetti luonnollisella tavalla parantaa sitä hulluutta, johon itsensäpidättäminen hänet oli vienyt, ja se ulkokultaisuus, johon hänen täytyi turvautua päämääränsä saavuttaakseen. Millekä siis naurettiin? kysyi hän itseltään. Ja kosk'ei hänellä ollut muuta tehtävää, koetti hän vastata siihen! Niin, naurettiin onnettomuudelle, hädälle, kurjuudelle, paheelle, hyveelle, hyvän häviölle, pahan voitolle. Tämä tulos, joka osaksi oli hänelle uutta, sai hänet hyvälle tuulelle, häntä huvitti suuresti tällainen ajatuksien leikki. Kun johtokuntaa ei vielä kuulunut, jatkoi hän leikkiään, ja niin tuli hän, ennenkuin oli kulunut viisi minuuttia, siihen lopputulokseen, että murhenäytelmässä itketään juuri samalle asialle, jolle huvinäytelmässä nauretaan. Mutta siihen hän pysähtyi, sillä sisään ryntäsi nyt tuo suuri johtaja, ryntäsi Rehnhjelmin sivu, ollen laisinkaan häntä näkemättä, ja heittäysi erääseen vasemmalla olevan huoneeseen, josta hetken kuluttua kuului soittokellon ääni, jota voimakas käsi helisti. Vahtimestari tarvitsi puoli minuuttia ennättääkseen sisälle ja taasen takaisin ilmottamaan, että hänen korkeutensa ottaa vastaan.

Kun Rehnhjelm astui huoneeseen, oli johtaja jo ennättänyt röyhistää rintaansa ja suunnata mörssärinsä niin korkealle, että hänen oli mahdoton nähdä tuota kuolevaista, joka tuli sisään pikkasen vavisten. Mutta hän mahtoi kuulla hänen tulevan, sillä hän kysyi heti loukkaavalla äänellä, mitä tulija tahtoi.

Rehnhjelm selitti haluavansa saada koenäytännön.

-- Haa! Suuren koenäytännön! Innostus suuri! Onko herralla mitään ohjelmistoa? Näytellyt Hamletin, Learin, Richard Sheridanin, Tarjokkaan, huudettu esiin kymmenen kertaa kolmannen näytöksen jälkeen? Mitä! Häh!

-- En ole koskaan ennen esiintynyt.

-- Vai niin, se on eri asia!

Hän istuutui hopeoituun, sinisellä silkillä päällystettyyn nojatuoliin ja hänen naamaansa nousi sellainen ilme, kuin olisi se määrätty kuvittamaan jotakin Svetoniuksen elämäkertaa.

-- Saanko sanoa herralle suoran mielipiteeni? Mitä? Luopukaa tältä uralta!

-- Mahdotonta!

-- Minä toistan: luopukaa tältä uralta! Se on hirvein ura kaikista! Se on niin täynnä nöyryytyksiä, ikävyyksiä, pistoksia, okaita, herrani, jotka, uskokaa minua, tekevät elämänne niin katkeraksi, että toivotte ett'ette koskaan olisi syntynyt!

Hän näytti todellakin luottamusta herättävältä, mutta Rehnhjelmin päätös oli järkähtämätön.

-- No, ottakaa huomioon sanani! Minä juhlallisesti neuvon teitä luopumaan siitä ja selitän, että toiveet ovat niin pienet, että kenties saatte olla statistina useat vuodet! Ajatelkaapa sitäkin! Ja elkää tulko sitten minulle valittamaan! Tämä ura on niin helvetillisen vaikea, herra, että jos sen tietäisitte, ette koskaan sille antautuisi! Elämä on oleva teille helvetti; uskokaa pois, minä olen sen sanonut.

Se oli turhaa puhetta.

-- Eikö herra sitten nyt heti tahtoisi liittyä teatteriin ilman koenäytäntöä; se olisi vähemmän vaarallista.

-- Kyllä tietenkin, mutta sitä en ole ottanut huomioon.

-- Olkaa hyvä ja allekirjottakaa siis tämä välikirja. Palkkaa tuhat kaksisataa riksiä ja kahden vuoden sitoumus. Kelpaako?

Hän otti esiin valmiiksi kirjotetun ja johtokunnan allekirjottaman välikirjan, joka oli imupaperin alla, ja ojensi sen Rehnhjelmille täytettäväksi, minkä Rehnhjelm, jolle nuo tuhat kaksisataa olivat nousseet päähän, lukematta teki.

Tämän jälkeen lainasi johtaja hänelle keskisormensa, jossa oli karneolisormus, ja sanoi: Tervetuloa! näyttäen samalla yläleukansa ikeniä ja vihertäväteräisten silmäinsä keltaista ja veristävää valkuaista.

Ja niin oli vastaanotto lopussa. Mutta Rehnhjelm, jonka mielestä kaikki oli tapahtunut aivan liian nopeasti, jäi vielä ja rohkeni kysyä, eikö hänen tulisi odottaa johtokunnan kokousta.

-- Johtokunnan? puhkesi suuri murhenäyttelijä puhumaan; johtokunta olen minä! Jos hänellä on jotain kysyttävää, niin kääntyy vain minun puoleeni! Jos haluaa neuvoja, niin kääntyy minun puoleeni. Minun, herra! Eikä kenenkään muun! Kas niin! -- Mars!

Näytti kuin olisi Rehnhjelmin takin lieve tarttunut johonkin naulaan juuri hänen mennessään ulos, sillä niin äkkiä hän pysähtyi ja kääntyi ympäri ikäänkuin nähdäkseen, miltä viimeiset sanat näyttivät, mutta hän näki ainoastaan punaiset ikenet, jotka muistuttivat kidutuskonetta ja verellä marmoroidut silmät, jonka vuoksi hän ei tuntenut halua vaatia selitystä, vaan riensi kaupunginkellariin syömään päivällistä ja tapaamaan Falanderia.

Tämä istui jo pöytänsä ääressä tyynenä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin olisi valmistautunut vastaanottamaan pahinta, olkoon mitä lajia tahansa. Häntä ei siis ihmetyttänyt, että Rehnhjelm oli saanut välikirjan, vaikkakin hän synkkeni melkoisesti kuultuaan sen.

-- Mitä muuten pidät johtajasta? kysyi Falander.

-- Yritin antaa hänelle korvapuustin, mutta en uskaltanut.

-- Sitä ei johtokuntakaan uskalla tehdä ja siksi hän hallitsee. Tulet aina näkemään, että raakuus hallitsee. Tiedätkö, että hän on näytelmäkirjailijakin?

-- Olen kuullut niin!

-- Hän tekee jonkunlaisia historiallisia näytelmiä, jotka aina menestyvät ja saavuttavat suosiota, mikä johtuu siitä, että hän kirjottaa rooleja luonteiden asemasta; hän laittaa näyttämöltä poistumiset sellaisiksi, että niille taputetaan käsiä, kiskoo voittoa n.s. isänmaallisella tunteella. Muuten eivät hänen henkilönsä milloinkaan osaa puhua, vaan ne riitelevät eli, kuten sanotaan, nalkuttavat: miehet ja naiset, vanhat ja nuoret, kaikki tyynni, niin että hänen tunnettua näytelmäänsä "Kuningas Kustaan pojat" syystä sanotaankin viisimellakkaiseksi historialliseksi nalkutukseksi, sillä siinä ei ole kohtauksia, vaan selviä mellakoita, perhemellakoita, katumellakoita, valtiopäivämellakoita ja niin edespäin. Repliikkien sijasta sanotaan pistopuheita, jotka eivät saa aikaan kohtauksia, vaan mitä kauheimpia kahakoita. Vuoropuhelujen sijaan hän panee kinasteluja, joissa esiintyvät sättivät toisiaan, ja suurin dramaattinen vaikutus saadaan aikaan käsirysyllä. Arvostelu sanoo, että hän on suuri kuvatessaan historiallisia luonteita. Kuinka on hän siis kuvannut Kustaa Vaasan mainitsemassani näytelmässä? Leveäharteiseksi, pitkäpartaiseksi, kovaääniseksi, hillitsemättömäksi ja käsistään väkeväksi mieheksi -- hän muun muassa rikkoo pöydän Vesteråsin valtiopäivillä ja potkaisee mäsäksi ovenpeilin Vadstenan kokouksessa. Mutta kerran oli arvostelussa, että hänen näytelmissään ei ole ajatusta; silloin hän suuttui ja rupesi kirjottamaan tapahuvinäytelmiä, joissa oli ajatusta. Hänellä on poika, joka kävi koulua (hän on nainut, tuo kummitus) ja käyttäytyi huonosti, niin että sai patukkaa. Heti kirjotti isä tapahuvinäytelmän, johon piirsi opettajat ja osotti, miten epäinhimillisesti nuorisoa nykyaikana kohdellaan. Toisen kerran sai hän oikeudenmukaisen arvostelun, ja heti värkkäsi hän tapahuvinäytelmän, johon piirsi kaupungin vapaamieliset sanomalehtimiehet! No niin, saa hän minulta olla rauhassa!

-- No, mutta miksi hän vihaa sinua?

-- Siksi, että kerran eräässä harjotuksessa sanoin don Pasqvale, vaikka hän oli selittänyt sen olevan Paskal. Seuraus: minut pakotettiin sakon uhalla sanomaan niinkuin hän käski, jolloin hän selitti, että koko maailma saa sanoa miten tahtoo, mutta täällä sanotaan Paskal, _sillä niin se on_.

-- Mistä hän on tullut? Mikä hän on ollut?

-- Etkö voi nähdä, että hän on ollut vaunumaakarin kisälli? Mutta jos hän tietäisi, että sinä sen tiedät, niin myrkyttäisi hän sinut! Mutta puhuaksemme nyt jostain muusta, miten voit eilispäivän jälkeen?

-- Erinomaisesti! Olen unohtanut kiittää sinua!

-- No! Sehän hyvä! Ja pidät tytöstä? Agneksesta?

-- Kyllä, pidän hänestä paljon!

-- Ja hän on sinuun rakastunut! Sehän sopii hyvin, se! Ota sinä hänet!

-- Voi sinun puheitasi! Emmehän me vielä voi naimisiin mennä!

-- Kuka sitä on sanonut?

-- Mitä sinä sitten tarkotat?

-- Sinä olet kahdeksantoista vuotias, hän kuudentoista! Rakastatte toisianne! No niin! Kun olette yhtä mieltä, niin tietenkin tehtävänne on hyvinkin yksityistä laatua.

-- En ymmärrä sinua! Kehotatko minua huonoon tekoon? Vai miten?

-- Kehotan sinua hieman tottelemaan luonnon suuria ääniä eikä tuhmien ihmisten. Jos ihmiset eivät hyväksy tekoanne, niin on se kateellisuutta, ja moraali, jota he tarjoovat, se on heidän häijyyttään, joka on pukeutunut sopivaan, esiteltävään muotoon. Eikö luonto jo useita vuosia ole kutsunut teitä suureen juhlaansa, josta jumalat iloitsevat, mutta yhteiskunta kauhistuu, peläten saavansa maksaa lapsenruokkoapua?

-- Miksi et kehota meitä avioliittoon?

-- Siksi, että se on aivan toista! Ei sidota itseään koko elämän ajaksi yhden illan yhdessäolon jälkeen, eikä ole sanottu, että se, joka on mukana ilossa, on mukana vastoinkäymisessä! Avioliitto on sielujen välinen asia; tämä taasen ei ole! Sitäpaitsi ei minun tarvitse kehottaa teitä siihen, joka kuitenkin tulee tapahtumaan. Rakastakaa toisianne nuoruudessa, ennenkuin se on liian myöhäistä, rakastakaa kuin linnut, ajattelematta pesäntekoa, tahi kuin sen luokan kukat, jonka nimi on Dioecia.

-- Et saa puhua noin ylenkatseellisesti siitä tytöstä! Hän on hyvä, viaton ja surkuteltava, ja joka uskaltaa sanoa muuta, valehtelee. Oletko nähnyt viattomampia silmiä kuin hänen, eikö jo hänen äänensä soinnussakin ole totuutta! Hän ansaitsee syvää ja puhdasta rakkautta, ei sellaista, josta sinä puhut, ja minä toivon, että tämä on viimeinen kerta, jolloin esität jotain sellaista! Ja voit hänelle sanoa, että minä pitäisin suurimpana onnenani ja suurimpana kunnianani kerran, kun olen tullut hänen arvoisekseen, saada tarjota hänelle käteni!

Falander heilutti päätään, niin että käärmeet kiemurtelivat.

-- Hänen arvoisekseen? Kätesi? Mitä sinä sanot?

-- Sanassani pysyn!

-- Sehän on kauheata! Jos sanon sinulle, että tältä tytöltä ei ainoastaan puutu kaikkia niitä ominaisuuksia, joita sinä hänelle omistat, vaan että hänellä myöskin on aivan päinvastaisia, niin et sinä usko minua, vaan tulet vihamiehekseni!

-- Niin tulen!

-- Maailma on niin täynnä valhetta, ettei uskota sitä ihmistä, joka puhuu totta!

-- Miten voisi uskoa sinua, jolla ei ole mitään moraalia?

-- Kas siinä se taas on tuo sana! Se on ihmeellinen sana; se vastaa kaikkiin kysymyksiin, katkaisee kaikki keskustelut, puolustaa kaikkia vikoja, omia, mutta ei toisten, lyö maahan kaikki vastustajat, puhuu puolesta ja vastoin aivan kuin asianajaja! Nyt sinä iskit minua sillä, seuraavan kerran isken minä sinua! Voi hyvin, minun täytyy mennä kotiin, sillä minulla on tunti kello kolme! Voi hyvin! Ja onnea!

Ja Rehnhjelm jäi yksin päivällisensä ääreen, mietteisiinsä.

* * * * *

Kun Falander tuli kotiin, pukeutui hän aamunuttuun ja tohveleihin, aivan kuin ei suinkaan odottaisi vieraita. Mutta kiivas mielenlevottomuus näytti saavan hänet toimintaan, sillä hän käveli edes takaisin lattialla pysähtyen silloin tällöin ikkunaverhon taa voidakseen näkymättä katsella kadulle. Sitten hän meni peilin luo, otti kauluksen kaulastaan ja pani sen sohvapöydälle. Hetken käveltyään istuutui hän sohvaan, otti korttitarjottimelta naisen valokuvan, pani sen tavattoman ison suurennuslasin alle ja tarkasti sitä aivan kuin tarkastetaan mikroskooppista laitetta. Tässä työssä istui hän melko kauan. Silloin kuuli hän askelia portaissa, pisti nopeasti valokuvan muiden sekaan sinne, mistä sen oli ottanutkin, ponnahti ylös ja istuutui kirjotuspöydän ääreen selkä oveen päin. Hän oli täydessä kirjottamisen touhussa, kun ovesta kuului naputus -- kaksi lyhyttä ja heikkoa kaksoislyöntiä.

-- Sisään, huusi Falander äänellä, joka ei kuulustanut sisäänkutsuvalta, vaan ennemmin sopi uloskäskyyn.

Huoneeseen astui nuori tyttö, kasvultaan lyhyt, mutta miellyttävä vartalonsa ääriviivoilta; hienoja, soikeita kasvoja ympäröi tukka, joka oli ikäänkuin auringonpaisteessa haalistunut, sillä väri ei ollut sitä selvää vaaleata, joka on synnynnäistä. Pieni nenä ja hienopiirteinen suu loihtivat esiin hauskasti leikkiviä pikku juomuja, jotka muuttivat alituisesti muotoaan aivan kuin kuviot kaleidoskoopissa; kun hän esimerkiksi liikutteli sieramiaan ja vaaleanpunainen välirusto kuvastui kuin sinivuokon lehdeksi, avautuivat huulet ja näkyviin tuli hyvin pienten tasaisten hampaiden päät, jotka, vaikkakin olivat omat, olivat liian tasaiset ja valkeat herättääkseen luottamusta. Silmät kulmautuivat ylöspäin nenänjuurta kohden ja laskivat alaspäin ohimoita kohti, mikä sai aikaan alituisesti rukoilevan, eleegisen ilmeen, joka vaikutti lumoavan epäsointuisasti kasvojen alempiin leikkiviin osiin verraten; mutta silmäterä oli levoton ja voi tuokiossa muuttua hienoksi kuin neulan kärki ja seuraavassa laajentua ja tuijottaa kuin yökiikarin objektiivi.

Hän astui nyt sisälle ja salpasi oven, otettuaan avaimen sisäpuolelle.

Falander jäi istumaan ja kirjotti.

-- Tulet myöhään tänään, Agnes! sanoi hän.

-- Niin teen, vastasi hän uhmaillen, ottaessaan hattua päästään ja koteutuen.

-- Niin, me valvoimme kauan viime yönä.

-- Miksi et nouse tervehtimään? Niin väsynyt ei sentään saa olla!

-- Ah, anna anteeksi, että unohdin!

-- Unohdit? Olen huomannut, että viime aikoina unohdat milloin mitäkin.

-- Vai niin? Kuinka kauan aikaa olet sellaista huomannut?

-- Kuinka kauanko? Mitä tarkotat? Ole hyvä ja ota aamunuttu ja tohvelit yltäsi!

-- Rakkaani, tänään on se tapahtunut minulle ensimmäisen kerran ja sinun mielestäsi se on pitkän aikaa! Kyllä on ihmeellistä? Eikös ole!

-- Sinä pilkkaat minua! Mikä sinua vaivaa? Olet ollut niin eriskummallinen jonkun aikaa!

-- Jonkun aikaa? Tuossa se taas on! Miksi sanot jonkun aikaa? Siksi, että valehtelet! Miksi valehtelet?

-- Vai niin, sinä syytät minua valehtelemisesta?

-- Ah en! Minä vain laskin leikkiä.

-- Etkö sinä luule, etten minä näe, kuinka sinä olet kyllästynyt minuun. Etkö luule, etten sitä eilen illalla nähnyt, kun sinä olit niin huomaavainen tuota yksinkertaista Jennyä kohtaan, ettei sulta riittänyt ainoatakaan sanaa minulle koko iltana.

-- Sinä siis olet mustasukkainen?

-- Minä? En, tiedätkö, en rahtuakaan! Jos pidät häntä minua parempana, niin ole hyvä! Se ei liikuta minua ei niin hituistakaan!

-- Soo? Sinä et ole mustasukkainen? Se on tavallisissa oloissa ikävä asia!

-- Tavallisissa oloissa? Mitä sinä sillä tarkotat?

-- Tarkotan -- hyvin yksinkertaisesti -- että olen kyllästynyt sinuun, kuten äsken itse sanoit!

-- Sen sinä valehtelet! Sinä et ole!

Hän liikutti sieramiaan, näytti hampaitten latvoja ja pisti silmäneuloillaan.

-- Puhukaamme jostain muusta, sanoi Falander. -- Mitä sinä pidät Rehnhjelmistä?

-- Paljon! Hän on hyvä poika! Ja hieno poika!

-- Hän rakastui sinuun korviansa myöten!

-- Älä puhu tyhjää!

-- Mutta pahinta on se, että hän tahtoo mennä kanssasi naimisiin!

-- Ole hyvä ja säästä minua kuulemasta mokomia tuhmuuksia!

-- Mutta kun hän on vasta kaksikymmenvuotias, aikoo hän odottaa, kunnes tulee sinun arvoiseksesi, kuten hän sanoi!

-- Mokoma hupsu!

-- Arvoisella tarkottaa hän: olla tunnettu näyttelijä! Ja siksi ei hän voi tulla, ennenkuin saa rooleja! Etkö sinä voi hankkia niitä hänelle?

Agnes punastui, viskautui sohvan nurkkaan ja näytti siroja kultatupsuisia puolisaappaitaan.

-- Minä? Joka en itsekään saa mitään! Sinä pilkkaat minua!

-- Niin tein!

-- Sinä olet piru, Gustaf! Uskotko sen?

-- Ehkä! Ehkä en! Sellaista on vaikea ratkaista! Kuitenkin, jos olet järkevä tyttö...

-- Ole vaiti!

Hän otti terävän paperiveitsen pöydältä ja kohotti sen uhkaavasti leikillä, joka näytti todelta.

-- Sinä olet niin kaunis tänään, Agnes! sanoi Falander.

-- Tänään? Mitä tarkotat? Tänään? Etkö sitä ole ennen nähnyt?

-- Ojaa! Olen kyllä!

-- Miksi sinä huokaat?

-- Niin tehdään aina, kun on oltu hurjastelemassa.

-- Saanko katsoa sinua? Ovatko silmäsi kipeät?

-- Yövalvonta, kultaseni!

-- Menen pois, niin saat maata päivällisunta!

-- Elä mene pois minun luotani! En kumminkaan voi nukkua.

-- Luulen, että minun sentään täytyy mennä! Tulin tänne oikeastaan vain sitä sanomaan!

Hänen äänensä muuttui vienoksi ja hänen silmäluomensa painuivat hiljaa umpeen aivan kuin esirippu kuolinkohtauksen jälkeen. Falander vastasi:

-- Teit kiltisti, kun sentään tulit sanomaan.

Agnes nousi ja sitoi hatun päähänsä peilin edessä.

-- Onko sinulla täällä minkäänlaista hajuvettä? kysyi hän.

-- Ei, se on teatterissa!

-- Sinun pitää lakata polttamasta piippua; se tarttuu niin tavattomasti vaatteisiin.

-- Minä teen sen!

Agnes kumartui ja sitoi kiinni sukkanauhansa.

-- Suo anteeksi! sanoi hän ja heitti pyytävän katseen Falanderiin.

-- Mitä niin? vastasi tämä hämillisen näköisenä, ikäänkuin ei olisi mitään nähnyt.

Koska vastausta ei tullut, rohkaisi hän itseään, hengitti syvään ja kysyi:

-- Mihin sinä menet?

-- Menen koettelemaan leninkiä, niin että ei sinun tarvitse olla lainkaan levoton! vastasi hän itse mielestään hyvin sujuvasti. Mutta Falander kuuli vääristä äänenpainoista, että se oli opeteltua, ja hän sanoi ainoastaan:

-- Hyvästi sitten!

Agnes tuli häntä vastaan saadakseen suutelon. Hän otti tytön syliinsä ja painoi hänet rintaansa vasten kuin olisi tahtonut tukehuttaa hänet, sitten suuteli hän tyttöä otsalle, vei hänet ovelle, työnsi hänet ulos ja sanoi aivan lyhyesti: hyvästi!

KUUDESTOISTA LUKU.

Valkeilla vuorilla.

Eräänä elokuun iltapäivänä istuu Falk taaskin Mosebackan puutarhassa, nytkin yksin, kuten hän on ollut koko kesän; ja hän tekee summittaisen laskun kokemuksistaan tänä neljännes-vuotena, joka on kulunut siitä, kun hän oli tällä viimeksi, niin toiveita täynnä, niin rohkeana ja voimakkaana. Hän tuntee itsensä vanhaksi, väsyneeksi, välinpitämättömäksi; hän on katsonut kaikkien noiden monien talojen sisään, jotka ovat tuolla alhaalla; ja aina näytti toisenlaiselta kuin hän luuli. Hän on ollut maailmalla ja nähnyt ihmisiä moninaisissa olosuhteissa, jollaisina vain köyhäinlääkäri tai sanomalehden selostaja saa heidät nähdä, kuitenkin se erotuksena, että referentti saa nähdä heidät sellaisina kuin he näyttäytyvät, mutta lääkäri tavallisesti saa nähdä heidät sellaisina kuin he ovat; hänellä oli ollut tilaisuus nähdä ihminen yhteiskuntaeläimenä kaikissa mahdollisissa muodoissa. Hän oli käynyt valtiopäivillä, kirkonkokouksissa, yhtiökokouksissa, hyväntekeväisyystarkotuksia varten pidetyissä kokouksissa, poliisitutkinnoissa, juhlissa, hautajaisissa, kansankokouksissa; kaikkialla suuria sanoja, ja paljon sanoja, sanoja, joita ei koskaan käytetä jokapäiväisessä puheessa, jonkunlaisia erikoisia sanoja, jotka eivät ilmaise mitään ajatusta, eivät ainakaan sitä, joka oli sanottava. Siten oli hän saanut ihmisestä yksipuolisen käsityksen eikä koskaan voinut nähdä häntä muuna kuin valheellisena yhteiskuntaeläimenä, jonka täytyy sinä olla, koska sivistys kieltää julkisen sodan; seurustelun puute sai hänet unohtamaan, että on toinen eläin, joka maljan ääressä seinien sisällä on koko lailla rakastettava, ellei sitä vaan ärsytä, ja joka mielellään näyttäytyy kaikkine vikoineen ja heikkouksineen niin pian kuin ei ketään todistajia ole läsnä. Tämän hän oli unohtanut ja sentähden oli hän hyvin katkera. Mutta toinen seikka oli vielä ikävämpi; hän oli menettänyt itsekunnioituksensa! vieläpä ilman että oli tehnyt ainoatakaan tekoa, jota hänen olisi tarvinnut hävetä! Mutta toiset olivat sen häneltä riistäneet, ja se käy hyvin helposti päinsä. Kaikkialla ja missä tahansa hän oli esiintynyt, oli hänelle osotettu halveksumista, ja miten voisi hän, jolta lapsuudesta asti oli puuttunut itsetuntoa, kunnioittaa sitä, jota kaikki muut halveksuivat! Mutta mikä hänet sai aivan onnettomaksi, niin se, kun hän näki, miten vanhoillisten selostajia, s.t.s. niitä, jotka puolustivat kieroutta tai ainakin olivat hyökkäämättä sen kimppuun, miten suurta kohteliaisuutta heitä kohtaan osotettiin. Häntä ei siis yleisesti halveksittu sanomalehtikirjailijatoimensa vuoksi, vaan sen vuoksi, että hän oli sorrettujen puolustaja. Joskus olivat julmat epäilykset häntä raadelleet! Hän oli esim. selostaessaan Tritonin yhtiökokousta käyttänyt sanaa huijaus. Siihen oli Harmaaviitta vastannut pitkässä kirjotuksessa ja niin selvästi todistanut, että yhtiö oli kansallisisänmaallinen hyväntekeväisyysyritys, että hän itsekin melkein luuli olleensa väärässä ja hänellä oli kauan omantunnonvaivoja siitä, että hän niin kevytmielisesti oli käsitellyt ihmisten mainetta. Hän oli nyt eräänlaisessa tilassa, joka häilyi yltiöpäisyyden ja täydellisen välinpitämättömyyden välillä, riippui ainoastaan seuraavasta vaikutteesta, mihin suuntaan se purkautuisi.

Elämä oli hänelle tänä kesänä ollut niin hapanta, että hän vahingonilolla tervehti jokaista sadepäivää ja hän tunsi nyt verrattain suurta mielihyvää nähdessään, kuinka yksi ja toinen kuihtunut lehti kulkea rapisteli hiekkakäytävillä. Hän istui tutkistelemassa omaksi lohdutuksekseen saatanallisen hauskalta näkökannalta olemassaoloa ja sen tarkotusta, kun hän tunsi laihan, luisevan käden laskeutuvan olalleen ja toisen tarttuvan käsivarteensa, ikäänkuin kuolema olisi käynyt kiinni hänen sanoihinsa ja tahtonut viedä hänet tanssiin. Hän katsahti ylös ja säikähti: siinä seisoi Ygberg, kalpeana kuin ruumis, kasvot kuihtuneina ja silmissä niin vetinen väri, jollaisen ainoastaan nälkä synnyttää.

-- Kas, hyvää päivää, Falk, kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja koko hänen ruumiinsa tutisi.

-- Hyvä päivää, veli Ygberg, vastasi Falk ja tunsi tulevansa oikein hyvälle tuulelle. Hitto soi, paina puuta ja juo kuppi kahvia! Kuinka voit? Näytät siltä kuin olisit maannut jään alla.

-- Oo, minä olen ollut niin sairas, niin sairas!

-- Sinulla siis on ollut hauska kesä, kuten minullakin!

-- Onko se sinullekin ollut niin vaikea? kysyi Ygberg, samalla kuin heikko toivo siitä, että niin olisi asianlaita, valaisi hänen keltaisen vihreitä kasvojaan.

-- Minä sanon sinulle vain: Jumalalle kiitos, että tämä kirottu kesä nyt on ohitse! Minun puolestani voisi olla koko vuoden talvea! Ei siinä kyllin, että saa itse kärsiä, täytyy vielä katsella, kuinka toiset huvittelevat! Minä en jalallanikaan ole ollut tullien ulkopuolella! Oletko sinä?

-- Minä en ole nähnyt kuusta sen jälkeen kuin Lundell jätti Lill-Jansin kesäkuussa! Mutta miksi juuri pitäisi nähdä kuusia! Ei se niin välttämätöntä ole! Eikä se ole mitään ihmeellistäkään! Mutta se, että ei saa niitä nähdä, se se tuntuu niin katkeralta!

-- Niin, siitä me emme nyt välitä; tuolla idässä menee pilveen, niin että huomenna saamme sadetta, ja kun aurinko taas näyttäytyy, niin on meillä syksy. Terve!

Ygberg katseli punssia kuin olisi luullut sitä myrkyksi, mutta joi kumminkin.

-- No, jatkoi Falk, sinähän se kirjotit Smithille tuon kauniin kertomuksen suojelusenkelistä eli merivakuutusyhtiö Tritonista. Eikö se ollut vastoin vakaumustasi?

-- Vakaumustani? Ei minulla ole mitään vakaumusta!

-- Eikö sinulla ole?

-- Ei! Ainoastaan tuhmilla ihmisillä on!

-- Oletko sinä siveetön, Ygberg?