Part 10

Taidetuomari tahollaan oli vanha akateemikko, joka ei koskaan ollut pensseliin tarttunut, mutta joka kuului loistavaan taiteilijaseuraan Minervaan. Siten hänellä oli tilaisuus kuvailla yleisölle taideteoksia, ennenkuin ne olivat tehtyjäkään, niin että yleisöltä säästyi vaiva itse muodostaa niistä mielipiteensä. Hän oli aina lempeä tuttavilleen eikä koskaan unohtanut heistä ainoatakaan selostaessaan näyttelyä, ja hänellä oli niin monivuotinen tottumus kirjottaa kauniisti heistä, ja miten olisikaan hän muuta uskaltanut, että hän osasi mainita kaksikymmentä nimeä puolella palstalla, joten hänen arvostelunsa muistuttivat tunnettua leikkiä "tauluja ja kilpikirjotuksia." Nuoria hän sitävastoin omantunnonmukaisesti ei maininnut koskaan, niin että yleisö, joka ei kymmeneen vuoteen ollut kuullut muiden kuin vanhojen nimiä, alkoi tulla toivottomaksi taiteen tulevaisuudesta. Yhden poikkeuksen hän kuitenkin oli tehnyt, ja sen hän oli tehnyt nyt juuri, ja ikävä kyllä onnettomana hetkenä, ja sentähden Harmaaviitta oli liikutetussa mielentilassa tänä aamuna.

Tapahtuma oli seuraava:

Sellén, jos muistamme tämän vähäpätöisen nimen eräästä edellisestä, jotenkin vähäpätöisestä tilaisuudesta, oli tullut tauluineen näyttelyyn viime hetkessä. Kun taulu oli saanut niin huonon paikan kuin saada voi, kosk'ei tekijällä ollut kuninkaallista mitalia eikä kuulunut Akatemiaan, saapui "Kaarle IX:nnen Professori." Häntä nimitettiin siksi, koska hän ei milloinkaan maalannut muuta kuin kohtauksia Kaarle IX:nnen historiasta; tämä taas johtui siitä, että hän kerran eräästä huutokaupasta oli ostanut viinilasin, pöytäliinan, tuolin ja pergamentin Kaarle IX:nnen ajoilta, joita hän nyt oli maalannut kaksikymmentä vuotta, joskus ilman kuningasta, joskus kuningas mukana. Mutta hän oli nyt professori ja ritari ja sitä ei voitu auttaa. Hänellä oli nyt tuo akateemisesti sivistynyt seurassaan, kun hänen silmänsä sattuivat osumaan hiljaiseen vastustusmieheen ja hänen tauluunsa.

-- Vai niin, herra on taas täällä? -- Hän otti esiin kakkulat. -- Vai niin, tuon pitäisi nyt olla sitä uutta tyyliä! Hm! Kuulkaapas nyt, herra! Totelkaa te vanhaa miestä; viekää tuo pois! Ottakaa se pois, tahi minä kuolen. Ja herra tekee itselleen suuren palveluksen! Mitäs veli tästä sanoo?

Veljen mielestä se oli, suorastaan, hävytöntä ja hän tahtoi ystävänä neuvoa herraa rupeamaan ammattimaalariksi.

Sellén väitti sävyisästi, mutta pistävästi, että koska sillä uralla oli niin paljon kunnollista väkeä, niin hän siksi oli valinnut taiteilijauran, jolla sitäpaitsi oli paljon helpompaa päästä eteenpäin, kuten oli osottautunut. Tästä nenäkkäästä vastauksesta professori joutui suunniltaan ja käänsi selkänsä muserretulle, mutisten uhkauksen, jonka akateemikko vaihtoi pariksi lupaukseksi.

Sitten oli valistunut osto-komitea kokoontunut -- suljettujen ovien takana. Kun ovet jälleen avattiin, oli kuusi taulua ostettu niillä rahoilla, jotka yleisö oli maksanut kotimaisten taiteilijoiden kehottamiseksi. Pöytäkirjan ote, joka julkaistiin sanomalehdissä, kuului näin: Taideyhdistys osti eilen seuraavat teokset: 1:o "Vettä ja härkiä." Maisema, maalannut tukkukauppias K. 2:o "Kustaa Adolf ennen Magdeburgin polttamista." Historiallinen maalaus, maalannut liinarihkamakauppias L. 3:o "Niistävä lapsi." Laatumaalaus, maalannut luutnantti M. 4:o "Höyrylaiva Bore satamassa". Merimaalaus, maalannut laivansuorittaja N. 5:o "Puita ja naisia". Maisema, maalannut kuninkaallinen sihteeri O. 6:o "Kanoja sampinjoonien kera". Stilleben, maalannut näyttelijä P.

Näitä taideteoksia, jotka keskimäärin maksoivat 1,000 riksiä, ylisti sitten Harmaaviitta kahdella ja kolmellaneljänneksellä palstalla (á 15 riksiä palsta), ja tämähän nyt ei ollut mitään erikoisempaa, mutta arvostelija oli, osaksi saadakseen palstan täyteen, osaksi ajoissa ehkäistäkseen yltyvän pahan, käynyt käsiksi siihen säädyttömyyteen, jota oli alkanut esiintyä, nimittäin että nuoret, tuntemattomat seikkailijat, jotka olivat karanneet akatemiasta, nyt ilman opinnoita, ainoastaan tehontavottelulla ja tempuilla koettivat saattaa harhaan yleisön terveen arvostelukyvyn. Tämän jälkeen otettiin Selléniä korvista ja piestiin niin pahanpäiväisesti, että se oli hänen vihamiehistäänkin väärin -- ja silloinhan sen jo voi arvata! Ei siinä kyllin, että häneltä kiellettiin kyvyn haimenkin ja että häntä nimitettiin humbuugiksi, mutta hyökättiin hänen yksityisen taloudellisen asemansakin kimppuun, viittoiltiin niihin huonoihin paikkoihin, joissa hänen täytyi syödä päivällistään, huonoihin vaatteisiin, joissa hänen täytyi käydä, hänen huonoon siveellisyyteensä, kelvottomaan ahkeruuteensa, ja lopetettiin ennustamalla hänelle, uskonnon ja siveellisyyden nimessä, tulevaisuutta jossain yleisessä työlaitoksessa, kosk'ei hän näyttänyt tahtovan parantua ajoissa.

Tämä oli suuri konnantyö, jonka oli saanut aikaan kevytmielisyys ja omanvoitonpyynti, ja ihme oli, ettei ainoatakaan sielua mennyt hukkaan sinä iltana, jolloin Harmaaviitta ilmestyi.

Vuorokauden kuluttua ilmestyi Lahjomaton. Se teki erinäisiä nenäkkäitä huomautuksia siitä, miten yleisön varoja hoiti joku nurkkakunta; miten viime ostossa ainoakaan taulu ei ollut maalarin maalaama, vaan virkamiesten ja elinkeinonharjottajain, jotka olivat kyllin häpeemättömiä kilpailemaan taiteilijoiden kanssa, joiden ainoat markkinat olivat täällä; miten nämä ryövärit pilasivat maun ja turmelivat siveellisesti taiteilijat, joitten ainoana pyrkimyksenä tästälähin täytyi olla se, että koettaisivat maalata yhtä huonosti kuin ne, jotka saivat myydyksi, jos mieli heidän välttää turmioon joutumista. Sitten vedettiin Sellén esiin. Hänen taulunsa oli kymmeneen vuoteen ensimmäinen, joka oli lähtenyt ihmissielusta; taide oli 10 vuotta ollut värien ja pensselien tuotetta; Sellénin taulu oli rehellistä työtä, täynnä mielijohdetta ja innostusta, täysin alkuperäistä, jonka ainoastaan se, joka on katsellut luonnon henkeä kasvoista kasvoihin, on voinut tehdä. Arvostelija varotti nuorta maalaajaa koettamasta päästä vanhojen rinnalle, sillä niiden ohi oli hän jo mennyt, ja kehotti häntä uskomaan ja toivomaan, sillä hänellä oli kutsumuksensa j.n.e.

Harmaaviitta vaahtosi kiukusta.

-- Saattepa nähdä, että mies onnistuu! huudahti toimittaja. Piru vie, että me häntä kohtelimme niin kovakouraisesti! Ajatelkaapa, jos hän onnistuu! Silloin me olemme häväisseet itsemme! -- Mutta akateemikko vannoi, että mies ei onnistu, ja meni kotiinsa rauhattomuus mielessään ja luki kirjojaan ja kirjotti tutkimuksen, joka yhä edelleen todisti, että Sellén oli humbuugia ja että Lahjomaton oli lahjottu.

Harmaaviitta hengähti, mutta ainoastaan saadakseen uuden iskun.

Seuraavan päivän aamulehti ilmotti, että hänen majesteettinsa oli ostanut Sellénin "mestarillisen maiseman, joka jo monena päivänä oli houkutellut yleisöä näyttelyyn".

Nyt elivät Harmaanviitan purjeet ja ne lepattivat kuin rätti aidanseipäässä. Käännyttäisiinkö vai kuljettaisiinko täysin purjein eteenpäin. Kysymys oli lehdestä ja arvostelijasta. Silloin päätti toimittaja (toimeenpanevan johtajan käskystä), että arvostelija uhrataan ja lehti pelastetaan. Mutta miten? Muistettiin Struve, joka oli täysin perehtynyt kaikkiin sanomalehtimiestaidon sokkeloihin, ja hänet kutsuttiin. Silmänräpäyksessä oli hän asemasta selvillä ja lupasi muutamaan päivään saada aluksen kääntymään vasten tuulta. Ymmärtääkseen Struven temppuilua täytyy tietää muutamia hänen elämäkertansa tärkeimpiä kohtia. Synnyltään oli hän yliopisto-vetelehtijä ja puutteen tähden joutunut kirjallisuuden helmoihin. Ensin tuli hänestä sosiaalidemokraatisen Kansan Lipun toimittaja; sitten siirrettiin hänet vanhoillisiin Talonpojankiusaajaan; mutta kun tämä muutettiin toiseen kaupunkiin, kalustoineen, painoineen ja toimittajineen, muutettiin nimi Talonpojanystäväksi ja samalla saivat mielipiteetkin toisen värin. Sitten Struve myytiin Punahilkkaan, johon hän sopi erinomaisesti, kun hän tunsi kaikki vanhoillisten metkut, samaten kuin hänen suurin ansionsa nyt Harmaassaviitassa oli se, että hän tunsi perivihollisen Punahilkan kaikki salaisuudet, joita nyt väärinkäytti mitä suurimmalla vapaudella.

Struve alkoi puhdistamistyönsä painattamalla kirjotuksen Kansan Lippuun, josta sitten lainattiin muutamia rivejä Harmaaseen viittaan, jotka kuvailivat suurta näyttelyssä-käyntiä. Sitten kirjotti hän "Lähetetyn" Harmaaseenviittaan, jossa hyökkäsi arvostelija akateemikkoa vastaan, mitä seurasi muutamia rauhottavia sanoja, Toim. allekirjottamia. Nämä sanat kuuluivat: "Vaikkakaan emme koskaan ole olleet yhtä mieltä arvoisan arvostelijamme kanssa herra Sellénin suuresti ja oikeutetusti kiitetystä maisemasta, emme kuitenkaan toiselta puolen voi täysin hyväksyä arvoisan lähettäjän todistuskappaleita, mutta koska periaatteisiimme kuuluu sallia toistenkin lausua mielipiteensä palstoillamme, emme ole epäröineet painattaa ylläolevaa kirjotusta".

Nyt oli jää rikottu. Struve, joka kertoman mukaan on kirjottanut kaikesta -- paitsi kufisista rahoista -- kirjotti nyt loistavan arvostelun Sellénin taulusta ja allekirjotti sen hyvin luonteenomaisella merkillä "Dixi". Ja niin oli Harmaaviitta pelastettu, ja, ymmärrettävästi, myöskin Sellén, vaikkakaan se nyt ei ollut niin tärkeätä.

YHDESTOISTA LUKU.

Onnellisia ihmisiä.

Kello on seitsemän illalla. Orkesteri Bernsissä soittaa Häämarssia Kesäyönunelmasta ja sen juhlatunteisten sävelten kaikuessa astelee Olle Montanus Punaiseen Huoneeseen, jonne ei vielä kukaan jäsenistä ole saapunut. Hän on komea, tuo Olle, tänään. Päässä korkea hattu, jollaista hänellä ei ole ollut sitten ripille menonsa. Hänellä on uudet vaatteet, ehyet saappaat, on kylpenyt, parta ajeltu ja hiukset käherretty, kuin menisi hän häihinsä; raskaat messinkiketjut riippuvat liivien päällä ja huomattava kohotus näkyy vasemman liivintaskun kohdalla. Aurinkoinen hymy lepää hänen kasvoillaan ja hän näyttää niin hyvältä, kuin tahtoisi hän auttaa koko maailmaa pienellä rahalainalla. Hän riisuu pois tavallisesti niin tarkkaan napitetun päällystakkinsa ja istuutuu keskelle peräsohvaa, aukaisee takkinsa pielukset ja laittelee esille valkoisen paidanrinnustan, jotta se napsahtaen on pullollaan kuin holvi, ja kun hän liikahtaa, ritisee uusien housujen ja liivien vuorit. Tämä näyttää häntä huvittavan, huvittavan yhtä paljon kuin narisuttaessaan saappaitaan sohvanjalkaa vasten. Hän ottaa esille kellonsa, vanhan rakkaan nauriinsa, joka on istunut Riddarholman tornissa vuoden ja yhden ylimääräisen kuukauden, ja ystävykset näkyvät iloitsevan vapaudestaan molemmat. Mitä siis on tapahtunut tälle ihmisparalle, joka näyttää niin sanomattoman onnelliselta? Tiedämme, ettei hän ole voittanut arpajaisista, ei saanut perintöä, eikä kunniakasta tunnustusta, eikä saavuttanut sitä suloista onnea, jota ei mikään riitä, kuvaamaan; mitä siis on tapahtunut? Yksinkertaisesti: hän oli saanut työtä!

Ja sitten tulee Sellén: samettitakissa, kiiltonahkakengissä, vaippa ja matkakiikari remelissä riippuen, kaneliruoko, keltainen silkkikaulaliina, vaaleat hansikkaat ja kukka napinlävessä. Rauhallisena ja tyytyväisenä kuten aina; ei jälkeäkään niistä tärisyttävistä tapauksista, joita hän viime päivinä oli saanut kokea, näy hänen laihoissa, intelligenteissä kasvoissaan. Hänen seurassaan käyttäytyy Rehnhjelm tavallista hiljaisemmin, sillä hän tuntee, että hänen on erottava ystävästään ja suojelijastaan.

-- No, Sellén, sanoo Olle, nyt olet sinä onnellinen? Eikö totta?

-- Onnellinen? Mitä loruja tuo on? Olen saanut yhden teoksen myydyksi! Ensimmäisen viiteen vuoteen! Onko se liian paljon?

-- Mutta olet kai lukenut sanomalehdistä? Sinulla on nimi!

-- Ah! Elkäämme siitä välittäkö! Elä uskokaan, että minä sellaisista pikku asioista välitän. Kyllä minä tiedän, miten pitkä taival minulla vielä on edessäni, ennenkuin minusta jotain tulee! Kymmenen vuoden päästä, Olle, silloin puhumme siitä asiasta.

Ja Olle uskoo toisen puolen ja on uskomatta toista ja antaa paidanrinnustan napauttaa ja vuorin ritistä, niin että Sellénin huomio kiintyy häneen, ja tämä katsoo olevan aihetta sanoa:

-- Oho, kuinka veli on hienona!

-- Oo -- niinkö olen, mielestäsi? Mutta sinähän näytät oikein leijonalta.

Ja Sellén piiskaa kiiltonahkakenkiään kanelinruo'olla, haistelee kainosti kukkasta napinlävessä ja näyttää huolettomalta.

Mutta sitten ottaa Olle esiin nauriinsa, katsoakseen, eikö Lundell kohta tule; ja silloin täytyy Sellénin ottaa esille kiikarinsa nähdäkseen lehterille, olisiko hän mahdollisesti siellä. Mutta silloin saa Olle luvan sivellä kädellään samettitakkia tunnustellakseen, miten pehmoinen se on, sillä Sellén vakuuttaa, että se on harvinaisen hyvää samettia hintaansa nähden. Ja silloin Ollen täytyy kysyä mitä se maksaa ja sen sanoo Sellén, joka siitä korvaukseksi ihailee Ollen kalvostimien nappeja, jotka ovat tehdyt näkinkengistä.

Ja niin näyttäytyy Lundell, joka hänkin on saanut suurista kemuista luupalasen, sillä hän maalaa vähäisestä maksusta alttaritaulua Träskålan kirkkoon, mutta se ei ole näkyvästi vaikuttanut mitään hänen ulkonaiseen ihmiseensä, elleivät hänen lihavat poskensa ja loistava ilmeensä osota jotain korkeampaa ruokajärjestystä. Ja hänen kanssaan tulee Falk. Totisena, mutta iloisena, sydämestään iloisena koko maailman puolesta sentähden, että ansiokkuus on saanut oikeutta osakseen.

-- Minä onnittelen sinua, Sellén, mutta se oli vain oikeus ja kohtuus, sanoo hän. -- Ja samaa mieltä on Sellénkin.

-- Olen maalannut yhtä hyvin viisi vuotta ja minulle on irvistelty, katsohan, ja irvisteltiin vielä toissapäivänäkin, mutta nyt! Hyi hitto, millaisia ihmisiä! Kas tässä kirje, jonka olen saanut tuolta pässinpäältä Kaarle IX:nnen Professorilta.

Silmät suurina ja katseet terävinä tahdottiin likeltä nähdä sitä sortajaa, pitää häntä käsissään ja ainakin runnella sitä paperia, johon hän oli nimensä kirjottanut.

-- "Paras herra Sellén!" Kuulkaas häntä! "lausun teidät tervetulleeksi meidän joukkoomme" -- hän pelkää, se vekkuli! "Olen aina ajatellut suuria teidän kyvystänne" -- senkin imartelija! Revi kappaleiksi tuo surkeus ja unohtakaamme hänen tuhmuutensa!

Ja sitten Sellén kehottaa juomaan ja hän juo Falkin kanssa ja toivoo, että tämäkin antaisi kohta kuulua kynästään, ja Falk epäröi ja punastuu ja lupaa antaa, kun aika on, mutta hänen opintoaikansa on oleva pitkä ja hän pyytää, etteivät ystävät väsyisi odottamiseen, ja hän kiittää Selléniä hyvästä seurasta, jossa hän on oppinut, miten tulee olla kärsivällinen ja miten kokea kieltäymystä. Ja Sellén pyytää, ettei puhuttaisi roskaa; mikä on kärsiessä, kun ei ole muuta valittavana, ja mitä kummaa siinä on, että kieltäytyy, kun ei mitään saa?

Mutta Olle hymyilee niin hyväntahtoisesti, ja paidanrinnusta paisuu ilosta, niin että punaiset housunkannattimet näkyvät, ja hän juo Lundellin kunniaksi ja pyytää hänen ottamaan oppia Sellénistä, ettei hän egyptiläisten lihapatojen vuoksi unohtaisi luvattua maata; sillä hänellä on kykyä, sen on Olle nähnyt, ja sitä silloin, kun hän on oma itsensä ja maalaa omia ajatuksiaan, mutta kun hän teeskentelee ja maalaa toisten ajatuksia, silloin hän on huonompi kuin muut, sentähden tulee hänen nyt ottaa kirkkomaalaus afäärinä, jonka avulla hän saa tilaisuuden sittemmin maalata oman päänsä ja sydämensä mukaan.

Falk aikoo käyttää tilaisuutta saadakseen kuulla, mitä Olle ajattelee itsestään ja taiteestaan, mikä hänelle kauan aikaa on ollut arvotus, kun Ygberg astuu Punaiseen Huoneeseen. Seuraavassa silmänräpäyksessä ollaan häntä jo pyytämässä istumaan seuraan, sillä hänet oli unohdettu noina myrskyisinä päivinä ja tahdotaan näyttää, että siihen ei ollut itsekkäitä syitä; mutta Olle kaivaa oikeaa liivintaskuaan ja liikkeellä, jonka tulisi olla hyvin huomaamaton, pistää hän kokoonkäärityn paperipalan Ygbergin takin taskuun, ja tämä käsittää, sillä hän vastaa kiitollisella silmäyksellä.

Hän kohottaa lasinsa Sellénille ja on sitä mieltä, että voi sanoa, minkä hän jo toiselta puolen on sanonut, että Sellén on onnistunut. Taas toiselta puolen katsottuna, voi taas sanoa, että niin ei ole tapahtunut. Sellén ei ole täysin kehittynyt, hän tarvitsee vielä monta vuotta, sillä taide on pitkä, sen tiesi Ygberg itse, joka oli ehdottomasti epäonnistunut, ja jonka senvuoksi ei voitu epäillä mitenkään olevan kateellisen sille, joka jo oli niin tunnustettu kuin Sellén.

Esiinpistävä kateellisuus Ygbergin puheessa puhalsi esiin hattarapilven aurinkoiselle taivaalle, mutta vain hetkeksi, sillä kaikki tiesivät, että kateellisuuteen oli syynä pitkän, tyhjiinrauenneen elämän katkeruus!

Sitä iloisemmin tuntein ojensi hän suojelevasti vastapainetun kirjasen Falkille, joka hämmästyneenä näki Ulrika Eleonoran mustan kuvan piirteet kansilehdellä. Ygberg ilmotti suorittaneensa tilauksen päivälleen! Smith oli mitä suurimmalla tyyneydellä vastaanottanut Falkin hylkäyksen ja peruutuksen ja oli nyt aikeissa painattaa Falkin runot.

Kaasuliekit kadottivat Falkin silmissä valonsa ja hän vaipui syviin aatoksiin, sillä hänen sydämensä oli liian täysi purkautuakseen. Hänen runonsa painettaisiin ja Smith kustantaisi tuon kallisarvoisen työn. Siis ne sittenkin olivat jotain! Siinä oli hänelle kylliksi mietiskelemistä siksi illaksi.

Nopeasti kuluivat illan tunnit onnellisilta ja soitto vaikeni ja kaasuliekkejä alettiin sammuttaa; täytyi lähteä, mutta erota, se oli vielä liian aikaista, ja niin käveltiin pitkin satamalaitureita, keskusteltiin pitkästi ja puhuttiin filosofiaa, kunnes oltiin väsyksissä ja janoissaan, jolloin Lundell tarjoutui viemään seuran Marin luo, jossa voitaisiin saada olutta. Ja niin vaelsi seura Ladugårdslandetiin päin ja tuli kujaan, joka on lankkuaitaa vasten, joka taas antaa Ladugårdsgärdetiin rajoittavaa tupakkamaata vasten. Siinä he nyt seisoivat vanhan kaksikerroksisen kivitalon edessä, jonka pääty oli katuun päin. Portin yläpuolella irvisti kaksi muuriin upotettua hiekkakivestä tehtyä päätä, joiden korvat ja leuvat haihtuivat lehti- ja näkinkenkämuodostelmiin, ja niiden välissä oli miekka ja piilu. Se oli vanha telottajan asunto. Lundell, joka näytti tuntevan huoneiston, antoi merkin erääseen alakerran ikkunaan, jonka jälkeen rullakaihdin vedettiin ylös, ruutu avattiin ja naisen pää pisti esiin kysyen, oliko se Albert. Kun Lundell oli tunnustanut tämän "sotanimensä", avasi nainen portin päästäen seurueen sisään, jos nämä lupaisivat kulkea hiljaa, ja koska tämä lupaus annettiin ilman vaikeuksia, oli Punainen Huone pian sisällä ja esitettiin Marille tilaisuutta varten keksityillä nimillä.

Huone ei ollut iso; ennen se oli ollut keittiönä ja takka oli vielä jäljellä. Huonekaluina oli piironki, sellainen kuin tavallisesti on palvelustytöillä; sen päällä valkoisen musliiniverhon peittämä peili; peilin yläpuolella väritetty kivipiirros, kuvaava Vapahtajaa ristinpuussa; piirongilla oli pieniä posliiniesineitä, hajuvesipulloja, virsikirja ja sikarin pidike, ja se näytti peilineen ja molempine sytytettyine steariinikynttilöineen, muodostavan pienen kotialttarin. Ulosvedettävän sohvan päällä, jossa vuode vielä oli tekemättä, ratsasti seinällä Kaarle XV hevosen selässä, ja häntä ympäröitsi leikkauksia Isänmaasta, enimmäkseen kuvaten poliisivirkamiehiä, kaikkien Magdaleenojen vihollisia. Ikkunassa kitui fuksia, geraniumi ja myrtti -- Venuksen ylpeä puu köyhäinhuoneen kasvin vieressä! Ompelupöydällä oli valokuva-albumi. Ensimmäisellä lehdellä oli kuningas, toisella ja kolmannella isä ja äiti, köyhää maalaisväkeä, neljännellä ylioppilas -- viettelijä, viidennellä lapsi ja viimeisellä sulhanen -- käsityöläiskisälli. Se oli hänen tarinansa, samanlainen kuin useimpien muidenkin. Naulassa takan vieressä riippui upea puku, jossa oli paljon laskoksia, samettikappa, ja sulkahattu -- se oli keijukaisen hahmo, jossa hän meni pyydystelemään nuorukaisia. Entä hän itse! Korkeakasvuinen nelikolmattavuotias nainen, ulkomuodoltaan tavallinen. Joutilaisuus ja valvonta oli tehnyt hänen ihonsa kuultavan valkoiseksi, samanlaiseksi kuin rikkaitten, jotka eivät tee työtä, mutta hänen käsissään näkyi vielä nuoruuden vaivaloisten toimien jälkiä. Puettuna kauniiseen yöpukuun ja tukka hajallaan voi hän kylläkin käydä Magdaleenasta. Hänellä oli verrattain kaino esiintymistapa ja hän oli iloinen, kohtelias ja käytöksessään siivo.

Seurue jakautui ryhmiin, jatkoi keskeytyneitä puheluja ja alkoi uusia. Falk, joka nyt oli runoilija ja mielellään halusi löytää kaikesta jotain mieltäkiinnittävää, alotti sentimenttaalin keskustelun Marin kanssa, josta tämä paljon piti, koska häntä mairitteli se, että häntä ihmisiksi kohdeltiin. Tavallisuuden mukaan joutuivat he keskustelemaan siitä, miten Mari oli tälle uralleen joutunut. Ensimmäisestä viettelemisestään hän ei suuria välittänyt, "siitä ei ole mitään puhumista"; sitä synkemmin värein kuvaili hän palvelijattarenaolo-aikaansa, tuota orjanelämää, kun täytyy totella toimettoman rouvan päähänpistoja ja nurinaa, elämää loppumattomassa työnteossa. Ei, mieluummin sittenkin vapaus!

-- No, mutta kun kerran olette kyllästynyt tähän elämään?

-- Silloin menen naimisiin Vestergrenin kanssa!

-- Ja hän ottaa teidät?

-- Sinä päivänä hän oikein riemastuu, ja sitäpaitsi panen minä pystyyn pienen kaupan säästöpankkirahoillani. Mutta tätä on niin moni ennenkin kysellyt. -- Onko sinulla sikareja?

-- On, kyllä on! Kas tuossa! Mutta saanko minä nyt puhua tästä asiasta!

Falk otti hänen albuminsa ja avasi esille ylioppilaan -- Mefistofelesta esittää aina joku ylioppilas, tuhman näköinen, valkoisessa kaulaliinassa ja ylioppilaslakki polvella.

-- Kuka tämä on?

-- Se, se oli kiltti mies!

-- Viettelijäkö? Niinkö?

-- Vaiti sinä; se oli minun syyni yhtä paljon kuin hänenkin ja niin se on aina, kultaseni; siinä on molemmilla syytä! Tuossa näet lapseni! Hänet korjasi Herra, ja se olikin parasta se. Mutta puhutaan nyt jostain muusta! -- Mikä epeli tuo on, jonka Albert on tänne nyt tuonut, tuo, joka istuu takassa tuon pitkän vieressä, joka ylettyy aina savupiippuun asti?

Olle, jota puhe koski, tunsi itsensä aivan kainoksi siitä mairittelevasta huomiosta, jota persoonansa oli herättänyt, ja hän korjasi käherrettyä tukkaansa, joka oli alkanut monien juomauhrien jälkeen suoristua.

-- Se on komministeri Månsson, sanoi Lundell.

-- Hyi helkkari, onko se pappi? Sen saatoin arvatakin hänen ovelista silmistään. Tietäkää, että täällä oli menneellä viikolla muuan pappi. -- Tules tänne, Masse, että saan katsoa sinua!

Olle kapusi alas liedeltä, jossa oli istunut ja jauhanut Kantin kategoorista imperatiivia Ygbergin kanssa. Hän oli niin tottumaton siihen, että naiset häneen kiinnittivät huomiotaan, että heti tunsi itsensä nuoremmaksi, ja notkuvasti käyden läheni hän kaunotarta, jota jo oli tarkastellut toisella silmällään ja huomannut hänet viehättäväksi. Hän punoi viiksiään niin paljon kuin mahdollista ja kysyi hyvin teeskennellyllä äänellä, samalla kun uskalsi tehdä kumarruksen, joka ei ollut tanssisalissa opittu:

-- Näytänkö minä neidin mielestä papilta?

-- Et, sillä huomaan nyt, että sinulla on viikset. Sinulla on liian siistit vaatteet ollaksesi käsityöläinen -- saanko katsoa kättäsi -- oo, sinähän olet seppä!

Olle loukkaantui syvästi.

-- Olenko minä niin ruma, neiti hyvä? sanoi Olle liikuttavalla äänellä.

Mari katsoi häntä hetken.

-- Olet sinä koko lailla ruma! Mutta näytät kunnolliselta!

-- Oi, neiti hyvä, jospa tietäisitte, miten te sydäntäni haavotatte. Ei koskaan ole ollut naista, joka olisi pitänyt minusta; olen nähnyt useita, jotka ovat olleet onnellisia ja olleet rumempia kuin minä, mutta nainen on sellainen kirottu arvotus, jota ei kukaan voi selittää, ja siksi minä häntä halveksin!

-- Se on hyvä, Olle, kuului ääni savupiipusta, jossa Ygbergin pää sijaitsi. Se on hyvä!

Olle tahtoi mennä takaisin liedelle, mutta oli nyt kosketellut aihetta, joka huvitti Maria siksi paljon, ettei tämä tahtonut sitä katkaista, ja näpäyttänyt kieltä, jonka äänen Mari tunsi. Hän istuutui Ollen viereen ja he syventyivät kohta laajaan vakavaan keskusteluun -- naisesta ja rakkaudesta.