Part 6

Kuollut ruumis selässäni ja paljasjaloin kuten hänkin, jotten saisi vähintäkään kolinaa aikaan, avasin minä nyt oven sekä hiivin pitkin käytävää, joka vei vanhempien sänkykamariin. Tämän huoneen ovi oli käytävän toisessa päässä. Jokaisella askeleella pysähdyin minä vapisevin polvin kuunnellakseni talossa vallitsevaa yöllistä hiljaisuutta, mutta minä en sitä käsittänyt, sillä sydämeni löi niin kovasti. Viipyi kauan. Kaikki oli hiljaa. Mutta kun vihdoin saavuin tuon kauhean oven luo, joka johti vanhusten huoneeseen minkä läpi minun tuli kulkea — Alberte oli tullessaan minun luokseni jättänyt sen raolleen helpottaakseen paluumatkaansa — ja kun kuulin molempien vanhusraukkojen pitkät ja tasaiset hengähdykset, kun he luottavaisesti nukkuivat, niin silloin en enää uskaltanut kauemmas... En uskaltanut astua kynnyksen yli, joka ammotti pimeässä mustana minua vastaan. Minä miltei paeten palasin taakkoineni. Minä palasin huoneeseeni, samalta kuin yhä suurempi kauhu valtasi minut, asetin Alberten kuolleen ruumiin uudelleen sohvalle ja alotin uudelleen, kyykistyneenä polvilleni hänen viereensä, änkyttää ja vaikeroida: »Mitä minun pitää tehdä?... Mitä minusta tulee?» Nyt alkoivat sielunvoimani uupua — nyt pälkähti mieleeni mieletön ja julma ajatus heittää tuon kauniin tytön ruumis akkunasta ulos, _hänen_ kuollut ruumiinsa, hänen, joka kuusi kuukautta oli ollut rakastajattareni! Niin halveksikaa minua! Avasin akkunan, vedin verhon sivulle — verhon jonka Te tuossa näette, ja katselin alas siihen pimeään syvyyteen, jonka pohjalla katu oli. Oli tavattoman pimeä sinä yönä, niin etten voinut erottaa edes katukivitystä: »Luullaan, että se on itsemurha», ajattelin minä ja otin Alberten syliini ja kohotin hänet ylös. Mutta äkkiä pilkahti hitunen tervettä järkeä minun hulluihin aivoihini. »Mistä hän on heittäytynyt alas, mistä hän on kuolettavalla tavalla hypännyt alas, jos hänet huomenna löydetään akkunani alla?» kysyin itsekseni. Minusta näytti mahdottomalta se, mitä ajattelin tehdä. Menin ja suljin akkunan ja se kitisi saranoillaan. Vedin verhon taasen akkunan eteen. Olin enemmän kuollut kuin elävä kauhistuneena siitä kolinasta, jonka minä sain aikaan. Mihin tahansa minä asetinkaan, mihin minä heitinkään tuon kuolleen ruumiin, joka minua sanattomana syytti: rapuille, käytävään tai akkunasta ulos, niin olisi se ollut sama kuin häväistä sitä ilman mitään hyötyä. Ruumiin tarkastus tulisi kuitenkin ilmituontaan kaikki. Äidin silmäys, joka johdettaisiin niin julmalla tavalla oikealle tolalle, näkisi ja ymmärtäisi kaikki, jonka lääkäri tai tuomari mahdollisesti koettaisivat salata... Tunteeni olivat tällä hetkellä sietämättömiä ja kun minä näin aseitteni kiiltävän huoneeni seinällä, pälkähti mieleeni ajatus — pelkuruudessani, _turmeltuneessa_ sieluntilassani (muuan keisarin sanontatavoista, joita minä sittemmin olen oppinut ymmärtämään) — pistoolinkuulalla lopettaa kaikki. Mutta — Te ymmärrätte! Tahdon olla vilpitön: minä olin 17-vuotias ja minä rakastin miekkaani. Suvun vanhan tavan mukaan ja omasta halustani olin valinnut sotilasuran. En koskaan ollut ollut tulessa ja tämä oli minun sisin toivomukseni. Minulla oli sotilaan kunnianhimo. Rykmentissä me laskimme leikkiä Wertheristä — tuosta aikakauden romaanisankarista. Me upseerit säälimme häntä! Ajatus, joka esti minua tekemästä itsemurhaa, jotta sen kautta pääsisin tuosta minua yhä edelleen kahlehtivasta vastenmielisestä pelontunteesta, johti minut toisiin mietteisiin, jotka näyttivät tarjoavan minulle täydellisen pelastuksen siitä ahdinkotilasta, jossa minä tuskailin. »Jospa menisin everstin luo!» ajattelin minä. Eversti — hänhän on sotilaan holhooja... Ja silmänräpäyksessä minä pukeuduin, kuten pukeudutaan kenraaliharjoitukseen. Sotilaalle ominaisella vaistolla otin minä pistoolit mukaani. Kuka tiesi, mitä voisi tapahtua. Viimeisen kerran suutelin minä kuollutta Albertea sellaisilla tunteilla, joita 17-vuotias omaa — siinä iässä ollaan tuntehikas — Albertea, joka kuuden kuukauden aikana oli mitä hurmaavimmalla tavalla syleillyt ja hyväillyt minua, suutelin hänen mykistynyttä suutaan, joka aina oli vaiennut. Varpaisillani hiivin minä rappuja alas ja ulos huoneesta jättäen kuoleman jälkeeni. Läähättäen kuten pakoretkellä oleva mies käytin minä kokonaisen tunnin — se tuntui minusta tunnilta — saadakseni kääntymään suuren avaimen mahdottoman suuressa lukossa ja avatakseni kadulle johtavan portin. Ja sittenkuin taasen olin sulkenut sen varkaanmoisella varovaisuudella, juoksin minä vinhaa vauhtia everstini luo.

Minä soitin, ikäänkuin tuli olisi ollut irti. Minä melusin, ikäänkuin torvenpuhaltaja, ikäänkuin vihollinen olisi ollut riistämäisillään rykmentinlipun! Minä työnsin syrjään kaikki tieltäni, vieläpä päivystävän upseerinkin, joka tahtoi estää minua tunkeutumasta tähän aikaan yötä everstin huoneeseen. Kun eversti vihdoinkin oli herännyt aikaansaamastani melusta, kerroin minä hänelle kaikki. Minä tein hänelle synnintunnustuksen yhteen hengenvetoon ja viimeiseen tapahtumaan asti, äkkiä ja ajattelematta, siltä silmänräpäykset olivat kalliita — Ja niin pyysin häntä auttamaan minua.

Hän oli miesten mies, everstimme! Hän oivalsi heti sen kamalan, vieläpä helvetillisen aseman, johon olin joutunut ja hänen tuli sääli nuorinta lapsistaan, kuten hän minua nimitti. Luulen tässä tilaisuudessa olleenikin sellaisessa asemassa, joka hyvinkin voi herättää säälintunteita. Hän kirosi oikeaan ranskalaiseen tapaan ja sanoi minulle, että minun ensi työkseni oli heti lähdettävä kaupungista. Hän huolehtisi muusta — kävisi onnettomien vanhempien luona, niin pian kuin olin lähtenyt... Mutta minun oli kiirehdittävä matkalle, noustava kyytivaunuun, joka kymmenen minuutin kuluttua vaihtaisi hevosia Postiravintolan luona ja matkustettava kaupunkiin, jonka hän mainitsi. Siellä saisin kirjeen häneltä... Hän antoi minulle rahoja, sillä olin unohtanut ottaa ne mukaani, ja painoi sydämellisen suutelon harmailla viiksillään poskilleni. Kymmenen minuuttia tämän keskustelun jälkeen kiipesinkin minä kyytivaunun katolle — ei ollut mitään muuta paikkaa. Se kulki samaa tietä, jota me nyt matkustamme. Täyttä laukkaa kuljettiin ohi akkunan — Te ymmärrätte kenties, minkälaisin silmäyksin minä katselin sinne ylös — tuon haudanhiljaisen huoneen akkunan ohi, jonne otin jättänyt Alberten kuolleena. Se oli valaistu aivan samoin kuin se on nyt tänä yönä».

Varakreivi de Brassard vaikeni. Hänen täyteliäs äänensä sointui vähän särkyneeltä. En ajatellut enää pilan laskemista — Mutta hiljaisuus ei tullut pitkälliseksi.

»Ja sitten?» kysyin minä.

»Sitten — sitten», vastasi hän, »ei ole mitään sitten. Se juuri on kauan aikaa hurjasti kiusannut uteliaisuuttani. Minä noudatin sokeasti everstin käskyjä ja odotin kärsimättömästi kirjettä sekä ilmoitusta siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä oli tapahtunut matkani jälkeen. Odotin noin kuukauden ajan, mutta mitään kirjettä en tämän kuukauden kuluessa saanut everstiltäni, sillä hän ei mielellään kirjoittanut muulla kuin miekallaan vihollisen kasvoihin, vaan sain sen sijaan käskyn muuttaa toiseen armeijakuntaan. Sain käskyn liittyä 35:nteen rykmenttiin, joka heti lähtisi taisteluun. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa piti minun olla uudessa paikassani.

Tavattoman kirjavat toimet sotaretken aikana — etenkin kun ollaan ensimäisellä sotaretkellä — taistelut, joihin otin osaa, vaivat, joita sain kokea, rakkaudenseikkailut, joihin jouduin tämän kertomani seikkailun jälkeen, kaikki tämä aiheutti, että minä unohdin kirjoittaa everstille, ja kaikki se veti ajatukseni pois Alberte-historian kiusallisesta muistosta, kuitenkaan koskaan sitä häivyttämättä mielestäni. Olen säilyttänyt tämän muiston kuin kuulan, jota ei voida ottaa pois... Sanoin itsekseni, että ennemmin tai myöhemmin tapaisin everstin ja saisin lopuksi selvän siitä, mitä halusin tietää. Mutta kuolema kohtasi häntä rykmenttinsä etunenässä Leipzigin luona... Kuukautta aikasemmin oli Louis de Meung myöskin kaatunut... Tämähän on hyvin surkuteltavaa», lisäsi kapteeni de Brassard, »mutta kaikki hiljenee voimakkaimmassakin sielussa» — ehkäpä juuri sen takia, että se on niin voimakas. Uteliaisuus, tuo kuluttava halu saada tietää, mitä oli tapahtunut lähtöni jälkeen, ei saattanut minua enää lopulta levottomaksi. Ulkonäöltäni muuttuneena olisin minä jo monta vuotta sitten voinut aivan hyvin palata tuohon pieneen kaupunkiin, ilman että minua olisi tunnettu, ja minä olisin silloin ainakin voinut ottaa selville, mitä oli tullut tietoon ja tunnetuksi minun surullisesta seikkailustani. Mutta jokin, joka ei ainakaan anna arvoa yleiselle mielipiteelle, sillä sille minä olen koko elämäni ajan sanonut »hyvää päivää, kirvesvartta» — jokin, joka pikemmin muistutti sitä pelkoa jota enää haluaisi kokea toista kertaa, on kuitenkin estänyt minua tekemästä sitä».

Hän vaikeni uudelleen, tämä keikari, joka ilman vähintäkään keikarimaisuutta oli kertonut samalla kertaa niin surullisen ja niin todellisen historian. Minä vaivuin unelmoimaan hänen kertomuksensa vaikutuksesta. Minä ymmärsin, että tässä niin hurjassa varakreivi de Brassardissa, joka ei ainoastaan ollut kermana keikonen ja uskalikkojen joukossa, vaan oli niitten joukossa ylpeimpiä ja punaisimmalta loistavia unikukkia — tässä Bordeaux-viinin juojassa englantilaiseen tapaan — että hänessä piili syvempiaatteinen ihminen ja että hän oli toisenlainen, kuin miltä hän näytti. Minä muistin, mitä hän kertomaksensa alussa maininnut _mustasta tahrasta_, joka läpi hänen elämänsä ajan oli turmellut hänen huonommat huvituksensa. — Hän ihmetytti minua edelleen, kun hän tarttuen kovasti käsivarteeni äkkiä huudahti:

»Katsokaa — katsokaa akkunaverhoa!» Tätä ikkunaverhoa vasten kuvastui ja katosi norjan naisvartalon varjokuva.

»Alberten hahmo!» sanoi kapteeni de Brassard. »Sattuma on niin leikillinen tänä iltana», lisäsi hän katkerasti.

Punaiselta loistava nelikulmainen akkunaverho oli taasen tyhjä — — —

Mutta vaununtekijä, joka oli varakreivin kertoessa korjannut pyöränmutteria, oli nyt lopettanut työnsä. Kyytihevoset olivat valjaissa, hypähtelivät ja tömistivät levottomasti kavioillaan tannerta. Astrakaanilakki korvallisellaan ja matkustajaluettelo hampaitten välissä tarttui kyytimies ohjaksiin ja hyppäsi ylös istuimelleen, ja niin pian kuin hän oli istuutunut paikalleen kyytivaunun katolla, huusi hän yössä kaikuvalla kirkkaalla äänellään: »Matkaani» ja antoi siten lähtömerkin.

Ja me ajoimme pois sekä olimme pian kulkeneet ohi tuon salaperäisen akkunan. Minä näen sen yhä edelleen unissani — tuon punaverholsen akkunan.

LOPPU.