Part 6

Ne markkinat, joissa minä olin mukana, pidettiin syksyllä Kampin torilla. Siellä oli paljo hevosia koolla: nuoria, terveitä hevosia, joita oli suoraan maalta tuotu: vanhoja, ikäkulu hevosia, jotka jo kauan olivat kierrelleet toisen hevoshuijarin käsistä toisen käsiin; oli hevosia, jotka olivat pilaantuneet pika-ajuri- taikka raitiotie-hevosina; oli lihavia, virkkuja hevosia, jotka pitivät päätään pystössä ja reippaasti viskasivat siromuotoiset etujalkansa korkealle, kun ajaja antoi niiden näyttää juoksutaitoaan; oli hevosia, joiden katse oli raukea ja alahuuli lerpallaan, korvat taappäin taipuneet ja kylkiluut nahkan läpi näkyvissä; hevosia ilottomia ja toivottomia, surullisia toisten nähdä, jotka, kuten minä, vielä olivat nuoria ja voimakkaita, mutta jotka siitä satunnaisten vahinkojen vuoksi olivat toisen luokan hevosten joukkoon joutuneet ja jotka eivät tienneet, eikö nekin ennen pitkää olisi samassa surkeassa asemassa kuin nuo mainitut.

Siellä tarjoiltiin ja tingittiin ehtimiseen. Jos hevosen sallittaisiin lausua mielipiteensä, niin tahtosinpa väittää että _hevosmarkkinoilla lausutaan useampia valheita, ja tehdään enemmän petoksia, kuin mitä rehellinen ihminen kernaasti voisi uskoa_. Seisoin samassa joukossa muutamain muiden hevosten kanssa, jotka olivat voimakkaan ja vankan näköiset ja moni mies kävi meitä katsomassa; mutta minusta he aina kääntyivät pois, heti kun olivat huomanneet vian polvissani, vaikka myöjäni vannoi ja vakuutti, että olin ainoastaan tallissa luiskahtanut ja langennut.

Aina kun joku minua lähemmin tutki, katsoi hän ensiksi suuhuni, sitten silmiäni, sitten tunnusteli hän jalkojani ja kupeitani ja koetti sen jälkeen käyntiäni. Oli merkillistä huomata, miten eri tavalla he sen tekivät. Muutamat raastoivat ja nykkivät kovakouraisesti ja huolettomasti, kuin jos olisin ollut mikäkin puukappale, toiset hivelivät kädellään pehmeästi ruumistani taputellen silloin tällöin, ikäänkuin jos olisivat tahtoneet sanoa: "sinun suostumuksellasi". Saatoin siten varsin hyvin arvostella ostajia siitä tavasta, miten he minua kohtaan käyttäytyivät.

Heidän joukossaan oli erittäinkin yksi, jonka olisin suonut ostaneen minut, sillä jo kohta alkujaan aavistelin, että hän tulisi minua hyvin pitelemään. Hän oli pienenläntä, solakka, sukkelaliikkeinen mies; hänen käytöksestään huomasin kohta, että hän oli tottunut hevosia pitelemään. Hänen äänensä oli lempeä ja hänen harmajissa silmissään oli ystävällinen ja lauhkea katse. Kuulostanee omituiselta, kun sen sanon, vaan totta se on, että hänen hajunsakin jo minua miellytti; _ei oluen eikä tupakan kitkerää katkua hänestä lehahtanut_, vaan puhdas heinän tuoksu, aivan kuin hän juuri olisi laskeutunut tallin yliseltä. Hän tarjosi minusta kolmesataa markkaa, vaan kun ei se riittänyt, meni hän tiehensä. Katselin kauan hänen jälkiään. Vaan kun hän oli mennyt, tuli luokseni kovaääninen mies, ankaran ja ilkeän näköinen. Rupesin jo pelkäämään, että hän ostaisi minut, vaan hän kulki edelleen. Pari muuta miestä tuli vielä minua katsomaan, vaan kauppaa ei syntynyt. Silloin palasi tuo ankaran ja ilkeän näköinen mies takasin ja tarjosi kolmesataa. Alkoi kiivas kaupustelu; myöjäni oli ruvennut pelkäämään, ettei hän saisikaan minusta sitä summaa, jota oli aikonut ja oli epäröivän näköinen. Samassa saapui siihen kumminkin taas tuo harmaasilmäinen mies. En voinut olla ojentamatta päätäni hänen puoleensa. Hän siveli ystävällisesti turpaani.

"No, pokuni", virkkoi hän, "etkö luule, että me toisillemme sovittaisiin?"

En voinut muuta kuin hirnahtaa vastaukseksi.

"Annan siitä 325 markkaa", jatkoi mies kääntyen myöjän puoleen.

"Sanokaa 350, -- hevonen on teidän".

"Kolmesataa kolmekymmentä viisi, en penniäkään enempää. Otatteko vai ettekö?"

"No olkoon menneeksi", virkkoi myöjä. "Ja sen saatte kokea, että huonoa kauppaa ette ole tehneet".

Oli jo iltahämärä käsissä, kun uusi omistajani talutti minua monia katuja pitkin, torien ja vilkkaiden liikepaikkain ohi. Muutaman ajuriaseman ohi kuljettaessa huudahti eräs ajuri taluttajalleni:

"Kas Pehkosta; oletko saanut hyvän hevosen?"

"Luulenpa saaneeni".

"Onneksesi olkoon".

"Kiitos vain". Vielä kappaleen talutti isäntäni minua, kunnes erään syrjäkadun varrella vei minut portista sisään pihalle. Portailla seisoi nuori vaimo ja pari lasta, poika ja tyttö, ja nämä tervehtivät iloisina tulijaa.

"Kusti, mene avaamaan tallin ovea, minä tuon sinne kohta lyhdyn".

Talliin päästyä ja sinne valoa tuotua seisoivat kaikki ympärilläni tarkastellen minua.

"Onko se siivo hevonen, isä?" kysyi pikku Miia.

"On tyttöni, siivo se on, ei pure eikä potki. Tule taputtamaan sitä".

Kohta taputtikin pieni käsi minun kaulaani. Se tuntui niin pehmeältä ja hyvältä.

"Ja nyt laitan sille apetta, eikö niin, sillaikaa kun sinä suit sen", virkkoi poika isälleen.

"Se on oikea tuuma. Pane hyvästi jauhoja joukkoon".

Talli, johon minut vietiin, oli mukava ja puhdas ja hyvän iltaruoan sain siellä eteeni. Sen syötyäni paneusin tyytyväisenä levolle tuoreille heinille ja toivoin kaikkea hyvää tulevaisuudelta.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Hyvän ajurin luona.

Kuten mainittu, oli uusi isäntäni nimeltään Pehkonen. Hänen vaimonsa Hanna oli niin hyvä puoliso kuin suinkin saattoi ajatella. Hänellä oli pieni, pyöreähkö vartalo, tumma, kiiltävä tukka, ruskeat silmät ja kaunis, hymyilevä suu. Poika Kusti oli reipas, terve ja siivonnäköinen poika ja tyttö, Miia, sievä kahdeksanvuotias, oli äitinsä kuva. Erittäin sopusointuinen suhde vallitsi heidän välillään, enpä luule ennen enkä jälkeen nähneeni sen onnellisempaa perhettä. Pehkonen itse oli pika-ajuri. Hänellä oli paitse minua toinen hevonen, suuri, valkoinen, romuluinen hevonen, nyt jo jotenkin vanha, vaan siltä vielä varsin komean näköinen. Se kantoi päätään pystössä ja esiintyi arvokkaasti, -- saattoi nähdä, että se oli jaloa rotua. Se kertoi olleensa aikoinaan sotahevonen, oli ollut mukana Turkin sodassa erään suomalaisen ajutantin hevosena ja tämä oli sitten moniaita vuosia sodan päätyttyä ystävyyden kaupalla luovuttanut hevosen Pehkoselle, joka aliupseerina oli ollut mukana sodassa, vaan sittemmin antautunut ajurin ammattiin. Hevosta kutsuttiin vanhoilta sotamuistoilta "Kenraaliksi".

Seuraavana aamuna minut vielä tarkoin suittiin ja pestiin ja talon naiset kävivät vielä päivänvalossa minua ihailemassa, sekä syöttivät mulle leipää ja sokuria. Minulle tuo kunnianosoitus teki niin hyvää, että luulin melkein olevani vielä entinen, uhkea "Pulska Musta", jota kaikki ihailivat ja hyväilivät ja ystävällisesti puhuttelivat. Minä vuorostani koetin myöskin olla siivo ja ystävällinen. Emäntä sanoi, että minä olisin ollut aivan liian komea tavalliseksi ajurihevoseksi, elleivät polveni olisi olleet vahingoittuneet.

"Onpa vaikea käsittää, miten se noin polvensa on loukannut ja missä vika on ollut, sillä hevosessa ei voi vikaa olla, varmempaa ja kevyempää kulkua en ole monasti nähnyt", virkkoi ajuri itse. "Minkähän me sille nimeksi annamme? Myöjä lausui muistaakseni, että sitä ennen oli kutsuttu 'Pulskaksi Mustaksi'."

"Pitäköön nimensä edelleenkin, sopiihan se", lausui emäntä. Ja niin sain pitää vanhan nimeni, ja se tuntui sitä hauskemmalta ja kodikkaammalta.

"Kenraali" oli ajossa koko aamupäivän. Kusti antoi mulle, koulusta palattuaan, päivällisen aikaan ruokaa ja vettä. Iltapäivällä valjasti ajuri minut nelipyöräin eteen; hän tarkasteli hyvin huolellisesti, että silat ja mäkivyöt hyvin sopivat. Ja kun kaikki oli reilassa, ajettiin lähimmälle ajurinasemalle. Toiset ajurit tulivat nyt minua tarkastelemaan ja he laskettelivat arvostelujaan, jotka eivät suinkaan olleet lempeitä.

"Sopii hyvin hautajaissaatossa käytettäväksi", sanoi yksi.

"Liian hieno", tuumi toinen, puistellen päätään. "Saadaanpa nähdä, niin Pehkonen ennen pitkää keksii siinä jonkun pahan vian".

"Luulenpa siihen aikaa kuluvan, kuluvan siksi kunnes hevonen keksii vian ajajassa", arveli isäntäni ilosesti ja varmasti.

Ensi viikkoni ollessani ajurihevosena oli sangen rasittava, vaan pian huomasin, että saatoin täydellisesti luottaa ajajaani, ja se helpotti työtäni. Pehkonen ajoi taiten ja ymmärryksellä, ja _osotti yhtä suurta huolenpitoa minua kuin itseäänkin kohtaan_. Hän älysi kohta, että minä kernaasti tein tehtäväni eikä hän kertaakaan minua ruoskalla kiirehtinyt, lepposasti vain löi suitsiperillä selkääni, kun tahtoi vauhtia lisätä, mutta tuon hänen tahtonsa tunsin tavallisesti jo hänen tavastaan pidellä suitsia ja kulin sen mukaan.

Ennen pitkää ymmärsimme isäntäni ja minä toisemme niin hyvin, kuin hevonen ja ajaja voivat ymmärtää toisiaan. Tallissa järjesti hän kaikki mahdolliset seikat minun mukavuudekseni. Pilttuut olivat vanhanaikaiset, sillat isosti taappäin kaltevat, joka on sopimatonta, koska hevonen siten turhanpäiten tulee rasittumaan pilttuussa seisoessaankin, mutta ne olivat tilavat ja öisin pantiin puomi pilttuun eteen, päitset päästettiin irti, joten sai kääntyä miten päin tahtoi. Pehkonen piti meitä aina puhtaina ja antoi meille riittävästi ja hyvää ravintoa, vaihdellen sitä niin paljo kuin voi. Hän piti huolta, että meillä _aina oli edessämme raikasta vettä, joten saimme juoda, milloin janotti_, On ihmisiä, jotka väittävät, että hevonen ei tarvitse juoda milloin se tahtoo, mutta minä tiedän, että jos me saamme juotavaa milloin haluamme, juomme ainoastaan vähän kerrassaan, ja siitä meillä on enemmän hyötyä, kuin että meille annetaan korvollinen kerrassaan, kun olemme niin kauan saaneet olla ilman vettä, että janomme on käynyt vallan sietämättömäksi. Toiset ajajat syöttävät meille kauroja ja silppuja kuiviltaan ja jos silloin me lisäksi olemme hyvin hikiset, kun vihdoinkin saamme vettä, juomme liian paljo, ja se on hyvin vahingollista, varsinkin jos vesi on hyvin kylmää. Mutta parasta Pehkosen luona oli kumminkin se, että _saimme pitää sunnuntain lepopäivänä_, jolloin ainoastaan poikkeustapauksissa oltiin työssä. Parempaa ihmistä tuskin lienen tuntenut, kuin uusi isäntämme oli. Aina oli hän iloinen ja ystävällinen, aina valmis puolustamaan sitä, mikä oli hyvää ja oikeaa, ja niin hyvänluontoinen hän oli, että oli vaikea joutua hänen kanssaan riitaan. Hän päinvastoin sai usein rauhan rakennetuksi kun, kuten väliin sattui, ajurien kesken odotuspaikoilla syntyi riita.

Kuten mainitsin, ei sunnuntaityö tullut kysymykseen muuta kuin poikkeustiloissa. Kerron erään sellaisen tapauksen. Muuanna sunnuntaiaamuna pesi Pehkonen minua parhaillaan pihalla, kun hänen vaimonsa tuli ulos ja näytti haluavan sanoa jotakin.

"No, mitä nyt, Hanna?" kysyi mies.

"Kas, asianlaita on semmoista, että Liina, muistathan, hän, joka palvelee katurakennuksessa ja aina on niin ystävällinen lapsiamme kohtaan, äsken kävi luonani ja kertoi, että hänen äitinsä, joka asuu Helsingin pitäjässä, matkaa lähes kaksi peninkulmaa, on hyvin sairaana ja tytön tekisi mieli tänään käydä häntä tervehtimässä. Siksi hän kysyi, mahtaisitko sinä lähteä kyytiin sinne, lupasi hän maksaakin..."

"Maksun vuoksi en lähde, mutta mietitään asiaa. Nyt on sunnuntai ja hevoset ovat väsyneitä, samoin olen itsekin, se se mietityttää".

"Ikävätähän se minustakin olisi, jos sinä näin sunnuntaiksi lähtisit kotoa pois, mutta pitäisihän toisakseen auttaa pulassa sellaista, joka aina on avulias meitä kohtaan. Ajatellappa, että joku meidän vanhuksista olisi sairaana, -- ei se ainakaan olisi sapatinrikos, jos lähtisitkin kyytiin".

"Puhutpa kuin pappi, Hannaseni; voithan siis käydä sanomassa Liinalle, että kello 10:ltä voin lähteä. Mutta etköhän samalla kävisi pyytämässä tuolta naapuritalosta lainaan heidän keveitä kärryjään, se _olisi hevoselle niin paljo heveämpää_, kuin vetää näitä raskaita nelipyöriä".

Hanna palasi kohta, toi kiitokset Liinalta ja kärryt hän myös oli saanut lainata.

"Hyvä on", sanoi Pehkonen, "pistä nyt hiukan voitaleipää laukkuun mulle, tulen kotiin niin aikusin iltapäivällä kuin ehdin".

"Kyllä minä pidän päivällisruoan lämminnä kunnes tulet, vaikka menisi myöhäsempäänkin".

Kymmenen tienoissa lähdettiin ajamaan, minä olin kärryjä vetämässä, jotka tuntuivat äärettömän kepeiltä nelipyöriin verraten. Oli kaunis toukokuun päivä, kaupungin ulkopuolella tuntui ilma kepeältä, heinä haiskahti tuoreelta, tie oli tasanen ja pehmyt, joten minä siinä ajettaessa muistoissani nautin kuluneita, onnellisia maaseutupäiviäni.

Liinan äiti asui pienessä torpassa, joka punaseksi maalattuna ja sievän näköisenä oli metsän rinnassa. Viereisessä haassa kulki kaksi lehmää laitumella. Tytön veli kysyi, saisiko hän panna hevosen navettarakennukseen, vaan isäntäni pyysi sen sijaan, että minä saisin kulkea irrallani haassa, hän vakuutti, etten pelottaisi enkä häiritseisi lehmiä. Siihen suostuttiin heti, minut riisuttiin irti ja pääsin vapaana juoksemaan mättäikössä. Sekös tuntui ihanalta! Aluksi en tiennyt mihin ryhtyisin, vihantaa nurmeako syömään vaiko piehtaroimaan kentällä vaiko vapaana karauttelemaan haan päästä toiseen. Koettelin kohta ne kaikki konstit ja olin mieleltäni iloinen. Isäntääni kutsuttiin sisälle, vaan hän jäi mieluummin luokseni hakaan. Istui siellä puun juurelle, pureskeli eväitään, lauleli ja vihelteli, kuunteli lintujen laulua ja käveli pienen haan läpi porisevan puron luo, jossa hän poimi kevään ensi kukkasia viedäkseen kotiinsa Miialleen. Aika kului nopeasti, -- minä en ollut näin vapaana ollutkaan lähemmäs vuoteen.

Hyvissä ajoin iltapäivällä tulimme kotiin ja minä kuulin isännän kertovan vaimolleen, ettei hänen sunnuntainsa ollut ensinkään mennyt pilaan, sillä virkistävää oli hengittää luonnon ilmaa ja kuunnella lintujen laulua. "Ja Musta se oli iloinen kuin varsa", lisäsi hän.

Jonkun ajan perästä kuulin, että Liinan käynti oli niin virkistävästi vaikuttanut hänen äitiinsä, että hän siitään rupesi kostumaan ja aivan parani.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Kuoli toimipaikalleen.

Pehkonen oli eräänä päivänä "Kenraalilla" vienyt muutamia matkustajia asemalle. Kun hän sieltä palasi, ajoi muuan juopunut panimokuski suurta, raskasta vaunuaan vastaan; hän heilutti myötään ruoskaa ja hänen hevosensa paransi vauhtia, kunnes se pillastuneena, silmittömänä ja hurjana hyökkäsi eteenpäin. Isäntä ei ehtinyt ohjata "Kenraalia" syrjään, olutvankkurit jysähtivät nelipyöriä vastaan, rattaat särkyivät ja aisat taittuivat ja katkenneen aisan pää tunkeutui "Kenraalin" kupeeseen. Kuinka Pehkonen pääsi hengissä pelastumaan, sitä ei hän käsittänyt itsekään; kaikkien saapuvilla olevain mielestä se oli varsinainen ihme. Ainoastaan muutamia mustelmia jäi häneen merkiksi. Mutta "Kenraali" paran laita oli pahempi. Vaivalla saatiin se nostetuksi jaloilleen ja silloin näkyi verta tirskuvan sen lavasta ja kupeesta; hiljalleen ja varovasti taluttamalla sai isäntä sen viedyksi kotiin. Helposti saatiin todistetuksi, että panimorenki oli ollut humalassa ja syynä tapaturmaan ja sakkoja hän siitä sai; panimo sai maksaa isännällemme vahingonkorvausta, mutta ei kukaan maksanut "Kenraali" raukalle sen kivusta eikä tuskasta.

Eläinlääkäri ja isäntä tekivät minkä voivat huojentaakseen sen kärsimyksiä. Ajopelit olivat perinpohjin korjautettavat ja sillävälin sain minäkin levätä, kun ei ollut tilaisuutta työhön. Kun me sitten taas tapaturman jälkeen ensi kerta oltiin ajuriasemalla, tuli muuan Pehkosen tovereista kysymään miten "Kenraalin" laita oli.

"Tuskin vain se siitä paranee", vastasi Pehkonen, "ainakaan se ei entiselleen kostu eikä tule kelpaamaan ajurihevoseksi. Soisinpa että kaikki tuollaiset juopporentut pidettäisiin sairashuoneessa eikä laskettaisi heitä turmelemaan ihmisiä eikä eläimiä. Jospa tyytyisivät taittamaan _omia_ jalkojaan ja särkemään _omia_ vaunujaan ja turmelemaan _omia_ hevosiaan, -- se saisi olla heidän oma surullinen asiansa, mutta tavallisesti joutuu siinä syytön kärsimään. Ja sitten ne puhuvat vahingonkorvauksesta! Kaunista korvausta, -- kuka korvaa kaiken tämän ajanhukan ja harmin, kuka korvaa niin hyvän, kelpo hevosen, joka jo oli muuttunut hyväksi ystäväksi! Jos voisin toivoa jonkun paheen ennen muita haudattavaksi syvimpään kuolemaan, niin toivoisinpa juoppouspaheen sinne".

"So, so Pehkonen", virkkoi eräs toinen ajuri, johon kalikka koski, "johan sinä rupeat kovin ankaraksi".

"Niin, mikset luovu sinäkin tuosta turmiollisesta tavasta? Oletpa liian kunnon mies ollaksesi tuon tavan orja".

"Onhan siinä ainakin vähän perää, mitä puhut. Olen pari kolme kertaa itsekin päättänyt heittää viinan pois, mutta se on kovin ikävää ja vaikeaa".

"Sitä olen itsekin kokenut", selitti Pehkonen, "ikävää ja vaikeaa se oli ensi viikkoina, vaikken koskaan ollut varsinainen juoppo ollut, ryypiskellyt vain kohtuullisesti. Mutta minä huomasin, etten ollut oma herrani, en voinut kieltää, kun viettelys olisi ollut voitettava. Rupesin käsittämään, että joko toisen tai toisen, juoppouden taikka Pehkosen, täytyi tässä kukistua ja minä päätin, että Pehkonen se ei saa olla. Mutta kova siinä oli ottelu enkä olisi uskonut tuota tapaa itseeni niin syöpyneeksi, ennenkuin rupesin sitä voittamaan. Mutta eukkoni auttoi minua, laittoi aina hyvän ja ravitsevan ruoan, kotona oli aina siistit paikat ja hauska olo, joten en siitä syystä kaivannut kapakkaa. Ja kun tunsin tarvitsevani jotain virkistävää, keitti hän hyvän, vahvan kahvin. Mutta sittenkin täytyi minun ankarasti taistella ja vihdoin ajan oloon pääsinkin voitolle; nyt olen vapaa mies, kymmeneen vuoteen en ole viinan tilkkaakaan maistanut enkä tunne sitä tarvitsevanikaan".

"Tekisipä mieleni vielä kerran minunkin koettaa", tuumi mies miettiväisenä.

"Tee se, et tule sitä katumaan. Ja esimerkilläsi tulet auttamaan monta toveriasi samaan päätökseen, kun he näkevät, että sinä olet voinut voittaa himosi. Tunnen heidän joukossaan monta, joiden tekisi mieli luopua kapakkaelämästä pois". --

"Kenraali" näytti sittenkin toipuvan vammoistaan, mutta se oli jo vanha ja sen voimat olivat murtuneet. Eläinlääkäri arveli, että kyllä siitä vielä myötäessä voisi saada jonkun seitsemänkymmentä markkaa, vaan silloin sanoi Pehkonen: ei. Ei siitä mitään siunausta lähtisi, jos möisi vanhan uskollisen palvelijan kovaan työhön ja kurjuuteen ja kun ei hän mielestään saanut "Kenraalia" kylliksi hyvään hoitoon, päätti hän itse ampua luodin sen päähän. Hevonen sai kuolla vanhassa palveluspaikassaan ja tavalla, joka oli kunniakkain vanhalle sotahevoselle.

Jo seuraavana päivänä tämän päätöksen tehtyään, talutti Kusti minut pajaan, jossa mulle pantiin uudet kengät ja kun sieltä palasin, ei "Kenraalia" enää ollut tallissa.

Minä surin toveriani ja koko perhe näytti sitä kaipaavan. Sillaikaa kun Pehkonen nyt katseli itselleen uutta hevosta, oli mulla tietysti tavallista enemmän työtä, mutta kun sain hyvän hoidon oli asemani kumminkin siedettävissä.

Mutta valitettava oli erään entisen ystäväni kohtalo, parhaimman ystäväni, jonka sattumalta sain nähdä hyvin kurjassa tilassa.

Sattui näet kerran, että isäntäni, joka hieroskeli muutaman miehen kanssa uuden hevosen kauppaa, pysäytti minut eräälle pihalle Sörnäisissä.

Siellä näin joukon kurjia, kituvia maalaishevosia ja niistä varsinkin yksi veti huomioni puoleensa. Seisoin siinä ja pureskelin heiniä, tuo toinen hevonen seisoi myöskin paikallaan; ja kun tuulen puuska vei heinätukun minun edestäni sen luo, tavotteli se sitä ahnaasti ja söi nälkäisenä suuhunsa, katsellen minun puoleeni saadakseen lisää. Sen silmästä kuvastui epätoivo, joka sitä enemmän kiinnitti huomiotani, kun luulin tuntevani tuon hevosen. Samassa kuulinkin sen huudahtavan: "Etkö olekin sinä Pulska Musta?"

Se oli Näykki, -- mutta kuinka muuttuneena! Ennen kimalteleva ja ylpeästi kaareutuva kaula oli nyt laihan pitkulainen ja eteenpäin vaipunut, sen hienot jalat turvonneet ja pahkoissa, lapaluut korkealla, kylkiluut näkyvissä, sivut puhki, ennen niin vilkkaat silmät raukeina, kärsimystä kertovina; hengitys läähätti ja tuontuostaankin se sairaantapaisesti rykäsi.

Kävin lähemmäksi kuullakseni mitä sillä olisi kerrottavana ja surullisen tarinan se todellakin kertoi.

Mainitsen ainoastaan lyhyesti, että Näykkiä, sittenkuin se, kuten ennen kerrottu, oli pilattu ja rasitettu varomattomalla ajolla, oli pidetty pitemmän aikaa työttömänä; arveltiin sen sillävälin kostuneen ja taas olevan työkuntoisen ja niin se myötiin jollekin herralle, joka sitä taas rasitti ja möi sen kivuloisena, sitten se kulki useampain käsien kautta ja nyt se oli joutunut sellaiselle huijarille, jotka ostavat muutamilla kymmenillä markoilla hevoskaakkeja vedättääkseen niillä vielä rahteja niin kauan kuin ne pystössä pysyvät.

Semmoiseen tilaan oli nyt Näykki joutunut.

Se sanoi nyt vain toivovansa kuolemaa. Oli se kumminkin ilonen, että oli kerran vielä minut tavannut ja virkkoi: "Sinä olet ainoa ystävä, mikä mulla on koskaan ollut. Oi, jospa kurjuuteni päättyisi pian. Olen nähnyt kuolleita hevosia, ja ne luullakseni eivät enää tunne mitään kärsimystä. Toivoisin vain saavani kaatua työssäni, ettei minua teurastajalle vietäisi".

Jonkun aikaa sen perästä kuljin saman talon portin ohi. Sieltä tuotiin juuri silloin kärryillä hevosen raatoa, ja minä tunsin, että se oli Näykki. Sen toive oli siis toteutunut, se oli kaatunut työssään.

Voi jospa ihmiset olisivat niin armeliaita, että raskisivat ampua vanhalle hevoselle luodin otsaan, ennenkuin se noin pilalle väsähtää.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Ystävä hädässä.

Pehkonen sai ennen pitkää uuden hevosen "Kenraalin" asemesta, mutta kun nyt oli kelirikon aika, jolloin kaikki ihmiset tavallista enemmän käyttävät hevosia, oli meillä molemmilla työtä kyllin, isännällämme tietysti kaikista enin. Mutta tavallisesta sunnuntai-levostaan hän ei tahtonut luopua, vaikka se monta kertaa olisi ollut houkuttelevaakin. Muistan kumminkin erään poikkeuksen ja kerron sen, koska se osottaa, kuinka hyväsydämminen ja itsekkyydestä vapaa isäntäni oli. Hän oli juuri palannut vaimoneen ja lapsineen kirkosta, ja silloin hän asuntonsa portailla näki naisen, joka väsyneenä oli siihen vaipunut, sylissään pieni, itkevä, kipeä poika. Hän oli aamulla kävellyt pitkän taipaleen ulkopuolelta kaupunkia koko matkan kantaen lastaan ja lääkäri, jonka luona hän oli käynyt, oli sanonut, että jos pienokaisen mieli jäädä elämään, niin olisi se saatava lasten sairashuoneeseen. Poika oli nelivuotias, ja siis aika raskas heikon äidin kantaa, itse hän ei voinut askeltakaan astua. Äiti kysyi nyt tietä tuohon sairaalaan. Vaan kun se oli aivan toisessa päässä kaupunkia ja vielä lisäksi rupesi satamaan, tarjoutui Pehkonen kyyditsemään vaimon sinne. Tämä kiitti, mutta virkkoi: "minä olen köyhä eikä ole mulla varaa maksaa ajopaikkaa".

"Mulla on tässä hauska kotini", vastasi Pehkonen, "hyvä vaimoni ja kaksi tervettä lastani. Jos nyt autan teitä, jotka olette yksin sairaan lapsenne kanssa, niin eihän se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus".

"Palkitkoon teitä Jumala", vastasi vaimo itkien.

Tuota pikaa valjasti isäntä minut ja ajoi portin kohdalle kadulle. Kun vaimo lapsineen siellä juuri oli nousemassa ajopeleihin, hyökkäsi siihen kaksi herraa, jotka hyppäsivät niihin istumaan ja huusivat: "Aja minkä kaviosta lähtee, saat hyvät juomarahat, meillä on tulinen kiire".

"Tämä hevonen on tilattu", vastasi Pehkonen tyyneesti.

"Tilattu? Kuka sen on tilannut?"

"Tuo nainen tuossa".

"Hän voi odottaa, aja sinä vain, hetipaikalla. Etkö välitä juomarahoista?"

"En", vastasi Pehkonen, "minä en juo muuta kuin vettä".

"Vaan kaikissa tapauksissa, aja. Me noustiin ensiksi kärryihin, siis on meillä myös oikeus ensiksi saada ajaa".

Hymy levisi Pehkosen rehellisille kasvoille. "Minä olen sanonut teille, herrani, että hevonen on tilattu, mutta istukaa vain siinä niin kauan kuin ilkiätte, jaksan minä sen aikaa odottaa".

Sen sanottuaan kääntyi hän vaimon puoleen ja virkkoi: "Olkaa huoleti, ei ne siinä kauan istu".

Eikä ne kauan istuneetkaan, hyppäsivät maahan ja lähtivät, puhuen jotakin numerosta ja haastamisesta, kiireen vilkkaa laputtamaan edelleen. Pehkonen nosti nyt vaimon ja pojan ajopeleihin ja ennen pitkää oltiin sairashuoneella. Vaimo astui tuhannesti kiitellen maahan.

"Onneksi vain olkoon", virkkoi Pehkonen, "toivon poikanne paranevan".