Part 5

"Paljoahan en tiedä", kertoi se. "Yhtä vauhtia ajettiin koko matkan ja saavuttiin perille melkein samassa kuin tohtori. Nuori herra piteli neiden päätä sylissään ja tohtori kaatoi hänen suuhunsa jotakin nestettä, ja vakuutti että hän elää. Paluumatkalla kuulin vielä tohtorin sanovan, että neiti luultavasti ei ole aivan pahasti loukkautunut, mutta itse tämä ei koko matkalla puhunut mitään."

Rasittunut oli Näykki tällä matkalla, vaunut olivat sangen raskaat ja kuulin sen pari kertaa pahasti rykäsevän, mutta kunniantunto esti sitä enemmän valittamasta. Illemmalla tuli nuori herra talliin minua tervehtimään. Hän taputti lanteitani ja kehui minua paljo, sekä kertoi Anterolle luulevansa, että minä olin käsittänyt neidon hengenvaaran yhtä hyvin kuin hän itse. "En olisi sillä kertaa voinut Mustaa pidättää, jos olisin tahtonutkin". Vielä ymmärsin miesten puheesta, että neiti jo oli isosti parantunut ja että hengenvaarasta ei enään ollut pelkoa. Se oli minusta niin hauska uutinen, että ilostani hirnahdin pilttuussani.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Renki Martti.

Nyt minun täytyy kertoa vähän Marttirengistä, hänestä, jonka Anteron poissaollessa tuli hoitaa hevosia. Eikä kukaan sitä tehnytkään paremmin kuin hän ja niin kauan kuin hän oli reiluna miesnä, ei uskollisempaa eikä luotettavampaa palvelijaa voinut tavatakaan. Hän oli lempeäluonteinen ja taitava hevosia käyttelemään; jos joku hevosista oli sairaana, osasi hän hoitaa sitä yhtä hyvin kuin jokin hevostohtori, hän oli näet aikoinaan ollut eläinlääkärillä palveluksessa. Ja taitava ajaja hän myöskin oli ja huolellinen eikä häneltä puuttunut tietojakaan, jotapaitse hän osasi hyvin käyttäytyä ja oli varsin siistin näköinenkin. Luulenpa, että kaikki pitivät hänestä -- hevoset pitivät ainakin. Voisi ihmetellä, että näillä avuilla varustettu mies oli verrattain ala-arvosessa asemassa, mutta asianlaita oli se, että hänellä oli _yksi_ suuri vika: hän joi. Ei niin kuin toiset juopot, jotka myötään juovat, hän osasi pysyä raittiina viikkoja ja kuukausia, mutta sitten hänet äkkiä himo tapasi, hän joutui hummaamaan ja kävi silloin häpeäksi itselleen, rasitukseksi vaimolleen ja vaivaksi jokaiselle, jolla oli hänen kanssaan tekemistä. Selvänä ollessa oli hänestä kumminkin niin paljo hyötyä, että Antero pari kertaa oli antanut hairahdusten mennä kaikessa hiljaisuudessa, ettei kapteeni saisi siitä vihiä.

Mutta eräänä yönä, kun Martin joistakin pidoista oli ajettava isäntäväkensä kotiin, oli hän juonut itsensä niin humalaan, että hänestä ei ollut enää suitsien pitelijäksi. Piti jättää mies pois kokonaan ja isännän itsensä täytyi nousta ajamaan. Ja silloin sai Martti eron palveluksestaan. Hänen täytyi muuttaa pois talosta perheineen, joka sai hakea kattoa päänsä päälle mistä löysi. Tämä oli jo tapahtunut pari vuotta sitten. Mutta vähää ennen kuin me Näykin kanssa tultiin taloon, oli Martti taas otettu armoihin. Antero, hyväsydämminen mies, oli puhunut kapteenille Martin puolesta, ja juhlallisesti oli Martti luvannut, ettei hän nauttisi pisaraakaan väkeviä, niin kauan kuin hän siinä talossa asui. Näihin asti hän olikin pitänyt tuon lupauksensa jopa niin järkähtämättä, että Antero uskoi Martin hoitoon koko tallin siksi ajaksi, kun hän itse oli poissa, sillä siihen toimeen olikin Martti muita taitavampi.

Jo teki kevättä, toukokuu oli käsissä ja perhettä voitiin ruveta odottelemaan kotiin kaupungista. Vaunut olivat syksyseltään korjauksen tarpeessa, joten päätettiin lähettää Martti viemään niitä läheiseen kauppalaan korjattaviksi; sieltä oli hänen ratsastamalla tultava takasin. Sitä varten otti hän satulan mukaan ja minut otettiin tälle retkelle. Hiukan rahoja annettiin Martille mukaan kaikenmoisia pikkuostoksia varten.

Kohta kauppalaan tultuamme ajoimme vaunuseppään, johon vaunut jätettiin ja sieltä talutti Martti minut kievariin, pani minut talliin ja käski kievarin rengin ruokkia minua. Itse hän lupasi tulla asioiltaan kello neljä. Mutta hän ei tullut ennenkuin kello viisi ja sanoi lähtevänsä paluumatkalle vasta kuudelta, hän oli näet tavannut pari vanhaa tuttavaa. Kievarin renki ilmoitti hänelle silloin, että kenkä toisessa etujalassani vähän löksötti ja kysyi, olisiko se kiinnitettävä.

"Eikö mitä", väitti Martti, "kyllä se kestää kunnes kotiin saavutaan".

Hän oli nyt hyvin isoääninen ja puhui räyhäten ja minusta hän tuntui menettelevän kovin vasten tapojaan, kun ei tahtonut ottaa tarkempaa selkoa kengästäni, muuten hän aina oli hyvin huolellinen tämmöisissä asioissa. Eikä hän saapunut kello kuusi, ei kello seitsemän eikä kahdeksan, vasta lähempänä yhdeksää hän saapui ja komensi silloin hyvin karkealla äänellä kievarin rengin tuomaan minut esiin. Hyvin pahalla tuulella hän näytti olevan, haukkui renkiä, en tiedä mistä syystä. Kievarin isäntä itse seisoi pihalla, kun me lähdettiin ja huomautti, että "aja varovasti, Martti", mutta tämä vain kirasten vastasi ja karautti kadulle. Ja kun päästiin ulkopuolelle kauppalaa, kannusti hän minut nelistämään ja löi usein piiskalla, vaikka minä menin, minkä suinkin jaksoin. Taivas oli pilvessä, joten oli melkein pilkkopimeässä kulku. Äsken oli vedetty someroa maantielle ja siinä oli siis paljo mukulakiviä. Siinä nelistäessäni irtausi minulta kenkä jalastani yhä enemmän ja vihdoin se putosi. Jos Martti nyt olisi ollut selvällä päällä, olisi hän heti huomannut, että jokin seikka oli hullusti, mutta hän oli siksi juovuksissaan, ettei huomannut mitään. Hän ajaa karautteli vain teräviä kiviä pitkin, myötään kiroillen ja hosuen piiskalla. Jalkaani koski tietysti hirveän kipeästi; kengätön kavio halkesi ennen pitkää ja repeysi pahasti kivikossa.

Pitkälti en voinut niin ollen jatkaa. Ei mikään hevonen voi juosta särkyneellä kaviolla. Tuska kävi liian suureksi, minä kompastelin ja hytkähdin vihdoin hervotonna polvilleni. Martti lensi selästäni ja kun vauhti oli ollut sangen kova, lienee hän pudonnut hyvin voimakkaasti. Minä pääsin ennen pitkää taas jaloilleni ja nilkutin tiepuoleen, jossa ei ollut kiviä. Kuu oli juurikään noussut ja sen valossa saatoin nähdä Martin makaavan kappaleen matkan päässä maantiellä. Hän ei noussut jaloilleen, teki ainoastaan pari yritystä kohotakseen ryntäilleen, vaan vaipui taas valitellen maahan. Syytä olisi ollut minullakin valitella, sillä jalkaani ja polviani pakotti äärettömästi, mutta hevoset ovat tottuneet valittamatta kärsimään tuskiaan. En siis ääntä päästänyt, seisoin vain ja kuuntelin, eikö kuuluisi kavioiden kopinaa taikka jalkamiehen astuntaa maantieltä. Ei kuulunut; vähän tätä tietä kuljettiin, öiseen aikaan hyvin harvoin. Keväinen yö oli tyyni ja kaunis. Ruisrääkkä vain kuului räkättävän loitommalla aidan takana ja huuhkaja suhahti joskus pääni päällitse lepikön läpi. Minä seisoin siinä ja ajattelin kaipauksella niitä kuluneita kesäöitä, jolloin varsana ollessani seisoin laitumella emäni vieressä ja sen hoidossa.

VIIDESTOISTA LUKU.

Mikä oli seuraus.

Puoliyön aika lienee ollut käsissä, kun etäämmältä kuulin hevoskavioiden kopsetta. Väliin se hiljeni kuulumattomiin, mutta kuului taas selvemmin ja lähempätä. Tie kulki metsien läpi ja ääni kuului Sariolasta päin; kohta heräsi minussa toivo, että sieltä tulee joku, joka on lähtenyt meitä hakemaan. Kuta lähemmäs kavion kopse tuli sitä varmemmaksi kävin, että se oli Näykin kavioiden ääni; tuokion kuluttua tunsin jo rattaatkin, jotka sillä oli perässään. Hirnahdin silloin ja ihastuin ikihyväksi kun kuulin Näykin vastaavan sekä sitäpaitse tuttuja ihmisääniä. Verkalleen ne tulivat ja pysähtyivät sen mustan esineen kohdalle, joka makasi tiellä.

Toinen miehistä hyppäsi kärryistä katsomaan, kuka siinä loikoi. "Martti se on", virkkoi hän "eikä mies liikuta jäsentäkään". Toinenkin mies nousi kärryistä ja nojausi maassa makaavan yli. "Kuollut se on; koetteleppas miten kylmät kädetkin sillä jo on".

He nostivat Martin maasta, mutta ei elon merkkiä hänessä näkynyt ja nivukset olivat yhtenä verihyytelönä. Sen nähtyään jättivät he Martin paikoilleen ja tulivat katselemaan minua. Kohta huomasivat he rikkirepeytyneet polveni.

"Hevonen on langennut ja viskannut miehen selästään. Kuka olisi sitä Mustasta uskonut? Eihän koskaan ennen ole nähty, että se saattoikaan langeta. Martti on varmaankin maannut tuossa tuntikausia, ihmepä ettei hevonen ole liikkunut paikaltaan".

Toinen miehistä koetti nyt taluttaa minua eteenpäin. Astuin askeleen, vaan niin kävi kipeästi, että olinpa toiseen kertaan langeta.

"Kas! sillä on vaiva sekä polvissa että jalassa ja, -- mitä ihmettä --, koko kaviohan on repaleina. Poika parka, mihin leikkiin olet joutunut! Pelkäänpä, pelkäänpä, ettei Martin laita ole ollut oikea. Lähteäppä tällaista mukulakivistä tietä myöten ajamaan selästä hevosella, jolla ei ole kenkää yhdessä jalassa! Olisipa ollut sama, jos hän olisi tahtonut pakottaa hevosen hyppäämään kuun yli. Mies on luultavasti taas joutunut vanhan himonsa valtaan. Hänen vaimoparkansa, kovin hän oli kalpea, kun tuli taloon kyselemään, eikö Martti jo ole palannut. Oli hän tosin keksivinään syitä, jotka olisivat voineet miestä pidättää kauppalassa, vaan näkyi se siltä, että hän tavattomalla innolla kehotti meitä lähtemään miestään vastaan. Miten on meidän nyt meneteltävä? Meidän täytyy saada kotiin sekä hevonen että vainaja, eikä se suinkaan helpoksi käy".

Neuvoteltiin sitten ja päätettiin, että toinen miehistä taluttaisi minua, toinen veisi vainajan. Vaikea oli saada veristä ruumista sijoitetuksi kärryihin, sillä kuka piteli sillaikaa Näykkiä? Vaan tämä tuntui yhtä hyvin kuin minä tietävän mistä oli kysymys, ja se seisoi hiljaa kuin muuri. Lienen jo ennen maininnut sen suurimpia vikoja olleen sen, ettei se tahtonut kauan seistä paikoillaan. Kohta lähti toinen miehistä ajamaan surullista kuormaa, toinen tuli minun jalkaani katsomaan. Hän otti kaulahuivinsa ja sitoi sillä sairaan jalkani lujalle ja lähti niin minua kotiin taluttamaan. En unhota koskaan tätä yöllistä matkaa. Oli puolen penikulman verran matkaa kotiin. Mies talutti minua verkalleen ja minä nilkutin eteenpäin niin hyvin kuin taisin, mutta kamalasti se koski. Olen varma, että mies näki ja tunsi tuskani, sillä hän taputteli minua usein ja puhutteli ystävällisesti ja rohkaisevasti. Vihdoin ehdin omaan pilttuuni ja sain kauroja. Renki pani kylmiä kääreitä polvilleni ja puuroa jalkani ympäri, jotta jalka puhdistuisi, ja kuume talttusi jo ennen eläinlääkärin tuloa aamulla. Sain vihdoin unta, vaivoin päästyäni pitkälleni. Seuraavana päivänä tutkittiin haavat ja tohtori arveli, että jäntereissä ei ole vikaa, joten minusta kumminkin vielä tulisi työkuntoinen hevonen; mutta muodoltaan olivat jalat pilassa. Luulenpa, että minua hoidettiin niin hyvin kuin voitiin, mutta pitkällinen ja tuskallinen se hoito oli. Polvilleni muodostui pahkoja ja niitä poltettiin pois syövillä hapoilla ja kun haavat vihdoin olivat ummessa, voideltiin arpia nesteellä, joka vei kaiken karvan polvista. Arvatenkin sekin tehtiin parhaassa tarkoituksessa.

Kun Martti oli tapaturman kautta kuollut ilman että kukaan oli ollut sitä näkemässä, pidettiin tutkinto ja siinä kävi kauppalan kievarin väen todistusten kautta selville, että Martti oli lähtiessään ollut juovuksissa; minun pudonnut kenkäni löydettiin maantieltä ja siitä kävi kohta ilmi, miten kaikki oli tapahtunut. Minä pääsin kaikista moitteista vapaaksi. Kaikki surkuttelivat leskeä. Tämä oli aivan menehtymäisillään ja huudahteli tuontuostaankin surunsa sekaan: "Hän oli niin hyvä, niin kelpo mies, -- kaikki oli tuon vihattavan viinan vikaa. Miksi sellaista myödään! Oi Marttini!" -- Martti haudattiin ja kun leskellä ei ollut kotia eikä sukulaisia, täytyi hänen kuuden pienen lapsensa kanssa kerran vielä muuttaa pois hauskasta torpasta ja siirtyä ilottomaan, synkkään vaivaistaloon.

KUUDESTOISTA LUKU.

Alaspäin.

Kohta kun jalkani haavat olivat ummessa, laskettiin minut pienelle niitylle, jossa irtaallaan sain kulkea viisi, kuusi viikkoa. Muita eläimiä siellä ei ollut ja vaikka nautinkin vapaudestani ja runsaasta ruohosta, olin kumminkin siksi kauan ollut seuraan tottunut, että nyt tuntui oloni hyvin yksinäiseltä. Meistä oli Näykin kanssa tullut erittäin hyvät ystävät ja häntä siis varsinkin kaipasin. Usein hirnahdin, kun kuulin hevosten kulkevan läheisellä tiellä, mutta harvoin sain vastausta. Vaan eräänä aamuna avattiin veräjä ja vanhaa ystävääni Näykkiä näin siitä hakaan talutettavan. Renki päästi päitset päästä ja laski Näykin irroilleen. Iloisena juoksin sen luo, ja mielihyvä oli yhtä suuri molemmin puolin. Vaan pian huomasin, että Näykkiä ei oltu huvikseen laskettu laitumelle. Sitäkin oli tapaturma kohdannut. Tämä oli oikeastaan pitkä juttu, vaan pääasia oli, että se hurjalla ratsastuksella oli pilattu ja nyt laskettu laitumelle, jotta saataisiin nähdä, vieläkö siitä tulisi kalua. Nuori herra oli vähän sen jälkeen, kuin minut saatettiin pois tallista, ollut huviratsastuksella. Hän oli valinnut Näykin ratsukseen. Ja siellä oli kerran ajettu kilpaa, Näykki oli kunnianhimoinen, se oli tahtonut panna parastaan, ja eellimmäisten joukossa se oli ollutkin. Vaan rinta ei ollutkaan kestänyt; ratsastaja oli sitäpaitse ollut liian raskas, joten siltä selkäkin oli venähtänyt.

"Näin olemme nyt täällä molemmat", lausui Näykki surunvoittoisesti, "taittuneina parhaissa voimissamme, sinä juopottelijan, minä nuoren hurjastelijan varomattomuuden kautta. On tämä kohtalomme todellakin surullista".

Ja me tunsimme molemmat, ettemme enää olleet entisellämme. Mutta hauska meillä siltä oli toistemme seurassa. Emme tosin enää laukkoneet ympäriinsä, kuten ennen varsoina, vaan me söimme yksissä ja lepäsimme rinnakkain ja koivujen siimeksessä seisoimme usein pitkät ajat päät vastakkain. Ja niin kului kesää alkupuoli.

Eräänä päivänä näimme kapteenin tulevan Anteron seurassa hakaan. Kun heidät näimme, seisoimme paikallamme, ja annoimme heidän astua luoksemme. Tarkoin he meitä tutkivat. Kapteeni oli hyvin alakuloisen näköinen.

"Tässä on nyt parituhatta markkaa turhaan viskattuna", sanoi hän; "mutta enin surettaa minua kumminkin näiden hevosten kohtalo, joille vanha ystäväni oli hankkivinaan niin hyvän kodin: täällä ovat ne nyt molemmat turmellut. Tamma saakoon vuosikauden lepäillä, jotta saadaan nähdä, kostuuko se, mutta Musta on myötävä. Vahinko se on, mutta mitäpä meidän talossa näin rumaksi runnellulla hevosella tehtäisiin".

"Totta se on, herra kapteeni", toisti Antero, "mutta sellaisessa paikassa, missä ei niin tarkoin karvoihin katsota, voi Musta vielä hevosen viran hoitaa, jos sitä taiten kohdellaan".

Ja niin he jättivät meidät.

Noin viikkoa myöhemmin tuli muudan rengeistä päitset käsivarrella hakaan, pujotti ne minun päähäni ja lähti taluttamaan minua pois. Ei siinä jäänyt jäähyväisiin aikaa. Me hirnahdimme molemmat, Näykki ja minä, kun minua veräjälle vietiin, Näykki juoksi aidan kuvetta hirnahdelien jälkeeni, niin kauan kuin kavioni kopse kuului.

Rautatiellä vei Antero minut sitten Helsinkiin, jossa eräs lääkäri oli ostanut minut ajohevosekseen.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Varas ja silmäinpalvelija.

Uudella isännälläni ei ollut ennen ollut omaa hevosta, vaan saatuaan suuremman praktiikin, osti hän minut, vuokrasi tallin, joka oli eri talossa kuin hänen oma asuntonsa, ja hankki hevosenhoitajan. Vähän hän itse hevosenhoitoa ymmärsi, mutta hän oli hyväluontoinen ja tahtoi että minua hyvin kohdeltaisiin. Minun olisi siis ollut hyvä olla uudessa paikassani, ellei olisi sattunut seikkoja, joista tohtori ei tiennyt mitään. Hän antoi, kuten itse kuulin, rengille käskyn ostaa riittävästi ja hyvää ruokaa, sekä heiniä että kauroja. Muutamain päiväin aikana olikin kaikki kuten olla piti. Huomasin kohta, että renki ymmärsi tehtävänsä. Hän piti tallin puhtaana ja ilmavana, harjasi minut huolellisesti ja oli aina ystävällinen. Ennen oli hän ollut jonkun hotellin palvelija, mutta sittemmin naimisiin mentyään asettunut omilleen ja ruvennut kuorma-ajuriksi. Jonkun ajan perästä huomasin, että minun kaura-annokseni huomattavasti pienenivät, ja muutamain viikkojen kuluttua rupesi tämä jo voimissa tuntumaan. Heinät olivat kyllä hyviä, vaan ne eivät yksin riittäneet minua voimissa pitämään. Mutta enhän voinut kellekään kertoa enkä valittaa ja niin kului pari kuukautta. Ihmettelin eikö isäntäni huomaisi, että jokin oli nurin, mutta ei hän nähnyt mitään. Eräänä iltapäivänä syystalvella lähti isäntäni kumminkin ensi kelillä ajelemaan maalle erään ystävänsä luo, joka oli tilanomistaja lähellä Helsinkiä. Tämä tunsi hevoshoidon perinpohjin ja tervehdittyään isäntääni, loi hän katseen minuun ja virkkoi: "Näyttääpä siltä, kuin ei hevosesi olisi oikein terve. Onko se ollut sairaana?"

"Ei minun tietääkseni", vastasi tohtori, "mutta sen olen kyllä huomannut, ettei se enää ole niin virkku, kun ensin ostaessani sen; mutta renkini sanoo, ettei sitä ole oudoksuttava, koska hevoset ainakin käyvät heikoiksi ja hitaiksi syyspuoleen".

"Syyspuoleen -- mitä hulluja! Ja jos niin olisikin, niin ei sinun hevosesi, jolla on siksi vähän ajoa ja epäilemättä hyvä ruoka, tarvitseisi noin ruveta näivettymään".

Ja hän rupesi koettelemaan minua joka paikasta sekä virkkoi sitten: "_Sitä en tiedä kuka sinun kaurasi syö, vaan ei sitä hevosesi syö_. Ajoitko kovin tänne tullessasi?"

"En, päinvastoin ajoin hyvin verkalleen".

"Koetteleppas tästä", virkkoi maanviljelijä, johtaessaan isäntäni käden tunnustelemaan kaulaani ja lapojani.

"Tämähän on märkä ja hikinen niinkuin hevoset, joita pelkällä heinällä ruokitaan. Neuvoisin sinua pitämään talliasi vähän lähemmin silmällä. En epäileisi mielelläni ja omasta puolestani olen ilonen, ett'en tarvitse sitä tehdä, sillä mulla on luotettavaa väkeä. Mutta ota selko, miten asianlaita on, sillä löytyy kelvottomia ihmisiä, jotka ovat sydämmettömiä kyllä riistääkseen mykältä elukkaraukalta sen ravinnon". Sitten sanoi hän rengilleen: "Anna tälle hevoselle runsas kaura-annos, valitse parhaita kauroja".

"Mykkiä eläinraukkoja", -- niin, semmoisia me olemme; jos olisinkin voinut puhua, niin olisinpa ilmottanut isännälleni, mihin hänen kauransa joutuivat. Renki tuli talliini joka aamu kello kuusi poikineen, jolla oli kannellinen vasu käsivarrellaan. He menivät kohastaan kauralaatikolle ja minä näin isän ammentavan poikansa vasuun koko sievän joukon kauroja, jonka jälkeen poika läksi. Viisi taikka kuusi päivää sen jälkeen kuin olimme olleet maalla, lennähti, juuri samassa kuin poika oli lähtemäisillään ulos, tallinovi auki ja sisään astui poliisi, joka tarttui poikaa käsivarteen. Hän lukitsi oven ja virkkoi pojalle: "Näytä minulle, mistä isäsi ottaa ne kaurat, joita sinä joka aamu kannat kotiisi".

Poika hätäysi ja rupesi itkemään, vaan kun hän ei voinut päästä pakoon, osotti hän kysyjälle kauralaatikkoa. Renki itse oli juuri puhdistamassa jalkojani eikä ensin huomannutkaan mitä siellä tapahtui, vaan kohta kun hän näki poliisin ja älysi, mistä oli kysymys, rupesi hän haukkumaan poliisia. Mutta eihän siitä ollut apua, isä sai poikineen seurata kuulusteltaviksi ja sittemmin kuulin, että rengille oli tuomittu hyvin ansaittu rangaistus.

Samana päivänä tuli uusi renki talliin. Hän oli pitkä, komea mies ja kohteli minua hyvin ystävällisesti. Ja erittäinkin, kun isäntä oli saapuvilla, taputteli ja puhutteli hän minua. Harjani ja häntäni suki hän vedellä ja kavioita voiteli öljyllä, että olisin oikein hienon näkönen, mutta hän ei katsellut kavioiden alle eikä harjannut minua huolellisesti. Kuolaimet saivat ruostua, silat olivat aina kosteat ja hihnat kangistuivat.

Hän nähtävästi itsekin piti itseään hyvin kauniina miehenä, sillä hän käytti paljo aikaa puhdistaakseen hiuksensa ja partansa sekä solmitakseen kaulahuivinsa siroon solmuun pienen taskukuvastimen edessä tallissa. Kun häntä hänen isäntänsä puhutteli, ei hän koskaan vastannut muuta, kuin että "kyllä, herra tohtori, kyllä, herra tohtori" kosketellen lakkia joka toisen sanan kohdalla. Kaikkien mielestä hän oli erittäin siivo mies ja ihmiset onnittelivat tohtoria, että hän oli sellaisen palvelukseensa saanut. Mutta minä voin vakuuttaa, että se oli itserakkain ja laiskin vetelys, jota koskaan olen tavannut. Olihan se hyvä sekin, ettei hän rääkännyt eikä kauroja varastanut. Mutta ei se hevoselle riitä. Hyvähän mulla olisi ollut seistä pilttuussani, ellei hän olisi ollut niin laiska, ettei hän viitsinyt puhdistaa tilaani. Harvoin hän korjasi vanhat roskat altani pois ja seuraus olikin, että siellä aina haisi pahalta. Ja tuosta kitkerästä katkusta kärsivät silmäni ja kävivät punasiksi, jotapaitse ruokahaluni huononemistaan huononi.

Eräänä päivänä tuli isäntäni ja virkkoi rengille: "Kuule, miksi täällä on ruvennut tuntumaan niin ilkeä haju? Eikö olisi syytä lakasta pilttuu tarkemmin ja huuhtoa vedellä?"

"Niinkuin herra tohtori käskee", vastasi tämä taas heilauttaen lakkiaan, "mutta en luule olevan hyödyllistä panna vettä pilttuuseen. Hevoset vilustuvat helposti ja olisihan vahinko, jos tohtorin hevonen sairastuisi. Vaan minä teen, kuten herra tohtori käskee."

"Enhän tietysti tahdo, että hevonen vilustuisi, mutta tämä haju tallissa on minusta outo. Ovatkohan viemäritorvet reilassa?"

"Kun tohtori siitä nyt huomauttaa, niin rupean minäkin sitä epäilemään. Niistä nousee toisinaan ilkeä haju".

"Käytä täällä mies niitä tarkastamassa".

Viemärinpanija tuli, repi auki laattiat ja pihamaat, mutta torvissa ei ollut mitään vikaa; hiukan kalkkia pantiin sekaan, kallis lasku laitettiin tohtorille -- ja haju oli ennallaan. Vaan ei siinä kyllin: kun minun _myötään täytyi seistä kosteilla pahnoilla_, rupesi terveyteni ja voimani siitä kärsimään. Kerran sanoi isäntäni: "En voi käsittää, mikä Mustalle on tullut, se kompastelee myötään ja väliin pelkään sen kerrassaan kaatuvan".

"Niin, herra tohtori", vastasi renki, "samaa olen itse huomannut, kun taluttelen hevosta jalottelemassa".

Tosiasia oli, ettei hän koskaan minua käynyt jalottelemassa, vaikka tohtori toisinaan sattui useita päiviä olemaan matkoilla, vaan täytyi minun koko ajan seistä liikahtamatta paikoillani samassa likasessa pilttuussa. Seuraus oli, että tunsin itseni raskaaksi ja haluttomaksi, jotavastoin toisin ajoin olin levoton ja kärtyisä. Ei koskaan antanut renki mulle vaihteeksi silppuja eikä jauhojuomaa, hän oli näet yhtä taitamaton kuin itserakas. Ja mulle syötettiin rohtoja ja lääkkeitä sen sijaan että olisi pitänyt antaa liikettä ja ravinnon vaihdetta ja seuraus oli, että minä yhä huononin.

Eräänä päivänä, kun isäntäni lähti ajelemaan, olivat jalkani niin hellät, että kompastelin tavallista useammin ja koska ajettiin isännälleni tutun kengittäjän ohi, pyysi hän tätä katsomaan jalkojani. Tämä nosteli niitä, toista toisensa perästä, ja virkkoi:

"Hevonen potee kaviosyöpää, vieläpä sangen pahan laatuista. Sen jalat ovat epäilemättä hyvin hellät ja ihme on, ettei se ole aivan kaatunut. Merkillistä on, jos ei renki ole sitä huomannut. Tällaisia hevosia näkee usein ja syynä on aina se, ettei vanhoja pahnoja ole korjattu pilttuusta pois, vaan jätetty sinne happanemaan".

Seuraavana päivänä jouduin eläinlääkärin hoitoon ja hän puhdisti kavioni perin pohjin ja hautoi niitä jollakin väkevällä liuoksella. Nyt otettiin aina pahnat tarkoin pilttuustani ja puhdasta pantiin sijalle. Sillä hoidolla pian paranin. Mutta tohtori oli saanut kyllänsä kahdesta tallirengistään ja päätti vastaseksi tulla toimeen ilman omaa hevosta käyttäen vuokrahevosta. Ja siitä syystä hän möi minut.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Hevosmarkkinat.

Hevosmarkkinat voivat olla varsin hauskat sille, jolla ei niissä ole mitään menetettävää. Ainakin niissä on sangen paljo näkemistä.