Part 4

Viivyimme tässä talossa kolme, neljä päivää ja sitten ajettiin kotiin. Olimme iloisia kun taas päästiin oman tallin tutuille tiloille. Eräänä yönä vähää myöhemmin, kun olin ilta-appeeni syönyt ja jo ehtinyt nukkumaan, heräsin siitä, että kuulin jonkun juoksevan tallipihalla. Joku meni Villen huoneeseen, tämä juoksi kiireesti ylös kartanoon, mutta palasi pian takasin ja työntyi talliin. "Nyt Musta, nyt sinun kerran pitää koetella miten koipesi oikeavat", virkkoi hän ja työnsi samalla suitset suuhuni ja silat selkääni. Kepeimmät rattaat hän tempasi esiin ja ajaa karautti pihalle. Portailla seisoi parooni lyhty kädessä ja puhui:

"Aja nyt Ville minkä kaviosta lähtee, -- emäntäsi henki on kysymyksessä, ei ole hetkeäkään varaa hukata. Jätä tämä kirje tohtorille, anna hevosen hetkisen huoata, mutta aja takasin minkä ehdit".

Seuraavassa tuokiossa oli Ville jo rattailla, portin hän jätti auki ja ajaa karautti kylän läpi ja huusi jo kaukaa vastaantulijoille että syrjäyttäisivät. Kuljettiin tasaista tietä jokiahdetta myöten. "Kas niin, Musta, nyt koeta parastasi". Ei repinyt hän suitsista eikä ruoskaa käyttänyt, sillä minä ravasin niin että puut vilisi ohi, -- tuskinpa lie isäni, joka kilpa-ajoissa otti palkinnon, sen nopeammin juossut. Parin virstan päässä pysäyttikin Ville minut, käski hölkätä verkemmin. Mutta minäpä en malttanut, nyt olin juoksutuulella. Ilma oli viileä, kuunvalossa näki hyvästi juosta; mäkeä ylös, toista alas annoin mennä yhteen pohteeseen eikä ollut kulunut kuin vähän toista tuntia, ennenkuin oltiin tohtorin asunnon luona. Siellä ei kuulunut minkäänlaista elonmerkkiä, kaikki nukkuivat. Ville koputti ovelle, tuokion kuluttua aukesi eräs ikkuna ja tohtori pisti päänsä ulos kysyen, mikä on hätänä.

"Kallioniemen rouva on sairaana; parooni käski kysyä, voisiko tohtori heti saapua sinne, hän pelkää että henki on vaarassa. Tässä on kirje".

"Odota, minä tulen".

Hetken kuluttua oli tohtori jo pihalla.

"Pahinta on", sanoi hän, "että hevoseni on äsken palannut matkalta ja on aivan väsyksissään. Jaksaako teidän hevosenne?"

"Rasittunut se on, ajattelin antaa sen hetkisen huokasta. Mutta jos tarvitaan, niin kyllä se hetikin juoksee. Siinä tapauksessa voin minä, painoa keventääkseni, jäädä pois, luulen että se on isännälleni mieluisinta".

"Hyvä, sitten lähden yksin heti".

Tuokion kuluttua nousikin jo tohtori kärryihin ottaen ruoskan mukaansa. Ville huomautti hänelle, että se on tarpeeton kapine, Musta juoksee kyllä kernaasti minkä jaksaa, juoksee kunnes kaatuu. "Varokaa vain hevosta, ettei sille tapaturmaa satu". Tohtori lupasi tehdä parastaan ja seuraavassa tuokiossa olimme jo matkalla, kaukana Villestä.

Ja hyvin se paluumatka menikin. Tohtori piteli tosin suitsia tarpeettoman kiinteällä, joten minä yritin joskus tuskastumaan, vaan hillitsin itseni ja juoksin siivosti. Erään mäen alla tohtori pysäytti vauhdin, antoi minun kävellä ja henkästä ja onneksi se oli, sillä kovin olinkin hengästynyt ja väsynyt. Siitä virkistyneenä juoksin taas reippaammin ja ennen pitkää oltiin kotona. Isäntä seisoi portailla vastassa, hän oli näet kuullut meidän tulevan; tohtori hyppäsi kärryistä ja meni isännän kera sisälle. Renkipoika talutti minut tallipihalle, riisui valjaista ja vei talliin ja sepä vasta hyvältä tuntui. Olin aivan likomärkä, ei kuivaa karvaa ruumiissani ja hiki juoksi yhä vieläkin. Mutta renkipoika pesi ja suki minut, antoi mulle vettä juoda, jota pitkän ajan imin sisääni; vesi oli kylmää ja tuntui hyvältä. Sitten antoi hän minulle kauroja ja heiniä ja meni tiehensä. Mutta hän oli unhottanut viskata loimen selkääni ja ennen pitkää aloin väristä vilusta, ruumistani kylmi, jalkoja kolotti, lanteita pakotti ja rintaa tuntui ahdistavan. Kaipasin niin äärettömästi lämpöstä lointani, vaan en voinut sitä saada joten viskausin maata ja koetin nukkua! Muutamien tuntien perästä kuulin Villen tulevan kotiin ja silloin ääneensä valitin, sillä minun oli hyvin paha olla. Kohta tulikin Ville talliin, tutki minua, viskasi päälleni monet lämpöset loimet ja toi keittiöstä lämmintä vettä, teki siitä hyvän jauhojuoman ja antoi juotavakseni. Sen juotuani nukahdin.

Renkipoika kävi hyvin pahalle mielelle kuullessaan, minkä tuhmuuden hän oli tehnyt antaessaan mulle ajon jälestä niin kylmää vettä ja jättäessään minut peittämättä; ei hän voinut itsekään käsittää, kuinka hän oli unimielissään voinut olla niin ajattelematon. Minä sairastuin pahaksi, keuhkoni olivat tulehtuneet, oli vaikea hengittää. Mutta huolellisesti minua hoidettiin, renkipoika kävi öisinkin minua katsomassa ja Ville neuvoi järkiperäisesti, kuinka minua oli hoidettava. Tulipa isäntäkin minua katsomaan, taputti kaulalle ja virkkoi: "Musta parka, kärsiä sinun nyt täytyy, mutta emäntäsi hengen sinä pelastit". Se minua ilahdutti kun kuulin tohtorin sanoneen, että emäntäni loppu olisi ollut varma, ellemme olisi niin pian joutuneet. Ville vakuuttikin isännälle, ettei hän koskaan ollut nähnyt hevosen juoksevan tuota nopeammin, oli aivan kuin Musta olisi tiennyt, mistä oli kysymys. Tietystihän sen tiesinkin, vaikkei Ville sitä uskonut, -- ainakin tiesin sen verran, että meidän oli jouduttava niin pian kuin suinkin ja että se kiire oli emännän takia.

YHDESTOISTA LUKU.

Jäähyväiset.

Kauanko sairastin, sitä en tiedä, mutta vähitellen rupesin kostumaan ja sain vanhat voimani takasin.

Kolme vuotta olin nyt elänyt tässä minulle suopeassa paikassa, mutta silloin meitä Kallioniemen hevosia odottivatkin surulliset kohtalonvaiheet.

Kuulimme aina tavantakaa, että talon emännän terveys huononemistaan huononi. Usein haettiin lääkäriä, isäntä oli totisen ja levottoman näköinen. Kerran kuulimme sitten, että rouvan täytyi lähteä kotimaastaan muutamiksi vuosiksi ulkomaille kostumaan. Kaikki koko talossa surivat tuota tuomiota. Isäntä, joka oli päättänyt lähteä mukaan, rupesi valmistamaan talouden supistamista ja muuttaa pois maatilaltaan, -- muustapa ei puhuttu tallissakaan eikä pihamailla.

Ville kulki synkkänä ja allapäin toimissaan eikä renkipoikakaan enää vihellellyt entiseen iloiseen tapaansa. Kuormia kuljetettiin, ajettiin aseman väliä edestakaisia -- meillä hevosilla oli ajoa myötään. Ensiksi lähtivät talon nuoret neitoset kotikartanostaan. Kävivät sanomassa meillekin jäähyväiset. Virkkua syleilivät kuin vanhaa ystävää -- vanha se jo olikin -- ja meille syöttivät jäähyväisiksi sokuria. Pian kuulimme, mikä kohtalo meille ajohevosille oli määrätty. Näykin ja minun, vaunuhevoset, möi parooni eräälle tuttavalleen, kapteeni Hjelmille, Uudellemaalle -- vakuutettiin että siellä meille tulisi hyvä olinpaikka. Virkun luovutti parooni pitäjän papille puolittain ilmaiseksi sillä ehdolla, että tämä ei sitä koskaan möisi, se kun jo oli vanha ja kankea. Renkipoika siirtyi samaan taloon ja sai sen hoitoonsa. Villelle oli tarjottu useita edullisia isäntärengin paikkoja, vaan hän ei vielä ottanut yhtään, sanoi odottavansa ja katsovansa.

Iltaa ennen lähtöään tuli isäntä tallissa käymään, antamaan siellä muutamia määräyksiä ja jäähyväisiksi meitä hyväilemään. Kuulin hänen äänestään, että hän oli hyvin surullisella tuulella, -- luulenkin hevosten huomaavan sen paljo paremmin kuin ihmiset.

"Noo", kysyi hän Villeltä, "joko olet päättänyt ruveta johonkin niistä palveluspaikoista, joita sinulle on tarjottu?"

"En ole", vastasi Ville verkalleen. "Minulla on ollut vähän tuumaa lähteä tästä kaupunkiin, käydä siellä vielä vanhoilla päivillä kengityskoulussa ja sitten ruveta maalla kengittämään; minusta on niin surkeaa, kun hevosia taidotta kengitetään".

"Oikea tuuma", arveli paroonikin. "Sittenhän olet tilaisuudessa muutenkin hevoshoitoa opettamaan, johon sinulla on ilmeinen taipumus. Jos yrityksiisi apua tarvitset, niin käänny vain minun puoleeni".

Ja hän kiitti Villeä pitkällisestä ja uskollisesta palveluksesta. Ville puolestaan kiitteli liikutettuna isäntäväkeään, toivotti onnea matkalle ja rouvalle terveyttä takasin. Lämpösesti puristaen renkinsä kättä lähti isäntä tallista.

Lähtöpäivä oli käsissä. Tavarat olivat jo lähetetyt edeltä asemalle, isäntä nousi viimeksi rouvan kera vaunuihin, joita me Näykin kanssa vedimme. Palvelijattaret peittivät sairaan rouvan patjoilla ja seisoivat itkien vaunun ympärillä, kun nämä lähtivät liikkeelle. Asemalla kuulin vielä isäntäväen hellästi hyvästelevän sekä Villeä että renkipoikaa, joka oli tavaroita sinne tuonut, ja kyyneleet silmissä nuo miehiset miehet seisoivat asemasillalla, kun juna lähti sihittämään poispäin, tupruuttaen veturinpiipusta mustaa savua.

Paluumatkalle hankkiutuessaan lausui Ville renkipojalle: "Rouvaa me emme enää koskaan näe, nähnemmekö isäntääkään". Allapäin ajelivat miehet sitten verkalleen kotiin, -- joka ei enää ollut meidän yhdenkään koti.

KAHDESTOISTA LUKU.

Sariola.

Seuraavana päivänä valjasti renkipoika vanhan Virkun vanhain nelipyöräin eteen ja lähti ajamaan pappilaan, johon hevonen oli ostettu ja johon hän itsekin nyt siirtyi palvelukseen. Ennen lähtöään kävi poika meitäkin hyvästelemässä ja Virkku hirnahti vielä maantieltä hyvästiksi. Vaan Ville valjasti Näykin muutamain työkärryjen eteen, talutti minua ohjaksista irrallaan perästä ja niin lähdettiin kulkemaan asemalle. Meidät lähetettiin sitten junavaunussa kauas Uudellemaalle, Sariolan tilalle. Ville matkusti mukana hevosvaunussa hoidellen meitä. Oudolta tuntui aluksi ajella junassa ja olimmepa siitä syystä alkutaipaleella hiukan levottomia, mutta väleen me siitä Villen seurassa tyynnyimme ja tasaannuimme; ruokaa ja juomaa oli kylliksi, eikä meillä ollut vaunuissamme mitään hätää. Seuraavana päivänä saavuimme jo määräasemalle ja Ville vei meidät kapteeni Hjelmin suureen, komeaan herraskartanoon. Kuski, Antero niminen, keski-ikäinen mies, ankaran näköinen, otti meidät vastaan, käski kovalla äänellä toisen rengin tulla meitä talliin laittamaan ja kutsui sitten Villen sisälle taloon. Talli, johon meidät vietiin, oli suuri ja valoisa ja meidän pilttuut olivat vierekkäin. Renki harjasi meidät ja ruokki ja noin puolen tunnin perästä tuli Antero Villen seurassa taas meitä katsomaan. He puhelivat keskenään ja Antero lausui Villelle, meitä kotvasen kaikin puolin tarkastettuaan:

"Näenpä jo kohta, ettei näissä hevosissa mitään vikaa ole. Mutta se on tiettyä, että kaikilla hevosilla kuten ihmisilläkin on omat omituisuutensa ja että niitä sen mukaan on eri tavalla kohdeltava. Kerroppas nyt mitä minun erityisesti on näiden suhteen tiedettävä".

"Nämä ovat hevosia", vastasi silloin Ville, "joita parempia tuskin luulen löytyvän, minun on oikein vaikea niistä erota. Mutta hyvin erilaisia ne ovat. Musta tässä on siivoin ja nöyrin, jonka koskaan olen tuntenut. Sitä ei ole koskaan ankaroilla sanoilla puhuteltu eikä kovasti kohdeltu -- ei ainakaan meillä, mutta nähtävästi ei varsanakaan -- ja kernaasti se tekee, mitä ajaja tahtoo. Mutta tätä raudikkotammaa on aikoinaan huonosti hoidettu. Kun se meille tuotiin, oli se epäluuloinen ja vihainen, mutta vähitellen se on sentään meillä talttunut ja kesyttynyt. Vaan arempi se on vielä luonnostaan kuin Musta. Se ei kärsi kärpäsiä ja jos valjaissa on jokin vika niin se jo kohta rupee levottomaksi. Jos sitä taitamattomasti kohdeltaisiin, niin luulenpa, että siitä taas pian tulisi juonikko ja vikuri".

"Kyllä ymmärrän", vastasi Antero, "mutta vaikea on tällaisessa talossa, jossa on paljo renkejä, saada kaikkia järjellä kohtelemaan hevosta. Panenpa kumminkin mieleeni mitä olette sanoneet tammasta".

He olivat juuri lähtemässä tallista, kun Ville vielä pysähtyi ja virkkoi: "Vielä minun on mainittava, ettei meillä koskaan ole kummallekaan hevoselle käytetty pakkokuolaimia. Olenpa kuullutkin, että aikusemmin juuri niiden kautta pilattiin tamma".

"Täällä niiden valitettavasti täytyy sellaisia käyttää, sitä pidetään komeampana, vaikka turmioksi se minustakin hevoselle on", virkkoi Antero.

Ville kävi vielä meidän kumpaisenkin luona hyvästelemässä meitä viimeisen kerran. Hänen äänensä soi surulliselta; minä käänsin pääni aivan hänen päänsä viereen, muutahan en osannut tehdä. Ja niin hän meni enkä ole häntä sen koommin koskaan nähnyt.

Seuraavana päivänä tuli kapteeni itse talliin meitä katselemaan; hän näytti tyytyväiseltä meidän ulkonäköön.

"Olenpa varma, että nämä ovat kelpo hevosia, sillä ystäväni, parooni Törne, on niin vakuuttanut ja hyvin kuuluvat parihevosiksikin sopivan. Semmoisina niitä nyt ainakin aluksi käytetään".

Antero kertoi nyt kapteenille jutun Näykin vastenmielisyydestä pakkokuolaimia kohtaan.

"Niin, mutta rouvani tuskin suostuu niitä jättämään pois", sanoi kapteeni. "Vaan elä kiinnitä niitä liian tiukalle, anna aluksi vapautta ja totuta vähitellen".

Samana päivänä iltapuoleen meidät jo valjastettiin vaunujen eteen ja ajettiin pääportaiden edustalle. Se oli muhkea, komea rakennus, vaan ei siellä tuntunut niin kodikkaalta kuin Kallioniemessä. Tuokion kuluttua astui pitkä, ylpeännäköinen, vanhanpuoleinen nainen ulos rakennuksesta. Hän ei minua miellyttänyt ja kohta huomasinkin, että se oli juuri hän, joka reistaili hevostenkin kanssa ja pakotti meitä käyttämään noita vihattavia pakkosuitsia, joita ei varsinkaan Näykki voinut sietää. Nytkin hän toraili Anterolle ja moitti, ettei "kankisuitsia" oltu vedetty tarpeeksi kiinteälle ja ettemme me muka siis kantaneet päätä tarpeeksi pystyssä. Antero selitti kohteliaasti kuinka asian laita oli, että me olimme siihen tottumattomat ja täytyi vähitellen totuttaa, mutta hän käski vain kiinnittää remmejä.

Vaikea se sen päivän ajo oli, vaikeampi kuin koskaan. Varsinkin ylämäkeä kuljettaessa tuntui siltä, ettei henki juossut ollenkaan. Näykki oli rauhaton koko ajon ajan ja vihasena se vihdoin kotiin palattuamme tuli talliin. "Jos semmoista peliä rupeavat pitämään, jos suitsia noin kiinteälle revitään, niin saatpa nähdä, että tästä tulee toinen leikki, -- minä en kärsi sitä", uhitteli se.

Mutta samaa peliä jatkettiin, lujalle kiinnitettyjen kankisuitsien kautta vedettiin meidän pää ja kaula yhä enemmän luonnottomaan asentoon. Näykki kävi yhä rauhattomammaksi, mutta ei puhunut mitään. Luulin siten jo senkin vähitellen talttuneen, eikä oltukaan nyt moneen päivään suitsia enää kiinnitetty. Minä puolestani päätin tyytyä kohtalooni, vaikka se ylen vaikeata olikin. Mutta pahin koettelemus olikin vielä kokematta.

KOLMASTOISTA LUKU.

Tahallisia tapaturmia.

Eräänä päivänä tuli armollinen rouva tavallista myöhemmin ulos ajelemaan ja hän näytti tavallista kiukkuisemmalta.

"Mitäs tuo tuommoinen on", tiuski hän heti Anterolle. "Pystömpään päät hevosille. Vedä heti pääkohottimet kiinteämmälle".

Antero rupesi, vaikka vastahakoisesti, tekemään työtä käskettyä. Hän kiinnitti ensiksi minun pääni niin korkealle, niin luonnottomaan asemaan, että sitä jo yhdessä kohden seistäessä oli miltei mahdoton sietää. Sitten hän meni Näykin luo, joka siinä kärsimättömästi viskeli päätään edestakaisin niinkuin sen tapana oli. Tämä arvasi heti, mistä oli kysymys ja juuri kun Antero hellitti suitset solesta vetääkseen ne taas kireämmälle, nykäsi Näykki päätään niin voimakkaasti, että Antero sai aika tellin nenäänsä ja renkipoika heilahti kumoon. Samassa nämä molemmat ryntäsivät Näykin päähän kiini, mutta tämä rupesi hyppimään ja potkimaan niin ettei sitä voinut pidellä. Vihdoin se heitti takajalkojaan niin rajusti, että sai ne vaunutangon päälle ja siitä se heilahti kumoon potkasten pahasti minua pudotessaan. Siinä riuhtomalla se pian olisi voinut pahanpäiväisesti särkeä itsensä, mutta sukkelana viskausi Antero makaamaan sen kaulalle, jotta se ei voinut liikahtaakaan ja huusi siitä samalla: "Riisukaa Musta valjaista, päästäkää vaunutanko irti ja leikatkaa hihnat poikki, ellette saa niitä solista auki!"

Kohta olikin toinen renki minua riisumassa ja toinen toi puukon. Minut renkipoika talutti talliin ja jätti minut sinne. Kiihoittunut oli minunkin mieleni, teki jo mieli viskata renkipoika nurkkaan ja laukata ulos maantielle, vaan kun en ollut sitä ennen tehnyt, jäin nytkin paikoilleni. Hetken kuluttua tuotiin talliin Näykkikin, joka oli repinyt nahkansa ja loukannut jalkansa. Anterokin tuli talliin, vapautti minut pakkosuitsista ja kiroili niitä synkästi. "Siinä oli vähällä käydä hullusti. Kai nyt isäntä suuttuu, mutta semmoista se on, että jos ei mies voi vaimoaan opettaa, niin ei sitä voi palvelijakaan. Minä pesen käteni".

Sitten hän hoiteli meitä hevosia, minäkin olin saanut sellaisen tellin, että lapani oli aivan ajetuksissaan ja sitä hän hauteli. Kapteeni oli hyvin vihassa, kun sai kuulla mitä oli tapahtunut, torui Anteroa ja lupasi taas puhua rouvalleen, vaan puhumatta se luullakseni jäi. Mutta Näykki pääsi olemasta vaunuhevosena, siitä tehtiin tavallinen ajohevonen; minun vain täytyi vielä vastaseksi kärsiä samaa kidutusta, kunnes syksy tuli ja "armollinen rouva" suvaitsi matkustaa pois kaupunkiin.

Myöhemmin syksyllä muutti kapteeni itsekin sekä muu perhe kaupunkiin, ainoastaan nuori herra sisarineen jäi vielä joksikin ajaksi maalle Sariolaan. Hevoset, niiden joukossa me Näykin kanssa, jäivät myös maalle ja nuo nuoret käyttivät nyt tilaisuutta ollakseen usein ulkona ajelemassa ja ratsastelemassa. Nuori neiti Anna rakasti yksin ajella minulla kepeissä turunkärryissä; hän piti minusta, kohteli minua hyvästi ja siksi juoksinkin hänen ohjaksissa ollessa kiltisti ja kernaasti, Nuori herra oli usein ratsastaen mukana ja hän ratsasti kernaimmin muutamalla Poku nimisellä raudikolla, joka oli ulkomaan rotua, suurikokoinen, vilkas ja tulinen. Mutta me toiset hevoset olimme kyllä tallissa oppineet tuntemaan sen tuittupäiseksi ja vikuriksi.

Kerran pisti neiti Annalle päähän valjastuttaa Poku kärryjensä eteen ja lähteä sillä ajamaan, jättäen minut veljelleen. Nuori herra oli tuosta vaihdoksesta sangen huolissaan, hän tiesi kyllä, että piti olla miehen koura hillitsemään raudikkoa, jos se jotakin pääsi säikähtämään. Ja hän kysyi ihmeissään sisareltaan:

"Oletko suuttunut Mustaan, vai miksi sen minulle jätät?"

"En ole suuttunut, vaan ajahan sinä kerran sillä, niin saan minäkin opetella tätä Pokua hallitsemaan".

"Etköhän luopuisi siitä aikeesta, Anna, Poku on kovin epäluotettava hevonen".

"Mutta veli hyvä", sanoi nuori neito pisteliäästi, "älä nyt turhia huolehdi, olenhan pienestä tytöstä saakka tottunut hevosta ajamaan ja mihinkäpä se pääsee Pokukaan sileältä maantieltä. Seuraa Mustalla mukana jos tahdot, minä lähden nyt tällä".

Hän istui jo kärryissä ja ajoi reippaasti portin kautta maantielle, jota myöten lähti hyvää vauhtia laskettelemaan. Nuorella herralla oli kirje vietävä postiin ja arvatenkin huolehtien sisarestaan satuloitsi hän minut ja tapasi pian sisarensa, jonka kanssa he yhtä matkaa onnellisesti ajoivat postiasemalle saakka. Täällä hyppäsi nuori herra selästä, pani minut kiini veräjäpatsaaseen ja pyysi sisartaan odottamaan siinä, kunnes hän pistäisi kirjeensä postiin.

"Viiden minuutin perästä tulen takasin".

"Elä kiirehdi, eihän mulla ole tässä hätää odotellessani".

Poku seisoikin rauhallisesti rinnallani maantiellä ja neiti laski suitset irralleen hyräillen siinä itsekseen. Nuori herra kuului menevän sisälle taloon, neiti katseli sinne hänen jälkeensä. Mutta maantien toisella puolella olevalla niityllä oli hevosia laitumella ja veräjä maantielle oli sieltä auki. Ja neiden huomaamatta tuli hevosparvi sieltä maantielle ja yksi nuori hevonen laukkoi vallattomasti Pokun pään ohi töykästen sitä kylkeen. Tämä säikähti, nykäsi valjaitaan ja lähti hirnasten nelistämään edelleen. Se kävi niin nopeasti, että neiti Anna oli vähällä lennähtää kärryistä. Minä näin hänen päättäväisesti tarttuvan ohjaksiin, mutta samalla he jo hävisivät näkymättömiin tien käänteestä. Hirnahdin kimakasti, olin rauhaton ja koetin repiytyä irti päästäkseni. Mutta jo tuokion kuluttua tuli nuori herra, näki irtonaisten hevosten laukkaavan maantiellä ja tajusi kohta mitä oli tapahtunut. Tuossa tuokiossa hypähti hän satulaan ja käskemättä, kiirehtimättä nelistin minä minkä kaviostani lähti Pokun jälestä, -- ratsastaja antoi minun vapaasti mennä. Tultiin kohta tien mutkaan, josta oli virstan verran aivan oikosta maantietä, mutta nelistävää Pokua ei näkynyt siinä. Tie haarausi siinä vielä kahtaalle, oli vaikea tietää kummalle tielle Poku oli kääntynyt. Muuan eukko seisoi mökkinsä ovella ja kun nuori herra siinä vähän pysähteli, osotti hän kädellään oikealle. Laskettiin sinne ja hetken kuluttua näimmekin vilahdukselta kärryjä, jotka yhä huimaavaa vauhtia riensivät eteenpäin. Mutta ennen pitkää olivat ne taas kateessa, ne katosivat aivan silmäimme edestä. Kappaleen ajettuamme näimme muutaman miehen peljästyneenä seisovan tien varrella, ja hän osotti kädellään erästä kylätietä, joka kappaleen etempää kääntyi maantieltä. Sinne oli Poku poikennut, epätasaselle, raivaamattomalle kivikkotielle. Oikasimme sinne kankaan poikki ja näimmekin pian kärryjen vaarallisesti hoippuvan kivien ja puunjuurien yli. Neideltä oli hattu pudonnut päästä ja tukka hulmusi valloillaan siinä vauhdissa. Hän nojautui taaksepäin, koetti nähtävästi yhä vielä pidättää pillastunutta hevosta. Näytti jo siltä kuin pian tapaisimme kärryt; minä ponnistin parhaani mukaan ja nuori herra istui etukumarassa seljässäni antaen minun nelistää. Olimme jo aivan lähellä kärryjä.

Mutta siinä juuri oli suuri, luisuva kivi, jota ei oltu tieltä raivattu pois, vaan jonka kylän miehet kuormaa vetäessään aina kiersivät. Mutta Poku ryntäsi suoraan eteenpäin, kärryt heilahtivat, toinen ratas pyöri ilmassa ja rymähtäen kaatuivat kärryt viskaten neiden kauas kankaalle Poku veti vielä pari syltä kohona kaatuneita kärryjä, joiden valjaat osaksi olivat särkyneet, vaan suitsiperät tarttuivat murrokkoon ja sen täytyi pysähtyä.

Me olimme samassa paikalla. Nuori herra hyppäsi sisartaan katsomaan. Hän makasi siinä kanervikossa liikkumattomana, kasvot maata vasten. Veli heittäysi polvilleen hänen viereensä ja mainitsi hänen nimensä. Ei vastausta; hän kohotti varovasti tytön päätä: kasvot olivat kalpeat ja silmät ummessa. Tuskan valtaamana avasi nuori herra sisarensa vaatteet ja hellitti kaulaliinan, tunnusti valtimoa sekä rupesi katselemaan, mistä apua olisi odotettavissa. Mies, jonka maantiellä äsken olimme sivuuttaneet läheni juuri kylätietä pitkin. Häntä nuori herra kutsui avukseen ja viipymättä hän saapuikin, säikähtyneenä ja huolestuneena hänkin, kun näki nuoren neiden aivan hengetönnä makaavan kankaalla.

"Osaatko selästä ajaa?" kysyi häneltä nuori herra.

"En ole noin satulassa vielä koskaan istunut, vaan ehkä tuo mahtaisi luonnistaa sekin. Parastani tahdon koettaa. Mihin sitä pitäisi ajaa?"

"Aja tohtorin luo ja kutsu hänet heti tänne. Hevonen on hyvin siivo, ei se viskaa sinua mihinkään. Ja sitten aja meille kotiin Sariolaan ja kerro mitä on tapahtunut sekä toimita tänne joku rengeistä vaunujen kanssa. Mutta koeta kiirehtiä, minä odotan tässä."

"Heti herrani; tuossa taitaa todellakin olla neiden henki vaarassa."

Vielä neuvoi hän nuorelle herralle missä vettä oli saatavissa ensi hätään ja rupesi sitten selkääni kiikkumaan. Kömpelösti hän siinä istui etukumarassa ja jalat roikkuilivat kupeillani, mutta minä lähdin tasasesti juoksemaan ja maantielle päästyä lisäsin vauhtia. Tekemistä hänellä tuntui olevan satulassa pysyessään. Mutta tohtorin talon kohdalle pian jouduttiin ja viipymättä ratsastaja siellä toimitti asiansa. Ja yhteen pohteeseen hän sieltä ajoi kapteenin kartanoon, jossa vaunua kohta ruvettiin valjastamaan. Ja niin oli mies innostunut, että itse kohta lähti oikotietä juoksemaan takasin tapaturmapaikalle.

Suuri hälinä vallitsi talossa, kun tuo tieto saapui. Minut talutti renki tuota pikaa talliin, viskasi satulan selästä, heitti loimen ylleni ja jätti minut siihen seisomaan. Näykki vietiin valjaisiin vaunun eteen. Minusta tuntui aika kovin pitkältä, ennenkuin tämä palasi takasin ja silloin se kertoi mulle, mitä se oli nähnyt.