Part 3

Kuta kauemmin asuin Kallioniemessä, sitä paremmin opin panemaan arvoa isäntäväen hyvyyteen. Paroonin koko perhe nautti kaikkien seudun asukkaiden kunnioitusta ja rakkautta. Ja he olivatkin ystävällisiä kaikkia kohtaan, ei ainoastaan ihmisiä, pieniä ja suuria, vaan myöskin hevosia, koiria, nautaeläimiä ja lintuja kohtaan. Ei ollut koko tilalla elävätä, jota olisi pahoin pidetty taikka jota he eivät olisi pitäneet ystävänään. Jos kuultiin, että joku kylän lapsista oli ollut ilkeä eläimiä kohtaan, niin kohta se joutui paroonin nuhdeltavaksi. -- Läheisellä rautatieasemalla oli liikettä ja touhua, uusi asematalo oli rakennettava, koska vanha kasvavan liikkeen vuoksi huomattiin liian ahtaaksi. Usein ajoi isäntäni minulla asemalle, jossa juuri maata kaivettiin perustusten laskemista varten. Rakennusmestari, joka oli ottanut asematalon rakennuttamisen urakalle, käytti töissään ja vedoissaan vanhoja, kuluneita hevoskaakkeja eikä säästellyt niitä vähääkään; niitä rasitettiin ja rääkättiin pitkät rupeamat. Isäntäni, joka tunsi tuon rakennusmestari Tiilisen, joka ennen oli ollut hänenkin töissään, vaikkei ollut siellä saanut talon hevosia rasittaa, suuttui pahanpäiväseksi, kun näki miten raskaita töitä noilla hevosraukoilla teetettiin ilman että niille suotiin tarpeellista lepoa. Kursailematta otti hän Tiilisen puheilleen ja osotti hänelle, kuinka sydämetöntä hänen menettelynsä oli; vaan Tiilinen vastasi vain epäkohteliaasti. "Raa'alla ja sydämettömällä menettelyllänne", niin sanoi silloin isäntäni, "vahingoitatte te itseänne ja omaa luonnettanne vielä enemmän kuin hevosia, ja koska ette näy tahtovan kuunnella yksityisen ihmisen varotusta, niin olkaa varmana, että saatte oikeuden edessä vastata eläinrääkkäyksestä. Muistakaa, pyydän teitä, sen lisäksi, että on olemassa vielä korkeampi tuomioistuin, jonka eteen kaikki kerran joudumme ja jossa meitä tuomitaan sen mukaan, miten täällä olemme eläneet ja toimineet. Elkää uskoko, että julma ja sydämmetön menettely luontokappaleita kohtaan jää tuossakaan oikeudessa rankaisematta".

Ja paroonin ilmiannon johdosta syyttikin nimismies rakennusmestaria eläinrääkkäyksestä ja hän sai maksaa sakkoja, ei tosin niin paljo kuin olisi ansainnut, mutta häneksi sentään, joka oli ahnas mies, sievosen summan. Mutta juttu ei pysähtynyt tähän. Kun rakennusmestari ei tehnyt tehtävätään asianomaisten mieliksi eikä täyttänyt sopimuksen ehtoja, jätettiin työn jatkaminen eräälle toiselle henkilölle, jolle parooni oli antanut puoltolauseensa. Nyt ei enää eläinrääkkäystä suvaittu asemalla. Hevosten työajat lyhenivät ja niille rakennettiin tallit asuttaviksi. Ja paroonin ehdotuksesta varustettiin hevosten silat vielä n.s. hevossuojelijoilla, joita kaikkien työhevosten siloissa pitäisi käyttää, koska ne helpottavat työtä ja varjelevat selkää. Voinpa omasta kokemuksestanikin vakauttaa, että nämä vietraavat silat isosti säästävät hevosen voimia.

Ihmisillä on sananlasku, jonka totuuden usein olen tullut huomaamaan, nim.: "millainen herra, sellainen palvelija". Meidän talon palkollisiin se ainakin voitiin sovittaa. Tallirengeistä ei kumpanenkaan peljännyt lausua totuuksia eläinrääkkääjille eikä vetää heitä oikeuteen, jos ei muu auttanut.

Niin muistan eräänkin päivän, jolloin Ville oli ollut minulla myllyssä. Paluumatkalla näimme etäämmältä pojan, joka ajoi pienen laihan konin seljässä ja koetti saada tätä hyppäämään veräjän yli. Vanha viisas ruuna näki, että veräjä oli sen hypättäväksi liian korkea, eikä lähtenyt hyppimään. Poika pieksi karahkalla hevosta, vaan tämä kääntelihe vain syrjin. Silloin nousi poika seljästä ja rupesi oikein käsivoimalla hevosta pieksämään, löi sitä päähänkin ja sen tehtyään nousi hän taas selkään ja koetti huutamalla ja pieksämällä saada sitä menemään veräjän yli. Mutta hevonen ei hypännyt, se rupesi suuttumaan. Lähemmäs tultuamme näimme hevosen painavan päätään maata vastaan ja viskaavan takapuoltaan, jossa leikissä poika lensi selästä pois ojaan. Ohjakset vapaina lähti hevonen laukkaamaan kotitaloaan kohden. Villeä nauratti tämä juttu: "kutti parahiksi pojalle", puheli hän.

Poika makasi ojassa pajupehkojen välissä, potki ja koetti turhaan päästä sieltä ylös. "Tulkaa auttamaan" vikisi hän.

"Auttamaan!" vastasi Ville pilkallisesti, "juuri siellä sinun paikkasi onkin, muistat ehkä siitä toisella kertaa, ettet pakota hevosta mies seljässä hyppäämään korkean veräjän yli". Ja Ville ajoi edelleen. Mutta hetken kuluttua hän käänsi minut oikealle ja kuulin hänen itsekseen puhuvan: "kenties se kanalja osaa valehdella yhtä hyvin kuin hevosta rääkätä. Pistetäänpä, Musta, pieni matka hänen kotinsa kautta ja kerrotaan, jos joku kysyy." Ja niin ajoimme lautamiehen talon ohi. Portilla juoksi lautamies vastaamme ja hänen vaimonsa seisoi säikähtyneenä ovella.

"Oletteko nähneet poikaani?" kysyi lautamies. "Hän lähti äsken viemään hevosta hakaan, mutta hevonen palasi juurikaan kotiin ilman miestä".

"Minä luulen että hevosen onkin parempi olla ilman miestä, jos mies niin ilkeästi ajaa", vastasi Ville.

"Miten ilkeästi?"

"Näinpä poikanne lyövän ja rääkkäävän hevosta kun ei se hypännyt veräjän yli, joka oli liian korkea. Hevonen käyttäytyi aluksi siivosti, vaan viskasi sitten pojan ojaan. Jätin hänet sinne makaamaan, sillä vahinkoa hänelle ei tullut, mutta pieni muistutus tekee hyvää."

Emäntä rupesi silloin itkeä uikuttamaan ja teki lähtöä hakemaan "Pekka raukkaansa". Vaan lautamies vastasi vakavasti: "Pysy kotona sinä, Pekka tarvitsee pienen kurituksen, ei hän ensi kertaa nyt hevosta rääkännyt. Mutta tähän se tapa saa loppua. Kiitos, Ville, ilmoituksistanne".

Me jatkoimme matkaa kotiin päin ja minä kuulin Villen itsekseen myhähtelevän ja kotona hän kertoi koko jutun renkipojalle. Ja tämänkin mielestä oli Pekalle sattunut parahiksi. "Tunnen hänet, käytiin yksissä koulua, jossa hän aina sillä rehenteli, että hänen isänsä oli lautamies ja oli ylpeä niitä kohtaan, joille uskalsi. Muistanpa miten hän kerrankin koulun akkunalta pyyti kärpäsiä ja sitten noppi niiltä siivet. Minä tulin takaapäin ja iskin häntä silloin korvalle. Hän rupesi ulisemaan ja huutamaan, ja siihen keräysivät sekä opettaja että oppilaat. Minä kerroin suoraan mitä oli tapahtunut ja näytin opettajalle siivittömiksi nypityt kärpäset. Opettajakin suuttui silloin ja ainoastaan sattuma pelasti lautamiehen Pekan sillä kertaa selkäsaunasta. Mutta häpeämässä hän sai seistä nurkassa tuntimäärän ja sitäpaitsi sai hän olla kotiarestissa. Ja opettaja puhui hyvin vakavasti pojille ilkeydestä luontokappaleita kohtaan ja kuvasi meille, kuinka raukkamaista ja sydämmetöntä on rääkätä avuttomia eläimiä; muistuu erittäin mieleeni hänen sanansa, että julmuus elukoita kohtaan on 'pirun merkki', joka ilmestyy kaikissa häijyissä ihmisissä. Sitävastoin voisimme ihmisissä, jotka rakastavat lähimmäistään ja ovat ystävällisiä ihmisiä ja eläimiä kohtaan, nähdä jumalanmerkin, sillä Jumala on rakkaus".

"Siinä puhui opettajanne toden sanan", virkkoi Ville, "sillä ei ole uskontoa ilman rakkautta; ihmiset väittävät usein pitävänsä uskontoaan suuressa arvossa, mutta ellei se opeta heitä hyviksi ja ystävällisiksi ihmisiä ja eläimiä kohtaan, niin on se kaikki lorua, -- paljasta lorua, ja se usko löytään kyllä köykäiseksi silloin, kuin kaikki näkyy oikeassa karvassaan ja oikeassa arvossaan".

SEITSEMÄS LUKU.

Myrskyinen päivä.

Muuanna päivänä syysmyöhällä täytyi isäntäni lähteä pitkänpuoleiselle asioimismatkalle. Ville valjasti minut matkakiessien eteen ja nousi itse taka-istuimelle. Nämä kiessit olivat mukavat vetää, suuripyöräiset ja kepeät. Oli satanut vankasti pitemmän ajan kuluessa, vaan nyt sateen jälestä oli ruvennut tuulemaan. Tuuli, joka ajeli ja pyöritteli kuivuneita lehtiä pitkin maita, kävi yhä rajummaksi. Meidän oli kuljettava erään sillan yli; joessa oli vesi sateiden ja tuulen vaikutuksesta noussut niin korkealle, että aallot jo huuhtelivat siltahirsiä. Siinä tuumittiin ylimenoa hyvän aikaa sillankorvassa, vaan pidettiin kumminkin siltaa siksi vahvana, että uskallettiin ajaa yli ja hyvin päästiinkin. Joen toisella puolella olivat useat niityt veden vallassa ja muutamassa paikassa oli tulva jo noussut maantiellekin, niin että minä sain kahlata polviani myöten. Mutta tie oli kova, isäntä ajoi varovasti ja onnellisesti suoriuduttiin siitäkin. Perille tultua annettiin minulle hyvä hoito ja ruoka. Mutta isännän täytyi asioittensa takia viipyä siellä niin kauan, että ilta jo oli käynyt varsin myöhäseksi, kun lähdettiin paluumatkalle. Tuuli oli kiihtynyt ja minä kuulin isännän lausuvan Villelle, ettei hän sellaisessa ilmassa ollut ennen koskaan ajellut. Tie kävi metsän rintaa pitkin ja pelottavalta tuntui minustakin, kun siellä metsä ryski ja oksia ja runkoja kaatuili tielle.

"Soisinpa että oltaisiin jo kotona", kuulin isännän lausuvan.

"Niin", vastasi Ville, "tässä on kulku kylläkin hengenvaarallista".

Melkein siinä samassa kuului kamala ryske, metsä kumisi ja maa tuntui jyskyvän. Korkea honka kaatui, taittaen pienempiä puita alleen, juurineen tien poikki ihan hiukkasen meidän edellämme. Minä säikähdin pahanpäiväiseksi, pysähdyin kuin ammuttuna, vapisin, ja ellei minua ennakolta olisi hyvin opetettu, olisin epäilemättä pyörähtänyt takasin ja lähtenyt nelistämään. Ville hyppäsi sukkelana kiesseistä ja asettui pääni luo.

"Siitäpä pelastuttiin kuin ihmeen kautta", virkkoi isäntäni. "Mutta mitä tehdään nyt?"

"Puun yli emme pääse", selitti Ville, "eikä sitä kiertääkään voi. Ei auta muu kuin ajaa takasin tienristeykseen ja sieltä pyrkiä kyläteitä pitkin sillalle. Siinä kuluu kyllä tunnin aika hukkaan ja myöhäksi käy, mutta Musta jaksaa kyllä, se ei ole väsynyt".

Tienristeykseen päästiin, vaan ennenkuin kiertoteitä oli saavuttu sillan luo, oli jo aivan pimeä. Tuskin saatoimme erottaa, että vesi oli sillan yläpuolella. Vaan kun silta siltä näytti vahvalta, ajoi isäntä hiljaa sillalle. Mutta samassa kuin astuin ensimmäiselle siltapalkille, tunsin, että nyt ei ole kaikki niinkuin olla pitäisi, nyt on jokin vaara tarjona ja minä seisahduin paikalleni hievahtamatta eteenpäin. "No, astu pois, Musta", kehotti isäntä ja löi minua kepeästi ruoskalla. Mutta minä en paikaltani päkähtänyt. "Astu, astu!" komensi isäntä tiukemmin ja löi minua kovanlaisesti ruoskalla. Minä hypähdin, mutta eteenpäin en kulkenut.

"Tässä on jokin este", huudahti Ville, hyppäsi kiesseistä ja lähti edelleni tutkimaan siltaa. Se tuntui ehyeltä ja hän koetti taluttaa minua eteenpäin. Hyvin haluttomasti seurasin pari askelta, tunsin selvästi, että silta oli rikki ja pysähdyin taas. Ja samassa kuului huutoja toiselta puolen siltaa. Joku sieltä puolen yli pyrkijä oli kuullut äänemme ja huusi nyt varottaakseen meitä.

"Hoi, pysähtykää, palatkaa takasin," huusi hän minkä kulkusta lähti.

"Mikä on sitten hätänä?" kysyi isäntäni.

"Silta on keskeltä rikki, tulva on vienyt siitä suuren kappaleen. Te ajatte jokeen jos ajatte".

Jo tuntui isäntä kiesseissä siunailevan ja Ville peräytti minut varovasti maantielle ja lähdettiin verkalleen ajamaan tietä jokivartta ylöspäin. Ajettiin varovasti yötä myöten meidän omaa myllysiltaa kohden, joka oli korkea, kivestä rakennettu ja joka siis kesti. Yö oli pimeä, mutta tuuli taukosi vähitellen ja kulku oli verrattain rauhallista. Sekä isäntä että Ville istuivat ääneti. Vaan kun suuren mutkan kierrettyämme aamun sarastaessa onnellisesti olimme saapuneet kivisillan yli, kuulin kiesseissä istuvain rupeavan puhumaan matalalla, vakavalla äänellä. Kaikkea en ymmärtänyt, vaan sen isäntäni puheista käsitin, että jos olisin hänen tahtonsa mukaisesti kulkenut edelleen puusillan poikki, olisi sekä hevonen että kiessit, isäntä ja renki, joutuneet jokeen, ja kun talvivirta oli kova, olisi kaikilla epäilemättä ollut auttamaton hukkuminen edessä. Isäntä lausui, että Jumala on antanut _ihmisille ymmärryksen, jotta he voisivat ajatella; eläimille on hän antanut vaiston, joka ei riipu ajatuksesta, mutta joka kumminkin usein on paljo nopeampi ja varmempi, ja sen avulla ovat eläimet usein pelastaneet ihmistenkin hengen_.

Pitkän kierroksen tehtyämme saavuimme vihdoin kotiportille. Tallipoika oli siellä meitä vastassa ja kertoi, että paroonitar oli yökauden ollut meidän takia suuressa tuskassa, peljäten meille jonkun vahingon tapahtuneen. Ja kun portaitten eteen saavuttiin juoksi paroonitar itse ulos ja virkkoi:

"Oletko vihdoinkin täällä, rakas ukkoni! Tiedätkö, kuinka olen peljännyt. Eihän ole toki mitään onnettomuutta tapahtunut".

"Ei, lemmittyni, vaan jos ei Pulska Musta olisi ollut viisaampi kuin me, niin joessa me kaikki nyt olisimme".

Enempää en kuullut, sillä he astuivat sisälle. Vaan Ville vei minut talliin, antoi minulle tavallista makeamman appeen, antoi kauroja ja levitti tuoretta heinää vuoteekseni. Ihana siinä oli maata, sillä olinpa todellakin sangen väsynyt.

KAHDEKSAS LUKU.

Vanha tallirenki.

Muuatta viikkoa tämän tapauksen jälkeen lähti isäntäväkeni vierailemaan erään sukulaisen luo Turun rannikolla; matkalla sinne viivyttiin yö Turussa, jossa ajettiin erääseen hotelliin. Isäntäväkeni nousi komeaan päärakennukseen, vaan Näykin ja minun, jotka vaunuja vedimme, vei Ville portin kautta pihalle, jossa oli useita talleja ja vaunuliitereitä. Hotellin tallirenki tuli ottamaan meitä vastaan; hän oli vanhanpuoleinen, pieni, liikkuva mies, takkuinen tukka, toinen jalka koukussa. En ole eläissäni nähnyt kenenkään valjastavan enkä riisuvan aisoista hevosta niin nopeasti kuin hän sen teki. Minua hän taputti kaulaan ja talutti pitkään talliin, jossa oli kymmenen tai kaksitoista pilttuuta ja neljä tai viisi hevosta. Ville toi Näykin sisälle ja jäi katsomaan, kuinka vanhus meitä pesi ja harjasi. Se kävi arvaamattoman kevyesti ja nopeasti ja kun hän oli lopettanut, tuli Ville minua joka paikasta lähemmin katsomaan ja tunnustelemaan, ikäänkuin epäillen, että tuosta nyt ei saattanut syntyä hyvää jälkeä. Mutta karva oli puhdas ja tasanen kuin silkki.

"Olenpa luullut itsekin käytteleväni harjaa koko nopeasti", virkkoi ihmeissään Ville, "mutta te sutasette sen tuossa tuokiossa, nopeasti ja hyvin yhtaikaa. En ole moista ennen nähnyt".

"Kas, se on tottumuksen voima", virkkoi vanha nilkku tallirenki. "Turhaanpa olisinkin tässä ammatissa ollut neljäkymmentä vuotta, ellen jo olisi käteväksi oppinut. Mitä nopeuteenkin tulee, niin riippuu se aivan tottumuksesta, voihan yhtä helposti tottua nopeaksi kuin hitaaksikin. Ja helpommin, tahtoisin sanoa; minulle todellakin tekee oikein pahaa, kun näen jonkun verkalleen kuhnustelevan ja siirtelevän laiskasti jalkojaan, niin että häneltä tehtäväänsä menee kaksi vertaa enemmän aikaa kuin toiselta vikkelämmältä. Jos multa työ tuohon tapaan sujuisi, niin en olisi iloissani koskaan, nyt olen aina. Olenpa nähkääs hoitanut hevosia aina siitä kuin olin 15 vuoden ikäinen, ajohevosia, vaunuhevosia, työhevosia, milloin mitäkin ja olen aina ollut hevosten ystävä. Kerran yksi minua potkasikin, potkasipa polveen niin pahasti, että olen siitä ikäni ontunut, mutta siltä olen aina hevosista pitänyt. Hotellipalvelijana saan nähdä ja hoitaa monenlaisia hevosia, vaan sen sulle sanon, että oikein hyvää mulle tekee joka kerta kuin saan hoitaa tällaista, siivoa ja hyvin hoidettua hevosta. _Voin aina jo kohta näkemisestä päättää, miten hevosta on kohdeltu; en tarvitse kuin parikymmentä minuuttia aikaa, niin voin jo sanoa minkälainen sen hoitajakin on_. Katsos tätä, näin tyyni, näin tottelevainen. Kääntyy tingatta mille puolelle hoitaja tahtoo, nostaa nöyrästi kavionsa puhdistettavaksi, tottelee yleensä joka asiassa. Toinen hevonen voi olla juonikko ja vihainen, ei käänny pilttuussa, kohottaa päänsä uhkaavaan asentoon, kun sitä lähestyy ja on arka nostamaan takakavioitaan. Hevosraukka! minä tiedän miten sitä on kohdeltu. Se on ollut luonteeltaan tunteellinen ja muuttunut araksi; se on ollut rohkea, mutta on muuttunut ilkeäksi ja salakavalaksi. Nämä luonteenomaisuudet tarttuvat hevoseen sen nuorena ollessa. _Hevonen on kuin, lapsi. Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa_."

"Te puhutte viisaasti", myönsi Ville. "Se on ollut mielipide meidänkin talossa."

"Kuka on isäntäsi? Hän mahtaa olla ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen herra".

"Hän on parooni Törne Kallioniemeltä."

"Vai hän", vastasi vanhus vilkastuneena, "olen jo kuullut hänestä puhuttavan, parhaita hevosmiehiä koko läänissä".

"On hän kyllä, vaikka on hänellä ollut hevosistaan suruakin. Hänen poikansa sai surmansa ratsastusmatkalla".

"Niin, muistanpa siitäkin kuulleeni, mahtoi se koskea isään. Mutta ajaja oli varomaton, -- aita edessä ja mäenrinne. Hevosen on sellaisessa paikassa mahdoton nähdä eteensä ja ajajan pitäisi aina muistaa, että yksin hevosen henki jo on kallis ja että sen yhteydessä voi helposti mieskin mennä".

Nyt olimme me vaunuhevoset jo saaneet kaurojakin eteemme ja molemmat hyväntahtoiset hevosenhoitajat lähtivät tallista.

YHDEKSÄS LUKU.

Tulipalo.

Illan kuluessa toi vanha tallirenki vielä yhden matkustajan hevosen talliin ja sen mukana tuli muuan nuori mies, joka hevosta harjattaessa seisoi vieressä ja tupakoi. Hänelle kuulin tallirengin sanovan:

"Käyppäs sinä Heiskanen ylisellä ja heitä heiniä tällekin hevoselle. _Mutta pane piippu ensiksi pois hampaistasi_!"

Kuulin miehen nousevan yliselle, tallustelevan siellä pääni päällä ja heittävän alas heiniä. Hiukkaa myöhemmin kävi Ville vielä tallissa meitä katsomassa ja niin menivät kaikki ulos sulkien oven mennessään. -- Minä nukahdin ja lienen nukkunut kappaleen aikaa, kun heräsin ja tunsin voivani pahoin. Nousin seisomaan; ilma tuntui paksulta ja painostavalta. Kuulin Näykin ryiskelevän ja joku muu hevonen potki hyvin levottomasti jalkojaan. Pimeä oli, ei voinut nähdä mitään, mutta talli tuntui olevan savua täynnä, joten tuskin saattoi hengittää.

Savu tuntui tulevan aukosta tallinyliseltä. Kuuntelin ja kuulinkin sieltä hiljaista humisevaa ääntä, kuulin hienoista räiskinää ja sihinää. En tiennyt mitä se oli, vaan jotain ylen kummallista siinä äänessä tuntui olevan, koska minulla koko ruumis rupesi vapisemaan. Toisetkin hevoset olivat hereillään, kiskoivat marhamintojaan ja polkivat jalkaa. Vihdoin kuului ulkopuolelta askeleita ja tuo outo mies, Heiskanen, työntyi juoksujalassa talliin, oli hyvin hätääntyneenä, koetti irroittaa hevosia, mutta teki sen niin kömpelösti, että minua rupesi yhä enemmän pelottamaan. Oma hevosensa ei tahtonut seurata häntä; hän koetti toista ja kolmatta, mutta nekään eivät liikkuneet. Hän kävi kaikkien pilttuissa, hätäili ja huusi ja juoksi sitten tallista ulos. Olihan se kummaa ja järjetöntä, ettemme seuranneet häntä ulos, mutta meillä ei ollut luottamusta häneen, vaara tuntui uhkaavan joka taholta. Ovesta oli päässyt raitista ilmaa sisälle, hengittäminen kävi helpommin, mutta tuo roiskiva ääni yliseltä kiihtyi ja kun katselin sinne häkkini läpi, näin punasen liekin hohtavan seinää vastaan. Samassa kuulin ulkona huudettavan: "Tuli on irti!" ja silloin tuli tuo vanha tallirenki sisään, nopeasti, mutta tyyneesti. Hän sai yhden hevosen ulos ja tuli ottamaan toista, vaan silloin jo liekit roiskivat häkin partaalla.

Kuulin Villen äänen, joka oli tyyne ja rohkaiseva kuten ainakin.

"Kas niin, poikaseni, tule, nyt lähdetään ulos". Minä seisoin lähempänä ovea kuin Näykki, joten hän ensiksi tuli minun luokseni ja taputti minua. "Älä hätäile, Pulska Musta, suitset suuhun vain ja sitten ulos". Saatuaan suitset suuhuni otti Ville kaulaliinansa, sitoi sillä sievästi silmäni ja talutti minut ystävällisesti hyväillen ulos tallista. Pihalle ehdittyämme, päästi hän huivin silmiltäni ja huusi: "Pidelkää tätä hevosta, että saan toisenkin pelastetuksi".

Ville juoksi takasin talliin. Outo mies piteli minua kiini ja kimakasti minä hirnahdin. Sittemmin kertoi Näykki, että tuo hirnahdus oli suureksi onneksi hänelle, sillä ellei se sitä olisi ulkoa kuullut, ei se millään ilveellä olisi uskaltanut lähteä ulos. Pihalla oli suuri sekamelska, hevosia kuljetettiin ulos toisestakin tallista, vaunuja ja kärryjä vedettiin vaunuliiteristä. Rakennuksen puolella avattiin ikkunoita, huutoja kuului, en tiedä mitä huusivat. Tallin ovesta tunkeutui ulos paksu savu, joka hetkellä yhä paksumpi, ja jo leimahti liekkikin sen keskeltä. Metelin keskeltä kuulin huudettavan talliin: "Ville, oletko siellä, tule ulos". Ei kuulunut vastausta.

Mutta sitten kuului rymäys tallista ja minä näin ilokseni Villen tulevan ulos savun keskeltä ja taluttavan ulos Näykkiä, joka öhki ja ryki. Villekään ei voinut puhua pitkään aikaan.

Paroonikin oli ehtinyt pihalle, hän taputti Villeä olkapäälle lausuen: "Hyvin tehty, Ville! Vaan oletko vahingoittunut?"

Ville puisti päätään ja ryki, -- ääni ei lähtenyt. Vaan isäntä tarttui itse kiini minuun, Ville tuli jälestä ja nopeasti me riennettiin pihalta kadulle. Täällä kuului huutoja, nelistäväin hevosten kaviot paukahtivat katukiviä vastaan ja rattaat rämisivät. "Ruisku tulee, ruisku tulee, pois tieltä", karjuivat tulijat ja karauttivat ohitsemme täyttä ravia portin läpi pihalle, jossa palomiehet nopeasti kävivät letkoja oikomaan ja ohjaamaan vesisäettä tulta kohden.

Mutta meidät talutti parooni ja Ville torin toiselle puolelle, erästä porttia kohden. Oli pimeää ja äänetöntä, vain kuului huutoja. Isäntä vei meidät ison talon pihalle ja sanoi Villelle: "Minun täytyy rientää vaimoni luo. Hevoset jätän sinun hoitoosi, laita ne täällä talliin ja pyydä talonväeltä mitä tarvitset". Ja sitten palasi hän takasin, ei juossut, mutta käveli kiireisesti. Ennenkuin Ville ehti saada meidät uuteen talliin, kuului hotellin taholta kamalaa karjuntaa: ne hevoset, jotka olivat siellä jääneet talliin, huusivat tuskasta, -- kamalaa oli se kuulla, meidätkin, Näykin ja minun, valtasi tuska. Mutta Ville hoiti meitä hellästi. Aamulla tuli parooni meitä katsomaan ja puhuttelemaan Villeä. En kuullut mitä he siellä puhuivat, vaan iloisen näköinen oli Ville, luulenpa että isäntä oli hänet hyvin palkinnut.

Paroonitar oli säikähdyksestä vähän sairastunut, joten matkan jatkaminen jäi iltapäivään. Ville kävi sillävälin palopaikalla perustelemassa vaunua ja siloja ja kuulemassa lähemmin tulipalosta. Hän kertoi sitten siitä talon rengille. Ensiksi ei oltu voitu käsittää, mistä tuli oli päässyt irti, vaan sitten saatiin selville, että Heiskasella oli talliin mennessään ollut piippu hampaissa, mutta sieltä palatessaan hänellä sitä ei ollutkaan. Vanha nilkku tallirenki oli kieltänyt häntä nousemasta piippu hampaissa yliselle, vaan luultavana pidettiin, että hän oli sittenkin palavan piipun kanssa sinne mennyt ja siellä laskenut sen hampaistaan. Muistin silloin sen jyrkän kiellon, jonka jo ensi kotitalossani olin kuullut, _ettei kenenkään koskaan ollut lupa mennä piippu taikka sikaari hampaissa talliin_. Sitä neuvoa olisi täälläkin pitänyt noudattaa.

Ville kertoi, että tallin katto oli palanut, sisustus kokonaan ja seinäin sisäpuoletkin. Ne hevosraukat, joita ei oltu saatu ulos, olivat hiiltyneinä raatoina romahtaneiden, puolipalaneiden kattohirsien alla.

KYMMENES LUKU.

Sananvienti lääkärille.

Loppupuoli matkasta meni onnellisesti, ja kun olimme saapuneet siihen herraskartanoon, jossa isäntäni ystävä asui, pääsimme tilavaan, hauskaan talliin. Talon renki toimitti meille kaikkea mitä tarvitsimme ja kun hän sai kuulla Villen käytöksestä tulipalossa, sanoi hän: "Senpä näkee, että teidän hevosenne tietävät keneen voivat luottaa: onpa mitä vaikein temppu saada hevosia pois tallista kun on joko tulipalo tai tulva. En tiedä miksi ne eivät silloin tahdo lähteä ulos, mutta ne eivät _tahdo_, ei yksi kymmenestä".