Part 2

"Erinomainen, aivan niinkuin Ville sanoi."

Ville olikin oikein ylpeä puolestani. Hän suki harjani ja häntäni, jotta ne olivat tasaset ja kiiltävät kuin naisten hiukset ja aina hänellä oli yhtä ja toista mulle sanottavana. Luonnollisesti en kaikkia ymmärtänyt, vaan opin kumminkin yhä selvemmin käsittämään, mitä hän _tarkoitti_ ja mitä hän tahtoi. Miellyin häneen suuresti, sillä hän oli lempeä ja hyvä. Hän näytti käsittävän kuinka hevonen tuntee ja kun hän harjasi minua, kosketteli hän hyvin varovaisesti arkoja paikkoja; kun hän päätä suki, vältti hän niin varovasti silmiä, kuin jos ne olisivat omansa olleet, eikä hän koskaan minua kiukkuseksi ärsyttänyt.

Neljäskin hevonen oli tallissa ja sen nimi oli "Majuri". Se oli vanha ja jo oikeastaan virkaheitto, mutta se oli paroonin suuri suosikki ja se sai suvisin enimmäkseen kulkea vapaasti puistossa. Joskus sillä tehtiin joitakin kepeämpiä pihatöitä ja annettiin lasten sen selässä ajaa, sillä se oli hyvin siivo. Tämän Majurin sekä Virkun kanssa olin kohta hyvä ystävä, eikä kulunut paljoa aikaa, ennenkuin saavutin Näykinkin luottamuksen.

Hyvin oli minun siis hyvä olla uudessa paikassani ja jos jotakin kaipasin, niin en siitä surrut. Kaikki kohtelivat minua hellyydellä. Talli oli puhdas ja ilmava ja hyvää ruokaa annettiin. Mitäpä siis enää kaipasin?

Niin, vielä kaipasin vapautta!

Puolenneljättä vuoden kuluessa olin kesäiseen aikaan saanut olla täydessä vapaudessani, nyt täytyi minun kuukauden toisensa perästä seistä yöt päivät tallissa, muuta liikettäkään ei minulla ollut kuin milloin minulla ajettiin; ja kumminkin täytyi olla vakavan ja tyyneen näköinen niinkuin vanhan, tallissa ikänsä eläneen hevosen. Aina marhaminta, milloin ei ollut suitsia! No, enhän voi sitä valittaakaan, sehän kuuluu asiaan. Mutta totta se on, että nuoren, voimakkaan ja virkun hevosen, joka on tottunut elämään avaralla kedolla, jossa oli vapaus hyppiä ja ojentaida ja viilettää täyttä laukkaa kentän poikki ja pitkin, -- sen on vaikea olla, kun ei se koskaan saa tehdä, mitä itse tahtoo. Väliin, kun olin tavallista kauemmin seissyt tallissa, tunsin itseni niin elinvoimaiseksi ja hyppyhaluiseksi, että minun oli vaikea pysyä siivolla, kun Ville minut silloin vei ulos. Tuli mikä tuli, niin minusta tuntui, mutta nyt _täytyy_ saada kimpasta pikkuisen. Olen varmaankin usein tuimasti heilautellut Villeä, joka minua talutti, mutta ei hän siitä suuttunut, tyyneesti hän sen kärsi.

"So, so poikani", oli hänen tapa sanoa. "Nyt lähdetään jalottelemaan, niin ei kutku noin pahasti kavioitasi". Kun silloin oli tielle päästy, antoi hän minun pyyhkästä menemään täyttä ravia virstan tai pari ja sitten palasin takasin talttuneena ja tervennä, rauhattomuus oli poissa. _Vilkkaita hevosia, joilla ei ole kylliksi liikettä, sanotaan usein vikureiksi_, mutta ne vain leikkivät; useat rengit niitä siitä rankaisevat, mutta Ville ei sitä tehnyt koskaan, hän kyllä tunsi syyn. Ja omituisen hyvin hän opetti minua ymmärtämään äänenpainonsa vivahduksia ja suitsien pienimpiäkin liikkeitä. Huomasin aina hänen äänestään, milloin hän oli vakava ja oli tosi kysymyksessä, sillä hän minuun vaikutti paremmin kuin millään muulla.

Mainittava vielä on, että meidät joskus Kallioniemessäkin laskettiin vapaaksi, nimittäin sunnuntaisin iltapäivällä kesillä. Silloin ei ajopelejä vedetty esiin, me saimme irrallaan juoksennella tallipihassa. Siellä oli nurmi pehmyt, ilma lepposa ja vapaasti sai tehdä mitä tahtoi, laukata, piehtaroida ja jyrsiä kasvavaa ruohoa. Ja siellä ennätti myöskin tutustua lähemmin toisiinsa, kun seisottiin ja levättiin kalveen puolella.

NELJÄS LUKU.

Toverini Näykki.

Kun me kerran kahden seisottiin Näykin kanssa varjossa, jouduimme pitkänpuoleiseen keskusteluun. Se tahtoi tietää kaikenmoista minun kasvatuksestani ja opetuksestani ja minä kerroin kernaasti.

"Niin", sanoi se, "jos olisin saanut samanlaisen kasvatuksen, olisi minusta epäilemättä tullut yhtä siivo hevonen kuin sinusta, mutta nyt jään kai ijäkseni tällaiseksi".

"Miksi niin?" kysäsin.

"Siksi, että mulle on kaikki ollut niin tuiki erilaista", vastasi se. "Mulle ei ole kukaan koskaan ollut ystävällinen, ei hevonen eikä ihminen, eikä ole tehnyt mieleni miellyttää ketään. Tuskin olin emästäni vierotettu, kun minut riistettiin sen seurasta ja pantiin muitten hevosten joukkoon, joista ei yksikään välittänyt minusta. Ei ollut ystävällistä isäntää, joka minusta olisi huolta pitänyt taikka minua hyväillyt. Mies, jonka tehtävä oli meitä hoitaa, ei koskaan meitä ystävällisesti puhutellut. Ei meitä tosin rääkätty, mutta meistä ei välitetty, kunhan vain ruokaa oli. Laitumemme poikki kulki usein ilkeitä poikia, jotka meitä kivillä pyssysivät ja muutamia meistä haavoittivatkin. Siitä kävimme me kesyttömiksi ja hurjiksi ja rupesimme pitämään ihmisiä vihollisinamme. Vapaudessamme elimme muuten vallattomasti, ajelimme toisiamme ja laukoimme yhtenään ympäri niittyä. Mutta kun sitten opetuksen aika tuli, niin se oli kahta vaikeampi aika. Useita miehiä piti olla minua kiiniottamassa ja kun olivat ahtaneet minut aidan nurkkaan, veti siellä yksi harjasta ja toinen puristi turvasta, niin että mulla tuskin henki pääsi käymään. Yksi väänsi väkisin alaleukani kovalla kourallaan auki ja väkisin tukkivat he kuolaimet suuhuni. Ja sitten rupesi yksi vetämään suitsista ja toinen hosui takanani; tämä oli ensi kokemukseni ihmisistä, kaikki väkivaltaa. Ei koskaan koetettu minulle hyvällä opettaa, mitä milloinkin tahdottiin. Mulla oli vilkas ja tulinen luonto ja olin todella hurjanlainen, niin että heillä kyllä oli minusta tekemistä; kamalaa oli seistä yhtämittaa tallissa pääsemättä vapauteen koskaan; minä surin ja rupesin kuihtumaankin. Tiedäthän kokemuksesta, kuinka vaikea on olla vapautta vailla, vaikka on hyväkin ja hellä herra, mutta mulla olivat vielä lisäksi kaikki hoitajat ilkeitä.

"Oli yksi -- talon vanha isäntä, -- joka luullakseni olisi jaksanut hillitä minua ja saanut minusta kalua, mutta hän oli jättänyt hevosten hoidon pojalleen ja eräälle rengille, jota pidettiin kokeneena; itse hän ainoastaan tarkasteli näiden toimia. Poika oli pitkä, vahva, vallaton mies. Häntä kutsuttiin Simsoniksi ja hän kehahteli, ettei hän vielä ollut koskaan tavannut hevosta, joka ei olisi nöyrtynyt hänen edessään. Hän oli ankara ja kova, ankara ääni, ankara katse, ankara koura. Minä tunsin selvästi, ettei hän tahtonut tehdä minusta mitään muuta, kuin kappaleen hevoslihaa, niin juuri, _hevoslihaa_", -- Näykki polki vihasena jalkaa tuota muistellessaan. Tuokion kuluttua se taas rauhallisempana jatkoi:

"Ellen tehnyt täsmälleen niinkuin hän tahtoi, niin hän kohta kauhtui ja juoksutti minua piiskan pakolla pihamaalla ympäriinsä, kunnes aivan kerrassaan väsyin. Luulen, että hän oli juoppo ja kuta enemmän hän joi, sen raaemmaksi hän kävi. Eräänä päivänä hän oli kiusannut ja uuvuttanut minua kaikilla pirullisilla ilveillään ja lepoon päästessäni vihdoin tunsin itseni sekä perin väsyneeksi että katkeroitetuksi. Seuraavana aamuna hän jo aikasin tuli minua noutamaan ja rääkkäsi minua taas pitkän ajan nykkimällä ja juoksuttamalla edestakaisin. Ja sen jälkeen hän valjasti minut kärryjen eteen ja pani suuhuni jonkinlaiset uudet, merkilliset kuolaimet. Lähdettiin niin matkalle. Pahaa aavistamatta satuin silloin kääntymään tielle, johon hän ei ollut tarkoittanut ja hän repäsi tietysti koko voimallaan suitsista. Silloin tunsin suussani kamalan poltteen, nuo uudet pakkokuolaimet väänsivät kipeästi kitalakeani ja litistivät suupieliä ja minä hyppäsin kirmasten pystöön. Hän suuttui, kiskoi suitsista ja pieksi ruoskalla. Siitä nousi koko luontoni kapinaan, minä potkin takajaloilla kärryä, hypin ja laukkasin huimaa vauhtia. Hän pysyi kärryissä, kiinnitti suitsia ja huusi, vaan minä nelistin vain, en välittänyt mistään, halusin päästä hänestä erilleni. Ja pääsinkin vihdoin, kärryt kaatuivat ojaan, hän jäi alle, rahkeet katkesivat ja minä nelistin vapaana virstamääriä eteenpäin, kunnes tulin aavikolle, poikkesin metsään ja jäin sinne siimekseen huokasemaan.

"Siinä sain seistä monta tuntia. Ohjasvarret olivat tarttuneet erääseen katajapehkoon, päivä paistoi kuumasti, jano oli ja nälkä, mutta ei vettä ollut missään enkä ohjaksilta yltänyt ruohoakaan syömään. Teki mieleni paneutua maata, vaan mäkivyöt ja länget olivat päälläni ja ohjasvarret olivat kiinteällä. Siinä sain seistä yksinään ja ajatella, että nyt toisia hevosia syötetään, nyt niitä juotetaan, mulle ei anneta mitään. Vasta iltapäivällä kuulin tieltä päin tutun äänen, joka leppeästi kutsui minua, -- se oli vanhan isännän ääni, jonka tuhannen joukosta olisin tuntenut. Hirnahdin vähän ja jo astui hän luokseni, kädessään leipä, josta hän kohta taittoi mulle kappaleita. Hänen käytöksensä oli ystävällinen, vaan samalla varma ja kun hän antoi käskyn, teki hän sen sellaisella arvokkaalla tavalla, että sitä täytyi totella sekä hevosten että ihmisten. Nytkin hän leipää mulle syöttäessään leppeästi puhutteli: 'Kas niin, piika parka, nyt lähdetään kotiin, talliin.' Eikä minua enää pelottanut ollenkaan, söin rauhallisesti seisoen paikoillani. Hän irrotti ohjakset ja kun hän katsoi suutani, jonka kuolaimet olivat verihaavoihin repineet, oli hän hyvin pahastuneen näkönen. 'Sepä oli ikävä juttu, puhui hän, kerrassaan ikävä juttu.'

"Ja sitten hän talutti minut kotiin. Tallin ovella seisoi Simson; hänen ohimennessäni painoin korvani alas ja tapasin häntä hampaillani. 'Pois tieltä ja pysy syrjemmässä', komensi häntä silloin isä, 'ei sinusta ole hevosmieheksi'. Poika murisi jotakin 'tottelemattomasta konista', vaan ukko jatkoi: 'Tiedä sinä, että häijyllä miehellä ei ole koskaan hyvää hevosta; ennenkuin sen opit, ei sulle hevosia uskota'. Vietyään minut pilttuuseeni toi ukko ämpärillisen vettä, pesi ja harjasi minut huolellisesti. Koko ajan hän minua ystävällisesti puhutteli, ja _yksin hänen äänensäkin teki mulle hyvää_. Suuni oli niin pahasti haavoittunut, etten voinut syödä heiniä. Ukko tutki tarkoin haavat, pudisti päätään ja laittoi mulle aluksi makean jauhojuoman. Sepä maistui makealta ja hyvää teki, kun hän koko ajan seisoi vieressäni ja puhui rengille: 'Tulisesta eläimestä, sellaisesta kuin tästä, ei koskaan tule kalua, ellei sitä hyvyydellä opeteta'.

"Usein ukko senkin jälkeen minua kävi katsomassa ja kun suuni oli terve, uskoi hän minut tuon vanhemman rengin hoitoon. Hän oli vakava ja pitkämielinen mies ja pian opin käsittämään mitä hän tahtoi".

"Kun oppiaikani oli kulunut" -- jatkoi tamma kertomustaan -- "osti eräs kauppias minut, opetti minua vetämään parivaunua toisen rinnalla ja möi meidät molemmat sitten muutamalle rikkaalle herralle Turussa. Siellä piti tottua kaksinkertaisiin pakko-ohjaksiin, joita minä vihasin ja piti aina kulkea suitset kiinteällä ja pää pystyssä. Se oli muka komean näköistä, kun oltiin Ruissalossa taikka muualla ajelemassa, mutta se oli hirveän vaivaloista, kaulaa ja niskaa pakotti. Sellaisessa varustuksessa ja asennossa piti usein tuntikausia seistä ja odottaa herrasväkeä, kun he olivat pidoissa taikka huveissa ja jos silloin satuin polkemaan jalkaa ja olemaan rauhaton, niin kohta piiskalla selkään. Siinä saattoi tulla hulluksi".

"No eikö isäntä pitänyt hevosten puolta?" kysäsin.

"Ei koskaan, hän ei välittänyt muusta, kuin että hevoset olivat olemassa. Arvelenpa, ettei hän hevosenhoidosta ymmärtänyt hölynpölyä, rengillä oli kaikki valta ja hänen kuulin kerran selittävän isännälle, että mulla oli ilkeä luonto ja että minua oli huonosti opetettu. Hänen olisi nyt pitänyt opettaa minut paremmaksi, mutta siihen ei _hän_ kyennyt, sillä hän oli aina tallissa äkänen ja epäystävällinen, torui ja töykki, ei koskaan koettanut hyvyydellä lepytellä. Jos hän edes olisi joskus ollut siivo, niin olisinhan ehkä talttunut minäkin. Olin halukas tekemään työtä ja kovaakin työtä, mutta minua suututti, kun koreilemisoikkujen takia täytyi rääkkäytyä. Suuni oli aina ruvissa ja niskaani kolotti ja sitäpaitsi henkitorvenikin tuntui kipeältä, usein en voinut hengittää. Siitä syystä kävin yhä levottomammaksi ja kärtysemmäksi, purin ja potkin jokaista, joka pilttuuseeni tuli. Tallirenki löi minua, mutta eräänä päivänä, kun minua valjastettiin vaunujen eteen ja taas ruvettiin pakkokuolaimia ja suitsia suuhuni tukkimaan, silloin heittäysin kerrassaan äkäiseksi, hypin ja potkin enkä asettunut millään. Silat särkyivät -- ja sen jälkeen minua ei enää niiden vaunujen eteen valjastettukaan. Isäntä lähetti näet renkinsä myömään minut Hämeenlinnan markkinoille; minussa katsottiin olevan pahoja vikoja, vaan komea ryhtini ja karvani vaikutti, että eräs hevoskauppias osti minut. Hän tutki vikojani ja niiden syitä, koetti erilaisia suitsia ja keksi pian, minkälaisia minä en voinut kärsiä. Ja ennen pitkää saattoi hän myödä minut aivan tervennä, sävyisänä hevosena ja eräs maalaisvirkamies osti minut. Se oli kunnon ukko, mutta pahaksi onneksi hänen vanha renkinsä juuri niihin aikoihin muutti pois ja se, joka tuli sijaan, oli kuten Simson kovakourainen ja raaka, puhutteli hevosia aina kiroilemalla ja räyhäämällä ja jos en pilttuussa käännähtänyt juuri sillä hetkellä, kuin hän tahtoi, löi hän minua luudanvarrella polviin taikka kylkeen. Kaikki mitä hän teki, oli raakaa ja siksi rupesin vihaamaan häntä. Hän koetti säikyttää minua nöyremmäksi, vaan minäpä olinkin liian ylpeä ja eräänä päivänä kun hän oli minua tavallista enemmän kiusannut, purin häntä. Hän suuttui silmittömäksi, löi minua ratsupiiskalla päähän, mutta eipä uskaltanutkaan sen koommin tulla pilttuuseeni, hän tiesi että minä käytin joko kavioita tai hampaita. Isännälleen hän valitti pahoista tavoistani ja vaikka tämä ei ollut niitä koskaan huomannut, niin minut piti taas myötämän. Eräs hevoskauppias sai siitä vihiä, osti minut ja lähti kaupoille ja niin jouduin sattumalta tänne vähän ennen sinun tuloasi; mutta silloin minussa olikin jo varmaksi vakaantunut käsitys, että ihmiset olivat ainaisia vihollisiani ja että; minun oli puolustauduttava heitä vastaan. Täällä ovat tietysti olot toiset, vaan kukapa tietää, kuinka kauan. Toivosinpa voivani ajatella asioista kuten sinä, mutta sitä en voi".

"Mutta", virkahdin minäkin, "olisi minusta sentään häpeä jos sinä rupeaisit potkiskelemaan taikka puremaan Villeä ja tallipoikaa".

"Sitäpä en teekään niinkauan kuin ovat siivoja minua kohtaan. Kerran jo poikaa purasin ja tämä uhkasi lyödä, vaan Ville kehotti: Koetetaan ensiksi lempeydellä! ja niin poika tulikin, antoi mulle suurusta ja taputti minua. Sen koommin en ole häntä purrut enkä pure".

Olin suutuksissani Näykin puolesta, mutta kokemukseni ei silloin vielä ollut suuri ja luulin että se liioittelee. Mutta sen minä huomasin, että kuta enemmän aika kului, sen lempeämmäksi ja ilosemmaksi se kävi, sen katseessa ei enää ollut tuota epäluuloista ilmettä, kun sitä ihminen läheni. Kerran jo renkipoikakin Villelle virkkoi: "Luulenpa että meistä tulee Näykin kanssa hyvin hyvät ystävät. Nyt se jo hirnahtelee, kun minä talliin tulen".

"Niin, Näykki talttuu, siitä tulee kyllä vielä yhtä siivo hevonen kuin Pulskasta Mustasta; hyvä kohtelu on sille paras lääke".

Isäntäkin huomasi tuon muutoksen ja kun hän eräänä päivänä nousi vaunuista ja tuli meitä hevosia puhuttelemaan, taputti hän Näykin kaunista kaulaa ja virkkoi: "Kas niin, piijuni, johan nyt olet aivan toinen hevonen kuin taloon tullessasi".

Ikäänkuin hyväksyen paroonin puheen nosti Näykki turpansa pystöön, paroonin sitä hyväillessä.

"Ville, me olemme hyvin hoitaneet sitä", sanoi pakooni.

"Niin, Kallioniemen hevoslääkkeet ovat aina varmat ja tepsivät. Siitä on tullut toinen hevonen".

Ville puhui usein leikillään Kallioniemen hevoslääkkeistä ja sanoi niiden voivan parantaa minkä hevosen tahansa; lääkkeet olivat kokoonpannut kärsivällisyydestä ja lempeydestä ja niihin oli lisätty varmuutta ja tasasuutta, puoleksi kumpastakin; sekotettuina tarpeellisella määrällä tervettä järkeä oli näitä lääkkeitä joka päivä annettava hevosille nautittavaksi.

VIIDES LUKU.

Keskusteluja tallipihalla.

Meitä käytettiin Näykin kanssa parihevosina vaunun edessä, vaan meitä käytettiin myöskin muuhun; kuulinkin paroonin toisinaan sanovan, ettei hän pitänyt sellaisista, ihmisistä taikka eläimistä, jotka eivät osaa kuin yhtä asiaa ja siksi hän oli tyytyväinen meihin, jotka kelpasimme myöskin ratsuhevosiksi. Aina toisinaan viileinä kesäiltoina satuloittiin kaikki neljä hevosta tallista ja lähdettiin ratsastusmatkalle, johon isäntäväkemme olivat hyvin innostuneet. Minulla ratsasti rouva, joka oli keveä ja lempeä, ja minulla oli siis paras olla. Näykkiä ajoi parooni itse ja talon nuoret neitoset ratsastivat Virkulla ja Majurilla. Olipa meistä hevosistakin suurinta huvitusta juosta noinikään ajopeleittä ja toisinaan pistää pieneksi laukaksi, ja ratsastajat nauttivat siitä myöskin. Parooni opetti naisiaan, kuinka heidän tuli hevosta ohjata: varmalla kädellä, mutta repimättä ja nyhtämättä, se on suuri helpotus hevoselle sanoi hän. Hevosen suu on, ellei sitä taitamattomalla ja raa'alla ajolla ole turmeltu, niin tunteellinen, että se tuntee ajajan käden pienimmänkin liikkeen ja voi jo kohta sen mukaan mukautua. Minun suutani ei oltu koskaan huonolla ajolla pilattu ja siksi naisetkin mielellään minulla ajelivat, ja Näykki sanoi monasti kadehtivansa minua sen johdosta.

Kun me kaikki hevoset yksissä olimme ulkona, ihmettelin aina, miksi Majurilla oli niin omituisen lyhyt typykkä häntä. Kerran kysäsinkin siltä, kun seistiin vapaina tallipihalla, oliko se jonkun tapaturman kautta menettänyt häntänsä. "Tapaturman," naurahti tämä katkerasti, "kaunis tapaturma! Se ei johdu tapaturmasta, vaan ihmisten ilkeästä, julmasta muodista. Pidettiin mukamas kauniina, että ratsuhevosella on lyhyt tupsuhäntä ja sen vuoksi on häntäni aikoinaan typistetty. Sitä on aina pidetty sellaisena ja pidetään vieläkin. Eikä se pahinta ole, että minulta siten paras koristukseni riistettiin, vaan eipä ajateltu, että minun näin ollen on mahdoton karkottaa kärpäsiä kupeiltani, ei muistettu, minkälainen kamala kärsimys siitä on, kun tuntee kärpäsen alinomaa istuvan yhdessä kohden, purevan ja imevän eikä voi sitä huiskauttaa siitä pois. Se oli se kirottu _muoti_, joka tähän oli syypäänä ja se oli aikoinaan niin mahtava hallitsija tässä maailmassa, että esim. kaikissa ratsuväissä olivat hevosten hännät typistetyt, lienevät vieläkin. En käsitä, kuinka ihmiset, joita pidetään niin viisaina, eivät voi ymmärtää, mikä tehtävä hevosen hännällä on".

Tuo muuten niin tyyni Majuri innostui tuosta kertoessaan siihen määrään, että se polki jalkaa vihasta. Ja se kertoi meille elämänsä kokemuksen ajalta kamaloita juttuja, kuinka ihmiset leikkelivät koiriltakin hännät poikki melkein juuria myöten ja vielä typistivät niiden korviakin, jotta muka olisivat rohkeamman ja reippaamman näköiset. Pieninä pentuina ollessaan niitä jo tuolla tavoin silvotaan ja se on tietysti ei ainoastaan eläinrääkkäystä vaan vielä julmempaa sen vuoksi, että koirainkin korvalehdillä ja hännällä on vissi luonnon määräämä tarkoituksensa. Nuo seikat, joista Majuri oikein lämmöllä kertoi, olivat mulle aivan outoja uuteloita ja melkein jo rupesin minäkin ihmisiä kammoksumaan. Näykki, jolla oli paljo vanhaa katkeruutta, sanoikin, että ihmiset ovat eläimiä tuhmemmat. Mutta siihen pani Virkku, joka tallin nurkkaan hieroi selkäänsä, jyrkän vastalauseensa.

"Tuhmemmatko, sitäpä ei olisi tässä talossa syytä sanoa. Meitä kohtaan ovat sekä isäntä että rengit ystävällisiä ja järkeviä eikä ole sen vuoksi sopivaa, että tällaisessa talossa puhutaan pahaa ihmisestä. Ja on hyviä ihmisiä muuallakin, sen tiedän".

Nämä Virkun ymmärtävät sanat meitä rauhoittivat ja Majurikin, joka erittäin paljo piti isännästään, tyyntyi ja käänsi puheen muihin asioihin. Mutta keskustelun taas tauottua kysäsin minä:

"Voiko joku teistä sanoa, mikä hyöty on silmäsuojista, kaihtimista?"

"Ei, sitä en voi sanoa", vakuutti Majuri, "sillä niistä ei ole minkäänlaista hyötyä".

"Yleinen luulo on", selitti Virkku, "että kun hevoset eivät voi nähdä sivuilleen eikä siten myöskään säikähtää, niin välttyy useita tapaturmia".

"Mutta ratsuhevosilla ei yleensä käytetä kaihtimia; miksi ei?"

"No se on taas se muoti. Sitäpaitsi väitetään, että silmäsuojaton ajohevonen voisi säikähtää oman kärrynsä rattaitakin; mutta tosiasiahan on, että hevonen kaduilla ja vilkkailla liikepaikoilla sittenkin näkee lukemattoman määrän pyöriviä rattaita, eipähän se siitä säikähdä. Onhan totta, että rattaat toisinaan tuntuvat pyörivän meitä liian lähellä, mutta me olemme tottuneet siihen eikä meitä siinä suhteessa nuo nahkaliuskat auta. Parempi olisi, jos näkisimme kaikki ympärillämme ja oppisimme tietämään, mitä mikin on; silloin säikähtäisimme paljo vähemmin kuin nyt, jolloin vain vilaukselta saamme nähdä joitakin outoja esineitä. On kyllä olemassa arkojakin hevosia, joita nuorina on pilattu ja säikytelty ja niille voivat nuo silmäliput olla hyviäkin, mutta minä ainakaan en olisi niitä koskaan tarvinnut".

"Minun luullakseni", virkkoi Majuri, "ovat kaihtimet varsinkin öiseen aikaan vaaralliset; me hevoset näemme nimittäin pimeässä paremmin kuin ihmiset ja luulisinpa monen vahingon välttyneen, jos hevonen olisi vapaasti saanut käyttää silmiään. Muistanpa selvästi, kuinka eräänä pimeänä yönä muuan ajaja palasi asemalta savikaivoksen ohi, joka silloin oli vettä täynnä. Kun ajaja saapui sen kohdalle, tuli hevonen kulkeneeksi liian läheltä haudan reunaa, ratas luiskahti syvänteeseen ja veti hevosen perässään. Hevonen hukkui ja hädintuskin pelasti ajaja henkensä. Tämän jälkeen rakennettiin kaivannon reunalle heti vankat kaidepuut, mutta varmaa on, että ellei hevosen näkemiskyky osaksi olisi ollut kaihtimien kautta sokaistu, olisi se tiennyt pysyä loitommalla reunalta ja vahinko olisi välttynyt. Kerran kaatuivat asemalta palattaessa tämän talon isännän vaunut ja silloin syytettiin syvää pimeyttä, joka esti Villeä näkemästä tiellä olevaa suurta kuoppaa. Mutta jos ei talon vanhalla viisaalla Ruskolla olisi ollut silmälippuja, niin olisi _se_ kyllä nähnyt kuopan ja väistänyt sitä. Nyt särkyivät vaunut, Rusko loukkautui ja Ville pelasti vaivoin nahkansa".

"Minun mielestäni olisi parasta" tuumi Näykki, nyrpistellen kuonoaan, "että ihmiset, jotka ovat niin viisaita, määräisivät, että varsoilla syntyessään pitäisi olla silmät keskellä otsaa eikä sivuilla. Hehän aina luulevat voivansa korjata luontoa".

Taas yritti keskustelu livahtamaan katkeralle alalle, vaan Virkku kohotti silloin pienen viisaan päänsä ja kertoi: "Voinpa mainita teille pienen salaisuuden, jonka sattumalta sain kuulla ja joka osottaa, että isäntämme ei hyväksy kaihtimia. Kuulin näet hänen kerran sanovan Villelle: Hyvä olisi, jos hevosia aina opetettaisiin ajoihin ilman silmäsuojuksia, niinkuin jo onkin tapana useissa paikoin sekä ulkomailla että meilläkin; mutta kun hevoset kerran ovat niihin tottuneet, voi joskus olla vaarallista jättää ne pois. -- Mutta heretkäämme jo pitkistä, ikävistä puheista, laukataanpa iloisina tuonne kujan päähän, siellä on ojan partaalla runsaammin tuoretta nurmea".

Virkku lähti karahuttamaan edellä, me seurasimme perässä ja hetken temmellettyämme laskeusimme ojan partaalta syömään tuoretta nurmea.

KUUDES LUKU.

Selviä sanoja.