Part 1

PULSKA MUSTA

Hevosen elämänvaiheet, sen itsensä kertomat

Kirj.

MISS A. SEWELL

Vapaa suomennos

Porvoossa, Werner Söderström, 1895.

ENSI LUKU.

Lapsuuden kotini.

Lahtelan tilalla Satakunnassa olen syntynyt ja kasvanut. Kauniimpia ja vanhimpia muistojani on vihanta vainio Kaislalammen rannalla; siellä sain lämpösinä kesäpäivinä seurata emääni, joka tässä aituuksessa kulki vapaana useiden muiden hevosten seurassa. Kun en vielä ruohoa kyennyt syömään, imin ravintoni emoni nisistä. Päivät tepastelin hänen rinnallaan, yöt lepäilin hänen kupeillaan. Sydänkesän yöt olivat lyhyet, valoisaa päivää sai pitkältä nauttia ja minua huvittaakseen antautui emoni usein leikkimään kanssani hyppien ja laukaten. Milloin kovin kuumaksi kävi, kahlasimme loivaa rantaa pitkin veteen taikka asetuimme seisomaan lehteväin koivujen varjoon, jotka ylempänä kunnaalla muodostivat sievän lehdon. Sieltä katselimme häntämme taloon päin, jonka avaran pihan toisessa päässä olivat tilavat talli- ja navettarakennukset. Mutta kun siksi olin varttunut, että jo ruohoa rupesin nakertelemaan, oli emälläni tapana lähteä töihin aamusilla ja palata luokseni vasta illalla.

Laitumella oli paitse minua viisi muuta varsaa, kaikki minua vanhemmat, muutamat jo melkein rekivetoiset. Niiden kanssa leikin, nelistin vainion ristiin ja rastiin vallattomana ilossa. Mutta nuo toiset eivät aina leikissä pysyneet, vaan rupesivat näykkimään hampaillaan ja tappelemaan.

Kun siten eräänä päivänä olimme pelihtineet tavallista enemmän, hirnahti emoni, kutsui minut luokseen ja virkkoi:

"Pane mieleesi mitä sulle nyt sanon. Nuo toverisi ovat kyllä kelpo varsoja, mutta niiden vanhemmat ovat pelkkiä työkoneja, joilla ei ole ollut tilaisuutta opettaa varsoilleen hienompia tapoja. Sinun laitasi on toinen. Isälläsi on hyvin arvokas nimi tällä paikkakunnalla ja isoisäsi on voittanut kaksi palkintoa Hämeenlinnan kilpa-ajoissa. Isoäidilläsi oli harvinaisen nöyrä luonto etkä ole nähnyt minun koskaan näykkivän etkä potkivan. Toivon, että sinustakin kasvaa leppeä, kelpo hevonen, joka ei pidä väliä huonoista esimerkeistä. Tee aina niskottelematta työsi, nosta nopsasti jalkaasi kun juokset eläkä rupea tappelemaan eläkä hämmästelemään leikilläsikään."

Näitä emäni neuvoja en ole koskaan unhottanut. Tiedän, että se oli viisas ja ymmärtäväinen tamma ja että isäntämme piti siitä paljo. Nimenä sillä oli oikeastaan "Herttuatar" mutta tavallisesti sitä "Herttaseksi" kutsuttiin.

Isäntämme, Lahtelan isäntä, oli siivo, hyvä mies; antoi ruokaa hyvää ja riittävästi, piti tallin siivossa ja taputteli meitä ystävällisesti, puhutellen meitä kuin omia lapsiaan. Hänestä kaikki paljon pidimme, emäni erittäinkin. Kun se näki isännän portailla, juosta karautti se aina ilosesti hirnasten hänen luokseen ja silloin hän sitä taputteli ja mairitteli "herttasekseen" ja kyseli että "mitenkä nyt poikasi, pulska Musta, jaksaa". Minua hän näet kutsui "pulskaksi Mustaksi", koska olin kiiltävän musta. Ja silloin hän tavallisesti antoi meille leipäpalan tai hyppysellisen suoloja. Kävivät toisetkin hevoset hänen luonaan, vaan luulenpa, että hän enin piti emästäni ja minusta, -- emälläni hän aina ajoi kepeässä kirkkoreessä kun kaupunkiin läksi.

Hakamme aidan takana oli perunamaa, jossa punatukkaisen Ollin, laiskansitkeän poikaviikarin, olisi pitänyt mullata taimia, mutta usein hän jätti työnsä kesken ja tuli aitaviereltä vaaraimia syömään. Mutta eipä hän siihenkään tyytynyt, monesti rupesi hän sieltä aidan takaa pelihtimään varsojen kanssa, viskeli niitä kivillä ja kartuilla saadakseen niitä laukkaamaan. Paljo emme tuosta välittäneet, juoksimme tavallisesti syrjään, vaan joskus sattui kivi kipeämminkin koskemaan. Monasti olimme kuulleet isännän toruvan Ollia tuosta; mutta kun hän taas eräänä päivänä meitä pyssyili ja isäntä sattui sen näkemään, niin tämä suuttui, juoksi aidan luo ja antoi Ollille aika tukkapöllyn. Me laukoimme viereen katsomaan ja kuulimme silloin isännän toruvan:

-- Vai sinä poikavekara hevosia laukkuutat! Sen olet tehnyt jo ennenkin, vaan nyt se jo riittää, -- saat mennä, minun leipääni et tarvitse enää syödä.

Sen koommin emme Ollia nähneet. Vaan vanha Taneli, joka hevosia hoiti, oli meille yhtä hyvä kuin isäntä ja vaali meitä hellästi.

Kun olin pääsemässä kahden vuoden ikäiseksi, sattui tapaus, jota en koskaan unhota. Oli kevätkesä, yöllä oli kylmännyt ja sumu peitti laitumen ja metsänrinnan, jossa me varsahevoset kesän ensi ruohoa nakertelimme. Tämä puoli oli rajakkain Kallioniemen herrastalon tilojen kanssa, ei ollut tilojen välillä kuin kapea puro, joka jyrkänlaisten rantojen lävitse vieri järveen.

Parooni Törne, Kallioniemen isäntä, oli samoin kuin meidän isäntämme, hyvin hellä hevosia kohtaan eikä hän hyväksynyt niitä hurjia ratsastuksia, joihin hänen poikansa, nuori luutnantti, oli hyvin ihastunut ja joita hän kotona oleskellessaan aina harjoitti ystäviensä seurassa. He panivat usein metsissäkin toimeen tuimia kilparatsastuksia, yksi ajoi edellä ja toiset karauttivat huimaavaa kyytiä perästä saadakseen hänet kiini, kannustivat vain hevosiaan ja laskivat menemään katsomatta mitä edessä oli. Monta hevosta olivat he tällä tavoin ajaneet aivan pilalle elinkaudeksi ja että suurempiakin onnettomuuksia saattoi sattua, siitä oli juuri mainittu tapaus selvä esimerkki.

Niin, me astelimme mainittuna kevätpäivänä kaikessa rauhassa laitumella pureskellen nuorta nurmea ja silloin me äkkiä kuulimme ryminää ja huutoja metsästä. Vanhin varsoista korotti päänsä, luimisti korviaan ja lähti huudahtaen että "sieltä tulee ratsastajia" aika vauhtia laukkaamaan vainiolle. Me muut perässä. Koivulehdon kunnaalle pysähdyimme ja katselimme siitä tantereen poikki tulijoita. Emäni ja isäntämme vanha työhevonen näyttivät tietävän mistä oli kysymys.

"Nyt niillä on taas kilpa-ajot", virkkoi emäni. "Jos ne tämän kautta ajavat, niin saamme nähdä koko lystin." Samassa sieltä tulikin ratsastaja ajaen täyttä karkua puroon viettävää niittyä pitkin. Sellaista meteliä en ollut eläissäni vielä koskaan kuullut. Huutaen ja täyttä nelistä lasketellen tuli sieltä ensimmäisen jälessä joukko herroja, jotka kumminkin puron äyrästä lähetessään hiljensivät vauhdin.

"Nyt ne saavat hänet kiini", virkkoi emäni.

"Kiini, miksi kiini?" kysyin minä.

"Miksi, siinäpä se juuri kysymys onkin. Ei he tiedä sitä itsekään, mutta tuo on heistä hauskuutta".

Mutta taas vauhti jatkui, eturatsastaja kannusti hevostaan ja lasketti jyrkkää puronrinnettä kohden ja rannalla olevan aidan yli, puron poikki ja meitä kohden.

"Nyt saamme nähdä jotain hauskaa", virkkoi emäni ja samassa työntyi koko ratsastajajoukko rinnettä alas puroon. Toisten hevoset hyppäsivät aidan ja puron yli, toisten peljästyivät, peräytyivät ja juoksivat syrjään, vaan ajajat pakottivat niitä eteenpäin.

Katselin tuota niin hämmästyneenä, etten ensiksi oikein tajunnutkaan, mitä puron luona tapahtui. Mutta kun sinne tarkemmin katsahdin, kohtasi silmääni surullinen näky: kaksi kauniinta hevosta oli suistunut. Toinen makasi selällään purossa ja siristi jalkojaan, toinen voihki aidan kupeella nurmikolla. Ratsastajista nousi toinen märkänä ja savisena purosta, toinen makasi rantakivillä aivan liikahtamattomana.

"Siltä on niskat poikki", sanoi emäni. "Se on oikein hänelle", arvelivat toiset varsat ja niin tuntui minustakin, mutta emäni pani vastaan.

"Niin ei saa ajatella", sanoi hän. "Mutta vaikka olenkin vanha hevonen ja olen nähnyt ja kuullut paljo, en ole kumminkaan koskaan voinut käsittää, miksi tuollainen ajo on ihmisistä hauskaa. Usein särkevät he itsensä, turmelevat hyvät hevoset, polkevat pellot ja niityt ja ilman mitään hyötyä. Mutta kuinkapa sitä me ymmärtäisimmekään, mehän olemme pelkkiä hevosia".

Emäni puhuessa seisoimme ja katselimme ratsastajia. Nämä olivat laskeuneet hevostensa seljästä ja kiirehtineet maassa makaavan nuorukaisen luo. Mutta minun isäntäni, joka myös oli nähnyt pika-ajon, oli ensimmäinen, joka koetti nuorukaista auttaa. Pää retkahti kumminkin alas kun häntä koetettiin nostaa pystyyn ja käsivarret riippuivat hervottomina. Kaikki olivat hyvin vakavan näköisiä, ei nyt temmelletty eikä torvilla soitettu, vaan nostettiin kaatunut maasta ja kannettiin isäntäni huoneeseen. Sittemmin sain kuulla että tuo oli ollut nuori parooni, Kallioniemen paroonin ainoa poika. Nyt ajoi ratsastajia joka suunnalle hakemaan lääkäriä ja eläinlääkäriä ja arvattavasti myöskin vanhaa paroonia, jonka piti saada tieto poikansa tapaturmasta. Kun eläinlääkäri saapui puron partaalle, meni hän tuon komean mustan hevosen luo, joka siinä ähkien makasi, koetteli sitä joka paikasta ja pudisti päätään. Joku juoksi isäntämme taloon, toi sieltä pyssyn; laukaus kuului eikä tuo musta hevonen sen koommin liikkunut.

Emäni oli hyvin alakuloisen näköinen ja kertoi monta vuotta sitten hyvin tunteneensa tuon hevosen, joka oli ollut vireä ja virheetön. Eikä hän tahtonut enää mennä koko laitumen siihen päähän.

Moniaita päiviä myöhemmin kuulimme kirkonkellojen soivan pitkään ja maantiellä näimme mustain hevosten vetävän pitkää, omituista mustapukuista vaunua. Ja jälestä tuli toiset vaunut ja sitten kärryt ja niitä pitkä rivi; kaikki ajajat olivat mustiin puetut, ja kellot soivat lakkaamatta.

Nuoren paroonin ei tarvinnut sen jälkeen enää koskaan ratsastaa. Hänet vietiin kirkkomaalle ja laskettiin siellä hautaan. Siihen vei hänet hänen hurja huvituksensa.

TOINEN LUKU.

Minua totutetaan valjaisiin.

Sanottiin yleisesti, että minusta kasvoi kaunis hevonen, joten hyvin ansaitsinkin "Pulskan Mustan" nimeni. Karvani oli hieno ja pehmeä ja väri kimaltavan musta. Yksi jalka oli mulla valkea ja sitä sanottiin sukaksi, ja valkonen tähti oli otsassani. Isäntäni aikoi myödä minut, mutta ei ennenkuin olin ehtinyt nelivuotiseksi; "sillä", sanoi hän, "lasten ei pidä tehdä työtä niinkuin miesten eikä varsahevosten niinkuin täysikasvuisten". Kun olin kolmivuotias, elin neljättä talveani, tuli Kallioniemen parooni eräänä päivänä minua katsomaan. Hän tutki silmäni, rintani ja jalkani, hän koetteli minua joka paikasta, harjasta kavioon saakka. Sitten minua juoksutettiin hänen nähdensä ja hän virkkoi: "Se kun opetetaan, niin siitä tulee erinomainen hevonen". Isäntäni sanoi, että hän itse aikoi opettaa minut, sillä hän ei tahtonut, että minua säikytettäisiin tai pilattaisiin. Ja jo seuraavana päivänä koulunkäyntini alkoi.

Eivätpä kaikki voi aavistaa, minkälainen on työ varsan valjaisiin totuttamisessa ja siksi siitä kerron. Se on totutettava lankiin ja luokkiin, pujotettava aisojen väliin, opetettava vetämään perässään rekeä ja kulkemaan juuri sitä tietä, jota ajaja tahtoo ja kulkemaan siivosti. Kesällä sen ruumiin ympäri ovat kiinnitettävät silat ja mäkivyöt ja sen on juostava, perässään rämisevät rattaat tai vaunut, juostava tai käveltävä, miten milloinkin käsketään. Varsa ei saa arastella esineitä, joita se tien vierellä näkee, ei saa pysähdellä hirnahtelemaan toisille hevosille eikä leikkimään niiden kanssa, ei saa purra eikä potkia, ei yleensä saa olla omaa tahtoa ollenkaan, isännän tahtoa vain pitää noudattaa olipa sitten väsymys tai nälkä. Ja pahinta on, ettei valjaissa ollessaan koskaan saa ilosta hyppiä eikä uupumuksesta viskautua levolle. Se on varsalle kova koulun aika.

Päitsiin ja marhamintaan olin jo kauan sitten tottunut ja minua oli talutettu pitkin teitä ja ketoja, vaan nyt mulle laitettiin suitset ja ohjakset. Isäntäni antoi mulle kuten tavallisesti vähän kauroja, ja hyväiltyään minua kauan aikaa pisti hän kuolaimet suuhuni ja kiinnitti kaularihman. Se tuntui hyvin ilkeältä. Kellä ei koskaan ole ollut kuolaimia suussa, se ei voi kuvitellakaan, miltä se tuntuu. Suuhun pistetään kylmä, kova sormenpaksuinen rautapalanen, painetaan kielen päälle ja päät ovat ulkopuolella suupieliä, jossa niihin yhtyvät päätä kiertävät hihnat, jotka ympäröivät kuonon ja kaulan; tuosta ilkeästä kahleesta ei millään ilveellä pääse vapaaksi, -- se on todellakin tukalaa! Niin minusta ainakin tuntui; vaan kun näin, että emälläni ja kaikilla muilla täyskasvuisilla hevosilla oli liikkeelle lähtiessään samanlaiset kahleet, niin saipa isäntä minutkin, osaksi kauroja syöttämällä, osaksi ystävällisesti puhuttelemalla, kärsivällisesti sietämään suitsia.

Opetettiin väliaikoina satulaakin käyttämään. Varovaisesti nosti isäntä sen selkääni, sillävälin kuin Taneli päätäni piteli, kiinnitti satulavyöt, talutti minua niinikään muutamia kierroksia ja jo hän vihdoin eräänä päivänä nousi selkäänikin ja ajeli pikkuisen matkaa. Tuntui se sangen kummalliselta, vaan olin samalla ylpeäkin kun jaksoin kantaa isäntääni ja vähitellen totuin siihenkin.

Seuraava vaikeus kouluaikanani oli se, kun mulle piti laitettaman rautaset kengät, sekin tuntui aluksi aivan mahdottomalta. Isäntä seurasi minua itse pajaan ollakseen varmana, ettei minua turmeltaisi eikä rääkättäisi. Seppä nosti hiljaa ja varovasti jalkaani, ensin yhtä ja sitten toista, otti kavioni kouraansa, leikkasi pois siitä pieniä viipaleita siksi verran vain, että kenkä hyvin sopi. Se ei koskenut ensinkään kipeästi, seisoskelin aivan hiljaa kolmella jalalla sillaikaa kun hän koetteli ja vuoleskeli kutakin kaviota. Sen jälkeen otti hän rautapalasen, joka oli kavioni alapinnan muotoinen, sovitti sen tarkoin jalkaani, löi sen kiini muutamilla litteillä nauloilla ja taivutti naulainkäret alaspäin; sen hän teki niin taitavasti, ettei hän minua ollenkaan vahingoittanut. Tuntuivathan jalkani sen jälkeen jotenkin kankeilta ja raskailta, mutta pian siihen totuin eikä kengät minua sittemmin ensinkään haitanneet.

Sillaikaa kun olimme sepän luona, tuli sinne eräs talonpoika kengityttämään hevostaan. Mutta se oli hyvin vaikea tehtävä, täytyi lopuksi asettaa hevonen tukalaan asemaan n.s. pakkopilttuuseen. Kengittäjä arveli sen johtuvan siitä, että hevosta ennen oli kengitetty taitamattomilla sepillä, jotka olivat huonosti vuolleet kavion taikka lyöneet naulat lihaan, josta hevonen kovasti kärsii. Samasta syystä olivat sen kaviot käyneet litteiksi ja rumiksi. Vasta nyt kun kengässä olin, alkoivat varsinaiset raskaammat harjoitukset aisoissa. Länget painoivat olkaluita ja silmälippaat estivät näkemästä muuta kuin eteen suoraan; mäkivyöt hännän alle pujoteltavine hihnoineen vaivasivat minua myös suuressa määrin eikä ole koskaan niinkuin silloin tehnyt mieleni viskata takajalkojani. Mutta kun tunsin, että se oli hyvä isäntäni, joka noita kahleita laitteli, en tietysti tahtonut sitä tehdä. Ja vähitellen niihin kaikkiin totuin ja rupesin tekemään työtä niinkuin emäni ja muut hevoset.

Kertoessani kasvatuksestani en saa unhottaa yhtä puolta siinä, jota aina olen pitänyt erittäin edullisena. Jo edellisenä kesänä oli isäntäni pitänyt minua pari viikkoa erään naapurin laitumella, joka on rautatielinjan vieressä. Se oli jokin vasikkahaka ja siellä piti minunkin olla. En unhota koskaan, kun ensimmäinen juna siitä huristi ohi. Nakertelin nurmea kaikessa rauhassa rautatien viereisen aidan kupeella, kun yhtäkkiä etäältä rupesi kuulumaan outoa ääntä; vaan enpä kauan ehtinyt ihmetellä mistä se tuli, ennenkuin näin -- näin kamalan esineen, puuhkuvan ja rämisevän, sakeaa savua tupruuttavan. Sitä tuli pitkä, musta jono, mulla yritti pelosta henki kurkkuun tyrehtymään. Tein äkin käänteen ja laukkasin minkä kaviostani lähti niityn toiseen päähän, johon pysähdyin pelon valtaamana huokasemaan. Saman päivän kuluessa kulki siitä vielä monta muuta junaa ohi, toiset nopeammin, toiset verkemmin; asema oli jotenkin lähellä ja sinne tullessaan ne vinkuivat ja rytisivät. Kammo täytti mieleni koko ajan enkä voinut käsittää, miten vasikat saattoivat pysyä niin rauhallisina, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, -- tuskin viitsivät koko tuota mustaa, savuavaa kummitusta katsoakaan. Minä en voinut moneen päivään rauhassa syödä. Mutta kun sitten rupesin huomaamaan, ettei hirviö koskaan laskeutunut aidan yli laitumellemme, aloin minäkin vähitellen tottua siihen ja saatoin kohta yhtä tyyneesti kuin vasikat katsella sen menoa. Sen jälkeen olen nähnyt monen hevosen säikähtävän ja pillastuvan nähdessään ja kuullessaan junan tulevan, mutta itse olen, isäntäni huolenpidon vuoksi rautatieasemilla yhtä tyyni kuin koskaan omassa tallissani.

Siitä saapi opetuksen jokainen, joka tahtoo hyvin kasvattaa nuoren hevosen.

Usein kuljin yhtä matkaa emäni kanssa, väliin valjastettiin minut kaksivaljakkoonkin hänen rinnalleen, sillä hän osasi juosta niin tyyneesti ja varmasti. Ja emä neuvoi mulle, että kuta kiltimmästi kuljen, sitä paremmin minua opetetaan ja että aina on viisainta noudattaa ajajan tahtoa. "Mutta", lisäsi hän, "ihmisiä on monenlaisia, on hyviä ja ajattelevia, kuten Lahtelan isäntä, joita minkä hevosen tahansa on helppo palvella, vaan on myöskin ilkeitä ja julmia, jotka eivät olisi sen arvoisia, että heidän hoitoonsa luontokappaletta uskottaisiin. Sitäpaitse on olemassa suuri joukko tuhmia, turhamaisia ja taitamattomia ihmisiä, jotka eivät koskaan viitsi ajatella. Nämä turmelevat useampia hevosia kuin muut, eikä minkään muun kuin terveen ymmärryksen puutteen takia. Eivät tarkota pahaa, mutta tekevät kumminkin. Toivon, että pääset hyvään hoitoon, mutta ei sitä hevonen koskaan tiedä, kuka hänet ostaa ja kuka hänellä ajaa. Sattumuksesta se kaikki meille riippuu. Mutta sen sulle kumminkin sanon: Tee parastasi mihin joutunetkin, ole aina huolekas hyvästä nimestäsi".

KOLMAS LUKU.

Kallioniemessä.

Eräänä kauniina talvipäivänä saapui meille muuan parooni Törnen lähettämä mies noutamaan minua Kallioniemen kartanoon. Lahtelan isäntä virkkoi: "Hyvästi nyt, Musta; ole aina hyvä hevonen ja tee aina paraasi." En voinut hänen jäähyväisiinsä muuten vastata, kuin pistämällä kuononi hänen kouraansa. Lempeästi hän minua taputti ja talutti veräjälle asti ja niin jätin syntymäkotini. Kallioniemessä tulin asumaan moniaita vuosia ja siksi kertonen vähän siitä talosta.

Laaja puisto erotti herraskartanon rautatieasemasta ja sen ympärille kasvaneesta kylästä. Suuren portin kautta saavuttiin puistoon ja sitten sai juosta tasasta, leveää tietä pitkin, jonka kahdella puolen kasvoi korkeita, vanhoja puita, joiden oksia paksu lumi painoi alaspäin. Taas tuli portti ja sen läpi kuljettua saavuttiin päärakennuksen luo, jonka molempain sivurakennusten väliin jäi avara pihamaa. Kasvitarha oli rakennuksen edessä ja sen takana olivat karja- ja tallirakennukset. Siellä oli tilaa monillekin hevosille, vaan kerronpa ainoastaan siitä osastosta, johon minut vietiin. Siinä oli ainoastaan neljä pilttuuta, se oli tilava ja siinä oli suuret ikkunat, joita voitiin avata, ja siitä kävi huone valoisaksi ja ilmavaksi. Ensi pilttuu oli suuri neliskulmainen ja sulettava puupuomilla. Toiset olivat pienempiä, tavallisen kokoisia. Tuossa suuressa pilttuussa seisoi hevonen irrallaan, miten päin tahtoi, söi heiniä parresta ja kaukalossa oli kauroja. On suuri etu kun saa oleskella semmoisessa pilttuussa ja siihen minut ensiksi vietiin enkä ole koskaan sen paremmin viihtynyt. Seinätkin siinä olivat siksi matalat, että saatoin katsella ympärilleni joka taholle.

Renki antoi minulle kauroja, taputti ystävällisesti kaulaani ja lähti.

Syötyäni rupesin katselemaan ympärilleni. Lähimmässä pilttuussa seisoi pieni, lihava harmi, paksu harja ja häntä ja kaunis pää. Nostin päätäni, katselin häntä väliaidan yli ja virkahdin: "Hyvää päivää, kuinkas kuuluu? Mikä on nimesi?"

Harmi kääntyi puoleeni ja ojensi päätään mikäli vain marhamintaa riitti sekä virkkoi: "Olen nimeltäni Virkku, minua pidetään kauniina ja käytetään ainoastaan herrasväen omissa ajoissa. Väliin neitoset kahden minulla ajelevat kepeissä turunkärryissä, väliin ratsastavat ja kaikki minua hyväilevät. Tallirenkikin on suosijani. Tuletko sinä asumaan tuossa seinän takana?"

"Niin lie tarkoitus", vastasin.

"Hyvä on, toivon vain, että olet siivo naapuri. En pidä sellaisista, jotka näykkivät".

Samassa pisti toinen hevonen päänsä esiin pilttuun toiselta puolen. Sillä oli korvat taaksepäin taipuneet ja silmät oikein ilkeän näköiset. Se oli suurikasvuinen, ruskea tamma, pitkä hoikkanen kaula, -- venäläistä rotua -- ja se katseli minua tuikeasti virkkaen: "Vai sinä se olet, joka karkotit minut pilttuustani, varsapahanen tuommoinen. Kaikkien takia sitä sitten täytyykin kodistaan lähteä!"

"Pyydän anteeksi", vastasin minä, "en ole ajanut ulos sinua enkä muita. Tähän minut ajaja asetti ja täällä olen nyt, ei auta. Mutta mitä siihen tulee, että olisin varsapahanen, niin suvainnet huomata, että olen nelivuotias ja siis täysi hevonen. Enkä ole ennen riidellyt kenenkään kanssa, en oriiden enkä tammojen, ja pyydän nytkin saada olla rauhassa".

"Hyvä, saadaanpa nähdä, rehenteli tamma. Vähän kai minä rupean sinun, lapsen, kanssa sanasotasille."

Minä en vastannut mitään.

Kun tamma iltapäivällä vietiin ajoihin, kertoi Virkku minulle siitä yhtä ja toista.

"Seikka on semmoista, että tuolla tammalla on ilkeä tapa repiä hampaillaan ja näykkiä ja siitä sille on 'Näykin' nimi annettukin. Kun sitä pidettiin tuossa sinun pilttuussasi tapaili se myötään salakähmäisesti milloin ketäkin purrakseen. Kerran se puri tallirengin käsivarteen verihaavan ja talon neitoset, jotka ennen tavallisesti pelotta tulivat luokseni tuoden sokeria tai leipää, eivät enää uskaltaneet tulla koko talliin. Nyt ehkä taas tulevat, jos sinä pysyt siivolla etkä pureksi".

"Minä en pureksi muuta kuin heiniä ja kauroja taikka mitä muuten saan ravinnokseni enkä ymmärrä, mikä ilo siinä on näykkiä ihmisiä".

"En usko Näykilläkään siitä iloa olevan", selitti Virkku, "se on sillä vain vanha paha tapa. Se väittää, ettei sille kukaan koskaan ole ollut ystävällinen ja miks'ei hänkin siis muka purisi. Se on sillä tosin hyvin ilkeä tapa, mutta jos kaikki on totta, mitä se puhuu, niin kyllä sitä on mahdettukin pahoin pidellä ennenkuin se tänne tuotiin. Kuski Ville on sitä koettanut lepytellä jos millä keinoin ja tallirenki tekee myöskin parastaan eikä paroonikaan koskaan ruoskaa suotta käytä, -- mutta sille on ennen isketty paha viha sydämmeen. Näetkös", lisäsi harmi viisaan näköisenä, "minä olen jo kaksitoistavuotias ja mulla on paljo kokemusta ja siksi voinkin sulle ilmoittaa, että paremmin kuin täällä ei hevosia kohdella missään. Ville on siivo, vakava mies, on palvellut talossa jo neljätoista vuotta ja nuori tallirenkimme on harvinaisen hevosystävällinen. Näykin on oma vika, kun siltä sinun pilttuusi vietiin".

Kuski Ville asui perheineen pienessä tuvassa tallin vieressä. Aamulla hän tuli ja vei minut pihalle, jossa huolellisesti suki karvani. Ja juuri kun puhtaana ja mustan kiiltävänä taas olin menossa talliin, tuli parooni ja katseli minua ilmeisellä mielihyvällä. "Ajattelin nyt aamupäivällä lähteä tällä ajelemaan", puhui hän Villelle, "mutta en joutunutkaan. Valjasta siis sinä Musta kilpa-ajoreen eteen ja ajele kappaleen matkaa. On kylmänpuoleinen ilma tänään, joten hiero kuolaimet villavaatteella, ennenkuin panet hevoselle suuhun. Aja tuosta kierros myllyn ja metsäpalstan kautta, jotta näet miten se kulkee".

Ville valjasti minut ja kun palasimme puiston kautta, tuli parooni rouvineen vastaan. He pysähtyivät ja Ville nousi reestä.

"No, kuinka se kulkee?"

"Vallan mainiosti, herra parooni", vastasi Ville. "Ja kun tulimme metsäpalstalle, niin siellä juuri tien vieressä joku laukasi pyssynsä. Mutt'ei Pulska Musta siitä muuta välittänyt kuin hiukan luimisti korviaan, ei kääntynyt oikealle eikä vasemmalle, vaan jatkoi matkaa eteenpäin. Sillankorvassa tuli mustalaisjoukko vastaan ajaen lapsineen ja kirjavine kampsuineen korkeaa kuormaa, jonka päältä huusivat ja pelihtivät kuten tavallisesti. Sellaisista vastaantulijoista eivät hevoset tavallisesti pidä, mutta Musta vain katsahti niihin ja meni tyyneesti ohi. Eikä se säikkynyt myllynkään pauhua. Luulenpa, että sitä on varsana varovasti ja järkevästi hoidettu. Suustaan se on hyvin herkkä, joten ei tarvitse kuin aivan keveästi pidellä suitsia".

Seuraavana päivänä kävi parooni minulla ratsastamassa, ensin verkemmin, sitten vinhemmin. Hän ratsasti hyvin eikä rasittanut hevosta. Kun tulimme kotiin, puhutteli häntä rouvansa portailta.

"No miltä tuntui?" kysyi hän.