Chapter 3

ANNA (nuuskaa): Taivas siunatkoon, hyvä ystävä, kuinka sinä minua säikähytit! Piika ja huushollerska, onhan tuo yhdentekevää, ja piikahan minäkin olin ennenkuin --

PATRUUNA (hattu kädessä ja hyvin loukkaantuneen näköisenä): Herra vaprikööri, minä luulin että tänne oli kutsuttu ainoastaan sivistyneitä ihmisiä, mutta minä huomaan valitettavasti että --

JANNE. Herra patruuna, minä vakuutan -- minä en tiennyt -- en voinut uskoa --

TULLINHOITAJAN ROUVA (miehelleen): Fredrik, ota hattusi; tämä on skandaali --!

TULLINHOITAJA. No, enkö sitä jo edeltäpäin arvannut, vaikket sinä --

(Juo lasin pohjaan.)

TULLINHOITAJAN ROUVA. Vai minäkö? Aina sinä minua syytät! Vaikka sinä itse totihalusta pakotit minut --

ANNA. Niin, riidelkää, riidelkää, olkaa niinkuin kotonanne vain --

PAROONITAR. Alfons, älä nuku, meidän pitää mennä kotiin. Kuuletkos --?

PAROONI (silmät kiinni): Puh, puh!

ANNA (osoittaa sormellaan paroonia): Ei, mutta katsokaapas vaan, eikö tuo vanha, paksu herra tuossa, hitto vieköön, jo ole nukkunut pois meistä ja koko tästä syntisestä maailmasta! Hi, hi, hi!

PAROONITAR (pudistaa paroonia kovasti): Alfons, etkö kuule, että kilpesi, sukusi --!

PAROONI. No, no, pelaa sinä vain ulos, kyllä minä sitten --

TYTÖT (jotka kauan ovat koettaneet hillitä itseään, purskahtavat nauruun): Ha, ha, ha!

ANNA. Niin, pienet harakat, naurakaa vain, lystiähän se on kuulla! Mutta osaatteko muuta kuin kaakotella? Olettehan herrasväen lapsia, osaatteko katkismuksenne? Missä pääkappaleessa meidät käsketään --?

ROVASTIN TYTTÄRET. Pappa, lähdetään pois! Meneväthän muutkin.

ROVASTI. Jos vaan tietäisimme varmaan, ettei tarjota illallista --

ANNA. No, kas provasti! Morjens, morjens, koska rehvattiin! Muistatteko vielä Anna-muorin ja hänen Pekka-vainajansa hääpäivää, herra provasti?

ROVASTI. Hyvä rouva, papilla on niin suuret ja tärkeät asiat ajateltavina, ettei tuommoiset maalliset seikat --

ANNA. Vai ette muista? Se oli semmoinen hassu juttu. Kerronko minä sen herrasväelle, ha, ha, ha! Niin, juurikuin paraikaa letkutimme Hollolan polskaa aika vauhtia, kuulimme ruokakammarista hirmuisen mölinän, niinkuin olisi sikoja tapettu. Mekös sinne miehissä, ja, voi Taavetti, provasti seisoi ja vonkui kuin teurastettava härkä! Hän oli niellyt sennamoosia ja pelkäsi sen olevan myrkkyä. Piikaletukkamme -- se oli nyt semmoinen hävytön kappale -- väitti että provastilla oli tapana aina käydä ruokakonttorissa, kun oli vieraissa, ja siellä vähän tullata sylttipurkkia; ja nyt oli hän muka erehdyksestä syltin sijaan saanut sennamoosia. Tuo nyt tietysti oli ilmeinen valhe, senhän jokainen ymmärtää, herra provasti, mutta siinäpäs tekemistä, ennenkuin saimme teidät rauhoitetuksi, muistatteko? Ensin annoimme Thilemannin roppia, ja kun ne ei auttaneet, niin --

PATRUNESSA. Todella, tämä konversationi --!

ANNA (kääntyen häneen): Niin, eikö totta, se oli lystiä, vaikka juuri ei provastille, ha, ha, ha! Mutta mikä teidän on, rouva-kulta? Te näytätte niin synkkämieliseltä. Oletteko siukka, vai onko teillä ollut harmia? Kas tuossa, ottakaa vähän nuuskaa! Se priskaa!

PATRUNESSA (nousee): Mitä uskallatte --!

(Patruuna lähestyy.)

ANNA. No, tuhat tulimaista, mitä näen minä! Eikö tuo pulska herra tuossa ole se rikas Anderson? No, kas vaan, kun en yrittänyt tunteakaan, mehän olemme vanhoja tuttuja. Olemmehan olleet samoissa käräjissä. Simppulan emäntä oli vienyt minut oikeuteen, kun vanha vahtini oli purrut hänen mustalta kissaltaan hännän poikki --

PATRUUNA. Amelie, käsivartesi --

ANNA. Ja nuo ulkomaalaiset tukkiherrat syyttivät samana käräjäpäivänä patruuna Andersonia siitä, että hän oli käyttänyt vääriä mittoja, ja tuosta sitten tukkimiehet antoivat hänelle haukkumanimen »koijari-Anderson» --

PATRUUNA. Amelie, älä ole milläsikään -- kyllä minä heitä kaikkia käräjissä -- -- Herra vaprikööri, olkaa vakuutettu siitä, etten koskaan tämmöistä loukkausta unohda, ja mitä tuohon toiseen asiaan tulee, niin ymmärrätte kai itsestännekin, että on parasta, ettemme nyt enää siitä puhu. Hyvät naiset, hyvät herrat!

(Kumartelee kylmästi ja virallisesti ja menee rouvineen.)

JANNE. Mutta, hyvä herra patruuna --

LAURA (erikseen): Jumala, nyt on kaikki hukassa! Ei auta muuta kuin -- -- (On pyörtyvinään.) Ah, päätäni! Minä en voi hyvin; minä pyörryn. Ah!

(Laskeutuu tuolille.)

ANNA (erikseen): Lorun loppu, sanoi Lööperin Lotta.

(Nuuskaa.)

JANNE. Laura, rauhoitu! Herra patruuna, hyvä herrasväki, vaimoni on sairastunut; en luule että hän --

TULLINHOITAJAN ROUVA. Hm, kyllä ymmärrämme yskän. Saamme siis vain kiittää ja sanoa jäähyväiset.

ROVASTI (ottaen jäähyväiset): Veliseni, minä surkuttelen sydämellisesti, että -- --

VANKKANEN (samoin): Niin olihan tämä vähän ikävätä sinulle, mutta mitä siihen --

(Yleiset jäähyväiset.)

PORMESTARI (on paroonittaren kanssa nostanut paroonin seisaalleen ja pannut hatun hänen päähänsä): Hyvästi, hyvästi, veli Pukkinen! Minulla on tässä kädet kiinni niinkuin näet, ha, ha!

PAROONI (talutetaan ulos): Ei, ei -- ei vielä; antakaa minun olla; minä tahdon ottaa revanchen -- minä --

(Sorina ja puoliäänistä huudahduksia »skandaalista», paroonin ääni »revanchesta» ylitse kaikkia ja viimeiseksi).

ANNA. No, katsopas noita kummallisia ihmisiä! Tuossa nyt pötkivät tiehensä jok'ainoa sorkka, niinkuin minua pelkäisivät. No, hyvästi sitten! Ditta boo, ditta boo!

(Nuuskaa)

JANNE (joka on saattanut vieraita ovelle): Oh, mikä kirottu, mikä onnettomuuden päivä! Jos tietäisit, äiti, mitä nyt olet saanut aikaan, niin --

LAURA (nousee): Tuhlaatko vielä sanoja hänelle, Janne! Ei, ulos, ulos tuossa silmänräpäyksessä, äläkä koskaan enää näytä itseäsi tässä talossa, johon et kuulu ja johon -- --

ANNA (nousee myös): »Johon olen ainoa, joka kuulun», sano niin, niin puhut totta. Lääkkeeni olivat karvaat, sen myönnän, mutta pitiväthän semmoiset olla, jos apua niistä lähtisi. Kuinka monta monituista kertaa enkö teitä molempia erittäin sinua, Laura, varoittanut --

LAURA. Se on tarpeetonta! Me emme yhtään tarvitse --

ANNA. -- varoittanut kaikesta laiskuudesta ja turhamielisyydestä, ja kuinka olette neuvojani seuranneet! Hyi saakeli! Voitteko katsoa rehellisiä ihmisiä silmiin, sen kysyn teiltä? Ja sitten lisäksi ylenkatsotte ja halveksitte kunniallisia sukulaisianne, vieläpä omaa äitiännekin! No, sen vuoksi päätin kun päätinkin kaikesta tuosta antaa teille läksyn, jota ette niin pian unohtaisi. Ja jos siis tänään olen käyttäytynyt vielä pöllömäisemmin kuin olisi tarvinnutkaan, niin tiedätte, että se kuului asiaan ja on se senvuoksi anteeksi annettava.

LAURA. Anteeksi! Kun olet tehnyt meidät naurun alaisiksi kaikkien silmissä ja loukannut vieraitamme, etteivät he koskaan enää tohdi meille tulla.

ANNA. Niin, kyllä uskon, etteivät niin pian tule takaisin, kyllä sen uskon.

JANNE. No, muista en juuri niin paljon välittäisi, mutta kun tuo patruuna, josta minä olen niin riippuvainen, josta minä -- Niin, Laura, sinä et vielä tiedä että --

LAURA. Mitä en tiedä? Luuletko että olen niin sokea ja tuhma, etten mitään huomaa ja ymmärrä? Minä tiedän kaikki, minä kuuntelin oven takana kun asia päätettiin, ja --

JANNE. Mitä? Tiedät siis, että jos en huomenna voi maksaa noita 2000 markkaa, niin ottaa patruuna kaikki raaka-aineeni pantiksi ja silloin olemme me -- --

LAURA. Tiedän, tiedän! Johan olen sen sanonu --

JANNE. Ja kuitenkin annoit minun olla siinä luulossa, ettet mitään tiennyt etkä aavistanut. Lauraa, tuo ei ollut oikein -- --

LAURA. Niin, kun luulin, kun toivoin, että nämä pidot kaikki parantaisi. Ja nyt -- voi voi! Mutta tätä en voi kärsiä: sitä en voi! Minä lopetan elämäni, minä hyppään kaivoon, sen teen ihan varmaan -- --

JANNE. (synkästi): Jaa-a, mitäpä tässä on muuta jälelläkään! Niin, kas tuossa äiti, nyt olet saanut kostaa.

ANNA. Olenpa niinkin.

JANNE. Me olemme häviössä.

ANNA. Siltähän tuo kuuluu.

JANNE. Ja siitä iloitsette, eikö totta?

ANNA. Tiettyhän se.

LAURA. En ymmärrä, että vielä häntä puhuttelet, vaikka hän niin meitä on häväissyt! Ulos hänen pitää, ulos heti paikalla!

JANNE. Ei, Laura, muista, että hän on äitini! Hän on ollut ankara meitä kohtaan, mutta olemmehan sen ansainneet, ja jos hän olisikin rangaissut meitä kymmenen kertaa kovemmin, niin hän on sittenkin äitini.

ANNA. Janne! Tuo sana korvaa kaikki sinun tyhmyytesi, ja, Herra paratkoon, tyhmä sinä oletkin ollut aika lailla. Tuossa kourani ja sen päälle ollaan drastukamraattia taas, niinkuin sanotaan Nummisuutarissa.

JANNE. Annat siis meille anteeksi --?

ANNA. Narrit! Etkö juuri itse sanonut, että olen äitinne. Minkätähden luulette että olen tullut tänne kaupunkiin, hä? -- Niin, arvaahan sen, kuinka teillä olisi ollut aikaakaan tuommoista ajatella. No, tietäkää, sitten: kauppani olen myönyt ja tänne olen aikonut muuttaa elinajakseni.

JANNE. Mitä?!

ANNA. Niin Juusulan vanhempi poika, hän puotini osti ja hyvän hinnan maksoikin. Kaksikymmentätuhatta, puolet kontantissa ja puolet takauksissa. Niin, lempo vieköön, kun viisitoista vuotta on kaupitellut renikoita ja silakoita ja kahvia ja kehunut ja papattanut tuhmille ostajille, niin kyllä tekee jo mieli levätä, sen sanon. Ja luulinpa tuolla muuttamisellani tänne tekeväni teillekin, lapset, jonkinlaisen ilon, vaikka sitten jouduimme tämmöiseen koklementtiin. No niin, niin, ajattelin, mutta tänä iltana olen aikeeni muuttanut. Kuulkaapas nyt, kuinka olen miettinyt. (Ottaa nuuskaa.) Olen ajatellut että koska minulla nyt on rahaa kukkarossani ja koska en tahdo, että hienot ystävänne nauraa kikattavat teidän häviöllenne, niin, tuota, olen nyt aprikoinut, että jos minä nyt sentään tällä kertaa auttaisin teitä pahimmasta pulastanne ja --

JANNE. Mitä! Äiti! Te tahdotte todellakin --?

LAURA. Auttaa meitä?

ANNA. Vait, nallikat! Nyt on minulla sananvuoro. Niin, minä tahdon auttaa teitä. Minä annan teille kaikki nämät rahani, joilla saatte maksaa veikanne ja aloittaa liikkeenne oikein uudella, paremmalla pohjalla.

JANNE. Mutta sinä, sinä itse --

ANNA. Minä lähden takaisin vanhaan toimeeni ja kaupittelen ja kommerssaan niinkuin ennenkin. Kun ovat 15 vuotta kestäneet, niin kestävät kai raajani muutamia vuosia lisäksi. Mutta muistakaa, tämän teen minä ainoastaan niillä ehdoilla että -- --

JANNE. Ei, ei, älä nyt noin puhu; me emme voi sitä ottaa vastaan, ei millään muotoa --

ANNA. Niinkuin sanottu, minä teen sen ainoastaan niillä välttämättömillä ehdoilla, että tykkänään luovutte tästä ylpeydestänne ja naurettavasta herramaisuudestanne, myytte kaikki kalleutenne ja tarpeettomat korukalunne ja aloitatte uuden, ahkeran ja vaatimattoman elämän, niinkuin sopiikin kunnolliselle käsityöläisperheelle. Jos hyväksytte ehtoni, niin sovimme asiasta, ja silloin luulen minä, että teillekin vielä kunnian kukko laulaa.

JANNE. Oi äiti, se ei ole mahdollista! Saisin siis todellakin vielä palata entiseen toimeeni ja työhöni, jota niin kovasti olen ikävöinyt --! Laura, kuuletkos sinä mitä äiti --?

LAURA. Kuulen, kuulen! Mutta myödä kaikki? Enkö edes saa pitää kultakelloani, samettihattuani ja --? Ei, ei, minä en tiedä, mitä puhunkaan. Minulla on hyvin paljon oppimista ennenkuin -- Mutta sinun ja Jannen avulla -- Mamma, anna anteeksi jos se on mahdollista.

(Syleilee häntä).

ANNA. Hyvä! Siis on asia päätetty! Mutta muistakaa myös: ellette lupaustanne pidä, niin ei Anna-muorikaan ole ihminen, jonka kanssa leikitellä voi, muistakaa se!

JANNE. Ole huoleti, äiti! Hyvyyttäsi ja rakkauttasi ei sinun milloinkaan tarvitse katua.

(Syleilee häntä).

ANNA. No, tuota nyt ei niin varmaan tiedä. Mutta sen sanon, vähällä pääsitte kuitenkin -- sen hassut!