Chapter 2

MIINA. Ei, ei juuri -- (Kun Anna häntä taas nipistää.) Ai! voi! -- tulee, tulee kyllä -- Parooni, patruuna, pormestari, rovasti ja kaikki muut hienot herrasväet kaupungissa, mutta --

ANNA (laskee Miinan): Mitä kuulen minä! Ovatko he tulleet hulluiksi! Älä mene, sinä perhana, älä mene!

MIINA. En jouda enää, on niin paljon tekemistä. (Mennessään.) Taivas tuommoista kasakkaa!

ANNA (yksin): No, kaikkiapa! Mitä tämä nyt on? Ovatko ne alkaneet elää ylellisesti ja herrasmaisesti? Ja miksi salaavat minulta noita pitojansa? Huh! Pahuus, tunnen oikein väristyksiä ruumiissani. Oikein sydämeni rupeaa pamppailemaan, kun tuota ajattelen! (Ottaa nuuskaa). Keltähän saisin tietoa asian todellisesta laidasta? Menen etsimään Ristoa, hän varmaan -- (Risto tulee.) No, tuossahan hän tuleekin. -- Hyi saakeli, mitähän nyt saan kuullakaan kaikkia, hyi saakeli!

(Nuuskaa kiivaasti).

RISTO (erikseen): Ylpeä herra, ylpeä herra! Suuttui minuun, kun olin uskaltanut kirjoittaa nimeni tuohon vekseliin hänen nimensä viereen. Ja kuitenkin saan ehkä vielä maksaa koko summan, jos pahasti käy. Hyvä juttu kyllä! -- Katsos täti!

ANNA (tarjoo hänelle nuuskaa): Otapas tuosta, poika! Vai ei. Kuulepas, taitaahan teillä olla suuret kestit tänä iltana, jos totta on; mitä juuri tuolta piikahopulta kiristin?

RISTO. Hm! Taitaahan tuo niin olla.

ANNA. No, kenen kunniaksi ne pidetään, olisipa hauska kuulla?

RISTO. Luulen että se on patruuna Andersonin tähden.

ANNA. Tuo rikas Andersonko, joka tukkijunkkarina ollessaan käytti väärää mittaa ja siitä sai nimekseen »koijari Anderson?» (Risto nyökkää myöntävästi.) Kuinka Janne on tullut tuon veijarin tuttavaksi, sitä en ymmärrä?

RISTO. En tiedä, eikö hän lie lainannut rahaa patruunalta.

ANNA. Lainannut rahaa! Kuulepas, sanopas minulle, Risto, onko teillä usein tämmöisiä pitoja?

RISTO. Hm! Eikö täti siis tiedä --?

ANNA. Tiedä? Mitä minun sitten pitäisi tietää? Risto, sano suoraan vain! Lapseni ovat alkaneet elää ylellisesti ja tuhlaavaisesti, eikö niin?

RISTO. No, myönnettävä on, että säästäväisemmin voisivat elää.

ANNA. Nuo pakanat, nuo juuttaat! Ja niin kovasti kun minä heitä aina varoitin kaikesta turhamielisyydestä ja herrasmaisuudesta! Mutta se on tuon Laura-hupakon syy, sen kyllä huomaan. Ja kauanko tätä elämää on kestänyt jo?

RISTO. Hm, siitä asti kuin tänne muuttivat, mutta --

ANNA. Mitä! Onko se mahdollista? No, sittenhän heidän raha-asiansakin ovat mitä huonoimmalla kannalla, vai mitä?

RISTO. No, onhan nyt niin huonot ajatkin, että --

ANNA. Älä kieroile, puhu suusi puhtaaksi vain! Niin, sano vain suora totuus: he ovat jo häviössä?

RISTO. Niin no, eihän tuota sovi kieltää. Kyllä heidän asiansa ovat peräti huonot.

ANNA. Häviössä, siis häviössä! Oi niitä kelvottomia, niitä pahanilkisiä, niitä konnia! Ja niin hyvästi kun minä heille kaikki järjestin, ja semmoinen antava liike kuin tämä on! Oi niitä mielettömiä! Mutta vartokaa, vartokaa! Jos luulette, että minulta saatte rahaa, niin suuresti erehdytte. Ei penniä teidän pidä saaman, ei penniäkään sen lupaan!

(Nuuskaa.)

RISTO. Mutta hyvä täti, jos nyt vapriköörskakin --

ANNA. Vapriköörska! Mene hiiteen vapriköörskasi ja vapriköörisi kanssa! Pilkkaatko minua, vai --?

RISTO. Jumala varjelkoon siitä, mutta vapriköörska -- Laura, piti minun sanoa, ei suvaitse että -- --

ANNA. Että mitä?

RISTO. Suokaa anteeksi, mutta eihän tuo oikein sovellukaan, että minä, tämmöinen mörönköllö, tuommoista hienoa herrasväkeä sinuttelisin.

ANNA. Mitä! Kuulinko oikein? Etkö ole heidän serkkunsa?

RISTO. Kyllähän, mutta --

ANNA. Mikä ajatus! Olisiko se todellakin mahdollista! Kuulepas, onko sinua käsketty tuohon kestiin tänä iltana, hä?

RISTO. No, no, eihän se nyt kävisi laatuun, että --

ANNA. Entäs Heimosen perhe, onko niitä kutsuttu, tiedätkös?

RISTO. En usko että nekään --

ANNA. Vai niin, vai niin -- nyt asia selkenee. Senvuoksi siis salasivat minulta nuo pidot, senvuoksi ottivat minut niin kummallisesti vastaan, ja senvuoksi tahtoivat lähettää minut Heimoseen täksi illaksi, niinkuin mikäkin. -- Vai niin pitkälle siis jo on menty, että hävetään äitiä, omaa äitiä. Oh, se on hirmuista, se on julmaa!

RISTO. Mutta, täti hyvä, --

ANNA. Ja mitä minä heitä varten uhrasin, ja miksi minä nyt tänne tulin, luulin olevani täällä niin tervetullut kuin taivaan enkeli! Oi, niitä kurjia, niitä kiittämättömiä, niitä luonnottomia! (Pyyhkii silmiään ja nuuskaa.) En, minä en tahdo itkeä; ne eivät sitä ansaitse.

RISTO. Rauhoittukaa, hyvä täti, ehkeivät ne sentään ole niin pahoja kuin luulisi. Nuo kestipuuhat ja -- --

ANNA. Älä koeta heitä puolustella, se on tarpeetonta --

RISTO. Ja ovathan he vielä nuoria molemmat, ja niinkuin tiedetään, nuoruus ja hulluus --

ANNA. Älä puolusta heitä, sanon minä; minä vimmastun, minä joudun raivoon!

RISTO. Mutta jos eivät tädiltä saa apua, niin on heidän häviönsä tosiaankin kohta valmis.

ANNA. Olkoon, olkoon vain!

RISTO. Jos vain joku vekseli protesteerataan, niin menevät kohta talosta ja kaikesta.

ANNA. Menkööt, se ei minua liikuta, ei rahtuakaan.

RISTO. Ja silloin ovat keppikerjäläisiä.

ANNA. Olkoot, olkoot, olenhan minä sen jo sanonut. Minä näytän noille ylpeille, noille pahankurisille, mitä on halveksia ja ylenkatsoa äitiänsä, omaa kantajaansa ja kasvattajaansa! Vai olen siis todellakin liian halpa tuohon komeaan seuraan tänä iltana! Hyi saakeli, en tahdo tuota ajatellakaan, hyi! (Sylkäisee.) Mutta mitä jos tekisin heille pienet kepposet. Jos kumminkin tulisin -- mitä silloin sanoisi tuo fiini herrasväki? (Erikseen.) Niin, jos olen menevinäni Heimoseen ja sitten aivan äkkiarvaamatta --? Niin, tuopa ei niin hullu ajatus olekaan, eipä niinkään. Silloin saisin näyttää sekä heidän suurille vieraillensa että -- (Ääneen.) Niin, sen teen, sen teen aivan varmaan; se on päätetty.

RISTO. Että täti heitä auttaako?

ANNA. Ei, mutta että täti kostaa!

(Ottaa suuren hyppysellisen. -- Esirippu laskee.)

TOINEN NÄYTÖS.

Sama huone kuin edellisessä näytöksessä, mutta loistavasti valaistu. Kello on noin 10. Ovi Jannen kamariin on auki. Vasemmalla puolella sohvassa istuvat patrunessa ja paroonitar, hänen vieressään tullinhoitajan rouva, vastapäätä heitä rovasti ja patrunessan vieressä etunäyttämöllä Laura. Perällä pöydän ääressä rovastin ja Vankkasen tyttäret sekä kontrollööri ja kasööri pelaten dominoa. Oikealla patruuna ja Janne keskustellen. On juuri syöty jäätelöä. Rovasti parhaillaan lopettelee annostansa.

LAURA (esitellen kuvia suurehkossa albumissa, jota patrunessa katselee): Mieheni nuoruuden ystäviä -- Janne nuorena miehenä -- minä itse morsiuspuvussani --

PATRUNESSA (noin 45 vuotta, ylpeän näköinen, nenälasit silmillä ja kiiltäviä sormuksia joka sormessa) Entäs tämä akka tässä nuuskarasia kädessä?

LAURA. Joku Jannen sukulainen -- luulen minä.

PATRUNESSA. Julmasti sivistymättömän näköinen! Ja tuo korkea upseeri tähdet rinnalla?

LAURA. Se on kenraali -- setäni, jonka luona asuin, kun oleskelin Helsingissä. Häneltä sainkin tämän albumin syntymäpäivälahjaksi.

PATRUNESSA. Vai niin, sievänlainen albumihan tämä onkin. Anderson toi minulle viime viikolla Pietarista melkein samanlaisen, mutta koristukset siinä ovat hopeasta ja kullasta. Se maksoikin yli 50 ruplaa.

LAURA. Niin, tietäähän sen. Herrasväki kun on niin hirmuisen rikkaita, ja voitte ostaa, mitä vain haluatte --

PAROONITAR (noin 50 vuoden vanha, ommellen): Niin, juuri niin, Sohvi on aivan oikeassa -- ne käyvät turskimmiksi ja hävittömämmiksi vuosi vuodelta. Jos kyökkipiian voin pitää köyriin asti, niin en tunne itseäni, sen sanon.

TULLINHOITAJAN ROUVA (saman ikäinen, kutoo sukkaa kuumeentapaisella innolla): No, mitä minä sitten sanon Maristani? Enhän minä tohdi häntä puhutellakaan, kun hän on sillä tuulella, ja iltasilla valvoo hän ja lukee, ettemme hirviä nukkua valkean vaaran tähden. Niin, tuo on seuraus lukusaleista, kansansivistyksestä ja kaikesta tuommoisesta. Vai mitä sanoo herra rovasti?

ROVASTI (hymyillen): Ajan henki, ajan henki, kunnioitettavat rouvat!

TULLINHOITAJAN ROUVA. Mutta minä olen tykkänään unohtanut kysyä, kuinka rovastinna voi?

ROVASTI. Kiitos, asianhaarain mukaan, he, he, he!

PAROONITAR. Kuinka mones se on -- en muista oikein --?

ROVASTI. Puuttuu vielä yksi tusinasta, luvallanne. (Panee pois asettinsa ja pyyhkii suutansa tyytyväisen näköisenä.) Kiitos ja kunnia emännälle, jäätelö oli mainiota!

PAROONITAR. Niin, pikku ystävämme täällä on todellakin nähnyt liian paljon vaivaa meidän tähtemme.

LAURA. Oh, minä pyydän -- kun kerran halvalla talollani on tämmöinen suuri kunnia --

NEITI VANKKANEN. Ei, ei, kasööri ei saa tehdä vääryyttä; nyt on minun vuoroni.

TOISET TYTÖT. Mitä, yrittikö hän tehdä vääryyttä? Semmoinen veitikka!

KASÖÖRI. Ei suinkaan -- minä vakuutan -- se oli vaan hajamielisyyttä.

KONTROLLÖÖRI. Vai niin, ketä silloin ajattelit? Kai Blomströmin lihavaa leskeä, jonka kanssa tanssit franseesin viime tanssiaissa, ha, ha!

KASÖÖRI. No, kauniimpi hän kuitenkin on kuin sinun ideaalisi, ontuva Sanna, joka ei osaa tanssia askeltakaan.

TYTÖT. Ontuva Sanna! Voi, voi, kuinka nuo herrat aina ovat lystiä ja sukkelia, ha, ha, ha!

PATRUUNA (noin 40 vuoden vanha, mahtavan ja itsetyytyväisen näköinen): Niin, katsokaapas herra vaprikööri, ankara, järkähtämätön rehellisyys, se se on pääasia; jolta se puuttuu, sillä ei ole mitään menestystä toimissaan ja afääreissään.

JANNE. Se onkin aina ollut päämaalini, herra patruuna, mutta --

PATRUUNA. Minä tiedän sen, minä tiedän sen. Juuri senvuoksi olenkin tuntenut vetoa teihin, herra vaprikööri. Sen vuoksi en myöskään tahtonut kieltää teiltä tuota vähäistä summaa joku aika takaperin. (Janne kumartaa.) Niin, minun täytyy sanoa, se on todellakin eräs minun ominaisuuksistani, että kun tapaan rehellisen ja eteenpäin pyrkivän miehen, niin en voi olla häntä auttamatta ja tukematta. (Nauraa lyhyesti ja kuivasti.) Hehe!

JANNE. Mutta minä aion sanoa, että huonoina aikoma kuten nyt esimerkiksi on usein vaikea rehellisimmällekin noin aivan päivän päälle --

PATRUUNA. Minä ymmärrän, mitä tarkoitatte. No, no, enhän minä ole niin julma vaatimuksissani. (Taputtaa häntä olkapäälle.) Olkaa huoletta, olkaa aivan huoletta, herra vaprikööri.

NEITI VANKKANEN. Kas niin, nyt olen voittanut. Minä voitan aina.

KASÖÖRI. Niin, siltäpä tuo näyttää. Mutta kuinka sanoo sananlasku: »jolla on onni pelissä --»

ROVASTIN VANHEMPI TYTÄR -- »sillä ei ole onnea rakkaudessa». Niin, mutta tuo ei yhtään sovi Selmalle, sillä tietäähän jokainen, mitkä tuumat pormestarilla --

NEITI VANKKANEN. Ai jestan, että sinä kehtaat! Niinkuin ei kaikki ihmiset näkisi, että se on sinua, jota hän --

ROVASTIN TYTÄR. Vai minua! No, kyllä minun täytyy sanoa, että se on -- --

KASÖÖRI. Kaksintaistelu, kaksintaistelu, hyvät naiset -- muu ei auta, ha ha ha!

(Nauraa).

ROVASTI (nousee hymyillen ja menee nuorten luo, joiden peliä hän seisoen katselee): Nuorisolla on hupaista luulen minä.

JANNE (patruunalle): Minä ajattelin, että jos noin parin tai kolmen viikon päästä, korkeintaan kuukauden --

PATRUUNA. Niin, niin, kyllähän sitten tuosta sovimme. Älkäämme nyt tämmöisillä ikävillä puheilla häiritkö tätä hauskaa tilaisuutta.

PORMESTARI (Jannen kamarista, nuorenlainen ja iloisen velikullan näköinen mies; nykäisee patruunaa hihasta ja sanoo puoliääneen): Veli Anderson, sinua odotetaan tuolla sisällä.

PATRUUNA. Vai niin, täytyyhän sitten -- vaikka en juuri mielelläni pelaa näin mitättömällä peliyksiköllä.

(Nousee arvokkaasti ja menee oikealle.)

JANNE. No, kuinka onnistui peli?

PORMESTARI. Hyvin, veliseni, erittäin hyvin! Minä nyljin heitä aikalailla. Pappa tullin-nuuskarilta voitin 100 markkaa ja paroonilta yli 200, ha, ha! Mutta kuulepas, paroonista johtuu mieleeni, että eiköhän olisi parasta viedä ukkoa kotiin kaikessa hiljaisuudessa, sillä miesparka on jo niin päissään, ettei hän enää pysy tuolillakaan.

JANNE. Vai niin -- pitää sitten panna hänet makaamaan sohvalle niin kauaksi kuin --

PORMESTARI. Niin, tee se, muuten voi hän kenties saada aikaan skandaalin. No, veli kulta, olethan sinä ja pikku vaimosi, perhana vieköön, toimittanut täällä oikein loistavat pidot tänä iltana. Jatka vain samalla tavalla, jatka vain, ha, ha! Mutta nyt pitää mennä seurustelemaan naisten kanssa -- huomaanpa että jo heittävätkin salaisia silmäyksiä tännepäin. -- Kylmäkiskoiset kaunottaret! Saako tämmöinen kuiva lakimieskin olla vähän osallisena nuorten ilossa ja leikissä?

TYTÖT (väistyvät kikattaen ja nykäisten toisiaan): Hi, hi, hi! Aina hän on niin lystikäs, tuo pormestari!

ROVASTI (heristää sormellaan): Ai, ai, pormestari, pormestari!

LAURA (on mennyt Jannen luokse): No, Janne, mitä sanot? Etkö ole tyytyväinen? Kaikkihan on onnistunut hyvin, ja vieraat ovat olleet niin kohteliaita ja ystävällisiä. Voi voi, Janne, en voi sanoakaan, kuinka onnellinen ja iloinen nyt olen!

JANNE. Mutta ajattelepas, jos äiti --?

LAURA. No, kaikkia! Onhan hän lähettänyt sanan, että hän jää Heimoseen yöksi. Mutta kuulepas, tarjotaanko jo samppanjaa vai odotetaanko vielä vähäsen?

JANNE. Hm, parasta taitaa olla että annat avata pullot, sillä minä luulen, että rovasti kohta tahtoo pitää puheen.

LAURA. Hyvä, tehdään niin sitten.

(Menee vasemmalle, Janne oikealle.)

PAROONITAR (pilkallisesti): No, hyvät ystävät, oletteko hiljakkoin olleet näin hienoissa pidoissa? Minä vain kysyn.

TULLINHOITAJAN ROUVA. Niin, tämä on suoraan sanoen hävytöntä! Halvat käsityöläiset rupeevat tässä kilpailemaan kaupungin parhaimpain perheiden kanssa! Huomasitteko, että oli neljä lajia leipää teen kanssa?

PATRUNESSA. Niitä oli viisi.

PAROONITAR. Aivan oikein, sinä et muistanut pikkurinkeliä, kultaseni.

TULLINHOITAJAN ROUVA. Vai niin, sen pahempi. Ja sitten vielä tämä jäätelö tässä! Se on hirmuista! Me olimmekin kauan kahdella päällä, Fredrik ja minä, tulisimmeko tänne vai ei; mutta sitten päätimme kuitenkin, että oli parasta mennä, sillä muutenhan olisi sanottu että ollaan ylpeitä ja että virkamiehet tahtovat erota porvareista tahi jotain tuommoista, josta nyt kirjoitetaan ja melutaan niin julmasti sekä sanomalehdissä että muualla.

PAROONITAR (kohottaen päätään): No, hyvä Sohvi, jos aina vain hakisimme seuraamme siitä piiristä, johon itse syntyämme kuulumme, niin -- Mutta tuosta nyt en tahdo puhua; tahtoisin vain, että joku ymmärtäväinen ihminen huomauttaisi tälle nuorelle pariskunnalle sopimattomuudesta tuommoisissa turhissa ponnistuksissa, ja --

TULLINHOITAJAN ROUVA. Niin, menköön heille sanomaan se, joka tohtii. Rouva on yhtä äkäinen kuin hän on ylpeäkin.

PAROONITAR. Ja miehensä on leväperäinen yömyssy.

TULLINHOITAJAN ROUVA. Hänen liikeasiansa kuuluvat olevan aivan päin mäntyyn, sanoi mieheni.

PAROONITAR. Ja Alfons kertoi minulle, että joku aika takaperin oli jo vähällä tulla heille kalikkamarkkinat, mutta että he saivat apua viimeisessä hetkessä.

PATRUNESSA. Ja se oli Andersonilta, se.

PAROONITAR. Soo-o! No, siinä tapauksessa saa patruuna luultavasti maksaa koko summan.

PATRUNESSA. Hyvin mahdollista. Se ei paljon tunnu meidän asioissamme.

PAROONITAR (nykäisee tullinh. rouvaa ja rykii): Hm, Hm!

(Tullinhoitaja ja Vankkanen oikealta.)

TULLINHOITAJA. Veli on siis lukenut tuon häijyn artikkelin. No, eikö se ole hirveätä, eikö se ole skandaali! Noin soimata virkamiestä, kruunun virkamiestä!

VANKKANEN (vanhempi porvari, lyhyt piippu hampaissa): Niin, semmoisethan ne ovat, nuo sanomalehtikirjoittajat -- renttuherroja, jotka eivät parempaan kelpaa! Eikö sama mies myös ole ehdottanut rautatietä kaupunkiimme? Mitä hittoa sillä tehtäisiin, kun meillä on höyryvenheitä, ja kuka sitten ostaisi osakkeitamme, sen tahtoisin tietää? Mutta kuinka se kuuluikaan taas, tuon artikkelin päällekirjoitus? »Onko tullinhoitaja velvoitettu --?»

TULLINHOITAJA. »Onko tullinhoitaja velvoitettu kohtelemaan yleisöä siivosti vai ei?» Huomaa ivaa! Oh, minä voin pakahtua harmista, kun tuota ajattelen! Ja jos vielä muistaa, että tuon häväistyskirjoittajan oma isä myöskin oli virkamies, niin kysyn nöyrimmästi: löytyykö hänen mielessään enää mitään suurta ja pyhää tässä maailmassa, löytyykö sitä, hä?

VANKKANEN. Koirain nalkutusta vain. Parasta olla välittämättä koko asiasta.

TULLINHOITAJA. Niin, kyllä se on helppo veljelle sanoa, mutta minulle, joka -- -- (jatkaa hiljaa innokkaasti viitaten).

(Miina vasemmalta, kantaen tarjottimella täytetyitä samppanjalaseja. Laura seuraa häntä, viitaten, että ensiksi on tarjottava patrunessalle. Janne ja patruuna tulevat myös samalla oikealta).

VANKKANEN. Mitä, tuleeko vielä samppanjaa?

TULLINHOITAJA. No, katsos perhana!

ROVASTI (pyyhkii suutansa): Ah, samppanjaa!

TULLINHOITAJAN ROUVA. Ei, tämä on toden totta loukkaavata!

LAURA. Hyvä herrasväki, vähän virvoketta! Olkaa niin hyvät!

JANNE. Niin, olkaa niin hyvät! Herra patruuna -- herra tullinhoitaja -- setä Vankkanen -- (kumartaa kaikille puolille).

PAROONI (noin 55 vuoden vanha, lihava ja punaposkinen, tukka pörröllään ja kaulus auki; näyttäytyy oikeanpuolisessa ovessa ja katselee seuraa sumussa silmin): Puh, puh!

PAROONITAR (menee hänen luokseen; puoliääneen): Taivas, Alfons, olethan sinä kauhean näköinen! Nyt olet taas juonut enemmän kuin kestät.

PAROONI. Ke-kest -- -- Ei, mutta minua on nyljetty -- hä-hä-hävyttömästi ny-nyljetty.

PAROONITAR. Ole nyt hiljaa ja istu tuohon, minä laitan kauluksesi.

PAROONI (istuutuu tuolille): Se oli tuo pormestari; tuo juuttaan po-pormestari.

PAROONITAR. Alfons, etkö kuule, älä häpäise itseäsi; ajattele säätyäsi, aatelisuuttasi!

PAROONI. No, älä nyt joutavia lörpöttele, Lovisa!

ROVASTI (lasi kädessä): Hyvät naiset ja herrat!

PAROONI (rouvalleen): Mitä sinä sanoit?

PAROONITAR. Vait, se on rovasti, joka pitää puhetta.

PAROONI. No, että hän viitsii. (Vaipuu kokoon.) Puh, puh!

ROVASTI. Hyvät naiset ja herrat! (Kaikki seisovat hyvin juhlallisina lasit kädessä). Kun me nyt olemme tänne kokoontuneet ja kun minä, jos niin sopii sanoa, olen --

PAROONI (omissa tuumissaan): Pata-ässä --

ROVASTI. Hm! kun olen vanha ystävä tässä talossa, niin rohkenen minä, sekä omasta että kunnioitettavain vieraitten puolesta, kiittää sinua, veli Janne, ja rakasta vaimoasi Lauraa kaikesta siitä kohteliaisuudesta, siitä ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta, jota tänään niin runsain määrin olette meille osoittaneet. Vilpittömästä, liikutetusta sydämestä toivotan minä teille -- --

PAROONI (kuin edellä): Kolme trikkiä ja kaksi honnööriä --

ROVASTI. -- toivotan minä teille onnea ja menestystä vastedeskin ja Herran siunausta ja --

PAROONI (haukottelee): Grande misère!

ROVASTI (rykii): Hm, hm! Ja että me vielä monta, monta kertaa saisimme tilaisuuden yhtyä tämmöiseen viattomaan ja veljelliseen ajan viettoon tässä teidän kauniissa, hauskassa ja onnellisessa kodissanne. Eläköön, kauan eläköön kunnioitettava isäntämme Janne Pukkinen ja hänen herttainen puolisonsa Laura! Hurraa!

VIERAAT. Hurraa!

ROVASTI. Vielä kerran hurraa!

(Nostaa lasiansa).

VIERAAT. Hurraa! (Yleinen kilisteleminen ja sorina. Kuullaan huudahduksia: »Paljon kiitoksia! Erittäin hupainen ilta! Minun on kunnia! Maljanne!» j.n.e.)

ROVASTI (nauraen): Hurraa vielä kolmas kerta -- ja se niin, että seinät raikuu ja katto kaikuu! Hurraa!

VIERAAT. Hurraa-a!

Anna-muori ilmestyy perä-ovesta ja yhtyy hurraahuutoihin. Kaikki vaikenevat ja kääntyvät hämmästyneinä ovea kohden.

ANNA (vanhanaikaisissa, koomillisissa juhlavaatteissa): Kas niin, tässä nyt olen! Hyvää iltaa, lapset, hyvää iltaa koko konkkaronki! Minä tulen vähän myöhään, »mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan», sanoo sananlasku. Vai niin, ette minua tunne! Janne poikani, resanteera, resanteera! Mitä hittoa! Luulenpa että olet mykkä? Vai oletko niin liikutettu nähdessäsi minut täällä, ettet saa sanaakaan suustasi? Niin, hyvä herrasväki, se on semmoinen oiva poika, tuo minun Janneni, niin hyvä äidilleen. Tuskin olin saapunut kaupunkiin, ennenkuin hän paikalla valmistaa minulle tämmöiset komeat kekkerit, ja kaikki lisäksi suurimmassa salaisuudessa. Veitikka sinä!

(Tuuppaa häntä ystävällisesti kupeeseen.)

JANNE. Miina, tu-tule tänne -- tarjoo rouvalle samppanjaa --

ANNA. Vai sampanjaako? Voi jestampoo, semmoista en ole juonut sitten kuin olin vallesmannin häitä kuokkimassa! (Ottaa lasin, mutta ei maista; Miina menee.) Niin, Janne, et sinä tuota voi muistaa -- se oli samana kesänä kuin pappilan härkä puski kuoliaaksi mustan sikamme. Sinä olit silloin vielä pikkuinen piimäsuu -- tuon kokoinen vaan -- eikä sulla ollut housujakaan vielä, sinä pitkä hongankolistaja tuossa, ha ha! Mutta, hyvät herskaapit, istukaa toki, älkää minua kursailko, onhan tässä tuolia kylliksi.

(Istuutuu sohvaan, jossa hän levitteleikse niin, ettei kukaan muu saa siellä sijaa. Vieraat katsovat toisiaan epäilevinä; toiset istuvat, toiset jäävät seisomaan).

LAURA (hiljaa miehelleen): Janne, minä kuolen!

JANNE (samoin): -- Ole vaiti, äläkä virka mitään --

ANNA. Niin, niin, Janneseni, kuka olisi koskaan uskonut sinun tulevan näin hienoksi herraksi ja joutuvan tämmöisten suurien herrojen ja rouvien seuraan! Voi voi, minä muistan vielä päivän selvään, kun sinä sunnuntai-iltoina tanssit enkeliskaa hollituvassa. Kuinka silloin pyöritit tyttöjä ja kummastutit kaikkia hyppäyksilläsi ja vehkeilläsi. Hoh, hoh, vielä täytyy nauraa, kun tuota ajattelen! Mutta ei sentään! Näkihän kaikesta, että olit käynyt oppia kaupungissa, ja siltavoudin rouvakin, joka on oleskellut Helsingissä ja jonka veli on kaartisti vai mikä lienee sersantti, sanoi että sinä olit sivistynyt nuoriso ja että sinulla oli avertissemangia, ja tuohan pitäisi olla jotakin fiiniä, jos oikein asian ymmärrän.

JANNE. Mutta hyvä mamma --

ANNA. Niin, ei sinun tarvitse tuota hävetä, ei suinkaan! Sinä olit aina kiltti poika ja ahkera ja ansaitseva myöskin. Muistatko kuinka sinulla oli tapana myydä nekkuja kirkonmäellä pennistä tai napista? Sinä tienasit aikalailla välistä, etenkin nappia ja sinua nimitettiinkin Nekka-Janneksi.

JANNE. Mutta, mamma hyvä, nuo jutut eivät yhtään huvita vieraitamme. Eikö siis --?

ANNA. Puhu sinä! Eikö parhaimpia ystäviäsi huvittaisi saada tietoa elämänvaiheistasi? Vai mitä sanot sinä, Laura? Mutta, taivas varjelkoon, kuinka sinä olet vaalea ja totinen kuin tynnyrin tappi! Oletko sairas vai miksi et mitään sano, kultaseni?

LAURA. Eihän tuota tarvitse olla sairas, vaikkei ole punainen kuin kukko, ja mitä puhumiseen tulee, niin näkyy mamma kyllä pitävän huolta siitä yksinänsäkin.

ANNA. Siinä olet oikeassa, minä tarjoon mielelläni apuani, kun näen että sitä jossain tarvitaan. Niin niin, onni sinullakin on ollut, sinä pikku hätikkö, sillä kun ajattelee tuota aikaa, jolloin sinä vielä --

LAURA. Kas niin, mamma on nyt hyvä ja juo! Maljasi, mamman malja --!

JANNE. Niin, maistakaamme -- (Kumartelee vieraille.) Hyvä herrasväki --!

ANNA (ei maista): Kiitos! Yritin vain sanoa että kun muistaa --

LAURA. Minä tiedän, tahdot johdattaa mieleeni tuon ajan, jolloin en vielä tuntenut Janneani, ja kuinka onnelliseksi tulin, kun tutustuin häneen ja huomasin että hän rakasti minua, köyhää tyttöä, joka --

ANNA. Niin niin, kyllä muistan, kun sinä ensimmäisen kerran tulit kotia Helsingistä. Jestan, kuinka silloin olit fiini ja herramainen, ja kuin sipsuttelit ja tipsuttelit ja viskasit venskaakin! -- »Te vara so trookit heer po lante» ja »fyy, fyy, te rapakkona po lansvääkana, o te sviinen!» (Nauraa.) Niin, semmoinen hieno ryökkynä sinä olit, ha, ha! Ihmekö siis, jos Janne parka hävitti järkensä ja pyöri jälestäsi kuin takkiainen hevosen hännässä. Mutta --

LAURA. Niin, ajat ovat muuttuneet ja me myös niiden kanssa. Mamma yksin on vielä muuttumaton, niin reipas ja lystikäs ja -- --

ANNA. Mutta sepä nyt perhana, kun sinä et anna minun puhua loppuun, kun aioin sanoa, että jos ajattelee noita vuosia, jolloin olit kenraalissa piikana --

LAURA. Se on vale, jyrkkä vale! Piikana en ole milloinkaan ollut, minä olin huushollerska, oikea huushollerska, ja se on hävytöntä mammalta, että noin --