Part 2

IIVARI: Mutta mitä me tässä seisomme ja kuuntelemme tuon naisen ripityksiä; mennään tuonne siimekseen istumaan ja nauttimaan onneamme, (Kajava, Iivari ja Aura menevät.)

TRALLTUNGA: Ei Shakespearessa, ei Schillerissä, ei Götheborg'issa, — Göthessä piti sanomani — ei missään ole tällaista tapahtunut. — Vai naiseksi tuo herra tyhjätasku minua sanoo: tiedätkö, että minä olen sivistynyt ihminen. Kolme vuotta olin guvernanttina lanssihteeri Lagströmin perheessä ja tiedän kyllä, kuinka hienossa mailmassa eletään, ei siellä toisen morsianta ryöstetä.

PÖLCKMAN: Mitäs tässä oikeastaan onkaan tapahtunut? Joko se tyttö meni ja minun jätti! Voi peijakas, ja tuo gihti, (pusertelee kylkeään.) En tuosta muuten niin suuresti huolisi, mutta kun kotoa lähteissäni sanoin, että menen kihlausretkelle ja nyt täytyy tyhjin käsin palata, niin ne vietävän irvinaamat nauravat minua vasten silmiä. Uh, huh! Saakelin harmittava seikka. — Jos olisin nuorempi mies, niin menisin paikalla Afghanistan sotaan.

TRALLTUNGA: Kuules Aatami — sanonpa uhallakin sua sinuksi, niin moni vuotiset tuttavat — ja vähä enemmänkin — kuin olimme; kuules Aatami: kyllä sinun kaltaisellasi miehellä vielä täällä Suomessa on sotimista ja taistelemista, minä tarkoitan elämistä, ettei tarvitse Lahkanitsaan mennä, kuulepas...

PÖLCKMAN: Kyllä minä tiedän, että esimerkiksi sinun kanssasi, kyllä saisi sotaa käydä: löitpä peijakas vieköön nytkin parissa minuutissa paljaalla kielelläsi pakosalle koko tuon morsiusjoukon ja näytätpä niinmuodoin olevankin minun liittolaiseni, no, kiitoksia siitä!

TRALLTUNGA (Suloisesti): Niin Aatu, luuletko että minä olen meidän vanhan rakk.- ystävyyden unhoittanut, ja paitsi sitä, minä olen luotu tähän mailinaan sorretuita ja kärsiviä lohduttelemaan.

PÖLCKMAN: Jos voisit tuota minun kirottua gihtiänikin vähä lohduttaa, ettei se niin riivatusti repisi. — Mutta mitä sinä olet oikeastaan toimiskellut nyt näinä viime vuosina?

TRALLTUNGA: Täällä Kuopiossa minä olin useita vuosia; pidin luonani koululaisia ja olenkin jo monta uljasta herraa yliopistoon kyytinnyt; nyt viime vuosina olen asunut Mikkelissä, mutta tulin taas täällä käymään.

PÖLCKMAN (Itsekseen): Mutta ei hän taida ollakaan mikään paha ihminen luonnoltaan, vaikka tulikiukkuinen, sen muistan jo ennaltaankin. — — Minä en voi mennä kotiin ilman morsiametta, muuten minulle nauraa koko mailma ja hevosetkin, sellaista puuhaa ja pauhua kun minä puolihullu siitä naimis-asiasta tulin pitäneeksi. — — Mitähän jos...

TRALLTUNGA: Aatu, älä anna surulle niin suurta valtaa; tiedäthän, että on ainakin yksi uskollinen sydän, joka auttaa sinua huoliasi kantaessasi.

PÖLCKMAN: Hm. — Sananlasku sanoo, ettei vanha rakkaus ruostu, ja totisesti minä rupean tällä hetkellä tuntemaan, että tuossa puheessa on jotakin perää. — Mitäs pitkistä tuumailemisista ja puheista. Kuulepas, minä kysyn sinulta Armida Antoinette, tahtoisitko sinä...

TRALLTUNGA: Aatu! Jesta kuinka sinä säikähdytät minun, kun noin äkkiä; enhän minä voinut tätä aavistaakaan; täytyyhän minun saada vähä miettimisen aikaa noin tärkeässä asiassa, vähä vaan; mutta älä huoli langeta epätoivoon, minä luulen, että neuvostossa ollaan hyvinkin suotuisalla tuulella. (Kävelee pois päin sormi nenällä.) Se on niin vaikeaa näin nuorelle sydämelle. — (Palaa Pöckmanin luo.) Aatu, minä olen päättänyt elämässä ja kuolemassa (aikoo langeta Pöckmanin syliin ja ottaa häntä käsivarresta kiinni.)

PÖLCKMAN: Ai, ai, ai! perk. älä herran nimessä siihen käsivarteen, jota gihti nylkee kuin lahtari teurastaan. — Istutaan tuonne penkille juttelemaan. Sinä olet siis päättänyt, hyvä. — Hyvä näkyy olevan, että ihmisellä on säästössä vanhaa tavaraa, oli se sitte mistä laadusta hyvänsä, senpätähden olenkin koettanut säilytellä yhtä ja toista takavarikkoon. Mutta minä en voi kumminkaan riidassa erota vanhoista hyvistä ystävistäni. — Matti hoi, Kajava ja mosteri tulkaapa tänne, jos joudatte!

KUUDES KOHTAUS.

(Entiset. Kajava ja rouva tulevat epäluuloisina).

PÖLCKMAN: Tulkaa lähemmäksi vanhat ystävät; vahinko on palkittu ja velka kuitattu; tässä on morsiameni, joka ehkä paremmin sopiikin minulle, kuin teidän nuori tyttärenne. Mitäpäs minä niin nuorella teenkään, on minulla rahoja, jotka pysyvät aina nuorena. Sovitaan pois äskeinen suuttumuksemme ja ollaan ystävykset niinkuin ennenkin.

TRALLTUNGA: Niin, sovitaan pois; minäkin äsken vihapäissäni tulin vähä pahasti sanoneeksi Aatun puolesta, mutta toivon, että se unhoitetaan.

KAJAVA ja ROUVA: No tämäpä kummallista! Saammeko todellakin toivottaa onnea?

PÖLCKMAN: Työntäkää esiin vaan vahvasti; kyllä tässä on kihlattu pari. (Kättelevät toisiaan ja jäävät juttelemaan).

SEITSEMÄS KOHTAUS.

(Iivari ja Aura tulevat vasemmalta, Leivo, Manninen, joukko nuorukaisia ja neitoja, joista muutamat ovat olleet tornissa, tulevat tornin puolelta).

LEIVO: (Iivarille): No terve mies! Täällähän se meidän hyönteisherra on ja neiti Kajavan kanssa; mitäs tämä on?

IIVARI (Syleilee Leivoa): Niin, sanoinhan sinulle, että lähden Puijolle metsäperhoja etsimään ja täällä tapasinkin perhosen, kalleimman kaikista; minä olen kihloissa Auran kanssa!

LEIVO, MANNINEN ja toiset: Kihloissa!

MANNINEN: Minähän olen kuullut, että neiti Aura viettää ensi syksynä häänsä herra Pölckmanin kanssa?

IIVARI: Ei tule häitä Pölckmanin kanssa; meillä on Auran vanhempain siunaus ja nyt minä taas alan uudestaan elämään. Ystävät, ette voi arvata minun onneni suuruutta!

LEIVO: Kyllä minä sitä arvelinkin, ettei neiti Kajava millään lailla saata ottaa herra Pölckman'ia (huomaa Pölckmanin; itsekseen) mutta täälläpä se vanha nilkuri onkin. Hyvää päivää setä Pölckman; olipa hyvä, että teidät tapasin. Se vietävän vekseli taisi langeta viime viikolla, mutta minä en ole millään lailla...

PÖLCKMAN: No vähät siitä, ei sellaisiin nyt ole aikaa. Minulle näette lankesi nyt juuri tässä eräs vanha vekseli, jota jo noin parikymmentä vuotta sitte vähä aksepteerattiin: tässä on niinkuin morsiameni.

LEIVO, MANNINEN: Mitä, tunnemmeko oikein? Vanha koulutantti Armida, tosiaankin! (Pyörittävät Tralltungaa).

TRALLTUNGA: Päästättekö irti te veitikat; aina samallaiset hulivilit kuin ennenkin. Voi kuinka te olette kasvaneet ja tulleet kauniiksi.

AURA: Saanko toivottaa onnea herra Pölckmanille ja teidän morsiamellenne. Teillähän oli jo valittunne niinkuin minullakin; välillämme ei siis pitäisi oleman mitään riitaa, ja voinemme olla ystävät, niinkuin ennenkin.

PÖLCKMAN: Mielelläni minun puolestani. Mutta koska olen vaivannut sinut tänne kaupunkiin, niin saanen tarjota sinulle pienen häälahjan (Repäisee lehden taskukirjastaan ja kirjoittaa siihen; samassa putoaa hänen taskustaan runo, jonka Tralltunga löytää ja silmäilee utelijaana). Tässä on valtakirja, jolla saat nostaa 3000 markkaa Pohjoispankista. Todistakaapa miehet se oikeaksi, koska ei satu olemaan sinettiä muassani.

MANNINEN: No sellaiseen paperiin kirjoitan nimeni vaikka sydänverelläni. (Kirjoittaa ja antaa sitte paperin Leivolle, joka myös kirjoittaa ja sitte antaa paperinen Auralle).

LEIVO: Olkoon onneksi!

IIVARI: Kiitoksia tarjouksestanne herra Pölckman, jos se muuten tulee ystävyydestä ja hyvästä sydämestä, mutta armolahjoja en soisi Auran ottavan vastaan.

PÖLCKMAN: Usko minua nuori ystäväni, että lahja tulee hyvästä sydämestä; se on kumminlahja Auralle, sillä minä olen näet hänen kumminsa ja sillä perustuksella olet sinäkin nyt kummipoikani. (Kättelevät toistaan).

TRALLTUNGA (Juoksee syleilemään Pöckmania): Aatu, Aatu, armas Aatu! Sinäkö olet kirjoittanut tuon kauniin runon! Niin, sinä sen olet kirjoittanut, minä tunnen käsialasi. Nyt olet minulle vielä tuhannen kertaa rakkaampi, kun sinä olet runoilijakin. Voi kuinka kaunista! "Ain' aamuin sekä illoin, Viettää suloisia häitä, Ah, ajatelkaa näitä!" Sinä Aatuseni kirjoittanut runon!

PÖLCKMAN: Etkös sitä ole kuullut, että kanakin joskus laulaa, varsinkin ukonilman edellä. Onko se sitte niin kumina, jos Aatami Pölckman pistää pienen runon näin suurten mullistusten edellä.

MANNINEN: No täällä elämä on, tosiaankin. Laulua, runoja ja rakkautta oikein housunkauluksia myöten, hih, hih, hih.

LEIVO: Todellakin siunattu päivä. Tässä olisi voinut tulla pahatkin selkkaukset, ja minä oikein epäilen kuinka ystävämme Iivarin olisi käynyt ilman tätä tapahtumaa, sillä hän on jo pitkät ajat kuleskellut niin surullisena, että melkein kieli on maata viistänyt.

MANNINEN: No ei usein kummemmin käy: kaksi kihlausta kuumana kesäpäivänä keskellä Puijonmäkeä. Kun nyt rouva Canth saa tämän tapauksen kuulla, niin varmaankin hän tästä näytelmän kirjoittaa.

TRALLTUNGA: Niin, niin, ei tässä mailmassa auta hätäileminen; kestäväisyys kaikki voittaa. (Tytöille.) Uskokaa minua, etten minä vielä päivääkään ole ollut epätoivossa, vaikka monikin jo on viittaillut sinne päin, että minä muka vanhaksipiiaksi jään.

PÖLCKMAN (Vähä ivallisesti): Kuka sellaista on uskaltanut ajatellakaan sinusta. Vai vanhaksi piiaksi! Huomenna aamujunalla lähdemme täältä. Haminalahden asemalta ajamme hevosella kotiin ja sitte pauhaavat häät. Tulkaa häihin kenen haluaa; tulkaa häihin! Kyllä Pölkkylässä on pötyä pöydässä, ei siitä pelkoa.

LEIVO: No eläköön, kihlatut, nuoret ja vanhat! (Kaikki: eläköön!) mutta pannaampa lauluksi, onhan meitä tässä useampia laulajia.

KAJAVA: Niin, laulakaa nuoret ystäväni, laulakaa, laulakaa! Uskokaa minua, että juuri laulun voima on tässä asiat saattanut sille onnelliselle kannalle, millä ne nyt ovat. Antakaa meidän kuulla siunattua laulua!

KÖÖRI [sävellys E. Kahra]:

Nyt luonto kaikki vihannoi Ja lintuin raikas laulu soi, Ken voipi vaan, Alkakaan Myös laulamaan! Kuin tuuli pilvet hajottaa Ja ilman puhdistaa: Niin laulu armas Huolet kauvas Karkoittaa.