Part 3

Tätä kantaa tunnustavat, jos kysymys ei ole julkisesta mielipiteensä lausumisesta, enimmät aikamme maallikot. Ja he tunnustavat sitä ei ainoastaan minään satunnaisena mielipiteen vaihtona yksityisissä keskusteluissa, vaan elämän tärkeimmissä ja ratkaisevimmissa tilaisuuksissa. Sillä se muodostaa aikamme ihmisten vakaumuksen, siitä huolimatta mitä he julkisuudessa puhunevatkin. Lääkäri, virallisena auktoriteettina, neuvoo sairastansa naimisiin, mutta luottamuskeskustelussa tutumman sairaan kanssa, jolloin hänen on ottaminen lukuun, että hänen velkaantuneen ystävänsä on niin hyvin kuin mahdoton mennä avioliittoon, hän sanoo vaan, että täytyy hakea yhteyttä naisten kanssa. Tapahtuu myöskin yhtä usein, että isät, jotka eivät voi sallia, että heidän nuoret, toivorikkaat poikansa ainoastaan vietin tyydyttämisen vuoksi menisivät umpimähkään naimisiin ja siten pilaisivat koko vastaisen asemansa ja yhteiskunnallisen uransa, neuvovat heitä, ainoana mahdollisuutena, käyttämään yhteyttä naisten kanssa, joista pääsee maksulla. He neuvovat puhtauteen ajatuksissa, he neuvovat unohtamaan nuo yhtymiset heti kun ne ovat tapahtuneet, he neuvovat pitämään niitä ainoastaan välttämättömänä luonnon suorituksena, jota ei saa mielikuvituksessa säilyttää, vaan täytyy pitää ulkopuolella ajatuspiiriään. Ja näin neuvoessaan he eivät suinkaan menettele punnitsematta. He tekevät sen parhaimmassa tarkoituksessa, jakavat lapsilleen parhaan tietonsa ja ymmärryksensä. Se on heidän vakaumuksensa siitä, mikä on paras heidän omille lapsilleen, joitten menestymisestä ei kukaan niin huolehdi kuin he.

Lääkärien antama elämänohje. Viralliset lääkeopin auktoriteetit, ollen valtion palveluksessa, joka puolestaan nojautuu virallisesti kirkon siveyskäsitteisiin, eivät ole koskaan voineet löytää selvää ja varmaa kantaa tässä asiassa. Toisella puolella on heillä kehitysoppiin vetoova ajanhenki ja toisella valtiokirkko. -- Kuitenkin on viime aikoina, erittäinkin tuon herättävän ja voimakkaan pohjoismaisen kaunokirjallisuuden vaikutuksesta virallinen lääketiede ollut pakotettu kantansa ilmaisemaan, ja on sentähden olemassa jo useita julkaisuja tältä taholta.

Niinpä on tunnettu lundilainen professori S. Ribbing, joka kirjassaan "Sukupuolielämän terveys- ja siveysoppi" tekee ankaran hyökkäyksen "ajan henkeä" vastaan ja tarmonsa takaa todistelee, että yhdyselämä saa alkaa vasta avioliitossa, torjunut innolla sitä yleiseksi tullutta epäluuloa, että kaikki lääkärit muka poikkeuksetta neuvovat nuoria miehiä hakemaan yhteyttä naisten kanssa avioliitosta riippumatta. Hän ei sano tietävänsä ainoatakaan lääkäriä, joka ei kehottaisi ehdottomaan kieltäytymiseen ennen avioliittoa.

Olkoon tämän asian laita kuinka tahansa, hänen kiijansa mukaan tahdon esittää useiden etevien ammattimiesten julkisia lausuntoja.

_Kraft-Ebing_: Lukematon joukko säännöllisessä terveydentilassa olevia miehiä voi kieltäytyä sukupuolivietistä, eikä tämä pakollinen kieltäytyminen tuota mitään haittaa heidän terveydellensä.

_W. Acton_ lausuu samaan suuntaan, että naimaton nuoriso voi ja sen täytyy pysyä ehdottomasti puhtaana, ollenkaan pelkäämättä mitään vahingollisia seurauksia terveydelle.

_Oesterlen_ sanoo: "nuorison täytyy oppia kieltäytymään ja odottamaan milloin sen aika tulee."

_A.C. Beale_ (professori Lontoon yliopistossa) kirjoittaa: "Arvelu, että, milloin avioliitto on mahdoton, luonnollinen pariutumis-elämä ulkopuolella avioliittoa olisi välttämätön, kaipaa kaikkea perustusta ja on väärä. On välttämätöntä pontevasti julistaa, että ankarin kieltäytyminen ja puhtaus on aivan sopusoinnussa fysioloogisten lakien niinkuin siveellistenkin kanssa, ja että himojen päästämistä valloilleen voi puolustaa yhtä vähän fysioloogisilla tai psykoloogisilla syillä kuin siveellis-uskonnollisilla."

Voipi lisätä vielä seuraavia lausuntoja:

Kuuluisa New-Yorkin professori _Gowers_ sanoo, että lääkärit, jotka sallivat ja joskus neuvovatkin vietin tyydyttämistä ulkopuolella avioliittoa, ovat väärällä tiellä. Luulo, sanoo hän, että sukupuolielämän nautinto on ihmiselle ehdottomasti välttämätön, on vailla kaikkea järjellistä pohjaa. Lopuksi Gowers suuren kokemuksensa perustuksella, jonka hän on saavuttanut hermotautien alalla, ilmoittaa, ettei kukaan ole koskaan tuntenut terveytensä pilaantuvan kieltäytymisen vuoksi.

Tri _Jules Worms_, eräs etevä Pariisin lääkäri, on kieltäytymisestä lausunut seuraavaa: "Haureellisuudella on kylliksi suuri joukko asianajajia, jotka vakuuttavat, että kieltäytyminen on nuorisolle haitallinen terveydellisessä suhteessa. Mitä minuun tulee, niin käytäntö ja kokemus, samoin kuin fysioloogiset havainnot ovat tuoneet minut siihen vakaumukseen, että kieltäytymistä on nuorukaisille neuvottava. Niissäkin tapauksissa, missä se on pakollinen, kuten olen huomannut koko lääkärinäoloaikanani, ei sen seurauksena ole suinkaan terveyden huononeminen, josta niin paljon kaikkialla puhutaan."

Muutamia huomattavia lääkeoppineiden lausuntoja esitän vielä tuonnempana.

Löytyy sitten koko joukko kehoitus- ja opastuskirjallisuutta nuorisolle, joissa myöskin kehoittamalla kehoitetaan kieltäytymiseen _ennen avioliittoa_, ja joissa sangen usein päälliseksi käytetään kaikellaisia pelotuskeinojakin tarkoituksen saavuttamiseksi. Ja tämä tarkoitus on: pelastaa nuoriso siitä suuresta vaarasta, joka sitä uhkaa, jos se ennen avioliittoa hakee sukupuolielämän tilaisuutta, -- vaaraa, joka turmelee sekä sen siveelliset tunteet että veneeristen tautien kautta ruumiillisen terveyden. Ei voi suinkaan valittaa, ettei olisi nuorisolle kyllin elävissä väreissä kuvattu, mitä seurauksia tuottaa vapaa sukupuolielämä ennen avioliittoa.

Näin ollen jos, kuten professori Ribbing vakuuttaa, lääkärienkään joukossa ei ole niitä, jotka väittäisivät, että luonnollinen sukupuolielämä riippumatta avioliitosta olisi nuorisolle terveellinen, mistä tulee se, että nuorisossa sittenkin sitkeästi pysyy käsitys sukupuolielämän terveellisyydestä ja siis välttämättömyydestä?

Epäilemättä siitä syystä, että he itse päättävät ketä tässä asiassa on kuulostettava ja mistä opetus löydettävä.

"Kyllähän naineiden on hyvä puhua", he sanovat ja tarkoittavat sanoa, että sinä, joka naineena miehenä elät säännöllisessä yhdyselämässä, et ole oikea mies meille neuvoja antamaan ja kehoittamaan kieltäytymiseen; olisit silloin puhunut kun olit naimaton, niin olisimme sinua kuulleet. Meiltä naineilta, jotka elämme yhdyselämässä, he tulevat aina, kaikista puheistamme huolimatta, ottamaan sen opin, mitä me teossa itse seuraamme, opin, että vietin säännöllinen tyydyttäminen on ihmiselle luonnollinen ja terveellinen. Neuvoa kysyäkseen he voivat parhaiten kääntyä lääkeoppia lukevien toveriensa puoleen, jotka niinkuin hekin ovat naimattomia. Mutta juuri nämä naimattomat lääkärikokelaat luottamuskeskusteluissa toveriensa kanssa eivät käske näitä ehdottomaan kieltäytymiseen, vaan pitävät ikäänkuin heidän puoltansa. Luottamus niihin vanhempiin lääkäreihin, joilla on julkista merkitystä, on vähäinen, koska epäillään, että näiden lausunnot täytyvät pakostakin olla yhtäpitäviä virallisen mielipiteen kanssa, jonka mukaan vietin tyydyttäminen muuttuu vasta avioliitossa terveelliseksi ja luonnolliseksi. Ja vaikka tämmöinen neuvoja olisi lääkeopin professori, he eivät ota kuullakseen mitä hän sanoo heille kieltäytymisen välttämättömyydestä ennen avioliittoa, vaan panevat merkitystä ainoastaan siihen, mitä hän puhuu vietin tyydyttämisestä avioliitossa.

Tässä tahdon siteerata professori Ribbingin lausunnon vietin tyydyttämisestä avioliitossa, saman professorin, joka niin monipuolisesti selittelee nuorisolle kieltäytymisen välttämättömyyttä ennen avioliittoa ja niin kiivaasti nousee luonnontieteihin nojautuvaa ajanhenkeä ja sen kaunokirjallisuutta vastaan. Kaikki, mikä tarkoittaa siveellisen totuuden esittämistä, pitäisi olla helppo pukea hienoihin sanoihin, mutta professori Ribbingin lausuntoa on vaikea lukea, niin hyvässä tarkoituksessa kuin se onkin kirjoitettu.

"Lääkärit ja siveysoppineet, sanoo hän, ovat kaikkina aikoina koettaneet ratkaista kysymystä, kuinka usein aviollisen yhtymisen täytyy tapahtua. Kaikissa uskonnollisissa opeissa ja laeissa löytyy huomattavia säädöksiä tästä asiasta, joiden tarkoitus osaksi on suojella vaimoa miehen liialliselta vaateliaisuudelta, mutta osaksi taata hänelle vähin määrä pariutumisen nautintoja. Toisissa tapauksissa taas pannaan ratkaiseva merkitys jälkeläisten terveyteen. Zoroaster vaati, että mies yhtyisi kerran 9 päivässä, Solon 3 kertaa kuukaudessa, Muhamet kerran viikossa; näissä tapauksissa naisella ei ole oikeus vaatia eroa. Vanhojen rabbiinien säännöissä nämät vaatimukset vaihtelevat miehen toimen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan: nuoret, voimakkaat miehet, jotka eivät ole kovassa työssä, ovat velvolliset yhtymään vaimojen kanssa joka päivä, käsityöläiset kerran viikossa, kovassa työssä olevat miehet vaan kerran kuukaudessa jopa useammassakin kuukaudessa.

"Tätä asiaa koskevista, meille tunnetummista säännöksistä on mainittava Luterin neuvo täyttää aviovelvollisuuksia kahdesti viikossa. Epäilemätöntä on, että Luter sekä tällä säännöllään että paljolla muulla, mitä hän puhui ja kirjoitti avioliitosta, tuotti kieltämättömän hyödyn sukupuolisen siveysopin kehitykselle. Keskiajan raakuus ja uudistusajan raju intohimoisuus löysivät rajansa sekä hänen opissaan että hänen vaikuttavassa esimerkissään.

"Moni aviopari tulisi onnellisemmaksi, jos se perhe-elämässään noudattaisi näitä periaatteita. Säännöllisissä oloissa mies ei tarvitse seurata edes yllämainittujakaan määräyksiä; paitsi luonnollisten keskeytysten aikana hänellä voi vapaasti olla kolme-neljä yhtymistä viikossa. Tässä ei yleensä voi määrätä lukua niin, että se sopisi kaikille. Yhtymisellä on semmoinen luonnollinen meno, jonka täytyy tapahtua tiedottomasta vetovoimasta, ja kuka ei ole tunteitansa saastuttanut, kuka sen ohella kesken intohimoansa on huomaavainen vaimoansa kohtaan, se vähin kaikista voi joutua äärimmäisyyksiin. Niihin erilaisiin katsantotapoihin nähden, joita olen tavannut, katson tarpeelliseksi huomauttaa pitäväni täysin oikeana ja järjellisenä, jos aviopuolisot yhtyvät niin pian kuin tuntevat ruumiillista ja henkistä vetovoimaa toisiinsa. Minä en näe syytä, miksi heidän olisi niinä aikoina, jolloin he yleensä saavat sallia itselleen aviollisia suhteita, paneminen itselleen minkäänlaisia rajoituksia, paitsi niitä, joita vaatii huolenpito ruumiillisesta ja henkisestä terveydestä. Koetuskivi aviollisessa terveysopissa on siinä, että seuraavana päivänä yhtymisen jälkeen miehen ja vaimon täytyy tuntea itsensä täysin reippaiksi ja terveiksi, -- ehkäpä paremminkin voiviksi kuin muina päivinä, Missä näin ei ole asianlaita, siinä on menty liiallisuuksiin, äärimmäisyyksiin."

Näin Ribbing. Ja tämä on tyypillinen lääkärien katsantotapa.

Tämä on nyt myöskin sitä ainoata, minkä nuorimies ottaa korviinsa kaikesta mitä Ribbing on puhunut. Enkä minä ymmärrä miksi johtopäätös olisi niin kokonaan vääräkään. Sillä jos miehelle ja naiselle, jotka ovat vihityt, vietin tyydyttäminen tuottaa terveyttä, jopa tekee heidät seuraavana päivänä reippaammaksikin, ja jos nyt yksistään tämä terveyden ja reippauden tunne määrää milloin ja kuinka usein he saavat viettiänsä tyydyttää, niin miksei sama terveyden näkökanta ulkopuolellakin avioliittoa voisi olla määräävä. Miksei se sielläkin antaisi terveyden tunnetta ja tekisi seuraavana päivänä reippaammaksi?

Näin hän tulee siihen, mikä aina on ollut ja aina on nuorison pääargumentti: kieltäytyminen tuottaa minulle tuskallisimpia taisteluja, minä olen kuin tulessa, minun ajatukseni eivät saa mitään rauhaa eikä tasapainoa, minä en voi tehdä mitään, en voi ryhtyä mihinkään hyödylliseen toimeen, sillä kaikki voimani menevät taisteluun, joka useimmiten sittenkin on turha; mutta luonnollinen yhtyminen tuottaa minulle terveyden tunteen, antaa reippauden, vapauttaa minun sekaantuneet ajatukseni ja tekee helpoksi iloisen toiminnan ulospäin; enkö siis seuraisi sitä, mikä antaa minulle terveyttä ja iloa? eikö se, mikä on minulle terveellistä, ole luonnon oma käsky minulle?

Nuori mies ei pyydä lääkeoppineilta mitään elämänohjetta siveellisessä suhteessa. Hän tahtoo heiltä ainoastaan saada tietää, mitä ruumiin terveysoppi sanoo, ja hän etsimällä etsii lääketieteeltä todistuksia siihen, että tuo voimia kuluttava taistelu viettiä vastaan on hänen miehistyneelle ruumiillensa epäluonnollinen ja epäterveellinen. -- --

Mutta jos nyt lääketieteestä todellakin eroitetaan pois kaikki, mikä siinä on elämänohjetta siveellisessä merkityksessä, ja ajatellaan, ettei tämä oikeastaan kuulu lääkeoppiin, niin silloin täytyy muun muassa Ribbingin lausunnoista eroittaa myöskin ne paikat, missä hän antaa siveellisen elämänohjeen aviopareille, arvellen, ettei hän näe mitään syytä olevan kieltäytyä vietin tyydyttämisestä, vaan että sopii yhtyä heti kun tuntee ruumiillista ja henkistä vetovoimaa toiseen. Sillä tämä on elämänohje. Silloin kaikesta tästä jääpi jäljelle vaan, mikä siinä on puhtaasti lääkeopillinen väite, ja se on, että _ihmisruumis voi kestää sangen useinkin uudistuvaa yhtymisiä ilman mitään haittaa terveydelle_.

Kaikesta taas, mitä julkinen lääkeoppi puhuu elämästä ennen avioliittoa, on tietysti myöskin tehtävä johtopäätös. Käskemällä ehdottomasti kieltäytymään ennen avioliittoa lääkärit siis sanovat, että _ihmisruumis voi kestää myöskin ehdotonta kieltäytymistä ilman mitään haittaa terveydelle_. Heidän muista elämänohjeistaan aviopuolisoille käy esiin sama väite, sillä kun useimmat lääkärit vaativat rauhaa raskaalle ja sitten myöskin imettävälle naiselle, he siis käskevät miestä ehdottomaan kieltäytymiseen vähintäin vuosikaudeksi, jotkut 2-1/2 vuodeksi, alkaen siitä päivästä kuin sikiäminen tuli aviopuolisoille tiedoksi, siihen saakka kuin lapsen imetys on loppunut ja nainen saanut kaikki voimat täydelleen takasin. Eivätkä sano, että kieltäytyminen miehelle olisi tällöin haitallinen.

Näin ollen lääkeopin vastaus on selvä. Se sanoo, että ihminen voi pariutua ja olla pariutumatta ja kummassakin tapauksessa säilyttää täyden terveyden.

Tämä tulos nyt tosin ei voi antaa mitään elämänohjetta ihmiselle, s.o. mitään voimaa vietin voittamiseen, mutta sen arvo voi kuitenkin olla suuri. Sillä se on tavallaan edistys siitä katsantokannasta, joka pitää vietin tyydyttämistä jonkinlaisena luonnon välttämättömyytenä, jonka laiminlyöminen ei muka ole hyvä ihmiselle.

Kaunokirjallisuuden antama elämänohje. Tässä ei oikeastaan voisi puhua mistään yhtenäisestä ihanteesta eli elämänohjeesta, koska "kaunokirjallisuus" on jokaisen itsekohtainen käsite, joka riippuu siitä, mitä kirjoja kukin on lukenut. Yleensä voinee sanoa, ettei romaanien sankarit selvittele elämänohjeita, vaan uskovat niihin, jotka ovat yleisössä vallalla ja "rakkaus" vaan synnyttää erilaisia draamallisia tai psykoloogisia sattumia, joutuessaan ristiriitaan kylmän, vaativan yleisen mielipiteen kanssa.

Mutta niin ei ole laita sen tendenssikiijallisuuden, jota aikanamme ovat edustaneet Björnson ja Ibsen ja joka on yleisössä herättänyt jalostuneita siveyden käsitteitä.

Juurtunut mielipide siitä, että vietti on miehellä vastustamaton luonnonvoima, piti tai pitää naista tämän voiman palvelijana ja siis sukupuolielämässäkin tekee hänet tahdottomaksi ja ala-arvoiseksi. Tämä kirjallisuus, jonka elävä voima oli naisvapautuksen aatteessa, käänsi koko kärkensä olevien olojen arvostelemiseen, joiden suuri turmelus sen mielestä syntyi siitä, että toisen ihmiskunnan puoliskon, naisen tahto oli pakon alainen eikä saanut ilmaista itseänsä. Runoilijain ominaisuus on nähdä asiain ydin, ja tämä kirjallisuus näkikin ydinsyyn pahennukseen olevan siinä, että miehen vietti käsitettiin vastustamattomaksi luonnonvoimaksi, Sentähden tämän ennakkoluulon hävittäminen oli sen ensimäinen ja päätehtävä. "Mieheltä on vaadittava samaa puhtautta kuin naiselta." "Prostitutsioonilaitos on yhteiskunnan suurin häpeä."

Kun tämä ajan käsityksiä puhdistava liike oli vireimmillään, olin minä puolestani siinä iässä, jolloin sukupuolikysymys muodostuu tärkeimmäksi kaikista kysymyksistä. Ja minunkin käsityksiini se vaikutti hyvin paljon. Se muuttui minun eläväksi vakaumuksekseni kaikki tuo, että nainen olisi vapautettava, että prostitutsiooni on häpeä, mutta erittäinkin, että miehen täytyy _uskollisuudesta tulevaa vaimoansa kohtaan_ kieltäytyä satunnaisesta sukupuolielämästä.

Mutta itse minä en muuttanut huonoa elämätäni. Luullakseni aloin elää vielä huonommin.

Nyt ymmärrän tämän kaunokirjallisuuden kannan heikkouden ja etten minä sen osoittamasta vaikuttimesta olisi voinutkaan löytää voimaa toteuttaakseni kieltäymisen elämänohjetta.

Kaiken kaunokirjallisuuden luonteelle uskollisena tämäkin kirjallisuus keskittyi "rakkauden" tunteen ympärille. Tämän rakkauden piti olla sinä voimana, joka sekä oikeutti sukupuolielämään että kielsi sukupuolielämästä, milloin rakkaus ei ollut vielä syntynyt. Rakkaus miehen ja naisen välillä piti sentähden säätämän niin ihanteelliseen valoon kuin suinkin. Oli todistettava, että tässä "rakkaudessa" piili koko elämän salaisuus ja tarkoitus. "On taas tullut suurten tunteiden aika", -- näillä sanoilla päättyi eräs draama, jossa rakkaus oli kaikki säätönöiset siteet rikkonut vaatien tunnustamistansa miehen ja naisen välisen yhdyselämisen ainoaksi määrääjäksi. Kaunokirjallisuuden elämänohje siis on, että vietti on tyydytettävä kun rakkauden tunne siihen oikeuttaa, ja että vietti, joka ilmestyy liian aikaisin tai jos täysikäisyydessä niin ilman ihanteellisen rakkauden tunnetta, on jotakin luonnosta poikkeavaa, kivuloista, josta täytyy kaikissa tapauksissa kieltäytyä. Ihanneihminen, tuo suurten ja voimakkaiden tunteitten ihminen, ei tiedä lapsuudessaan eikä yleensä ennen rakastumistansa mistään ristiriitaisuuksista sukupuoliasioissa. Kun hän alkaa lähestyä rakastumisen ikäjaksoa, s.o. miehistyä, näyttäytyy tämä vaan tunteiden hienostumisessa, jonkinlaisessa haaveilemisessa, joka puhkeaa korkeintaan runollisuuden virtaan.

Oikealla ajalla luonto tuopi hänen eteensä samanikäisen, yhtä viattoman ja ihanteellisen tytön. He rakastuvat toisiinsa. Luonto vie heidät vastustamattomalla voimalla yhteen. Rakkaus oikeuttaa, luonto tekee välttämättömäksi. Näin on terveissä oloissa.

Kysymys ei kuitenkaan voi olla elämänohjeesta terveille vaan juuri sairaille, eli poikkeuksille. Missä onkaan näitä terveitä luonnon ihmisiä, jotka eivät tiedä vietistä ennen rakastumista. Missä ovat ne ihmiset, joille sukupuoliasia nuoruudessa tai rakastuessa tai kihlauksen aikana tai avioliitossa ei ole muodostanut kipeätä ristiriitaisuutta, vienyt harhaan ja synnyttänyt taistelua. Eikö jokaisella ole olemassa tuota kivuloista viettiä, erillään ihanteellisesta rakastumisesta. Eikö koko kysymys ole jokaiselle siinä, kuinka suhtautua tähän viettiin, joka on erillään ihanteellisesta rakastumisesta, ja jos se on tukahutettava, mistä saada siihen voimaa. Jos elämänohje siis on tarkoitettu meille sairaille, niin pitäisi meidän voida tukahuttaa vietti sillä ajatuksella, että sittenkuin se on tukahutettu saamme sitä jälleen tyydyttää. Mutta jos tämmöinen tulevaisuuden lupaus voisikin antaa minulle siihen voimaa, pitäisi minulla olla takeita, että ollenkaan tulen rakastumaan, -- että rakastun henkilöön, joka myöskin rakastuu minuun -- tai etten rakastu ystäväni vaimoon ja niin edespäin. Ne on kaikki asioita, jotka ovat jokapäiväisiä. Ja tulevaisuuden rakkaus siis siltäkin kannalta on liian epätietoista ja epävarmaa voidakseen antaa voimaa voittamaan viettiä nykyisyydessä.

Mutta minä en tehnytkään näitä vastaväitteitä enkä ajatellut niitä. Päinvastoin rupesin tämän aatteen kannattajaksi ja puhuin innolla siitä, että miehen täytyy olla puhdas _vastaisen rakkautensa vuoksi_. Miksi minä en siis muuttanut huonoa elämätäni tämän elämänohjeen mukaan ja kieltäytynyt vastaisen rakkauden nimessä?

Omatuntokin käski minua kieltäytymään, mutta ei ilmoittanut mitään syytä käskyynsä. Jos jokin syy oli, niin se oli vaan minun lapsuuteni usko, että pitää olla puhdas, tai että Jumala tahtoo puhtautta, tai että se on välttämätöntä jotakin suurta, näkymätöntä, tästä elämästä riippumatonta tarkoitusta varten, -- se oli vaan käsky niinkuin lapsille, joille ei sanota mitä varten, koska on itseselvää, että kaikki on heidän hyväkseen. Tahtomatta pitää tätä käskyä minä sitten rupesin hakemaan teorioja, jotka olisivat vakuuttaneet minua siitä, että tämä käsky oli mahdoton ja siis väärä. Kunnes kohtasin kirjallisuuden teorian eli elämänohjeen. Se oli yhtäkkiä valloittavinaan minun sydämmeni, tulevinaan minun uskokseni. Mutta vaatiessaan samaa kuin minun omatuntoni, ja asettuessaan ikäänkuin sen paikalle, se ilmoitti syyn, miksi piti kieltäytyä, -- selvän, ymmärrettävän syyn, se oli: rakkauselämä tulevan vaimoni kanssa. Mutta tämä syy ei ollut se suuri, sanoin selittämätön, elämänajasta riippumaton, joka seuraa omantunnon käskyä. Ja luullakseni minä vaan petin itseni kun omistin kirjallisuuden ihanteen. Minä omistin sen kun tunsin, että sen syy oli minulle vähemmin sitova, vähemmin totinen kuin omatunto. Minussa rupesi asumaan jokin valheellinen vapauden tunne tämän vaihdon jälkeen, ja senpätähden, huolimatta tästä kauniista, runollisesta teoriasta, käytännössä ei tuntunut enää mitään ohjaksien pitoa.

Kun on tultu kauas pimeyden maailmaan, voi ainoastaan korkein elämänohje valaista.

Mikä on korkein, ainoa elämänohje?

Elämänohjeen voi antaa ainoastaan uskonto.

Kuten jo on ollut puhe, uskonpuhdistaja Luterus pitää sukuvietin tyydyttämistä luonnon vaatimana lakina, jota ei käy terveydelle haitatta rikkominen, ja tahtoo vedoten erityisiin raamatun paikkoihin todistaa, että Jumala on avioliiton säätänyt. -- Vielä merkitsevämpänä pidetty mies, Paavali, sanoo, tosin vähän horjuen ja itsekunkin omaantuntoon vedoten, että "parempi on naida kuin palaa".

Nämä kannat eivät kumminkaan ole uskonnollisia. Niitä on semmoisina pidetty vaan sen vuoksi, että uskonnollisina auktoriteetteina pidetyt miehet ovat ne lausuneet. Mutta oikeastaan nuo lausunnot eivät ole muuta kuin terveysopillisia väitelmiä, joilla ei ole uskonnon kanssa mitään tekemistä.

Jos jotakin erityistä asiaa tahtoo arvostella uskonnolliselta kannalta, niin silloin on osoitettettava sen asema yleiseen uskonnon esittämään totuuteen. Jos siis sukupuolikysymystä tahtoo arvostella uskonnolliselta kannalta, niin ei saa lähteä kysymyksestä mikä on ruumiillisesti terveellistä tai epäterveellistä, "pahempi tai parempi."

Kaikki uskonnot, ja Kristuksen perustama uskonto, on oppi siitä mitä elämä on. Ruumiillinen terveys on aina seuraus oikeasta elämänkäsityksestä, mutta oikea elämänkäsitys, joka on ihmisen pääkysymys, ei voi johtua syrjäkysymyksestä, ei siis myöskään siitä, mikä on ruumiillisesti terveellisintä.

Selittäköön tämän erotuksen seuraava esimerkki.

Jos joku uskonto opettaa, että ihmisruumis on käsitettävä Jumalan asunnoksi eli temppeliksi, niin kuinka on tämmöisen uskonnon kannalta arvosteltava esimerkiksi kysymystä päihdyttävistä juomista? Ei suinkaan ratkaisemalla ensin ovatko päihdyttävät juomat ruumiille terveelliset vai haitalliset. Ainoastaan se seikka, että ne saavat aikaan häiriön ajatusten ja tunteitten totisuudessa eli tekevät tämän temppelin arvottomaksi, voi vaikuttaa, että ne uskonnolliselta kannalta tulevat hyljätyiksi. Niin että jos lääkärit terveysopin perustuksella todistaisivat minulle, että ruumis voi haitatta kestää päihdyttävien juomien nauttimista tai että se on ruumiillisesti terveellistä, niin ei tämmöinen lääkärien lausunto saa vaikuttaa minuun mitään. Ei siksi, etten myöntäisi lääkärin olevan omalta kannaltaan oikeassa, vaan siksi, että tahdon arvostella kysymystä aivan toiselta kannalta kuin hän, korkeammalta kannalta kuin terveysopiiliselta. Päihdyttävistä juomista häiriytyy ihmisen suhde Jumalaan, tärkein asia, mikä elämässä on, se, josta kaikki muu riippuu; siis en saa juoda, ihan huolimatta siitä mitä juominen vaikuttaa ruumiini terveyteen.