Part 2

Lukeneeko lapsi läksyjänsä vai täyttäneekö muuten annettuja käskyjä, hänen tehtävänsä käsitetään tarkoittavaksi aina tulevaisuutta, hän elää ainoastaan tullakseen joksikin sittenkuin kasvaa mieheksi. Jos hän kuolee pidetään hänen elämäänsä kesken katkenneena. Kaikki siis mitä hän tekee on hänen tekeminen vanhempien tai kasvattajien käskystä. Ja Jumalan merkitys tällöin on siinä, että hän on lapsille äärimmäisenä uhkana. Mutta ei kukaan opeta -- ei kirkossa, ei koulussa eikä kotona, -- että hänen elämänsä on jo lapsena itsenäinen, riippumaton siitä elääkö hän huomenna tai mieheksi asti, että oman tulevaisuuden tuumat syntyvät oman itsensä ylentämistä varten ja että ihmisen tarkoitus on vaan nykyisyydessä täyttää Isän tahto.

Alituisesti mielessä voi ainoastaan pysyä tekemisen, puuhaamisen, elämisen _vaikutin_. Niinkuin se, joka laittaa pöytää, ei voi samalla ajatella esimerkiksi lampun rakennetta, niin ei voi ihminen elää personallisia tarkoituksiaan eli tulevaisuuttansa varten ja kuitenkin pitää alituisesti mielessään Jumalan tarkoituksia.

Tämä mahdottomuus on sama ukolle kuin lapselle.

Vastaus kysymykseen, voiko vietistä ja siis paheesta vapautua jo lapsena, jääpi minun sisällisten kokemuksieni mukaan tämmöiseksi:

Voipi ainoastaan siinä tapauksessa, että lapsessa voi syntyä pysyväinen, katkeamaton "elämä Jumalassa", -- semmoinen elämä, missä Jumala tekemisen vaikuttimena itsestänsä on mielessä ja on elämän viehätyksenä.

Evankeliumissa kerrotaan, että meidän uskontomme perustaja jo lapsena sanoi Jumalaa isäkseen, s.o. ymmärsi elämän hänessä itsessään asuvan hengen käskyjen täyttämiseksi. Siinä oli jo lapsesta pitäen hänen elämänsä viehätin ja hänen tekojensa vaikutin. Samallaiseen vapaasen elämään tämä uskonnon perustaja kutsuu kaikkia ihmisiä, ja pitää sitä mahdollisena, helppona ja onnea tuottavana.

Mutta me vaan tahdomme, että lapsemme "tulisi joksikin".

Selvää on, että jos lapsen sydämmen täyttää sama elämänviehätin kuin oli Jeesuksella, niin hän vapautuu paheesta.

Kuinka moni vanhemmista tahtoisikaan minulta enää kysyä: miten on lapsessa herätettävä tämmöinen "elämä Jumalassa"?

Jos joku kasvattaja, tunnustamatta itse puolestaan tätä elämän ymmärrystä, tahtoisi käyttää sitä ainoastaan keinona lapsen kasvattamista varten, niin ei hän varmaankaan onnistuisi. Hän tuskin voisi päästä perille _kuinka_ tämmöinen elämänkäsitys olisi lapselle omistettava. Syy tähän on se, ettei ketään voi _opettaa_ uskomaan. Usko voi vaan vapaasti siirtyä. Lapsi itsestään omistaa sen uskon, mikä on niillä, joilta on häneen lähin vaikutus. Kaikista puheista ja opetuksista ja yhteisistä rukouksista riippumatta lapsi rupee vaistomaisesti pitämään elämänä (= uskomaan) sitä, mitä hänen ympäristönsä pitää elämänä (= uskoo).

Tietysti ainoastaan osoittamalla lapselle havainnollisesti, mimmoinen tämä "elämä Jumalassa" on, todistamalla siis omilla teoillaan että on olemassa ihmisiä, jotka siihen uskovat ja tahtovat sitä elää, voi lapsessa herättää elävän uskon siihen.

Onko vaikeata vai helppoa antaa lapselle pelastava elämänkäsitys, ei riipu lapsen kykenemättömyydestä tai vastahakoisuudesta ymmärtämään mitä täysikäiset koettavat hänelle selittää ja opettaa, vaan riippuu siis tässäkin yksistään meistä täysikäisistä itsestämme, siitä, mihin me itse uskomme ja miten elämme.

Tämä itsekasvatus on ainoa mahdollinen kasvatustapa, ja sitä se on ennen kaikkea tässä pääasiassa, nimittäin uskon antamisessa lapselle.

Muuta keinoa ei ole jo syntyneen lapsen pelastamiseen.

Mutta juuri senvuoksi, ettei muuta keinoa löydy, ja tämä ainoa jää käyttämättä, pysyy pahe lapsuudessa voittamatta, ja lapsi vie sen mukanaan nuorukaisikään, jolloin vanhempien vaikutus alkaa jo heiketä ja opetukset tulevat maailmalta.

Vietti nuorukaisijässä.

Täysikäiseksi pääsevälle ominaista on, että hänelle on tullut välttämättömäksi tunnustaa itselleen ja ilmoittaa muille joku elämänohje, jonka valossa hän tahtoo että hänen tekojansa ja toimiansa arvosteltaisiin, -- osoittaa että hänen tekemisiensä vaikutin on hänessä itsessään.

En sano, että hänellä olisi välttämättä tarve omistaa joku semmoinen elämänohje, jota kaikki pitävät ylevänä. Tämä riippuu siitä, missä kehitystilassa ihminen on; johtavatko häntä saavuttamattomat ihanteet hänen pyrkiessä loppumatonta täydellisyyttä kohden, vai koettaako hän ainoastaan löytää semmoisen elämänohjeen, mikä soveltuisi siihen elämäntapaan, joka pitää häntä orjuudessa, ja samalla himmentäisi hänen omissa ja muiden silmissä hänen todelliset orjalliset vaikuttimensa. Sillä juoppoudenkin orjuus luopi kohta elämänohjeen, jonka mukaan juominen on terveellinen, miehuutta edistävä, ajatuksia kehittävä, ja varaskin löytää seuran, missä hänelle tarpeellinen elämänohje on sanoihin puettuna ja ylistettynä.

Minkä tahtoisin sanoa, on, että ihminen, tultuaan täysikäiseksi, tuntee koko olentonsa riippuvan siitä, että hänen tekojensa vaikuttimet näkyvät lähtevän itsenäisesti hänestä itsestään.

Tämä välttämättömyys esiintyä itsenäisesti näyttäytyy kohta erittäin voimakkaana siihen aikaan kuin nuorukainen vastikään pääsee kantamaan miehen nimeä. Mutta kun täysikäisyyden osoitus näin on vaikuttimien omintakeisuudessa ja hänellä ei vielä ole mitään itsenäisiä vaikuttimia, on hänelle tärkeätä peittää tätä sillä, että osoittaa ainakin olevansa kokonaan riippumaton semmoisista elämänohjeista eli käskyistä, joita vanhemmat antavat alaikäisille lapsilleen, myöskin riippumaton siis mistään ulkonaisista jumalista ja opituista hyvän ja pahan käsitteistä. Ja siksi hän omistaa vaan tavallisesti ne lapselliset teoriat, jotka vallitsevat hänen ikäistensä, samalla tavoin vapautuneiden toverien keskuudessa ja pidetään siellä itsenäisyyden merkkinä.

Tässä kehityskaudessa tavallisesti nuoruuden salainen pahe vaihtuu miehuullisena pidettyyn prostitutsiooni-elämään. Nuorukaisen sydämmessä tapahtuu luopuminen omastatunnosta ja sen vaihtaminen teorioihin. Vietin tyydyttäminen, jota lapsuudestaan pois kasvava nuorukainen oli pitänyt semmoisena häpeänä ja niin raskaana salaisuutena, yhtäkkiä on puheaineena ja sanotaan luonnolliseksi ja oikeutetuksi, kunhan se ei tapahdu itsesaastutuksen avulla, vaan niinkuin luonto itse on määrännyt, joka on tehnyt ihmiset miehiksi ja naisiksi. Häpeällistä oli korkeintaan se tapa, jolla hän oli viettiä tyydyttänyt, eli oikeastaan vaan se ettei hän ollut vielä täysikäinen. -- Näin ei puhu ainoastaan toverit. He voivat milloin tahansa löytää tukeeksensa kirjallisuutta, joka vakuuttaa ihan niinkuin hekin. Vieläpä enemmän. Olen lukenut, ettei itsesaastutus olekaan oikeastaan mitään vahingollista, koska se vaan kehittää ja kypsyttää ihmistä oikeaan sukupuolielämään.

Hillittömyys, joka tavallisesti seuraa vapautumista holhunalaisuudesta, on aluksi vaan uhkaa ja ilontuntoa siitä, että ihminen siis todella ei riipu muusta kuin sisällisistä vaikuttimista. Mutta tämä sama hillittömyys sukupuolielämässä vähitellen alkaa muuttua tavaksi ja tehdä orjaksi. Moni varmaankin muistaa elämästänsä hetken, jolloin hän säikähtäen huomasi, että hän tultuaan vapaaksi yhtäkkiä todella tarvitsee jotakin sisällistä vakaumusta menettelynsä ohjeeksi ja suuntaajaksi. Mutta hänellä ei ole mitään semmoista uskoa johonkin elämänohjeesen, joka antaisi hänelle voimaa sitä seurata; kyky seurata _omia_ hyvän käsityksiä on niin vähäpätöinen, ettei siihen voi nojautua. Sanoa taas, että minun käsitykseni hyvästä on niin ja niin korkea, mutta että minä olen huono enkä voi sitä saavuttaa, vaan lankean yhä aistillisuuteen, -- näin sanoa ei voi nuori mies, koska koko hänen ylpeytensä on siinä että hän näyttää seuraavan omia vaikuttimia. Ja sentähden alkaa kokonainen sarja itsensäpettämisiä, s.o., nuori mies rupee keksimään semmoisia elämänohjeita, jotka osoittaisivat, että hänen nykyinen elämäntapansa muka vuotaa luonnollisena seurauksena juuri niistä, eli, ettei hänen elämäntapansa ole seuraus mistään orjallisesta aistillisuudesta, vaan hänen omista vakaumuksistaan. Syntyy erityinen tarve järjensyillä perustella tämmöisiä elämänohjeita ja saada julkista tunnustusta niille. Ja se ei olekaan mitään vaikeata, sillä ympärillä on paljon samanikäisiä ja samassa kehityskaudessa olevia, joilla on sama tarve. Tässä tarkoituksessa tulevat sukupuolielämän asiat kovaäänisen keskustelun aineeksi ja kaikki todelliset elämänohjeet, jotka osoittavat ihmisen etäisyyttä siveydestä, joutuvat pilkan esineeksi.

Mutta riippuvaisuus aistillisuudesta tulee yhä tuntuvammaksi, ja yhä tärkeämmäksi sen rajoittaminen; ja yhä selvemmäksi käy sisälliselle itselle, että nuo ylpeällä varmuudella julkilausutut teoriat eivät voi tässä suhteessa olla miksikään avuksi, -- että kaikki edistyminen taistelussa aistillisuutta vastaan voi käydä päinsä ainoastaan tunnustamalla oman mitättömyytensä, s.o. yhtaikaa sekä oman kykynsä saavuttaa täydellisyyttä, että oman suuren etäisyytensä siitä. Ja niinkuin hän ei koskaan ollut sisällisesti uskonutkaan noihin teorioihin, joiden tarkoitus oli ainoastaan salata hänen orjuuttansa, niin hän nyt alkaa tuntea tarvitsevansa semmoisia korkeita elämänohjeita, joihin hän voi sisällisesti uskoa ja siten saada itsenäistä voimaa aistillisuutta vastaan. Tämä tovereilta kätketty tarve panee hänet katsomaan ulommas ympärillensä, tutkimaan mistä häntä siveellisesti ylempänä seisovat ihmiset saavat voimaa oikein elääksensä, ja on hänen sydämmellensä kaikessa salaisuudessa äärettömän tärkeätä, että on olemassa uskonnonperustajia tai siveyden tai lääketieteen opettajia, joiden tehtävänä on tuottaa maailmaan elämänohjeita ja niin osoittaa voiman lähteesen.

Ne opettajat, jotka sanovat että nuorisolla ei ole kuin vastahakoisuutta elämänohjeisin ja että hyvän neuvoja on maailmassa aina tarpeeksi, erehtyvät; sillä se, mitä oppilas hakee, ei ole satunnaisia hyvän neuvoja ja kauniita sanoja siveellisyydestä, vaan semmoisia elämänohjeita, joihin hän voi _uskoa_.

Sentähden kaikkina aikoina on ihmisillä ollut pakko tuoda esiin käsityksensä korkeimmasta normista tässä sen tärkeimmässä elämänkysymyksessä. Sillä vaan korkeimpaan voi kukaan todella uskoa.

Kuinka on meidän aikanamme? Onko meillä tarjona selvyyttä siitä mikä on korkein ohje sukupuolielämässä? Uskommeko me edes että löytyykään yhtenäistä totuutta tässä asiassa, s.o. samaa elämäntietä kaikille ihmisille?

Tässä tarkoituksessa on hyvä läpikäydä pääasiallisimmat näkökannat, mitkä meidän aikanamme tavataan sukupuolielämän kysymyksessä.

Kirkon antama elämänohje. Pääkohta _evankeliumissa_, mikä koskee tätä kysymystä, kuuluu: "Ja fariseukset tulivat hänen tykönsä, kiusasivat häntä, ja sanoivat hänelle: saako mies eritä vaimostansa kaikkinaisen syyn tähden? Niin hän vastasi ja sanoi heille: ettekö ole lukeneet, joka alusta ihmisen teki, mieheksi ja vaimoksi hän heidän teki? Ja sanoi: sentähden pitää ihmisen luopuman isästänsä ja äidistänsä, ja vaimoonsa sidottu oleman: ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi: niin etteivät he ole enää kaksi, mutta yksi liha. Jonka siis Jumala yhteen sovitti, ei pidä ihmisen sitä eroittaman. Ja he sanoivat hänelle; miksi Mooses käski antaa erokirjan, ja hyljätä hänen? Sanoi hän heille: teidän sydämmenne kovuuden tähden sallei Mooses eritä teitä teidän vaimoistanne: vaan ei alusta niin ollut" (Mat. 19: 3-8). "Te kuulitte sanotuksi vanhoille: ei sinun pidä huorin tekemän, mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo vaimon päälle, himoitaksensa häntä, niin hän teki jo huorin hänen kanssansa sydämmessänsä" (5: 27, 28). "On myös sanottu: jokainen, joka emäntänsä hylkää, muutoin kuin huoruuden tähden, hän saattaa hänen huorin tekemään: (toisen käännöksen mukaan: hän, paitsi omaa huoruuttansa, saattaa hänen huorin tekemään:) ja joka nai sen hyljätyn, hän tekee huorin" (31, 32). "Hänen opetuslapsensa sanoivat hänelle: jos miehen asia niin on vaimon kanssa, ei sitte ole hyvä naida. Niin hän sanoi heille: eivät tätä sanaa kaikki käsitä, mutta ne, joille se annettu on. Sillä muutamat ovat kuohitut, jotka äitinsä kohdusta niin syntyneet ovat: ja ovat kuohitut, jotka ihmisiltä kuohitut ovat: ja ovat kuohitut, jotka taivaan valtakunnan tähden itse heitänsä kuohinneet ovat. Joka sen taitaa käsittää, se käsittäkään" (19: 10-12). -- _Paavali_ sanoo ensimäisen korinttilaiskirjeen 7 luvussa vastaukseksi siihen, mitä häneltä oli kirjeellisesti kysytty: "Hyvä on miehelle, ettei hän vaimoon ryhdy. Mutta huoruuden tähden pitäköön kukin oman vaimonsa, ja jokainen pitäköön oman miehensä. Mies antakaan vaimolle velvollisen mielisuosion: niin myös vaimo miehelle. Ei ole vaimolla valtaa omalle ruumiillensa, vaan miehellä: ei myös miehellä ole valtaa ruumiillensa, vaan vaimolla. Alkäät toinen toistanne välttäkö, jollei se ole molempain suosiosta hetkeksi, että teillä jouto olisi paastota ja rukoilla: ja tulkaat jälleen yhteen, ettei saatana teitä kiusaisi teidän himonne hillimättömyyden puolesta. Mutta sen sanon minä teille suomisen ja ei käskyn jälkeen. Sillä minä tahtoisin, että kaikki ihmiset niin olisivat kuin minäkin olen; mutta jokaisella on oma lahja Jumalalta, yhdellä niin ja toisella näin. Vaan minä sanon naimattomille ja leskille: se on heille hyvä, jos he ovat niinkuin minäkin. Vaan elleivät voi heitänsä pidättää, niin naikoon; sillä parempi on naida, kuin palaa." -- _Katolilainen kirkko_, kuten aina kirkot, teki Kristuksen osoittamasta sisällisestä elämänohjeesta oman määräämän ulkonaisen pakkolain, säätäen, että ne, jotka virallisesti elävät "taivaan valtakunnan tähden", ovat kielletyt avioliittoa rakentamasta. Siveellisyyskysymys ei ole ainoa, joka on kärsinyt siitä, että kirkko näin on asettunut jumalallisen lain taakse ja julistanut sen ihmisille omanansa. Totuttaen ajattelemaan, että kieltäytyminen on _kirkon_ vaatimus, se hävitti ihmisiltä tunnon siveysvaatimuksen lähteestä. Ja sen mukana oli tietysti poissa kaikki voima elämänohjeelta, sillä rakkaudesta kirkkoon ei voi kukaan pysyä puhtaana. -- _Luterus_, joka niinikään oli kirkon mies, ei nähnyt tätä syytä vallitsevaan epäsiveellisyyteen, vaan luuli, että katolilainen kirkko oli väärinkäsittänyt Kristuksen elämänohjeen. "Aviosääty", sanoo Luterus suuremmassa katkismuksessaan, "ei ole ainoastaan kunniallinen, vaan tarpeellinen ja Jumalan ankarasti käskemä sääty, niin että kaikkein säätyjen yhteisesti, sekä miesten että vaimoin, jotka vain luonnosta siihen soveliaita ovat, tulee siinä elää: paitsi muutamia sangen harvoja, jotka jumala erinomaisessa neuvossaan on eroittanut, etteivät ole avioliittoon kelvollisia, taikka armosta sillä korkialla ja ylönluonnollisella vapaudella lahjoittanut, että taitavat ulkona siitä säädystä pitää puhdasta elämää. Sillä jos luonto saa semmoisena asua ja pysyä, kuin miksi sen Jumala on luonut: niin on varsin mahdotointa puhtaana ulkona aviosäädystä elää, sillä liha ja veri ei taida muuttaa luontoansa, ja luonnollinen himo ja lihan taipumus pitää estämättä tavallisen laatunsa, niinkuin joka ihminen tietää. Sentähden että lihan himo jollakin muotoa vältettäisiin, on Jumala säätänyt aviokäskyn, että itsekullakin olisi oma laillisesti määrätty osansa ja siihen tyytyisi, vaikka tässäkin Jumalan armoa tarvitaan, että sydän samassa olisi puhdas."

Tämä Luteruksen katsantotapa nyt muodostaa meidän kirkkomme kannan asiassa. Nuo "sangen harvat, jotka Jumala armosta ylenluonnoliisella vapaudella lahjoittanut on", ovat silinneet vähitellen kokonaan pois, kun on ollut kysymys yleisestä elämänohjeesta heikoille ihmisille, sillä kukapa pystyisi seuraamaan ylentuonnollisen jumal'ihmisen esimerkkiä taikka pyrkiä ylemmäksi Luterusta, joka itsekin meni naimisiin.

Meidän päivinämme on kaikki se, mitä Luterus kirjoitti halveksitun avioliiton puolustukseksi katolilaista coelibatilaitosta vastaan muuttunut varsinaiseksi uskonnolliseksi elämänohjeeksi, niin että aviollinen yhdyselämä on tehty korkeimmaksi ihanteeksi. Luteruksen kanssa sanoo aikamme hengellinen opettaja: Tavallisen ihmisen ei ole hyvä yksin olla, sillä liha ja veri ei voi muuttaa luontoansa, vaan luonnollinen himo ja lihallinen vietti täytyy saada estämättä tyydytyksensä; sentähden on Jumala säätänyt aviosäädyn, missä tämä saa tapahtua. Ulkopuolella avioliittoa sitävastoin on vietin tyydyttäminen synti. Ankarin kaikista on kielto haureutta vastaan.

Tämä on nyt se elämänohje, jonka antaa nuorelle miehelle kirkonoppi.

Se, minkä hän tästä elämänohjeesta vastaanottaa, on tieto, että vietti on vastustamaton luonnonvoima. Sitä samaa sanovat kaikki hänen ympärillänsä.

Hän vastaanottaa sen vanhana totuutena, ikäänkuin hän olisi aina itsekin niin ajatellut. Mutta itse asiassa tämä tieto esiintyy hänelle ihan hänen huomaamattansa uutisena. Sillä siitä pitäen kuin hän alkoi ymmärtää, tähän päivään saakka, on hänessä -- jokaisessa ihmisessä -- elänyt itsenäinen, oman sydämmen kysymys: _onko vietti minussa luonnonvoima, vai voinko minä sen voittaa_, -- ja sydämmessään hän ei ole päässyt tätä kysymystä kauemmas.

Mutta kun hän nyt, huolimatta omasta kokemuksestaan, joka muistuttaa hänelle, että hänen taistellessa itsesaastutusta vastaan voittaminen ei koskaan tuntunut mahdottomuudelta ja sittemmin miehistyessä usein pelkkä ujous ja naisten pelko teki hänelle mahdolliseksi hillitä tuota vastustamatonta luonnonvoimaa, -- kun hän huolimatta näistä sisällisistä kokemuksistaan, ainoastaan alituisesta korvaan toitottamisesta todella rupeaa menettelemään niinkuin uskoisi vietin vastustamattomaksi luonnonvoimaksi, niin avioliittoko hänelle esiintyy ainoaksi järjelliseksi pääsöksi vaikeudesta?

Kaksi seikkaa on selvänä hänen silmiensä edessä.

Toinen on, että avioliitto pidetään yhteiskunnallisena laitoksena, ja sen rakentaminen mahdollisena vasta silloin kuin yhteiskunnalliset edellytykset ovat käsillä, ennen kaikkea jokin varmuus aineellisista tuloista. Naimisiin meneminen siinä viattomuuden iässä, jolloin ei ole mitään tietoa tuloista, ainoastaan sen uskon perustuksella, että vietti on luonnonvoima, herättäisi naurua joka taholla.

Toinen on, että kirkko elää täydellisessä sopusoinnussa vallitsevan yhteiskunnallisen laitoksen kanssa, niin että mitä yhteiskunnan kannalta katsotaan välttämättömäksi, siinä kirkko vaikenee. Nyt on yhteiskunnassa olemassa järjestetty haureuslaitos. Ja tämän suhteen vallitsee yleinen vaikeneminen. Se on _välttämätön_ paha, on yleinen arvelu.

Yhdeltäpuolen siis: vietti on vastustamaton luonnonvoima, mutta sen tyydyttäminen on ankarasti kielletty ulkopuolella avioliittoa. Toiselta puolen: avioliittoon saa mennä vasta kun on tuloja.

Ja koska nuori mies ei voi uskoa, että vietti muuttuisi luonnonvoimaksi vasta papillisen vihkimisen mukana, täytyy hänen -- ilman että hänelle kukaan on suorastansa silmää iskenyt -- vihdoin ymmärtää, että tuon ankaran siveyskiellon takana piilee salainen lupaus olla ikäänkuin mitään huomaamatta, jos kielto tulee rikotuksi, kunhan rikkominen tapahtuu tarpeellisella peittämisellä ja ilman melutta, syrjäpaikoissa.

Ensimäinen tieto siitä, että löytyi tämmöisiä laitoksia, vaikutti minuun kauhistavasti. Olin 15-vuotias, kun vanhempi toveri minulle salaisuutena kertoi mimmoiset nämä paikat ovat, kuinka siellä miehet ja naiset toisiansa kohtelevat, ja todistukseksi siihen, että _kaikki_ niissä kävivät, mainitsi jonkun opettajista. -- Veri pysähtyi minun sydämmessäni kummeksuvasta kammosta. Ihan tuntemalla tunsin kuinka kaikki käsitykseni ikäänkuin vierivät alas ja menivät palasiksi.

Mutta sen mukaan kuin kasvoin ja pilaannuin ja sen mukaan kuin entinen paheeni muuttui prostitutsiooni-elämäksi, sovin minä olevien olojen kanssa, ja minustakin rupesi näyttämään teoreetisesti luonnolliselta, että jos yhteiskunnalliset olot eivät salli miehen rakentaa avioliittoa, kun hänellä ei ole omaisuutta, niin täytyy samassa yhteiskunnassa olla sallittuna prostitulsiooni.

Tämä sovinto kirkon kannan kanssa oli ainoastaan ulkonainen. Kaikki sisällinen usko sen auktoriteettiin tietysti hävisi, niin ettei tosissaan voinut enää nojailtua siihen, että kirkko käsitti sukupuolisen vietin luonnonvoimaksi.

Mutta kun yhä oli tarpeellista pätevillä syiltä kumota lapsuuden omatunto, joka ei tunnustanut viettiä luonnonvoimaksi, vaan käski voittamaan, täytyi löytyä muita teorioja, jotka tähän tarkoitukseen olisivat kelvanneet, nimittäin uskomiseksi, että omantunnon väite oli väärä.

Semmoisia teorioja ei puutu. Ne ovat edessämme kuin tarjottimella.

Tieteen tarjooma elämänohje. Meidän aikamme on jättänyt itämaiset uskonnonperustajat ja keskiaikaiset reformaattorit sikseen, ja hakee itsenäistä elämänohjetta omasta eurooppalaisesta tieteestä.

Luonnontiede on juuri meidän päivinämme päässyt ratkaisevaan sananvaltaan. Darwinista saatuaan ensi lykkäyksen kaikki tiedemiehet semmoisella uteliaisuudella ja innolla alkoivat tutkia heille ihan uudelta kannalta avautunutta "luontoa", erittäin eläinkuntaa, että ikäänkuin unohtivat itsensä, ihmisen järkinensä. Tuntui niinkuin pitäisi ensin läpitsensä tutkia koko muu luonto, löytää kasvi- ja eläinkunnassa vallitsevat lait, ennenkuin oli aika puhua ihmisestä. Ihminenhän ei ollut muu kuin viimeinen jäsen kehityksessä; mitäpä siis hänestä saattoi olla puhetta ennenkuin itse kehitys ja sen laki oli selvitetty.

Ennen oli uskottu että siveellisyyslaki oli kätkettynä raamatun kirjoituksiin ja ihmisten sydämmeen. Ja siksi kai syntyi papisto, joka tätä lakia kirjoituksista johti esille ja ihmisille selitteli. -- Nyt sitävastoin, samalla kuin usko teoloogeihin on haihtunut, on herännyt uusi tieteesen perustuva usko: kaiken lähde on ulkopuolinen luonto, joka on siis tutkittava ja sieltä sitten johdettava oikea, epäilemätön siveellisyyslaki, Luonto on jumalallisenkin lain ainoa kirja. Lain tulkitsemisen tehtävä on siirtynyt tiedemiehille. Kaikki on siis tulevaisuuden varassa. Mutta ihmiskunnassa elää sitkeä usko, että _sieltäpäin_ totuus on nyt löytyvä.

Sekin siveellisyyslaki, joka koskee ihmisen suhdetta toiseen sukupuoleen, oli siis löydettävä ympäröivän luonnon vertailevasta tutkimisesta. Mutta kun yleisö tietysti ei voi odottaa tieteen vastausta ja elää niinkauan ilman mitään elämänohjetta, on luonnollista, että sen täytyy edeltäpäin arvata, mihin suuntaan vastaus tulee käymään ja elää sen mukaan. Jokainen ihminen sitäpaitsi voi itse nähdä luonnon ympärillänsä. "Oikein arvostellen pariutumiselämää luonnossa hän on löytävä oikean ohjeen omalle sukupuolielämälleen."

Se elämänohje, johon tiede, ennenkuin se vielä on ratkaitsevan sanansa lausunut, noin ikäänkuin edeltäpäin viittaa jokaiselle yksityiselle, on, että ihminen menetelköön niinkuin kunkin ruumiillinen terveys vaatii. Kaikki on luonnonmukaista, mikä on sopusoinnussa ruumiillisen terveytemme kanssa. Käytännöllinen neuvo on siis se, että vietin tyydyttäminen on ihmiselle sallittu siinä määrässä, mikäli hän ei tunne siitä voimain vähennystä eikä ruumiillista haittaa. Tämä kanta on ristiriidassa kirkollisen kannan kanssa siinä, että kun jälkimäinen antaa ratkaisevan merkityksen Jumalan säätämälle avioliitolle, pitää edellinen luonnon ääntä ensimäisenä määrääjänä ja avioliittoa inhimillisenä laitoksena, joka aikojen kuluessa voi hävitä ja vaihtua toisiin vapaampiin elämänmuotoihin. Mitä tähän luonnon ääneen tulee, niin ymmärretään sillä viettiä, joka määrätyllä iällä ilmestyy, ja voi ilmestyä myöskin riippumatta mistään ihanteellisesta rakkaudesta johonkin erityiseen henkilöön toisesta sukupuolesta.

Se lähde, josta tämä elämänohje koettaa osoittaa voimaa taisteluun viettiä vastaan, milloin tämä on voitettava, on itsensä säilyttämisen vaisto. Siihen täytyy ihmisen nojautua. Hänen täytyy saada voimaa viettiä vastaan tuntiessaan sitä vahinkoa, joka seuraa sukupuolielämän väärinkäyttämisestä, ja hänen täytyy aina pitää mielessään sen normaalin ja ruumiillisesti terveen olennon kuvaa, joksi hän pyrkii.

Tämä elämänohje on siis johdonmukaisempi kirkon antamaa elämänohjetta, koska se osoittaa voimaa itsestänsä, eli siitä ruumiillisen terveyden ja hyvinvoinnin ihanteesta, johon elämänohje viittaa niinkuin ihmisen korkeimpaan saavutettavaan.