Part 1

PUHTAUDEN IHANNE

Kirj.

Arvid Järnefelt

Otava, Helsinki, 1897.

Kuopion Uudessa Kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Vietti lapsuudessa. Vietti nuorukaisijässä. Elämänohjeen voi antaa ainoastaan uskonto. Liite. Eräs kirje.

Esipuhe.

Sittenkuin olin julaissut "Heräämiseni" nimisen tunnustuksen, on minulta moni sekä suullisesti että kirjallisesti kysynyt tarkempaa selitystä siihen, mikä mielestäni auttaa vapautumaan siitä paheesta, josta tuon kirjan alussa puhun. On sekä vanhemmat, epätietoisina kuinka lapsiansa kasvattaisivat, että myöskin nuoret ihmiset, jotka itse ovat saman ristiriidan edessä, tahtoneet tietää tätä minulta.

Vastatessani näihin kysymyksiin olen todella huomannut, että kirjastani, kun siinä loppupuolella ei ole enää kysymystä tästä asiasta, helposti jää löytämättä tyydyttävä selitys. Kirjassa onkin ollut puhe paheesta etupäässä vaan tarkoituksessa osoittaa, mimmoisten muistojen ja lapsuuden surujen kanssa ensimäinen käsitys Jumalasta syntyy. Ja näen nyt hyvin, että jos siitä tahtoo hakea neuvoa, miten pahetta vastaan on taisteltava, niin neuvon antamisen sijasta saattaa lohdutus tulla riistetyksikin, kirja kun helposti synnyttää muun muassa sen väärinkäsityksen, että rukous on tehoton apukeino pahetta vastaan. Ja se on kuitenkin, oikein ymmärrettynä, ainoa apukeino.

Sentähden minulla oli jo kauan sitten syntynyt ajatus kirjoittaa tästä asiasta erikseen, Aikomus oli alussa julaista vaan semmoisinaan ne kirjeet, joilla olen vastannut tehtyihin kysymyksiin, mutta vähitellen tuli lisäksi paljon muuta, mitä oli välttämätön mainita, ja kirjeiden sisällys on näin muuttunut kokonaisuudeksi.

En yritä antaa vastausta kaikkiin kysymyksiin, jotka tässä ihmiselämää niin laajalti koskevassa kysymyksessä voivat syntyä. Tyydyn, jos saan lukijalle annetuksi pääytimen siitä elämänymmärryksestä, joka on ollut minulle itselleni ainoana apuna.

Vietti lapsuudessa.

Ensimäinen kysymys, johon täytyy hakea vastausta, on tämä:

Mistä syystä lukemattomilla ihmisillä sukupuolinen vietti ilmestyy jo aikaisessa lapsuudessa, antaen sen tehtäväksi taistella taistelua, joka on sen mielelle ihan luonnoton ja jonka merkitystä se ei voi edes ymmärtää?

Kahtalainen on tavallisesti vastaus.

"Perisynti!" -- sanovat elämänopettajat. Tämä perisynti seuraa Aadamin lankeemisen jälkeen ihmistä luonnon välttämättömyydellä. Kaikki taipumus pahaan on välttämätön seuraus perisynnistä, eivätkä ihmiset sille omin voiminsa mitään voi. Tie pelastukseen on tämän opin mukaan avoinna vasta Kristuksen lunastustyön kautta, joka tulee kasteen kautta jo lapsena omistetuksi ja joka vapauttaa hänet kadotuksen tuomiosta siinä tapauksessa, että hän sittemmin säilyttää uskon tähän lunastukseen. Kuri ja kasvatus tarkoittaa tällöin ainoastaan lapsen tahdon taivuttamista ja tuon uskonelämän mahdolliseksi tekemistä, mutta poistaa sitä viettiä, joka saattaa "tekosyntiin" se ei voi, koska vietti on perisynnin tuote.

Toinen katsantotapa, joka jättää uskonnolliset opinkappaleet hyvällä luottamuksella teoloogien asiaksi ja tahtoo sillä välin arvostella kysymystä omiksi tarpeiksensa käytännöllisemmältä kannalta, näkee syyn pahennukseen olevan siinä että pahat lapset opettavat hyville. Antaumatta ajattelemaan mistä "pahat" ovat pahansa saaneet, ja ottamatta lukuun että pahe, kuten tunnettu, syntyy yhtä usein ilman mitään ulkoapäin tullutta opetusta vaan jonkun sattuman kautta, nämä opettajat arvelevat mahdolliseksi päästä pahennuksesta siten, että pahat erotetaan hyvistä ja että vanhemmille selitetään kurin välttämättömyyttä kasvatuksessa.

Ehdottomasti tahtoo herätä kysymys ensiksikin, missä tarkoituksessa olisi luonto pannut jo lapseen tämmöisen kamalan kiusauksen, ja toiseksi, missä tarkoituksessa luonto olisi vanhempain osaksi määrännyt niin vaikean ja epätoivoisen tehtävän kuin urkkia lasten salaisuuksia kitkeäkseen heidän sydämmistään vietin mahdolliset alkeet, sitten erotella pahat hyvistä, kuritella edellisiä ja varjella jälkimäisiä. Olisihan semmoinen tehtävä vaikea oppineimmalle ja kokeneimmalle psychiaterillekin, ammattimiehellekin, ja nyt sitä vaadittaisiin kaikilta erotuksetta! Samalla kuin tämä tehtävä siis näyttää ainoalta keinolta pahetta vastaan, on se niinhyvin kuin mahdoton, ja mahdottomalta se jokaisesta tuntuukin.

Sen tähden hyvin pian ihminen tahtoisi heittää päältänsä kaiken edesvastauksen tässä asiassa. "Asia on surullinen, mutta minä en sille mitään voi, ja siis on parempi, että suljen kasvoni ja silmäni siltä."

Näin sanoessa ihmisille kuuluu kuitenkin toinen ääni, joka pitää heidät sidottuina edesvastuusen ehdottomasti ja huolimatta kaikista heidän puheistaan, joilla he pyristelisivät itseänsä irti. Se ääni on niinkuin ukkonen, joka vielä on kaukana taivaanrannassa: ihmiset puhuvat toisilleen ja kuulevat vielä omia ääniä sen yli; mutta he eivät voi olla samalla tietämättä, että tuo etäinen kumea jyrinä, kun se lähestyy, ei ainoastaan ole kovempi heidän ääntänsä, vaan voi saattaa heidät vaikenemaan, ja että he eivät voi minnekään paeta tätä ääntä. Juuri näin omatunto tässä kysymyksessä sitoo ihmisen edesvastuun tunteesen, eikä anna hetkeksikään vakaantua siinä ajatuksessa, että hän todella olisi edesvastauksesta vapaa.

Pakenematta omantunnon uhkaavaa syytöstä ja edesvastuusen vaatimista, turvautuen päinvastoin sen suojaan ja kuulostaen sen ääntä, saa asia yhtaikaa masentavan ja auttamattoman, ja kuitenkin omituisella tavalla lohduttavan ja pelastusta lupaavan käänteen.

Omatunto sanoo:

Ennenkuin syytät lapsiasi synnynnäisestä saastaisuudesta ja aistillisuudesta, ajattele oletko itse koskaan voittanut juuri sitä samaa viettiä, jota niin inhoat heissä, ajattele etkö sinä, siittäessä heitä, itse tyydyttänyt juuri sitä samaa viettiä; ajattele etkö sinä, vielä sittenkin kun jo tiesit, että lapsen elämä on alkanut äidin kohdussa, jatkanut lapsen elämän ylitse tyydyttää samaa viettiä. Et sinä sentähden voi olla aavistamatta, että lapsi on vastaanottanut sinun oman viettisi semmoisena kuin sen olet hänelle jättänyt.

Sille, jolle omatunto tämän sanoo, on tarpeetonta kuulustella lääkärien mieltä asiassa tai etsiä todistuksia, jotka sitä kumoisivat tai puoltaisivat. Hän tietää, että se _on_ niin. Ja niinkuin hän tietää olleensa tähän asti taipuvainen salaamaan tätä totuuden ääntä itseltänsä, niin sitä salaa yhä maailma ja enimmät sen lääkärit. Mutta hyvä on myöskin tietää, että nykyään lukuisat ja yhä lukuisammat etevät ammattimiehet ovat voimakkaasti nostaneet tämän perinnöllisyyskysymyksen julkisuuteen. Kysymys ei tällöin enää ole perisynnistä, jonka Jumala olisi määrännyt, vaan perinnöllisyydestä, eli aistillisten taipumusten siirtämisestä lapseen ihmisestä riippuvana tosiasiana, niin että hänestä myöskin riippuu olla siirtämättä niitä lapseen. -- Monet lääkärit tunnustavat, eitä lapsen siittimellinen eli seksuellinen halu, vietti, periytyy häneen seurauksena jatketusta sukupuolielämästä aviopuolisojen välillä raskauden aikana.

Tahdon tähän ottaa kuuluisan amerikalaisen lääketieteentohtorin, Alice Stockhamin jo julkisuudessa ilmestyneen lausunnon asiassa:

"Pariutuminen raskauden aikana näännyttää äitiä ja vahingoittaa kohdussa olevan sikiön elämää vaikuttaen sen elimistössä ennenaikaista siittimellistä kehitystä. Täytyy koettaa torjua ajatuksia näistä asioista, huolellisesti välttäen jokaista seikkaa, mikä voi edistää aistillisen halun syntymistä. Näin ollen olisi tarpeen eri vuoteet jopa eri makuuhuoneetkin miehelle ja naiselle.

"Tärkeätä ja huvittavaa olisi tutkia, eikö vaikeiden synnytystuskien syytä voisi poistaa niinikään kieltäymisen avulla raskauden aikana, koskapa muutamat havainnot tähän suuntaan antavat syytä niin otaksua.

"Eivätköhän sairaaloiden ja hyväntekeväisyyslaitosten johtajat voisi ottaa tutkiakseen tätä kysymystä? Tilastollisten tietojen avulta voisi ratkaista onko tämä teoria oikea vai väärä. Kieltäytymisen vaikutus jälkeläisiin käskee kaikkia toden teolla ajattelemaan tätä kysymystä, joille on ihmisluonteiden jalostuminen kallis asia. Ajattelevien vanhempien on harkitseminen kysymystä, eivätkö he kylvä lapseen aistillisuuden siemeniä eläen äidin raskauden aikana fyysillisen rakkauden alhaisella asteella.

"Nähtävästi on olemassa semmoinen laki, että, aivan läheisen yhteyden vuoksi äidin ja hänen kohdussaan olevan sikiön välillä, minkä hyvänsä hänen järjen- tai sielun kykynsä tai jonkun hänen aivojensa tai ruumiinsa elimien harjoittaminen herättää ja kehittää suhteellisessa määrässä vastaavaa kykyä tai elintä sikiössä. Mitä hyötyä voi olla opettamisesta lapsille puhtauden ja hyvän siveyden sääntöjä, kun kohdussa tapahtuvan kasvatuksen kautta on itse heidän elämäänsä istuteltu prostitutsioonin opetus?"

Se on nöyryyttävä, masentava totuus niille, jotka sen tietävät omantuntonsa kautta.

Masentava se on siksi, että lapsissa, jotka jo ovat näin synnytetyt, on siis auttamattomasti olemassa vietti, joka jo aikaisessa lapsuudessa tulee pyrkimään esille ja saattaa melkein varmuudella lapsen siihen ainoaan vietin tyydyttämisen tapaan, joka on lapselle mahdollinen, nimittäin itsesaastutukseen.

Pahe syntyy silloin kuin vietin tyydyttämisen keino tulee löydetyksi. Tämä tapahtuu sangen usein ilman mitään ulkonaista opetusta, ainoastaan sattuman kautta, niin että lapsi esimerkiksi jossakin viattomassa leikissä, voimistelussa tai muussa liikkeessä ollessaan tuntee siittimen kiihoitusta ja siitä oppii paheesen. Näitä esimerkkejä sisältää muun muassa meillä tunnettu Wretlindin kirja enemmän kuin kylläksi. Usein syntyy pahe myöskin itsestään siten, että lapsen omat ajatukset vähitellen opettavat ja johtavat hänet vietin tyydyttämiseen itsesaastutuksen avulla. Ja vihdoin saa pahe niinikään usein alkunsa opetuksen kautta. Tämä viime mainittu tapaus ei tarvitse tehdä mitään eroa edellisistä. Sillä toisen opetus on aivan samallainen satunnainen eli ulkoapäin tuleva vaikutin kuin on voimistelun, tankoa myöten kiipeemisen tai muu lapsen oman havainnon aikaansaama opetus. Lapsi oppii paheesen siksi, että hänellä on vietti. Jos hänellä viettiä ei olisi, niin ei hän ottaisi vastaan tämmöistä opetusta.

Syynä siis paheesen on kaikissa tapauksissa lapsena jo löytyvä aikainen vietti. Tätä tosiasiaa ei voi kiertää, vaan on se tunnustettava peittelemättä, sillä totuuden avonainen tunnustaminen on ainoa, mikä voi auttaa lähemmäksi oikeata ratkaisua. Tunnustakaamme siis me vanhemmat, että olemme eläneet pimeydessä, kun olemme näin antaneet siittimellisille haluillemme vallan, emmekä ole taistelleet niitä vastaan; emme ole ehkä selvästi tienneet, että halumme, jotka jäävät meiltä voittamatta, siirtyvät meidän lapsillemme ja synnyttävät heidän elämässään saman ja vielä suuremman ristiriitaisuuden, kuin se, jota elämä on tarjonnut meidän ratkaistavaksemme.

Masentavaa on tätä tunnustaa, masentavaa siksi, että koko edesvastaus, jonka me, valmiina syyttämään luontoa tai Jumalaa, olimme sysänneet luotamme, nyt yhtäkkiä vyörähtää koko painollaan meidän omille hartioillemme. Ja niinkuin aina, milloin huomaa jonkun teon pahaksi, katumus muodostuu suruksi siitä, ettei tekoa voi enää tekemättömäksi saada, niin tässäkin on masentavinta se, että tehtyä ei enää voi peruuttaa. Minun lapseni on minun syyni kautta perinyt sen saman kukistamattoman, voimakkaan vietin, jota minä en ole voittanut ja joka on häntä vaivaava hänen lapsuudestansa saakka.

Mutta oikea nöyrtymys, totuuden suora tunnustaminen, niin masentavalta kuin se ensin näyttääkin, tuopi kuitenkin mukanaan valoa ja lohdutusta. Kammottavan edesvastuun rinnalla, johon totuus ensin uhkasi syöstä, se kummallisella jälleenrakentavalla tavalla osoittaa ulospääsyn ja pelastuksen tien. Tie selviää yhä enemmän ja sen mukana kasvaa turvallisuuden tunto mitä totisempi nöyrtymys on ollut.

Lohdutus on siinä, että totuutta tunnustaen näemme, että ihmisen omassa vallassa siis on vapauttaa maailma sen kamalasta onnettomuudesta. Lohdutus on siinä, ettei tämä vapauttaminen siis ole mahdollinen ainoastaan sittenkuin alaikäiset lapset jonkun täydellisen kasvatuksen perästä vapauttavat maailman, vaan silloin kuin _vanhemmat_ ymmärtävät, että ainoastaan he itse, voittaen himonsa, voivat vapauttaa siitä lapset. Pelastus on siis täysikäisistä riippuva.

Se onkin luonnollista. Kuinka olisi luonto pannut niin suuren pahan riippuvaksi lapsista ja näiden heikoista taisteluista sitä vastaan! Ilman mitään todisteluja, korkeimpaan siveyslakiin perustuen, pitäähän meidän tuntea sisässämme, että kaikki paha voi tulla maailmaan ainoastaan meidän täysikäisten kautta.

Vapautua on siis niissä lapsissa, jotka eivät vielä ole syntyneet eivätkä siitetyt.

Kaikki on siinä, että ne voittavat vietin, jotka tulevat siittämään ja synnyttämään nämä lapset.

Ja kun me nyt ymmärrämme, kuinka äärettömän tärkeä vietistä vapautuminen meille on, ymmärrämme, että siitä riippuu maailman tulevaisuus, niin syntyy tärkeä kysymys: mistä ikäkaudesta alkaen meille yleensä voi käydä vietin voittaminen mahdolliseksi?

Tietysti saapi kysymys, kuinka jo lapsia voisi ohjata voittamaan viettiä, kahta suuremman merkityksen. -- --

Tavallisesti kun puhutaan itsesaastutuksesta, sitä pidetään ihan eri asiana kuin sukupuolivietin tyydyttämistä. Tosin on toinen luonnollinen ja toinen luonnoton tyydyttämisen tapa, mutta molempien vaikuttimena on kuitenkin aivan sama vietti. Vietin tyydyttäminen itsesaastutuksella on tosin niin sanottu "nuoruuden pahe", lasten pahe, mutta se on lasten pahe vaan sen vuoksi, ettei voi tulla kysymykseen lapsen tyydyttää viettiänsä luonnollisella tavalla, -- että se on lapselle vielä ainoa keino tyydyttää sitä viettiä, joka hänessä ilmestyy näin aikaisena.

Mutta jos vietti on aikaihmisellä aivan sama kuin lapsella, niin kysymykseen: voiko _lapsi_ voittaa viettiä, saattaa vastata ottaen perustukseksi ne kokemukset, mitä meillä täysikäisillä on meihin itseemme nähden. Voimmeko me voittaa viettiä, siinä muodossa, jossa se meillä ilmestyy? Onko se meille helppo vai vaikea? Mitä keinoja me käytämme voittaaksemme? Ja vasta sen jälkeen voimme asettaa vaatimuksemme lapsiin nähden. Jos luonto olisi määrännyt lapsen tehtäväksi kamppailla jotakin erityistä lapselle omituista itsesaastutuksen viettiä vastaan, niin me voisimme sanoa, ettemme ymmärrä tuon paheen luontoa. Mutta nyt emme voi sitä sanoa, koska lapsessamme ilmestyvä vietti on ensimäinen todistus siitä, että me tunnemme vietin perin pohjin.

Kun siis joku tahtoo varjella omaa lastansa onnettomuudesta ja huolestuneena kysyy, mitä pitäisi lapselle tehdä, että hän vapautuisi, niin ei voi olla muuta tietä selvyyteen tässä asiassa, kuin vajoutua omaan itseensä, omaan elämään ja vastata itselleen kysymyksiin: Olenko minä voittanut viettiä? Jos olen, niin millä keinolla se tapahtui? mitä hengen voimia minä olen huutanut avukseni? olenko ehkä rukoillut? -- Ja kun on päästy selvyyteen, mikä on voinut antaa pelastusta eli mikä keino on ollut ainoa, niin täytyy rientää ilmoittamaan sama keino lapsellekin. Sillä ihan varmaan se on sama vietti, jota vastaan lapsikin taistelee, ja kuinka häntä voisi auttaa mikään muu keino? kuinka voisi ymmärtää hänelle neuvoa mitään muuta, kuin mitä jokaisen oma sydän syvimmässään tietää auttavan, tai voivan auttaa.

Mutta -- sanotaan tähän -- tuo neuvo on epämääräinen; ei kaikilla voi olla taipumusta syventymään itseensä ja ratkaisemaan näin sielun asioita; tarvitaan selvä, käytännöllinen neuvo, miten on meneteltävä lapsen varjelemiseksi ja pelastamiseksi; tarvitaan selvä vastaus kysymykseen; voiko ja miten lapsi voi vapautua paheesta.

Minulla onkin vielä yksi vastaus mielessäni.

Tietysti en voi tämän kysymyksen valaisemiseksi vedota muuhun kuin omaan kokemukseeni. En siis ota arvostellakseni esimerkiksi lääkärien käyttämiä keinoja tämän "taudin" hävittämiseksi lapsista. Kuitenkin, mikäli keinot tarkoittavat paheen hävittämistä jollakin väkivaltaisella tavalla, -- jotkut ovat määränneet lasten sitomista yöksi sänkyihinsä, -- näyttävät ne minusta turhilta, koska vietti on luonnon voima, johon ei pysty mikään ulkonainen vastavoima; mikään väkivalta ei voi saada viettiä ulosnyhdetyksi tai sammutetuksi, yhtä vähän kuin rautaa voi saada olemaan laajenematta lämpimässä tai dynamiittia räjähtämättä tulessa. Tietysti sisällisen voiman vastapainona voi olla ainoastaan sisällinen voima. Olen niinikään kuullut, että lääkärit joskus pitävät lapsia "parantumattomina sairaina". Luullakseni on tämmöinen käsitys aina väärä, sillä vietin voittaminen ei voi missään tapauksessa käydä muutoin kuin sisällisen voiman avulla, ja sen mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta ei kukaan voi mitään tietää, niinkauan kuin lapsi elää eikä ole kadottanut järkeänsä. _Vaikeus_ synnyttää lapsessa hengen voimaa ei ole yhtä kuin _mahdottomuus_ pelastaa lasta.

Myöskään ei ole minulla mitään kokemusta siitä, miten vaikuttaisi vanhempien, kasvattajien tai jonkun toverin puhe. Se häpeä, jota aina tunsin syntini vuoksi, teki minulle mahdottomaksi jo ajatuksenkin, että jollenkin ilmoittaisin tai joku minulle puhuisi. Ja luulen, että juuri se seikka merkitsikin paljon minun kehityksessäni. Tulin nimittäin senvuoksi, että tässä asiassa oli kokonaan katkaistu kaikki suhde muihin ihmisiin eli että oli mahdoton ajatella neuvoa tai avun pyytämistä heiltä, ohjatuksi hakemaan apua sisäisestä elämästä, Jumalalta. Kirjassani olen kuvannut, kuinka käsitykseni sisällisestä Jumalasta, eli siitä samasta, jossa nytkin tiedän ainoan totisen elämän olevan, syntyi tämän salaisuuteni mukana ja siten että rukouksessani käännyin häneen. -- Mutta minusta näyttää toiselta puolen, että vanhempien puhe, siinä tapauksessa, että he ovat sisällisesti nöyrtyneet tunnustamalla itsensä perinnön antajiksi, eivätkä siis suinkaan ajattele antaa mitään kuritusta lapselle, edes nuhteenkaan muodossa, voi vaikuttaa ratkaisevasti lapsen kykyyn vastustaa viettiänsä. Täytyy uskoa siihen, että ainoastaan puhtaan totuuden tietäminen voi auttaa ihmisiä, siis lapsiakin. Tämän mukaan minun pitäisi siis valmistaa lasta ymmärtämään, että hänen on taisteleminen viettiä vastaan, koska en minä eikä minun esivanhempani ole sitä voittaneet, -- että jos hän voittaa ja pysyy puhtaana, niin hän voittaa ikäänkuin meidän puolesta, -- että me odotamme sitä häneltä, -- että voittaminen on hänen suuri elämäntehtävänsä. Voi olla ettei lapsi jäisi kylmäksi, vaan saisi itseluottamusta ja intoa, kun vietin voittaminen, joka vielä äsken tuntui hänestä tarpeelliselta yksistään vaan hänen oman hyötynsä eli hänen oman vähäpätöisen tulevaisuutensa vuoksi, yhtäkkiä muuttuisi hänen silmissään siksi, mitä tämä taistelu todellisuudessa onkin: suureksi elämäntehtäväksi, jonka tarkoitus on vapauttaa maailmaa. Sen kiduttavan, salaisen häpeäntunteen sijasta, joka on häntä painanut, hän saisi rohkean ja avonaisen mielen, ja hän käyttäisi paheen hävittämiseksi niitä suuria henkisiä voimia, jotka ovat kätketyt lapsen sydämmeen.

Suuren merkityksen voisi tämmöinen puhuttelu saada senvuoksi, että kun lapsen omien salaisten surujen synnyttämä suhde sisälliseen Jumalaan luonnollisesti on vielä aivan heikko maailmalta tulevien rikkaiden ja voimakkaiden ulkonaisten vaikutusten rinnalla, jotka lapsen elämän etupäässä muodostavat, niin vanhempien puhe saattaisi arvaamatta antaa tukea tuolle heikolle henkisyyden alulle, suhteelle Jumalaan, ja kasvattaa siitä yhdellä kerralla voimakkaan, ratkaisevan vaikuttimen hänelle.

Mutta varsinaiset kokemukseni, joilla minä ainoastaan voinkin kysymykseen vastata, alkavat minun omasta peitetystä taistelusta viettiä vastaan ja omasta heikosta suhteestani Jumalaan.

Koetin jo lapsena käyttää apukeinona pahetta vastaan rukousta, niinkuin minulle oli neuvottu menettelemään muissa asioissa. Erittäin selvästi muistan kuitenkin, että rukous tuntui minusta tehottomalta apukeinolta.

Koska minä rukoillessani elävästi tunsin Jumalan läsnäolon, en minä lapsena voinut yleensä "epäillä Jumalan olemassaoloa", kuten sanotaan. Se, ettei rukouksistani ollut apua, herätti minussa kummastelua. Ja juuri tästä omasta kummastelustani on sittemmin syntynyt kaikki se mitä nyt jo tiedän Jumalasta.

"Rauhallisina hetkinä minusta tuntui, että olisi pitänyt tehdä Jumalani kaikessa jokapäiväisessä elämässä enemmän pääasiaksi, kuin mitä hän minulle oli, niin että olisin voinut alituisesti pitää häntä mielessäni ja alituisesti elää semmoisessa hengen tilassa, kuin mikä minussa oli rukoillessani."

Näin kirjoitin "Heräämiseni" kirjassa. Ja koetan nyt selittää tarkemmin tämän minun mielestäni kaikkein tärkeimmän asian.

Niin oudolta kuin saattaakin kuulua, oli koko syy taistelun menestyksettömyyteen siinä, että minulla oli väärä elämänkäsitys. Ei tavallisesti puhuta lasten elämänkäsityksistä. Ja kuitenkin näen nyt selvästi, etten voinut pitää Jumalaa alituisesti mielessä siksi, että väärin käsitin elämän, se on, oman suhteeni Jumalaan.

Luulin että Jumala oli se, jonka oli määrä auttaa minua _minun omassa elämässäni_, joka oli jotakin minulle itselleni kuuluvaa.

Minulla oli silloin se väärä käsitys rukouksestakin, että rukouksen olisi pitänyt auttaa niiksi hetkiksi, joina en enää rukoillut, vaan elin sitä "omaa elämääni", se on, että rukouksen tarkoitus oli ikäänkuin ottaa lupaus Jumalalta tulevaisuuden varalle.

Olin lapsena aina vapaa vietin kahleista juuri sinä hetkenä, jona rukoilin. Mutta se oli minusta silloin niin luonnollista, etten sitä huomannutkaan. Sitäpaitsi rukous tavallisesti seurasi katumuksen muodossa kohta lankeemuksen jälkeen, jolloin siis olin muutenkin vapaa vietistä. Muistan, etten tullut yleensä koskaan rukoilleeksi silloin kuin jo oli pitempi aika lankeemisesta kulunut. Hetkenä taas, jolloin vietti minut valloitti, syntyi minussa sisällinen taistelu, ja tämän taistelun esineenä juuri olikin kysymys: rukoilisinko nyt apua vai en. Tietysti en tullut rukoilleeksi juuri senvuoksi, että se olisi ollut sama kuin voitto ja minähän vasta taistelin. Näin en siis tämmöisissäkään tapauksissa tullut rukoukseen asti, ja rukous taaskin seurasi vaan lankeemusta, oli pyyntö, että minun uusi, lankeemuksen jälkeen tehty päätökseni saisi Jumalalta tukea sittenkuin kiusaus jälleen tulisi.

Jotenkin varhain lapsena huomasin tämän asian ja aloin, lankeemusta seuraavan katumuksen hetkinä, päättää myöskin, että vastedes tahdoin muistella Jumalaa silloinkin kuin minulla ei ollut syntiä omantunnon päällä eli kun oli jo pitempi aika lankeemuksesta kulunut. Tunsin selvästi, että kääntyminen Jumalan puoleen, kun se aina tapahtui vasta lankeemisen jälkeen, vähitellen täytyi kadottaa merkityksensä. Varhaisen lapsuuden kokemus oli siis tuonut siihen, että apu saattoi olla mahdollinen ainoastaan jos olisi mahdollista alituisesti elää Jumala ajatuksissa. Muistan, että semmoinen elämä näytti minusta viehättävältä, jos siihen kerran olisi voinut päästä. Mutta parhaalla tahdollakaan ei siihen voinut päästä. Koetin päästä alkuun siten että kertomalla kerroin mielessäni: Jumala, Jumala, Jumala, hetki hetkeltä niin pitkälle kuin saatoin. Mutta jokin aina vei minut pois siitä. Mahdotonta oli pakottaa ajatusta eli mielialaa väkisin pysymään. Ja sentähden, kun näin, että elämä ehdottomastikin häivyttää ajatukset pois Jumalasta, kummastelin, että hän kuitenkin voi vaatia itseänsä aina ajattelemaan ennenkuin auttaa.

Kuten sanoin, se oli väärä elämänkäsitys, joka teki minulle ja tekee jokaiselle lapselle mahdottomaksi elää alituisessa Jumalan muistamisessa.