Part 9

Mutta jos minua syytetään hyvin suoritetuista toimenpiteistäni, mitä arvelunne mukaan nuo jumalattomat ihmiset silloin olisivat tehneet taikka sanoneet, jos minä kultavaa'alla olisin punninnut menoerät, ja kaupungit olisivat luopuneet ja menneet Philippoksen puolelle, ja tämä samalla olisi päässyt Euboian, Theeban ja Byzantionin valtiaaksi? Tietysti väitettäisiin, että heidät oli jätetty oman onnensa nojaan ja pois karkoitettu, vaikka ne olisivat tahtoneet meihin liittyä. Edelleen, että "Philippos byzantionilaisten avulla on päässyt Hellespontoksen hallitsijaksi ja samalla yksin määräämään helleenein viljan tuonnista, theebalaisten aiheuttama ankara, rajaseuduilla yltynyt sota on siirtynyt Attikaan, ja Euboian puolelta hyökkäävät merirosvot ovat tehneet meriliikkeen mahdottomaksi". Näin todellakin he puhuisivat ja paljon muuta tämän lisäksi. Oi, Ateenan miehet, väärä ilmiantaja on kelvoton, kelvoton aina sekä kauttaaltaan parjaus- ja moitteenhaluinen. Tuo hylkiö on luonteeltaan aivan kuin kettu, joka alusta pitäen ei koskaan ole tehnyt mitään kunniallista eikä jaloa, tuo perin surkuteltava apina ja maaseudun kiertelevä Oinomaos,[153] köykäiseksi punnittu puhuja. Sillä mitä hyötyä sinun hirveästä puhetaidostasi on ollut isänmaalle? Nytkö menneistä asioista tahdot meille puhua? Ikäänkuin lääkäri, käytyään sairaiden potilaidensa luona, ei ensinkään puhuttelisi heitä eikä neuvoisi, miten he taudistaan voisivat päästä, vaan seuraisi mukana, kun jollekulle vainajalle osoitettaisiin viimeistä kunniaa, ja hautakummulla lausuisi: "jos tuo ihminen olisi toisin menetellyt, hän ei olisi kuollut". Mieletön, vieläkö tahdot puhua? Niinpä tulette huomaamaan, etten minä ensinkään ollut syypää myöskään valtion onnettomuuteen, jonka johdosta sinun, katalan, pitäisi vaikeroida eikä rehennellä. Tarkatkaa seuraavaa. Mihin tahansa minut lähettilääksi valitsittekin, en missään joutunut alakynteen väitellessäni Philippoksen lähettiläiden kanssa enkä voitettuna lähtenyt tieheni, en Thessaliasta, en Ambrakiasta, en Illyriasta, en thraakialaisten kuninkaiden luota, enkä sanalla sanoen mistään muualtakaan, en lopuksi Theebastakaan, vaan siellä, missä hänen lähettiläänsä puheellani lyötiin, hän asevoimallaan hyökäten jälleen pääsi voitolle. (245 §) Tästä nyt syytät minua etkä häpeä pilkata muka tarmon puutetta sen miehen, jonka, kuten sinä vaadit, olisi pitänyt olla Philippoksen sotavoimiakin väkevämpi? Ja pelkästään sanojeni vaikutuksesta tämän tuli tapahtua? Enhän voinut hallita mitään muuta? En sotamiesten sydämiä, en taistelevien onnea enkä sotapäällikkyyttä, josta sinä vaadit minun tiliä tekemään. Niin nurjamielinen olet. Mutta puhujan tilivelvollisuutta tutkikaa tarkoin. Siitä en tahdo kieltäytyä. Mitä se sitten on? Tapahtumain alkusyyt ja seuraukset tulee tuntea, niitä edeltäpäin aavistaa ja muille edeltäpäin ilmoittaa. Juuri niin minä olen tehnyt. Edelleen myöskin jokaisen toimettomuus, vitkallisuus, tietämättömyys ja riidanhalu, mitkä kansalaisten väliset epäkohdat eivät ainoassakaan vapaassa valtiossa ole vältettävissä, on mitä vähimpään poistettava ja sen sijaan intoa viritettävä yksimielisyyteen, ystävyyteen ja velvollisuuden täyttämiseen. Tämänhän kaiken olen suorittanut, eikä siinä kukaan koskaan ole havaitseva mitään laiminlyöntiä puoleltani. (247 §) Jos siis joltakin kysyttäisiin, miten Philippos pääasiallisesti pääsi päämääränsä perille, kaikki vastaisivat: "sotajoukollaan sekä palkitsemalla ja lahjomalla valtiomiehiä". Minä puolestani en ole ollut sotavoimiemme komentaja enkä johtaja, joten siis en ensinkään ole tilivelvollinen tuohon alaan kuuluvista toimenpiteistä. Mutta milloin lahjain vastaanotto tai siitä kieltäyminen oli kyseessä, silloin minä Philippoksen olen voittanut. Sillä samoin kuin ostaja on voittanut sen, joka rahoja vastaanottaessaan hänen tarjouksensa on hyväksynyt, niin sekin, joka kauppaan ei ole suostunut eikä lahjoista välittänyt, on ostajan voittanut. Niinpä valtio, mikä minua koskee, on ollut voittamaton.

Tämän siis olin saanut aikaan ja lisäksi muuta samantapaista paljon muun ohella, jonka vuoksi tuo (Ktesiphon) oli oikeutettu tekemään minuun nähden puheenalaisen ehdotuksensa. Mitä aihetta te kaikki puolestanne olitte hänelle siihen antaneet, tulen heti sanomaan. Heti taistelun jälkeen keskellä kauhuja ja vaaroja kansa ensiksikin hyväksyi kaupungin pelastusta koskevat ehdotukseni, vaikka se oli nähnyt ja kuullut kaikki toimenpiteeni, kun taas toiselta puolen ei olisi ollut ihmeteltävää, jos rahvas ei olisi ymmärtänyt menettelyäni, ja kaikki, mitä kaupungin suojelukseksi olin tehnyt, vartiostojen sijoitus, suojakaivokset, muureihin myönnetyt varat, toteutui päätösehdotusteni mukaan. Toiseksi (249 §) kansa valitsi minut ennen muita hankkimaan viljaa. Kun sitten liittoutuneet, jotka tahtoivat minua vahingoittaa, olivat minua vastaan tehneet kanteensa, tilintekoa koskevat syytöksensä ja ilmiantonsa ynnä kaikkea muuta tuontapaista, alussa tosin eivät persoonallisesti, vaan toisten välityksellä, joten he itse siten luulivat pysyvänsä salassa, minä syystä kyllä pelastuin kaikista noista vaaroista ensiksikin jumalain avulla, toiseksi teidän ja muiden ateenalaisten avulla. (Tehän epäilemättä tiedätte ja muistatte, kuinka minut ensi aikoina joka päivä haastettiin oikeuteen ja miten he eivät jättäneet hyväkseen käyttämättä Sosikleen[154] ymmärtämättömyyttä, Philokrateen[155] panettelua, Diondaksen[156] ja Melantoksen[157] raivoa eivätkä mitään muutakaan keinoa.) (250 §) Tämä on totuus ja se on omiansa todistamaan valantehneiden tuomarein eduksi, jotka olivat valanvelvoituksesta tietoisia. Kun te siis vapautitte minut vastaani tehdyistä kanteista ettekä suoneet syyttäjille täyttä äänimäärää, päätitte samalla minun parhaiten toimivan valtion hyväksi. Suoriutuessani taas lainvastaisen menettelyn syytöksistä, olen osoittanut, että ehdotukseni ja puheeni ovat olleet lainmukaisia. Kun te hyväksyitte minun tilintekoni, olette myöntäneet minun oikein ja lahjomattomasti suorittaneen kaikki. Kun siis asianlaita oli tämä, millä nimellä Ktesiphonin sopii toimenpiteitäni todenmukaisesti mainita? Tietysti sillä nimellä, mitä niistä hänen huomionsa mukaan kansa, valantehneet tuomarit sekä järkähtämätön totuus käyttivät.

(251 §) "Niin tosiaankin", hän myöntää, "mutta onhan Kephalokselle se mainehikasta, ettei häntä koskaan ole syytetty valtiollisesta rikoksesta".[158] Se onkin jumalan tähden suuri onni! Mutta tokkopa sitä oikeastaan vikana on pidettävä, että minua usein on syytetty, mutta ei koskaan todistettu syypääksi vääryyteen? Kuitenkin, Ateenan miehet, mitä tuohon (Aiskhineeseen) tulee, voisi minun osakseni tulla sama maine kuin Kephaloksenkin. Sillä kirjallisesti hän ei koskaan minua ole syyttänyt eikä jatkanut syytöstään oikeudessa, joten sinunkin tulee myöntää, etten ole Kephalosta huonompi kansalainen.

(252 §) Kaikkialla täten hänen ymmärtämättömyytensä ja parjailunsa tulevat näkyviin, erittäin selvästi siinäkin, mitä hän onnesta on lausunut. Minä puolestani ylimalkaan pidän sitä ihmistä mielettömänä, joka toista soimaa hänen kohtalostaan. Sillä jos se, joka ennen muuta kehuu omia saavutuksiaan ja luulee olevansa onnellisimmassa asemassa, on tietämätön, kestääkö hänen onnensa iltaan saakka, miten siitä sitten voikaan puhua tai toista syyttää? Kun hän monen muun ohella myöskin tästä kerskailee, niin tarkatkaa, Ateenan miehet, ja harkitkaa, kuinka paljoa oikeammin ja inhimillisemmin minä puhun onnesta. Minä puolestani pidän valtion onnea oivallisena, ja huomaan myöskin dodonalaisen Zeuksen[159] sitä meille ennustavan; se kohtalo taas, joka nyt kaikkein ihmisten osaksi tulee, on kova ja kauhea. Sillä onhan jokainen helleeneistä tai barbaareista tähän aikaan saanut kärsiä suuria onnettomuuksia? Mutta minä pidän valtion hyvänä onnena sitä, että me olemme valinneet mainehikkaimman osan ja olemme niitä helleenejä paremmassa asemassa, jotka ovat arvelleet lakkaamatta voivansa onnellisina elää, jättäessään meidät kohtalollemme alttiiksi. Että meitäkin onnettomuudet ovat kohdanneet, eikä kaikki ole tapahtunut tahtomme mukaan, siinä arvelen kaupunkimme saaneen kokea kaikkien ihmisten kohtaloa, joka meidänkin päällemme on tullut. Mitä taas omakohtaisesti minun ja kaikkien meidän muiden onneen tulee, on mielestäni oikein, että sitä arvostellaan yksityisolojen puitteissa. Näin minä omasta mielestäni oikein ja todenmukaisesti arvostelen onnea koskevia olosuhteita ja, kuten luulen, teidänkin mielestänne. Hän taas puolestaan väittää, että minun yksityinen kohtaloni on enemmän vaikuttanut kuin valtion yhteinen onni, pieni ja vähäpätöinen enemmän kuin hyvä ja suuri. Miten tämä voisi olla mahdollista?

Jos sinä, Aiskhines, kuitenkin olet päättänyt kauttaaltaan tutkistella onneani, niin tarkastele ensin omaa osaasi, ja jos huomaat minun asemani olleen edullisemman, niin lakkaa parjaamasta sitä. Silmäilepä siis onneasi heti alusta pitäen. Älköön, jumalan nimessä, minua kukaan syyttäkö tylyydestä. Sillä minä pidän sitä mielettömänä, jos joku toista häpäisee hänen köyhyytensä takia, taikka ylpeilee sen johdosta että on rikkaudessa kasvatettu. Mutta tuon hylkiön häväistyksen ja panettelun tähden minun täytyy kajota myöskin sellaisiin seikkoihin; kuitenkin tulen niitä koskettelemaan, mikäli olosuhteet myöntävät, niin lieveästi kuin mahdollista.

Minulle, Aiskhines, pojasta pitäen oli mahdollista saada tarvittavaa kouluopetusta ja päästä sellaiseen taloudelliseen asemaan, ettei ollut pakko köyhyyden tähden ryhtyä mihinkään häpeälliseen tekoon. Jätettyäni taakseni poika-iän voin omaisuuteni mukaan toimia: kustantaa kuoroja, varustaa sotalaivan, suorittaa varallisuusasteikkoni määräämiä veroja, eikä minun tarvinnut jättää sikseen yksityistä eikä yleistä anteliaisuutta, vaan saatoin hyödyttää sekä valtiota että ystäviäni. Kun olin päättänyt antautua valtion palvelukseen, menettelin siten, että sain usein kunniaseppeleitä isänmaaltani ja useilta muilta helleeneiltä, ettekä tekään, minun vihamieheni, yrittäneet väittää, ettei valitsemani valtiollinen suunta olisi ollut kunniakas. (258 §) Tämmöinen kohtalo tuli minun osakseni eläessäni, ja vaikka voisin paljon muutakin sanoa siitä, en tuohon tahdo kajota, vaan koetan olla varuillani, etten loukkaisi ketään, jos ylpeilisin onnestani. Sinä taas, kunnianarvoinen mies, joka muita halveksit, silmäile sinäkin, millaista oma kohtalosi on ollut. Poikasena kasvoit suuressa köyhyydessä, lakkaamatta työskennellessäsi isäsi kanssa kouluhuoneustossa, hämmentäessäsi mustetta, pestessäsi sienellä penkkejä ja lakaistessasi luokkahuonetta, etkä ollut vapaa poika, (259 §) vaan palvelija. Mieheksi vartuttuasi sinä luit ääneen rukouslauselmia äitisi loihtimistoimituksissa sekä avustit muuten häntä; vyötit öisin vihittäviä hirvivasikan vuotaan, sekoitit juomauhreja, puhdistit ja hieroit ihmisiä savella ja liidellä ja noustuasi puhdistustyöstäsi käskit heidän sanomaan: "olen pahan välttänyt, paremman löytänyt", samalla ylpeillessäsi, ettei kukaan siten koskaan ole ulvonut, minkä minä puolestani uskon; sillä älkää luulko, ettei hän osaisi ihmeteltävän heleästi ulvoakin, hän, joka niin korkeassa äänilajissa huutaa. Päivin sinä johdit (260 §) sitten kumina- ja valkopoppeliseppeleillä verhottuja juhlakulkueita pitkin katuja, vaskenvärisiä käärmeitä pahoinpidellessäsi ja huiskiessasi niitä pääsi päällä huutaen: "Euoi, Saboi", ja siinä sivussa tanssien: "Hyes Attes, Attes Hyes". Samalla eukot sinua kutsuivat esilaulajakseen ja johtajakseen, murattiseppeleen- ja korinkantajakseen y.m. kunnianimillä, ja sinä sait palkaksesi leivoksia, rinkeleitä sekä tuoreita hunajakakkuja.[160] Voisihan joku tämän johdosta täydellä syyllä ylistellä itseänsä ja onneansa? Kun sinä kirjoittauduit kansalaisten luetteloon[161] -- olkoonpa se sitten tapahtunut miten tahansa (tuohon en kajoa) -- kun siihen kirjoittauduit, sinä valitsit itsellesi heti sangen hauskan toimen, alempien virkamiesten kirjurin ja palvelijan paikan. Erottuasi viimein siitä ja tehtyäsi kaikkea, mistä muita syytät, silloin et suinkaan elämälläsi tuottanut häpeää entiselle toiminnallesi, vaan tarjouduit palkkaa vastaan palvelemaan Simykasta ja Sokratesta, noita n.s. "syvästi ähkyviä" näyttelijöitä,[162] näyttelit kolmannen näyttelijän osaa ja varastit toisten hedelmämaista viikunoita, viinirypäleitä ja öljymarjoja, kuin mikäkin hedelmäinkaupustelija, ja sait sen johdosta enemmän iskuja kuin noissa näytelmätilaisuuksissa, joita te elämän ja kuoleman uhalla toimeen panitte. Sillä leppymätön ja katkera sota oli teidän ja katsojain välillä, ja näiltä saamasi lukemattomat iskut oikeuttavat sinut pilkaten sanomaan niitä kurjiksi, jotka eivät sellaisessa löylyssä ole olleet.[163] Mutta sivuutanpa sen, minkä köyhyys ehkä on aiheuttanut, ja käyn tarkastamaan sinun luonteesi ikäviä puolia. Ensiksikin sinä valitsit sellaisen valtiollisen suunnan, kun näet kerran päähäsi oli pälkähtänyt antautua sille alalle, että isänmaan onnen aikana elit omasta puolestasi kuin arka jänis, pelokkaana ja vapisten, aina odottaen kohtalon iskua pahoista töistäsi, joista olit tietoinen; mutta milloin toiset olivat epäonnistuneet, silloin sinä näyttäydyit rohkeaksi ennen muita. Mutta ken tuhansien kansalaisten kuoleman johdosta uhmailee, minkä rangaistuksen tämä elävien puolelta onkaan ansainnut? Paljon muuta hänestä minulla olisi sanottavaa, mutta jätän sen siksensä. Sillä en ole tarpeeksi häikäilemätön, mainitakseni kaikkea siivotonta ja ruokotonta, mitä hänen viakseen voisin osoittaa, vaan ainoastaan sitä, minkä kosketteleminen minulle itselle ei ole häpeäksi.

Vertaile nyt, Aiskhines, meidän elämänvaiheitamme toisiinsa rehellisesti ja suopeasti! Kysy sitten näiltä, kummanko kohtalon kukin itselleen tahtoisi valita. Sinä avustit koulussa, minä kävin koulua. Sinä palvelit vihkiytymistilaisuuksissa, minä vihkiydyin. Sinä olit kirjurina, minä puhujana kansankokouksessa. Sinä esiinnyit näyttelijänä, minä katsojana. Sinä epäonnistuit, minä vihelsin. Sinä toimit valtiomiehenä vihollisten hyväksi, minä isänmaan. Sanalla sanoen, tänään minua arvostellaan, olenko seppeleen ansainnut, eikä kukaan päälleni kanna mitään rikosta; sinua taas pidetään vääränä ilmiantajana, ja ratkaistava on, saatko vielä tuota tointa harjoittaa, vai tuleeko sinun siitä lakata, kun sinulle ei anneta viidettä osaakaan äänimäärästä. Olethan siis eläessäsi saanut nauttia oivallista onnea, sinä, joka minun kohtaloani moitit.

Esitä vielä todistukset valtiolle suorittamistani raha-avustuksista. Näiden ohella lue minulle myöskin runosäkeet, joita sinä herjaat:

"Kidasta kuoleman mä tulin ja porteilta pimeyden."

"Tahtomattani, tietäös, onnettomuuksista ilmoitan".[164]

Niin, tuhon surkean sinulle kelvottomalle ennen muita jumalat tuottakoot ja sitten kaikki nämä läsnäolevat sinulle, kurjalle kansalaiselle ja näyttelijälle!

Lue todistukset.

_Todistukset_.

Minun suhteeni valtioon siis oli tällainen. Yksityiselämästäni taas vaikenen, vaikkapa kaikki ette tietäisikään, että olen ollut valmis palvelemaan, ollut ystävällinen ja tarvitseville avulias, enkä tahdo siitä puhua enkä todistusta esittää, en sitäkään, että olen muutamia vihollisistani vapauttanut, muutamia avustanut heidän tytärtensä naittamisessa, enkä muutakaan sentapaista mainitse. Sillä minä ajattelen seuraavaan tapaan. Minun mielestäni[169] se, joka on hyvää kokenut, muistaa tämän aina, ja se, joka on hyvää tehnyt, unohtaa sen, jos näet toisen tulee esiintyä rehellisen ihmisen tavoin, toisen taas miehenä, joka ei ole pikkumainen. Muistella omia hyviä töitään ja niistä puhua on melkein samaa kuin niitä parjata. Tällaista en tule tekemään, en houkutuksestakaan, vaan olen tyytyväinen, miten minua siinä arvosteltaneenkin.

(270 §) Tahdon näin ollen yksityiset oloni jättää sikseen ja vielä vähäsen teille puhua julkisesta toiminnastani. Jos sinä, Aiskhines, tämän auringon alla voit mainita ketään ihmistä, joko helleeneistä tai muukalaisista, joka ensin Philippoksen ja sitten Aleksanterin hallituksen aikana olisi ollut vahinkoa kärsimättä, mielelläni myönnän, joko minun kohtaloni eli onnettomuuteni, miten sinä sitä nimittänetkin, olleen syypään kaikkeen. Mutta jos useat niistäkin, jotka eivät koskaan minua ole nähneet eivätkä ääntäni kuulleet, ovat kärsineet lukuisia ja kauheita onnettomuuksia, eivätkä ainoastaan yksityiset henkilöt, vaan myöskin koko kaupungit ja kansakunnat, niin onhan paljoa oikeampaa ja todenmukaisempaa olettaa kaikkien ihmisten yhteisen kovan kohtalon sekä tapahtumain ankaran ja onnettoman juoksun aiheuttaneen tämän kaiken. Mutta tämän sinä nyt sivuutat ja syytät minua, joka valtiomiehenä johdin kansalaisten asioita, vaikka tiedät tuon moitteen osittain, joskaan ei kokonaan, kohtaavan kaikkia ja eniten sinua. Sillä jos minä yleensä yksinvaltaisesti olisin asiat johtanut, teillä toisilla puhujilla olisi aihetta syyttää minua. Mutta jos te kaikissa kansankokouksissa olitte läsnä, ja valtio julkisesti tahtoi harkita yhteishyvää koskevia asioita, ja jos neuvoni silloin kaikista näyttivät parhailta ja varsinkin sinusta (sillä hyväntahtoisuudesta sinä minulle et suonut toiveitteni toteutumista sekä kunniaa ja mainetta, jotka aina toimiani seurasivat, vaan sen tähden, että tosiseikat sinut yllättivät, ja oli selvää, ettei sinulla ollut mitään parempaa sanottavaa), niin teethän nyt aivan väärin ja jumalattomasti, jos noita tapahtumia soimaat? Ethän silloin voinut tätä parempaa esittää? Ainakin minusta kaikki muut ihmiset näyttävät pitävän varmoina järkähtämättöminä tosiseikkoina seuraavat esittämäni asiat. Jos joku tahallaan tekee vääryyttä, seuraa sitä viha ja rangaistus, mutta joka vastoin tahtoaan on erehtynyt, hän saa sen anteeksi rangaistusta kärsimättä. Ken taas vääryyttä tekemättä ja erehtymättä on antautunut ajamaan kaikkien mielestä hyödyllistä asiaa, onnistumatta siinä enemmän kuin kaikki muutkaan, onhan väärin häntä sen tähden parjata ja soimata, (275 §) vaan yhdessä hänen kanssaan tulee surra. Näin ollen kaikki tämä ei näytä olevan ainoastaan kirjoitettujen lakien mukaista, vaan itse luontokin kirjoittamattomine lakineen sekä inhimillisten tunteiden perustuksella on sen niin määrännyt. Mutta Aiskhines on raakuudessa ja parjaushalussa niin suuresti voittanut kaikki muut ihmiset, että hän syyttää minua siitä, jota hän itse on onnettomaksi sattumaksi sanonut.

Mutta lisäksi hän on itse esittävinään kaikki puheensa vilpittömästi ja hyväntahtoisesti, mutta minua hän käskee teidän varoa ja valvoa, etten pettäisi enkä kavaltaisi teitä, koska minä muka olen kauhea ihminen, keinottelija ja sofisti y.m., ikäänkuin kuulijat todellakin voisivat olla huomaamatta, millainen mies se puhuja itse on, joka ensin omat viat sälyttää toisen päälle. Minä näet tiedän teidän kaikkien tuntevan tämän ja olevan sitä mieltä, että tuo kaikki paljoa paremmin soveltuu häneen itseensä kuin minuun. Myöskin tiedän hyvin, että minun puhetaitoni -- myönnettäköön se;[165] kuitenkin toiselta puolen ymmärrän kuulijain enimmäkseen määräävän, millä menestyksellä puhujat esiintyvät; sillä mikäli te osoitatte myötätuntoisuuttanne ja olette hyvänsuopeita itsekutakin kohtaan, sikäli puhujakin tuntee olevansa tehtävänsä tasalla. Jos siis minulla on tuontapaista kokemusta, tulette kaikki huomaamaan, että aina sekä yleisissä että yksityisissäkin asioissa olen esiintynyt teidän puolestanne enkä koskaan teitä vastaan; mutta tuon taito sitävastoin on näyttäytynyt ei ainoastaan vihollisten hyväksi, vaan myöskin kansalaisia vastaan pidetyssä puheessa, jos joku häntä on solvaissut tai muuten loukannut. Hän näet ei käytä puhelahjaansa oikein eikä valtiota hyödyttävällä tavalla. Sillä rehellisen ja kunnon kansalaisen ei sovi yhteishyvää valvomaan valituilta tuomareilta vaatia, että he tukisivat joko hänen kiihkoansa tai vihaansa tai muuta sentapaista, eikä hänen sovi tuossa tarkoituksessa tulla eteenne ja sallia varsinkaan sellaisen mielialan olemustaan vallita; mutta jos siihen on pakko, on oloja tyynesti ja sävyisästi arvosteltava. Milloin valtiomiehen ja puhujan sitten tulee intohimoisesti esiintyä? Silloin kun vaara uhkaa valtion yhteisetuja, kun kansa on tekemisissä vastustajainsa kanssa, vain siinä tapauksessa. Tämä juuri on ylevämielisen ja kunnon kansalaisen velvollisuus. Ettei hän koskaan minua ole vaatinut tilintekoon yleisestä eikä -- lisään vielä -- yksityisestäkään rikoksesta, koskipa se sitten valtiota tai häntä itseään, mutta että hän siitä huolimatta kuitenkin nyt on valittanut seppelöimistäni ja ylistystäni vastaan sekä tuhlannut siihen niin pitkiä puheita, kaikki tämä ei suinkaan todista lainkaan suopeutta, vaan yksityistä vihaa, kateutta ja pikkumaisuutta. Se taas, että hän on jättänyt siksensä taistelun minua itseäni vastaan, mutta syyttää tuota (Ktesiphonia), osoittaa suurinta kelvottomuutta. Sen tähden sinä minusta näytätkin, Aiskhines, panneen vireille koko tämän oikeudenkäynnin, antaaksesi jonkunlaisen näytteen puhe- ja esitystaidostasi etkä suinkaan aiheuttaaksesi minulle rangaistusta vääryydenteosta. Mutta eivät sanat suinkaan eikä äänen sointu tuota puhujalle kunniaa, vaan se, että hänellä on samat harrastukset kuin kansan enemmistöllä ja että hän vihaa ja rakastaa samoja henkilöitä kuin isänmaa. Kellä on tällainen mielenlaatu, hän kaikki sanottavansa sanoo hyvänsuopeudesta. Mutta joka palvelee niitä, joiden puolelta kaupunki aavistaa vaaran itseään uhkaavan, ei yhdessä kansansa kanssa seiso samalla pohjalla eikä hänellä myöskään ole samoja tulevaisuuden toiveita. Mutta huomaatko? Minähän harrastin kansan etuja enkä tavoitellut erityistä tai yksityistä päämäärää. Niinkö sinäkin? Vai miten? Sinä, joka heti taistelun jälkeen[166] lähettiläänä matkustit Philippoksen luo, joka oli syypää silloisiin isänmaan onnettomuuksiin, vaikka aina tätä ennen, kuten kaikki tietävät, olitkin kieltänyt olleesi missään tekemisissä hänen kanssaan. Kuka siis on valtion pettänyt? Tietysti se, joka toisin puhuu, toisin ajattelee? Ketäpä kuuluttaja suuremmalla syyllä kiroaisi? Tietysti tuollaista henkilöä? Sillä mistä suuremmasta rikoksesta puhujaa voitaisiinkaan syyttää kuin siitä, että hän toisin puhuu, toisin ajattelee? Sinuthan on huomattu tuollaiseksi. Siitä huolimatta kuitenkin kehtaat avata suusi ja uskallat katsoa näitä silmiin? Arveletko, että he eivät tunne, mikä miehiäsi olet? Vai luuletko kaikkien niin torkkuvan ja niin unohtaneen menettelysi, etteivät muistaisi sinun sodan kestäessä kansalle pitämiäsi puheita, jolloin vannomalla vannoit, ettei sinulla ollut mitään tekemistä Philippoksen kanssa, vaan että minä muka persoonallisen vihan takia sinua syytin sellaisesta, missä ei ollut perää. Mutta niin pian kuin sanoma taistelusta oli saapunut, unohdit heti entiset vakuutuksesi ja sen sijaan myönsit ja väitit olevasi hänen ystävänsä ja tuttavansa, vaikka todellisesti olit hänen palkkapalvelijansa. Sillä millä luonnollisella oikeudella tuo vaskirummun päristäjättären Glaukothean poika, Aiskhines, olisi Philippoksen seurustelukumppani tai ystävä tai tuttava? Sellaista aihetta minä en lainkaan huomaa, vaan tuon palkkaamana sinä ryhdyit turmelemaan kansalaistesi menestystä. Mutta vaikka sinä noin ilmeisesti kaikkien todistusten mukaan olet ollut kavaltaja ja vaikka tapahtumain johdosta itsekin olet tullut omaksi ilmiantajaksesi, sinä solvaiset ja moitit minua siitä, johon kaikki muut voisit huomata paremmin syypäiksi.