Part 1

PUHE KUNNIASEPPELEESTÄ

Kirj.

Demosthenes

Kreikankielestä suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut

Tri Walter J. Snellman

Oulussa, Pohjolan Kustannus-Osakeyhtiö, 1917.

SISÄLLYS:

Esipuhe. I. Historiallinen johdanto y.m. II. Puhe kunniaseppeleestä. III. Suomentajan selityksiä.

Esipuhe.

Kuunnellessani Tübingenin yliopistossa talvikautena 1909/10 professori tri _Wilhelm Smidin_ luentoja, jotka m.m. koskettelivat Demostheneen pitämää puhetta kunniaseppeleestä ("Erklärung v. Demosthenes' Kranzrede"), heräsi minussa ajatus, että tämä merkkiteos olisi liitettävä myöskin suomalaiseen kirjallisuuteen. Sillä tietääkseni tuota puhetta suomeksi ei ole muuta ilmestynyt, kuin muutamia tri _K.S. Laurilan_ julkaisemia pieniä otteita: §§ 8-17; 297-324 ("Kuuluisia puhujia ja puheita" II s. 27-38, 1914). Ajatustani toteuttamaan ryhdyin jo Tübingenissä, mutta tämä työni on keskeytynyt monien muiden tehtävien tähden.

Työssäni on minulla ollut käytettävinäni seuraavat painokset johdantoineen, selityksineen: _Friedrich Blassin_ toimittama v. 1890, _Anton Stitzin_, 1898 sekä _Anton Westermann--Emil Rosenbergin_, 1903, mitä viimeksi ilmestynyttä painosta tekstiin nähden olen suomennoksessani seurannut. Myöskin on ollut välttämätöntä tutustua Aiskhineen puheeseen Ktesiphonia vastaan, mikä aiheutti Demostheneen kyseenalaisen puheen. _A. Weidnerin_ v. 1878 toimittama painos johdantoineen, selityksineen on minulla tässä suhteessa ollut oppaanani.

Paitsi ylläolevia lähteitä sekä omia mainituissa luentotilaisuuksissa tekemiäni muistoonpanoja ja saamiani vaikutelmia, ovat apuneuvojani olleet _Jacobs--Oberbreyerin_ ("Universal-Bibliothek") ja _Westermann--Uhlen_ ("Langenscheidsche Bibliothek") tunnetut saksankiel. käännökset johdantoineen, selityksineen, muuta mainitsematta.

Tehdäkseni tämän julkaisun niin yleistajuiseksi kuin mahdollista, olen johdannossani koettanut lukijaa tutustuttaa niihin historiallisiin oloihin ja yleiseen tilanteeseen, jotka edellyttivät ja aiheuttivat Demostheneen esiintymisen. Useimmat hänen mainitsemansa palkkain ja henkilöiden nimet tulevat esityksessäni jo esille. Tuo murroskausi Kreikan historiassa sekä perehtyminen silloin vallitseviin puolueisiin ja niiden edustajiin on meillekin monessa suhteessa opettavaista. Myöskin alustava yleissilmäys Demostheneen kyseenalaisen puheen sisällykseen sekä vertaileva katsaus hänen ja hänen kilpailijansa puhujaluonteeseen ynnä muu selostus, mikä tuota aikanaan niin kuuluisaa "turnausta" jotenkuten valaisee, lienee paikallaan. Itse tekstiin liittyvät asiaselitykset, jotka tavataan yhdessä jaksossa kirjan lopussa, olen koettanut supistaa mitä vähimpään, välttämättömimpään. Paikallaan olevat numerot viittaavat niihin. Suomennoksessa on niin paljon kuin mahdollista tahdottu säilyttää Demostheneelle ominaista puhesävyä, tarkkaa yhdenmukaisuutta alkukielen kanssa ynnä selvyyttä. Tämän ohessa myöskin suomenkielen vaatimuksia, sujuvaa, luontaista kielenkäyttöä on tarkasti koetettu aina silmällä pitää.

Oulussa, lokakuulla 1917.

_Walter J. Snellman_.

I.

Historiallinen johdanto y.m.

Noin puolitoista vuosisataa oli siitä kulunut, kun Kreikan pieni kansa ihmeellisellä voittoisalla taistellullaan oli torjunut Persian jättiläisvallan hyökkäykset ja samalla pelastanut itselleen vapauden ja uudet kehitysmahdollisuudet tulevaan sivistyselämäänsä. Vuosituhansien takaa tuo taistelu vielä tänäänkin herättää samaa ihailua, ja me näemme siinä rohkaisevan ihanteen, mitä kansa heikoillakin voimilla voi saada aikaan, kun sitä elähyttää uhrautuva, palava isänmaanrakkaus, korkealle kohonneen, monipuolisen sivistyksen valveuttama tietoisuus kansalaisvelvollisuuksista sekä ennen muuta elävä vapaudentunne, jonka vaikutuksesta kansalaisten elpynyt itsetajunta, urhoollisuus, sitkeys ja tarmo saavat ennen aavistamattoman voiman.

Mutta toiselta puolen tarkastaessamme Kreikan kansan historiallisia vaiheita tämän valtavan voimainponnistuksen jälkeen tunnemme mielessämme monessa suhteessa pettymystä. Tosin meidän edelleen täytyy ihmetellä niitä lukuisia unhottumattomia saavutuksia, jotka kansan luova nero sisäisestä olemuksestaan kaikilla sivistyselämän eri aloilla toi ilmi, siinä määrässä, että on ollut syytä tunnustaa muinaiskreikkalaisten määränneen "totuuden ja kauneuden lait kaikille ajoille ja kaikille kansoille". Mutta näiden loistavien ominaisuuksien ohella on huomattavissa heikkouksia, jotka ratkaisevasti vaikuttivat onnettomalla tavalla kansan tulevaisuuteen. Kreikkalaisten yhteiskansallinen tietoisuus ei koskaan päässyt selvään tajuntaan, vaan pysyi heikkona, mistä sitten ajan pitkään koitui turmio: kansallisen itsenäisyyden häviö. Nuo eri heimojen muodostamat pienet kaupunki-yhteiskunnat olivat kyllä omiaan huippuunsa itsenäisesti kehittämään erikoisia yksilöllisiä taipumuksia, mutta samalla ne myöskin hajoittivat kaiken yhteistunteen: kukin ahersi ja toimi vain omien tarkoitusperiensä toteuttamiseksi. Tämä taas lakkaamatta johti sisäisiin eripuraisuuksiin ja riitoihin, valta-aseman tavoitteluun ja kansalaissotiin, jolloin omanvoitonpyynti sekä keskinäinen kateus ja viha tekivät ihmiset sokeiksi yhteishyvän vaatimuksille. Näin tietysti muodostui otollinen maaperä ulkoa tulevan vallanpyytäjän heidän asioihinsa sekautua. Tällainen oli yleinen tilanne, kun Makedonian kuningas _Philippos II_ (382-336) astui kreikkalaisten heimojen muodostamalle näyttämölle.

Tämä mies, Makedonian suuruuden perustaja, oli nuorena ollessaan panttivankina Theebassa perehtynyt kreikkalaiseen sivistykseen ja sitä hän kaikin tavoin hallitsijaksi tultuaan koetti istuttaa myöskin kansaansa. Samalla hän itsekin läheltä oli nähnyt kreikkalaisen elämän varjopuolet, ja niin hänessä vähitellen heräsivät nuo suurensuuntaiset tulevaisuuden suunnitelmat, liittää yhteen kaikki kreikkalaiset heimot ja näiden avulla sitten ryhtyä mahtavaan kostoretkeen Persian suurkuningasta vastaan. Saatuansa valtakuntansa sisällisen järjestyksen ja rajat turvatuiksi sekä "makedonialaisen falanginsa" kuntoon, Philippos aluksi valloitti Makedonian ja Thraakian rantamailla olevia kreikkalaisia kaupunkeja ja siirtokuntia. Pian hän sai aiheen sekautua myöskin varsinaisen Kreikan asioihin. Thessalian aleuadit näet kutsuivat hänet avukseen phokilaisia vastaan. Voitettuaan heidät Philippos oli valmis tunkeutumaan Keski-Kreikkaan, mutta ateenalaiset, jotka jo ennen olivat hänen kanssaan sotatilassa, estivät hänet siitä.

Philippoksen valloituspuuhat olivat täten välttämättä johtaneet siihen, että hänen ja ateenalaisten välit rikkoutuivat. Kuningas, joka ei tahtonut Kreikan valtioita perinpohjin kukistaa, eikä heidän kansallistuntoaan kipeästi loukata, oli valmis, päästäkseen tarkoitustensa perille, suuriinkin myönnytyksiin. Kun lähetystöt molemmin puolin olivat keskusteluja välittäneet, saatiin rauha hänen ja ateenalaisten kesken toimeen joksikin aikaa. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut pitkällinen Philippoksen jatkuvien valloituspuuhien tähden. Hän sai uudestaan theebalaisten kutsusta aiheen ryhtyä phokilaisia vastaan n.s. "pyhään sotaan", koska heitä syytettiin siitä, että olivat anastaneet Delphoin temppelin pyhää maata. Lyötyään nämät Philippos pääsi heidän sijalleen amphiktyonineuvoston jäseneksi (346) ja siis voi tehokkaasti siitä lähtien ottaa osaa kreikkalaisten heimojen välisiä asioita koskeviin neuvotteluihin. Niinpä häntä piankin taas kehoitettiin rankaisemaan Lokris-maakunnassa olevan Amphissan asukkaita samasta syystä kuin muka phokilaisia. Philippos hävitti mainitun kaupungin, mutta ei tyytynyt vielä tähän, vaan otti haltuunsa myöskin Elateian, Keski-Kreikan avaimen. Tämä aiheutti uudestaan sodan ateenalaisten kanssa. Näiden onnistui silloin liittoonsa yhdyttää myöskin theebalaiset, torjuakseen hänen kreikkalaisten -- eikä suinkaan vähimmässä määrässä ateenalaisten -- vapautta uhkaavia hankkeitaan. Mutta onni ei ollut suotuisa. Philippos voitti liittolaiset ratkaisevasti Khaironeian luona (338), missä tuhansien kaatuneiden kera myöskin Kreikan vapaus ainaiseksi kätkettiin hautaansa. Kaksituhatta ateenalaista sotavankia kuningas jalomielisesti päästi menemään kotiin.

Tämän jälkeen Kreikan valtiot sopivat Philippoksen kanssa ja valitsivat hänet ylipäällikökseen Persiaa vastaan aloitettavaan sotaan, mutta kesken varustustöitään Philippos kaatui murhaajan kädestä.

* * * * *

Sen vaaran lähetessä, minkä Philippoksen puolelta olemme nähneet uhkaavan ateenalaisten vapautta ja itsenäisyyttä, Ateenan johtavien miesten mielestä erilaiset toisistaan poikkeavat menettelytavat olivat mahdollisia. Nämä pukeutuivat varsinkin seuraavaan kahteen periaatteiltaan jyrkästi eroavaan muotoon: joko tuli tyyneesti tunnustaa Makedonian kasvava valta-asema ja toiselta puolen oikein oivaltaa kaikkien silloisten Kreikan valtioiden sisäinen ja keskinäinen rikkinäisyys sekä käyttää kaikki tarjona olevat voimat Ateenan sisäiseksi kehittämiseksi ja kohottamiseksi sekä lopullisesti yhdessä Philippoksen kanssa ryhtyä taisteluun persialaisia vastaan; taikka tuli tinkimättä huolehtia ateenalaisten kaikkia helleenein heimoja käsittävästä valta-asemasta, ryhtyä kostosotaan Makedoniaa vastaan ja ensi sijassa tehdä tyhjäksi se eri valtioita koskeva liittosopimus, jossa Philippoksella oli päätösvalta, ja vahvistaa muista eristetyn Ateenan vastustuskykyä, tekemällä uusia liittoja, sekä vihdoin uskaltaa ratkaiseva taistelu ylivoimaisen vihollisen kanssa.

Edellistä mukautumispuoluetta edustivat Eubulos, Phokion, Philokrates ja ennen muita _Aiskhines_; jälkimmäisen, vastustuspuolueen johtajat taas olivat Hypereides, Lykurgos sekä kaikista innokkain _Demosthenes_.

Demosthenes (384-322) oli tulisella intohimolla ja horjumattomalla vakaumuksella antautunut puolustamaan isänmaansa itsenäisyyttä ja vapautta, käyttäen tässä apunaan verrattoman puhekykynsä teräviä, vastustamattomia aseita. Voitettuaan uskomattomalla sitkeydellä luontaiset heikosta ruumiinrakennuksesta johtuvat esteet, hän perinpohjaisten harjoitusten ja ahkerain opintojensa kautta vihdoin oli kehittynyt sellaiseksi, että jälkimaailma syystä pitää häntä ei ainoastaan kreikkalaisten, vaan melkeinpä koko vanhan ajan etevimpänä puhujana.

Puhetaito olikin tähän aikaan välttämätön, jos mieli menestyksellä jossakin julkisessa toimessa esiintyä. Laki- ja valtiomiehiltä sekä sotapäälliköiltä tuota kykyä ehdottomasti vaadittiin. Niinpä Demostheneella siis oli täydelliset edellytykset siihen, että hänen sanansa paljon painaisivat kansalaisten neuvotteluissa ja että hän voisi näiden uskottuna luottamusmiehenä isänmaan vapauden ja menestyksen asiaa parhaiten kaikista ajaa.

Isänmaallisen, Kreikan itsenäisyyttä valvovan puolueen johtomiehet olivat jo kauan huomanneet Philippoksen todelliset hankkeet, että ne tarkoittivat helleenein ikivanhan vapauden sortamista. Varmasti tietoisena tästä Demosthenes piti eri tilaisuuksissa kuuluisat valtiolliset, n s. _philippiläiset_ puheensa.

Valtiollisten puheitten sarjassa on kuitenkin hänen _kunniaseppelettä koskevalla puheellaan_ tärkein sija. Se oivallisesti paljastaa Demostheneen koko valtiollisen toiminnan, valaisee silloisia historiallisia oloja puolueriitoineen ja intohimoineen, puhe, joka aina on ollut jälkimaailman ihailun esineenä ja selvänä todistuksena m.m. siitä, ettei rehellisestä vakaumuksesta kovina koettelemustenkaan aikoina koskaan saa luopua.

* * * * *

Mainitusta puheesta toimittamansa painoksen johdannossa _H. Blass_ aluksi lausuu seuraavasti: "Demostheneen pitämä puhe kunniaseppeleestä ei ole ainoastaan suurenmoisimman puhetaidon häviämätön muistopatsas, vaan se on myöskin mitä oivallisin historiallinen muistomerkki".

Edellisessä on jo huomautettu niistä kahdesta eri valtiollisesta suunnasta, jotka Ateenassa Philippoksen toimintaan nähden olivat edustetut. Kaikella voimallaan Demosthenes oli esiintynyt tuota vallanpyytäjää vastaan. Sitä enemmän on ymmärrettävissä hänen katkera, säälimätön, kaikkia kaunopuheisuuden keinoja hyväkseen käyttävä tuomionsa ja vihansa tuli niitä omia kansalaisia kohtaan, jotka Philippoksen toimenpiteitä uskalsivat puolustaa. Demostheneen etevin valtiollinen vastustaja oli Aiskhines, hänkin kuuluisa puhuja. Kyseenalaisesta puheesta ja niistä oloista, jotka sen välittömästi aiheuttivat, selostettakoon tarkemmin seuraavaa.

V. 337, kesäkuussa t. toisten laskujen mukaan toukokuussa, Demosthenes teki kansankokouksessa ehdotuksen, että Ateenan kaupungin ja sataman varustukset olisivat perinpohjin uudistettavat, ja että tämä tehtävä olisi jaettava kymmenen phyleen l. paikka- ja heimokunnallisen yhdyskunnan kesken, mitkä kukin alueellaan heti kokoaisivat tarvittavat rahavarat sekä valitsisivat keskuudestaan rakennusmestarin ja rahavarainvartijan. Demosthenes valittiin näihin toimiin oman kuntansa puolesta. Hän sai käytettäväkseen melkein 10 talenttia (noin 60,000 Smkk.) ja lisäksi omista varoistaan hän lahjoitti 3 talenttia. Täten D. suoritti paljoa enemmän, kuin mitä kansanpäätös oli määrännyt. Hänen isänmaallinen uhrautuvaisuutensa sai pian julkisen tunnustuksen. Eräs puolueystävä Ktesiphon ehdotti neuvostossa, että Demostheneelle myönnettäisiin kultainen seppele ja tämä julkikuulutettaisiin lähinnä seuraavissa suurissa Dionysoksen juhlanäytelmissä, kiitollisuuden osoitteeksi hänen hyödyllisestä toiminnastaan valtion hyväksi.

Tämä ei miellyttänyt makedonialaista puoluetta. Sen etevin edustaja Aiskhines (synt. 389 e.Kr. alhaisesta suvusta, otti osaa valtiolliseen toimintaan v:sta 347, karkoitettiin maanpakoon 330, kuoli Rhodoksessa 314) syytti esityksentekijää kansankokouksessa lainvastaisesta menettelystä. Lain mukaan näet tilivelvolliselle virkamiehelle ei saanut myöntää kunniaseppelettä. Demosthenes oli tähän aikaan näyttämörahaston hoitaja eikä hän vielä ollut tiliä tehnyt varustustöitäkään koskevasta toiminnastaan. Kun Aiskhines suoritti lainmukaisen, asian lykkäyspyyntöä koskevan valansa, että hän tulisi valittamaan neuvoston päätöksen ja sen esittäjän toimenpiteen johdosta, ei kansa voinut tuota päätöstä vahvistaa, ja siten seppelöiminen toistaiseksi raukeni sikseen. Tuntemattomista syistä jutun seuraava käsittely kuitenkin tapahtui vasta v. 330. Ehkäpä monessa suhteessa ulkonaiset suotuisat olot, jotka voivat taata asian menestyksen, rohkaisivat makedonialaista puoluetta, että heistä silloinen hetki näytti olevan otollinen asiansa ajamiselle. Aleksanteri suuri oli suorittanut kuuluisan voittokulkunsa ja Kreikan siellä täällä, viimeksi Spartassa, elpyneet itsenäisyyspyrinnöt oli tukahdutettu, joten makedonialainen vaikutus siis näytti olevan ylimmillään.

Elokuussa v. 330 tuo kuuluisa oikeudenkäynti vihdoin alkoi. Tavaton kansanjoukko sekä kansalaisia että muukalaisia oli keräytynyt seuraamaan asiain menoa. Olivathan molemmat vastustajat aikansa kuuluisimpia puhujia sekä mahtavain puolueiden vaikutusvaltaisimpia johtajia ja vastakkaisten valtiollisten suuntien edustajia, joiden perusteluja puoleen ja toiseen kaikki olivat halukkaat kuulemaan.

Ensin _Aiskhines_ esiintyi syyttäjänä. Oli selvää, että Ktesiphonia asia ei paljon koskenut, vaan Demosthenes oli tuo varsinainen vastustaja, jonka kimppuun tuli käydä. Tämähän oli niin pitkät ajat erinomaisella tarmolla ollut hänen kaikkien suunnitelmiensa tiellä ja puolustanut yhteisen isänmaan itsenäisyyttä Makedoniasta päin tulevia hyökkäyksiä vastaan. Myöskin sen jälkeen, kun Ateena, samoin kuin muut Kreikan valtiot, jota ei oltu voitu välttää, oli tullut Makedonian valta-asemasta riippuvaksi, Demosthenes oli vähentymättömällä voimalla antautunut yhteishyvän palvelukseen. Kun viimeinen vapaudentaistelu onnettomasti oli päättynyt, ja isänmaanystäväin voima lamautunut, näytti Aiskhineen mielestä otollinen hetki tulleen, kukistaakseen tuon vihatun vastustajansa ja täydellisesti tyhjäksi tehdäkseen hänen valtiollisen vaikutuksensa. Tässä mielessä hän esiintyi. Aiskhineen meidän päiviimme saakka säilynyt puhe Ktesiphonia vastaan sekin taiteelliseen sommitteluunsa nähden on antiikisen puhetaidon mestarinäyte, mutta toiselta puolen usein hillitsemättömän intohimon sokaisema. Katkeamatta virtaa hänen katkeran puoluevihansa myrkyttämä sanatulva vastustajaansa vastaan, ja kaikki keinot olivat luvallisia kostonhimon tyydyttämiseksi. Eivät mitkään Demostheneen valtiollisista toimenpiteistä saaneet armoa hänen edessään: Philippoksen edessä D. oli muka madellut, oli kaikilta ottanut vastaan lahjuksia, häpeällinen rauha oli ollut hänen tekonsa, phokilaisten ja theebalaisten onneton kohtalo hänen omallatunnollaan, s.s. kaikesta onnettomuudesta, joka Kreikkaa oli kohdannut, hän oli vastuunalainen. Tämä oli irvikuva, mikä liioittelunsa kautta, ensinkään oivaltamatta Demostheneen ihanteellista historiallista käsitystä, jo semmoisenaan tuomitsi itsensä.

Saatuaan tällaisen taisteluvaatimuksen, Demosthenes ei hetkeäkään empinyt ryhtyä siihen käsiksi. Sillä lukuunottamatta sitä, että hän oli Ktesiphonin luonnollinen puolustaja, ja että ateenalaisten perinnäistapana oli rangaista pienimmätkin mieskohtaiset solvaukset, Demostheneelle ei mikään tilaisuus voinut olla toivotumpi kuin se, missä hän sai puolustaa koko valtiollista toimintaansa alusta loppuun saakka. Kaikkien valheiden lointen katkontaan tuskin olisi tarvittu D:n puhevoimaa, mutta toiselta puolen taas ainoastaan hänen kaltaisensa puhdas ja siveellisesti arvokas luonne, joka varmasti uskoi ajamansa asian oikeuteen, voi päästä päämaalinsa perille, huolimatta herkkäuskoisesta, horjuvasta ja kiihoitetusta kuulijakunnasta. Puhujana Demosthenes oli verrattomasti suurempi ja etevämpi Aiskhineesta. Sattuvasti häntä on verrattu jättiläiseen, joka taistelee kääpiön kanssa. Mitäpä voikaan syyttäjän heleästisointuva mahtipontinen puheääni vaikuttaa puolustajan ristiin rastiin salamoivien ukkoseniskujen rinnalla, varsinkin kun jälkimmäinen viimeksi sai käyttää puhevuoroaan. Aiskhines oli kyllä, kuten _Weidner_ vertaillessaan molempia puhujia toisiinsa huomauttaa, hyvän opetuksen saanut ja lahjakas, mutta ei kuitenkaan hyvin kouluutettu nerokas puhuja. Hänen puheensa oli vaatimatonta ja yksinkertaista, aina hillittyä ja lauseopillisesti täsmällistä. Se ei ollut rikasta eikä kyllin monipuolista, päinvastoin yksitoikkoisuuskin sekä sanavarastoon että lauseiden ja lausejaksojen rakenteeseen nähden ikävystytti toisinaan kuulijaa. Kun Aiskhineelta puuttui luontainen, helposti sujuva ja helposti liukuva kieli -- ainoastaan hänen heleästisointuvaa ääntänsä kiitetään -- niin puhe usein sai joko liian laajan, aiheesta kauas poikkeavan opettavaisen sävyn, taikka oli juhlallisen mahtipontista. Ajatuksen ja puhetavan rikkautta, jossa Demosthenes oli mestari, Aiskhines ei voinut hyväkseen käyttää eikä sanasukkeluuksiakaan, missä edellinen voi kilpailla itse Aristophaneen kanssa. Taidekeinot, joita Aiskhines hallitsee, ovat vähäiset ja Demostheneen rinnalla mitättömät. Kertomaan ja kuvailemaan hän on taitava, mutta Demosthenes on tässäkin etevämpi, koska hänen esityksensä on elävämpää ja henkevämpää. D. voi aineistonsa jakaa ja järjestää niin, että se palvelee hänen tarkoitusperiään, hän tuntee psykoloogiset lait, hän paloittelee ja kertaa samoja asioita, miten milloinkin hänen tarkoituksiinsa soveltuu. Hyvin vaikuttavasta perusteesta Demosthenes ei helposti luovu, vaan esittää tilaisuuden sattuessa tämän yhä uudestaan ja uudestaan aina vereksessä muodossa. Aiskhineelta puuttui kyky uudistaa saavuttamiansa hyviä vaikutelmia, kehittämänsä näkökohdat hän liian pian jättää, niin että ne joutuvat unhotuksiin.

Myöskin se, että Demosthenes täydellisesti hallitsee aihettaan, suuresti vaikuttaa, että hän jo alusta pitäen on varma voitostaan ja puhuu mukaansatempaavalla voimalla. Aiskhines hänkin on mahtipontinen, mutta vain opettavaisessa tarkoituksessa. Demosthenes hallitsee ajatuksiaan, kuten sotapäällikkö eri aselajeja, Aiskhines marssii esiin raskasaseisena ja painokkaana kuin mikäkin hopliitta. Demostheneen puheet olivat tosin huolellisesti valmistettuja, mutta, hänen käyttäessään hyväkseen kaikkia taidekeinoja, ne ovat ikäänkuin välittömiä, keinoteottomia, hetken synnyttämiä luomia. Aiskhines varmaan opiskeli vähemmän, mutta siitä huolimatta hänen puheissaan näkyy paljoa enemmän vaivaloisen opiskelun jälkiä. Jokainen hänen ajatuksensa ja käyttämänsä sanakuva painuu helposti mieleen. Demosthenes kuohuu kuin koski ajatuksia, johtopäätöksiä ja sanontatavan sukkeluuksia, kaikki juoksee häneltä keveästi ja runsaasti, jota vastoin Aiskhines, kehittääkseen jotakin aihetta, tekee pitkiä kiertoteitä ja tarvitsee apunaan, perustellakseen jotakin asiaa, kaavamaista oppineisuutta, jotta tunnettujen oppilauseitten turvin voisi kehittää ajatuskulkuaan. Milloin hän perustelullensa saa tukea asiakirjoista tai jostakin kertomuksesta, se on usein epäonnistunutta; milloin taas perustuksia puuttuu, esitys on vähän vakuuttavaa, koska mieskohtainen arvostelu silloin liian peittelemättä käy ilmi.

Myöskin Demostheneen puheella, niin muodollisesti täydellistä kuin se onkin, on varjopuolensa. Näihin kuuluvat hänen persoonalliset hyökkäyksensä Aiskhinesta vastaan (vars. §§ 129 seur., 258 seur.), jotka ovat vielä törkeämmät jälkimmäisen D:ta koskevia kuvauksia. Tosin tämä jotenkuten on puolustettavissa, koska Aiskhines ensin itse oli D:ta solvaissut, ja toiselta puolen silloisissa ateenalaisissa siveellinen tunne jo oli niin tylsistynyt, ettei ilman räikeitä keinoja toivottava tulos ollut mahdollinen. Myöskään Demosthenes, paljastaakseen vastustamansa valtiollisen suunnan heikkoja puolia taikka omia peitelläkseen, ei aina rajoitu pelkkiin tosiseikkoihin, vaan muodostelee niitä omien tarkoitusperiensä mukaan. Kuitenkin hän täten yleensä on samoin menetellyt kuin muutkin kreikkalaiset puhujat, eivätkä hänen viisastelunsa, ne kun palvelevat hyvää asiaa, ole sitä laatua, että ne mitenkään heikentäisivät sitä totuuden vaikutusta, minkä hänen puheensa kauttaaltaan tekee. Myöskään Demostheneen puheella kaiken tarmon ohella ei aina ole ylen suurta ehdotonta todistusvoimaa, ja monta oikeaa huomautusta ei olisi tarvinnut niin monesti kerrata, kuten esim. sitä tosiseikkaa, että Aiskhines nyt vasta esiintyi Demosthenesta vastaan eikä varemmin, mikä hänen velvollisuutensa olisi ollut (72 kertaa!). Varsin heikko Demostheneen kannalta oli myöskin se oikeusperuste, johon Ktesiphonia vastaan kohdistuva syyte nojautui, arvelee _Rosenberg_. Jos Aiskhines olisi pelkästään tuohon kohtaan syytöksensä rajoittanut, niin olisi todennäköisesti Ktesiphon tuomittu, ja Demosthenes seppeleensä menettänyt. Mutta tämä ei tyydyttänyt Aiskhineen vihaa. Intohimonsa sokaisemana hän syytti Ktesiphonia, paitsi ensimmäisestä hänen muka lainvastaisesta ehdotuksesta, vielä toisestakin laittomuudesta (vert. § 121), joka oli etsitty ja vähäpätöinen, sekä vahingoitti asiaansa, kohdistaessaan koko puheensa kärjen vastustajansa valtiollisen toiminnan tarkastamiseen, jotta siten voisi todistaa, miten Demosthenes joka suhteessa oli arvoton osakseen saamaan puheenalaista kunnianosoitusta. Niinpä oikeusperuste samassa jäi syrjään eikä asia enää koskenut Ktesiphonia, vaan Demosthenesta, joka puolestaan ei suinkaan jättänyt sopivaa tilaisuutta hyväkseen käyttämättä. Kuten taitava sotapäällikkö hän oikeusperusteen käsittelyn, voimansa heikon puolen, sijoitti keskustaan (§§ 111-121) ja melkein yksinomaan rajoittui torjumaan itseään vastaan tehtyjä hyökkäyksiä.

Näin ollen asian lopullinen päätös ei voinut olla epävarma. Olihan Demosthenes, kuten _Weidner_ huomauttaa, kansansa ylpeys, isiltä perityn, kauniin ihanteen marttyyri, helleenisen vapauden esitaistelija, vihatun kansallisvihollisen vastustaja. Tosin hänen politiikkansa ei vienyt toivottuun päämäärään, vaan kansa oivalsi kuitenkin sen ihanteellisen tarkoitusperän ja tämän elähyttämänä se tahtoi olla kiitollinen johtajalleen siitä, että hän oli valtion kunnian pelastanut.