Chapter 3

teoksestaan muodostelemansa näytelmän (7:ssä kuvaelmassa) nimeltä _Les débuts d'un aventurier_, jossa vapaalla ja jännittävällä tavalla oli käytetty kaikellaisia taruperäisiä ja puolihistoriallisia lähteitä ja kuvattu, miten Demetrius tuli rohkeaan yritykseensä antauneeksi kaikellaisten ennustusten ja suosiollisten viittausten houkutuksesta.[184] Ukrainin uljaat kosakit, joiden varhaisimmat vaiheet muuten lienevät jotenkin hämäräperäisiä, näkyvät Mériméetä vielä myöhemminkin kovasti huvittaneen, koskapahan hän yhä vain jatkoi tutkimuksiansa heidän historiansa alalla julkaisten v. 1855 asiallisen kirjoituksensa _Les cosaques de l'Ukraine et leurs derniers atamans_ sekä kymmenen vuotta sen jälkeen (v. 1865) yhä laajemman ja perinpohjaisemman tutkimuksen nimeltä _Les cosaques d'autrefois_, jonka eräs arvostelija kehui olevan "dix mille plus poétique que le Corsaire de lord Byron".[185]

Venäjän historiallista kirjallisuutta ja harvinaisten lähteiden kopioimista toimitti hänelle m.m. eräs ranskalainen tiedemies, jonka ansiot suomalaisen kansanrunouden levittämisen suhteen aina säilyvät kiitollisessa muistossa täällä Suomessa. Lukija arvaa minun tarkoittavan tunnettua Suomen ystävää ja Kalevalan kääntäjää Louis Antoine Léouzon-Leduc'ia, joka on välillisenä syynä siihen, että Mérimée pari kertaa tuli käsittelemään Suomeakin koskevia asioita. Suomen ja Venäjän oloja koskevilla kirjoituksillaan[186] oli tämä nuori tiedemies (synt. 1815) vetänyt hallituksen huomion puoleensa ja saanut valtioapuakin tieteellisten tutkimuksiensa jatkamista varten. Tämä ei sentään näy riittäneen hänelle kauvaksi aikaa, koskapahan hän jo lopulla vuotta 1849 pyysi Académie des Inscriptions et belles lettres-seuran puoltolausetta uuden matkarahan saamista varten. Tässä pyyntökirjassaan tekee hän selkoa suunnitelmastansa ja sitoutuu "tutkimaan ja kopioimaan Ranskan historiaa koskevia asiakirjoja Pietarissa sekä jatkamaan aloitettuja tutkimuksiaan Suomesta". Akatemia asetti asiaa harkitsemaan komitean, johon kuuluivat Mérimée, Ampère, Mohl ja Jules Berger de Xivrey. Komitea ehdottaakin, että suostuttaisiin Leduc'in pyyntöön ja pitää varsinkin noiden historiallisten asiakirjain kopioimista sangen tärkeänä. Leduc'in aikomuksesta tutkia Suomen historiaa ja oloja lausuu komitea:

"Quant à la partie de la demande de M. Léouzon-Leduc qui concerne les antiquités finnoises la commission pense que ce voyageur pourrait profiter de son séjour en Russie pour recueillir des documents imprimés ou manuscrits relatifs à l'ancienne histoire et aux traditions de la Finlande, qui sont, depuis quelque temps, l'objet de travaux importants de la part des savants du pays, et qui sont demeurées jusqu'à présent imparfaitement connues en France".[187] Leduc saikin valtiolta matkarahan ja oleskeli yhä edelleen Pietarissa, ehkä kuitenkin enimmiten täällä Suomessa.

Valtion stipendiaattina ollen katsoi hän velvollisuudekseen tuon tuostakin antaa Ranskan opetusasiain ministerille tietoja tutkimustensa tuloksista. Niinpä oli hän esim. keväällä v. 1851 tälle kirjallisesti esittänyt mielipiteensä n.k. Tsuudeista, jonka johdosta opetusministeri taas kääntyi Académie des inscriptions-seuran puoleen pyytäen sen lausuntoa puheina olevasta kysymyksestä. Sen komitean puolesta, jonka akatemia tätä varten asetti ja johon kuuluivat Mérimée, Reinaud, Stanislas Julien, Guignaud ja de Wailly, vastasi Mérimée tavalla, joka samalla kuin se osottaa, mitä laatua Leduc'in arvelut olivat, myöskin todistaa Mériméenn ankaraa velvollisuuden tuntoa. Hän näet siinä peittelemättä moittii Leduc'ia itsenäisyyden ja alkuperäisyyden puutteesta muistuttaen samalla, että matkaraha on hänelle annettu etupäässä historiallisten käsikirjoitusten kopioimista varten.

"La lettre adressée par M. Léouzon-Leduc au ministre de l'instruction publique contient quelques conjectures sur le territoire anciennement occupé par le peuple que les Russes appellent Tchoud, et que M. Léouzon-Leduc, avec la plupart des historiens, identifie avec les Finnois. Il ne nous a pas semblé que les recherches auxquelles M. Léouzon-Leduc s'est livré jetassent un nouveau jour sur cette question ni même qu'elles lui appartissent exclusivement. Il eût été à désirer qu'au lieu de suivre plusieurs auteurs allemands ou russes dans leurs systèmes plus ou moins fondés, il se fût appliqué à recueillir des documents inédits. C'est ce qui parait manquer surtout à son travail. M. Léouzon-Leduc annonce, qu'il s'occupe à traduire quelques morceaux de poésie finnoise faisant partie du poème, intitulé le Kalevala, et dont il a déjà donné des extraits. Ce travail est intéressant sans doute, mais M. Léouzon-Leduc ne devrait pas perdre de vue les recherches concernent l'histoire de France qu'il a été chargé de faire dans la bibliothèque de l'Hermitage, et qui ont été le but principal de sa mission".[188]

Tästä komitean hiukan moittivasta lausunnosta huolimatta jatkoi Léouzon-Leduc innokasta käännöstyötänsä, jonka tuloksena on Kalevala ranskalaisessa asussa. Me suomalaiset olemme hänelle siitä tietysti kiitollisuuden velassa samoin kuin useista muistakin Suomen maata ja kansaa koskevista kirjoituksista, joita hän tuon tuostakin on julkaissut aina kuolemaansa saakka (k. 1890).

Yhteydessä Mériméen muun kirjallisen toimen ja tuotannon kanssa lienee myöskin mainittava hänen esiytymisensä Théâtre français'n näyttämöllä. Kuten tunnettu, ei hän Clara Gazul'in espanjalaisia pikkunäytelmiä ollut esitettäväksi ajatellutkaan, mutta kun Th. Gautier eräässä arvostelussaan huomautti teaatterin johtajaa Mériméen pikku kappaleista, päätti Arsène Houssaye, Théâtre français'n silloinen tirehtööri, muodostella näyttämöä varten Clara Gazul'in 2:ssa painoksessa olleen näytelmän "Le carrosse du Saint Sacrement".

Mérimée suostui niinikään mielellään tuumaan sillä ehdolla, että neiti Brohan, laitoksen etevimpiä naisjäseniä, saisi näytellä kappaleen tärkeintä naisosaa, Péricholea. Hänen vaatimustaan noudatettiin, Mérimée kävi itse harjoituksissa ja odotti jännityksellä ensi näytäntöä. Tämä tulikin ja saattoi tekijälle -- täydellisen fiaskon! Turhaan koetti etevä näyttelijätär taitoansa, osa yleisöä oli tullut teaatteriin tarkoituksessa viheltää ulos koko kappale, joka heistä oli sisällykseltään säädytön, siinä näet kun ensi kerran näyttämöllä esitettiin, miten katoolilainen piispa seurusteli kevytmielisen naisen kanssa. Sitä paitse vaikuttivat tähän tappioon muutkin suhteet. Oli näet siihen aikaan riidelty kiivaasti teaatterin johtajasta, joksi yleisö tahtoi Houssayeta, mutta sisäasiain ministeri Baroche suosikkiansa hra Mazères'a. Teaatterin jäsenistön, kirjailijain ja yleisön yksimieliset vaatimukset pakottivat hra Barochen kuitenkin nimittämään johtajaksi Houssayen, josta toivottiin Théâtre français'n uudistajaa. Uusi tirehtööri taas halusi mielellään aloittaa romanttisilla kappaleilla, näytteli Musset'n "Le chandelier" ja luuli tekevänsä yleisön mieliksi valitessaan ohjelmaan yhden Mériméen näytelmistä. Mutta ministeri Baroche ja hänen suosikkinsa Mazères päättivät panna toimeen mielenosotuksen Houssayetä vastaan ja hänpä se myöskin oli, joka premieeri-iltana [14 p. maaliskuuta 1850] aloitti vihellyksen. Parhaaseen kahakkaan saapui silloin juuri Mérimée "tuntemattoman" ja parin muun naisen kanssa eikä ollut uskoa korviaan, kun hänelle selitettiin, että siellä salissa vihellettiin hänen näytelmälleen. Suuttuneena poistui hän teaatterista eikä sen illan jälkeen "hyvää päivää" Houssayelle tehnyt, sillä hänen mielestään olisi tämän pitänyt ymmärtää, mitä siihen aikaan sopi esittää, mitä ei.[189]

Sanomalehtien teaatteriarvostelijat jakausivat eri ryhmiin; mikä moitti johtajan ymmärtämättömyyttä, mikä yleisön ulkokullattua ahdasmielisyyttä, mikä mitäkin. Itse selonteot kappaleen menestyksestäkin ovat peräti eriäviä. Gautier tietysti kiittää kappaletta ja sen esitystä, vaan moittii yleisöä seuraavaan tapaan:

"A propos de l'évêque, disons au public français qui s'est un peu ému à l'aspect de la simarre violette et de la présence d'un évêque dans une comédie, que les espagnols aussi bons catholiques que nous pour le moins, ne verraient là rien choquant; nous n'avons pas comme eux l'habitude de vivre familièrement avec notre religion, et dès que nous voyons quelque chose qui nous rappelle notre culte nous éprouvons une espèce de gène inconnu aux catholiques méridionaux."[190]

Samaan suuntaan kirjoittaa myöskin Pierre Malilourne:

"Le Carrosse du Th. de Clara Gazul a eu un plein succès jusqu'à la dernière scène, où l'on voit un évêque donner la main à une comédienne. Cette scène est tout simplement un chef d'oeuvre, puisqu'elle exprime avec une haute éloquence un des plus beaux sentiments du christianisme. Le public a été choqué avant d'avoir compris. Quand il a compris, il a été touché, mais la mauvaise impression s'était déjà manifesté. A la seconde représentation, le succès a été tout à fait brillant".[191]

Päinvastaista mielipidettä olivat Le Constitutionnel'in arvostelija (nimimerkki R.) ja Journal des Débats'n pirteäkynäinen kriitikko Janin. Molemmat huomauttivat, että kappale oli hyvä luettavaksi, vaan ei näyteltäväksi. "Dans les oeuvres de M. Mérimée c'est toujours sans doute un charmant carrosse", kirjoittaa hra R. Constitutionnel'issa 18 p. maaliskuuta, "sur le théâtre, il s'est attiré cette apostrophe: Que vient faire ici cette citadine? -- -- Ce qui va au livre ne va pas au théâtre. Et nous ne sommes ni assez corrompus ni assez superstitieux pour nous accommoder à voir un évêque auprès d'une cocotte".[192]

Jules Janin kiittelee, tosin hiukan ivallisesti, Le Carrosse'a aika tavalla, sanoen sitä jo 20 vuotta pidetyn "comme un de ces glorieux chefs-d'oeuvre de la langue française aux quels il était impossible de toucher, même de loin". Tämä kappale se muka oli "liitonarkki entisyyden ja tulevaisuuden näytelmätaiteen välillä". Nähtiinpä muka aikoinaan muutamien niinkin innostuvan siihen, että he suinpäin matkustivat Espanjaan saadakseen nähdä edes varjonkaan tuosta kuuluisasta Clara Gazul'ista, joka muka oli tämän Carrosse'n tekijä. Ja nyt se on nähty näyttämöllä, jolla se on kerrassaan epäonnistunut. Kun piispa Péricholelle käsivartensa tarjosi "vous eussiez vu les hommes et les femmes se lever d'un commun accord, non comme on se fâche au théâtre, mais comme on se fâcherait dans un salon de gens bien élevés qui ne veulent pas devenir les complices de l'incartade de quelque poète malencontreux. En un clin d'oeil, la salle a été déserte. Lisez cette comédie c'est votre droit, -- le livre imprimé a des droits que n'a pas la comédie parlée. -- Et ce qui est sûr c'est que cette saynette n'a pas été faite pour être jouée en public dans un jour de deuil, dans une ville encore toute couverte du sang de son archevêque, et qui se demande par quels moyens soutenir l'univers croulant au malice. A coup sûr, ce ne sera pas par ces moyens là".[193] -- Kuten kaikesta näkyy ei aika ollut otollinen tämän kappaleen esittämiselle ja oli Mériméellä siis syytäkin olla äreissään Houssayelle.

Monta kertaa valittelee Mérimée näihin aikoihin hermostumista, huonontunutta terveyttä ja kuolettavaa ikävää. Näinä vuosina kohtasikin häntä useat vastoinkäymiset ja ikävyydet, joilla epäilemättä oli vaikutuksensa hänen ruumiilliseenkin tilaansa.

Yksi näistä, eikä suinkaan vähäisin, oli hänen rakkaan äitinsä kuolema, joka tapahtui 1 p. toukokuuta 1850. Lapsesta asti oli hän elänyt äitinsä kanssa yhdessä, nuoruutensa huvitusten aikoina muisti hän aina määrättyyn aikaan palata hänen luoksensa ja vielä vanhana miehenä oli hän kaikissa taloudellisissa ja käytännöllisissä kysymyksissä tottunut luottamaan hänen huolenpitoonsa, niin ettei hän enää luullut voivansa tulla toimeenkaan ilman äidin apua. "Tuntemattoman" kirjeessä, joka on kirjoitettu heti tapahtuman jälkeen, mainitsee Mérimée asiasta merkillisen lyhyesti: "Ma bonne mère est morte; j'espère qu'elle n'a pas trop souffert. Elle avait les traits calmes et l'air doux qui lui était ordinaire. Je vous remercie de tout l'intérêt que vous lui avez témoigné".[194]

Pian selvisi hänelle kuitenkin, mitä hän äitinsä kadottaessaan oli menettänyt ja todellisinta kaihoa ja surua ilmaisevat hänen myöhemmät kirjeensä. "J'ai vécu si longtemps par le dévouement de ma mère que je crois être tous les jours comme un enfant le jour de son entrée au collège", kirjoitti hän silloin eräälle ystävälleen. Eräälle toiselle valittaa hän: "Vous avez connu ma mère, et vous savez tout ce que j'ai perdu. Je suis encore dans l'étourdissement. Mais je sais que chaque jour me montrera davantage l'étendue de la perte que je viens de faire". Oikeassa hän tässä olikin, sillä vielä 18 vuotta myöhemmin muistelee hän äitinsä kuolemaa katkerimpana surunaan eräässä kirjeessä Emil Augier'lle, joka niinikään oli äitinsä menettänyt. "Je reçois un billet qui m'annonce la perte que vous venez de faire. Il n'y a pas de plus grande. J'ai passé par cette cruelle épreuve et j'y pense encore sans cesse. Je vous souhaite du courage et de la résignation. Travaillez si vous pouvez; voyagez si vous ne pouvez travailler. Je vous serre le main et vous plains de toute mon âme."

Kaikki Mériméen ystävät vakuuttavatkin, että rakkaampaa suhdetta kuin hänen ja hänen äitivainajansa välillä ei juuri ajatella voinut. Yhtä uskollinen oli tämä kylmännäköinen mies ystävyydessäänkin, kun hän kerran johonkuhun pääsi kiintymään. Eikä hän vaarojakaan väistynyt, jos oli kysymys ystävän puolustamisesta asiassa, jonka oikeudesta hän oli vakuutuksensa muodostanut. Mutta ystävän silmä ei useinkaan näe eikä tahdo nähdä mitä muut puolueettomat näkevät ja siten voi joutua puolustamaan asioita ja henkilöitä, jotka yleinen mielipide ja polkeeton tuomioistuin tuomitsee rikoksellisiksi.

Niin kävi Mériméellekin n.k. Librin jutussa, kun hän otti puhdistaaksensa käsikirjoitusten ja kirjain varkaudesta syytettyä ystäväänsä kreivi Libri-Carrucci d'Alla Sommajaa, jonka syyllisyys myöhemmin täydellisesti toteen näytettiin ja joka kesäkuun 22 p. 1850 sen johdosta tuomittiin menettämään virkansa ja arvonimensä sekä istumaan 10 vuotta vankeudessa.[195]

Koska tämä kuuluisa oikeusjuttu aikoinaan oli koko sivistyneen maailman huomion esineenä ja koska sen lopullinen päätös oli omituinen tapaus Mériméen elämässä, katson olevan kyllin syytä sitä hiukan tarkemmin käsitellä.

Alkuperäisen syytöksen, että kreivi Libri vuosina 1842-47 oli Ranskan kirjastoista varastanut käsikirjoituksia ja kirjoja 112 miljoonan frangin arvosta, teki yleinen syyttäjä (Boucly) jo helmikuussa v. 1848, mutta Mériméen esiytyminen jutussa alkaa vasta sen jälkeen kuin tuomio oli julistettu. Yksityisesti olivat kyllä useat Librin ystävistä (P. Lacroix, G. Brunet ja A. Jubinel) lausuneet moitteita yleisen syyttäjän menettelystä huomauttaen, että syytetyn asema ja ansiot puhuivat mokomaa halpamaisuutta vastaan ja että useita kadonneita teoksia jo oli löydetty mikä mistäkin. Mutta julkisesti ei heistä kukaan ollut esiytynyt. Librin vanhana ystävänä ei Mérimée voinut oikeuden ankaraa tuomiota välinpitämättömänä lukea, semminkin kun häntä itseään v. 1836 oli eräässä maaseutukaupungissa yritetty ihan aiheettomasti syyttämään samanlaisesta teosta. Eräs oppilas "École des chartes" opistossa se silloin oli syytöksen häntä vastaan tehnyt ja kolme saman opiston miestä (Bordier, Bourquelot ja Lalanne) oli nytkin antanut sen lausunnon, jonka nojalla Librin tuomio langetettiin. Hänellä oli siis tarpeeksi syytä epäillä lausunnon pätevyyttä, etenkin kun hän Lontooseen paenneelta Libriltä ja muutamilta muilta asiantuntijoilta oli saanut todistuksia useiden syytöskohtain perättömyydestä. Kuinka täysin vakuutettu hän ainakin silloin oli puolustettavansa syyttömyydestä, osottaa seuraava ote hänen kirjeestään "tuntemattomalle". "Le fond de question, c'est qu'à force de voir des pièces justificatives sur l'affaire de Libre, j'ai eu la démonstration la plus complète de son innocence, et je suis à faire une grande tartine dans la Revue au sujet de son procès et de toutes les petites infamies qui s'y rattachent. Plaignez-moi; il n'y a que des coups à gagner à ce métier-là; mais quelquefois on se sent si révolté par l'injustice qu'on devient bête".[196]

Kuukauden päivät työskenteli Mérimée tätä varten ja julkaisi tutkimustensa tulokset Revue des deux Mondes'ssa 15 p. huhtikuuta 31 sivua käsittävän kirjeen muodossa mainitun aikakauskirjan päätoimittajalle Buloz'lle. Nerokas, pureva ja sukkela on tämä Mériméen kirjoitus ja syystä ovat jotkut sitä verranneet P. L. Courier'n ja Beaumarchais'n kuuluisiin ivakirjoituksiin. Mérimée tahtoi osottaa, että Libri oli joutunut vihamiestensä koston uhriksi ja että koko École des chartes oli polkeenalainen toimittamaan minkäänlaista tutkimusta tässä asiassa. Kirjoitustapa on kuitenkin kovin kiivasta. Hän todistaa kyllä, että ainakin puoli tusinaa niistä kirjoista, jotka on väitetty kadonneen akatemian kirjastosta, ovat ilmoisen ikänsä olleet hyllyllään samaisessa kirjastossa ja että tutkijat ovat monessa kohdin erehtyneet nimistä ja vuosiluvuista. "Luulisipa melkein -- sanoo hän m.m. -- syytöskirjoja nykyään valmistettavan samojen periaatteiden mukaan kuin romaaneja tai draamoja, joissa taide, eikä totuus, on pääasiana. Ja koska näin on asian laita, niin lienee minullakin oikeus arvostella Libriä vastaan tehtyä syytöstä; olenhan näet ennen tehnyt romaaneja enkä tarvitse poiketa alaltani ryhtyessäni nyt arvostelemaan mielikuvituksen avulla syntynyttä kyhäystä".[197]

Ainoa pätevä seikka Libriä vastaan on, Mériméen mielestä se, ettei tämä saapunut oikeuden eteen, kun asia otettiin esille. Mutta Librillä oli tuores esimerkki samallaisesta tapauksesta Itaaliassa, muistuttaa hän siihen. Kreivi Albertia oli v. 1838 syytetty Tasson käsikirjoitusten väärentämisestä ja väärennysten kauppaamisesta; tuomioistuin tuomitsi hänet vangittavaksi. Kreivi kielsi yhä kiven kovaan ja vaati uusia tutkijoita. Kolmetoista vuotta tutkivat nämät asiaa ennenkuin julistivat kreivin -- syyttömäksi! Onko kummaa siis, jos Libri mieluummin pysyttelihe turvassa Englannissa, kysyy Mérimée lopuksi.

Kuten myöhempikin tutkimus on osottanut, oli Libri todellakin syyllinen ainakin muutamiin varkauksiin. Häntä kerrassaan puhdistaa ja pelastaa oli siis mahdotonta. Mutta jonkun aikaa oli kuitenkin, Mériméen kirjoituksen johdosta, melkeinpä koko Pariisi vakuutettu Librin syyttömyydestä. Tutkijat, jotka tähän saakka eivät olleet viitsineet vastata heitä kohtaan tehtyihin syytöksiin, olivat nyt pakoitetut esiytymään oman arvonsa puolustukseksi. Eivätkä he sitä aivan huonosti tehneetkään, vaikka heiltä kyllä puuttui Mériméen nerokas ja ivallinen kynä. Mutta samalla oli asianomainen tuomari uhannut saattaa Mériméen haasteenalaiseksi, tuomioistuimen halventamisesta ja solvaamisesta. Ja siitä näkyy Mérimée melkolailla säikähtyneen. Eräässä kirjeessä hra Buloz'lle, joka sen aikakauskirjassaan myöskin julkaisi, koettaa hän selittää, ettei hän suinkaan ole tahtonut millään tavoin oikeutta loukata. "On a cru voir dans mon article des attaques, contre la justice et la magistrature. Vous savez, monsieur, que telle n'a jamais été mon intention". Ensimmäistä kirjoitusta paljo laimeampi oli sekin vastaus herroille Lalanne, Bordier ja Bourquelot, joka kirjettä seurasi. Hän muka on vain tahtonut kiinnittää välinpitämättömän yleisön huomion onnettoman miehen puoleen, joka neljä vuotta oli turhaan hakenut lehteä ja kynää puolustukseen. Mutta siitä huolimatta pysyi hän kuitenkin alkuperäisessä mielipiteessään, "qu'on l'a cru coupable avant de l'avoir entendu".

Tämän uudistetun syytöksen johdosta haastoivat asianomaiset tuomarit Mériméen oikeuteen. Mutta mielipidettään tuomareista ei hän sen vuoksi suinkaan muuttanut, sen todistaa m.m. seuraava ote "tuntemattomalle" osotetusta kirjeestä: "Je ne sais si l'on veut me pendre ou non, et l'on me dit à ce sujet tantôt blanc, tantôt noir. Ce qui me rend très _fidgetty_ c'est la pensée d'une cérémonie publique (kuulustelu) devant la fleur de la canaille et trois imbéciles en robe noire, roides comme les piquets et persuadés qu'ils sont quelque chose, auxquels on ne peut songer à dire le profond mépris qu'on a pour leur robe, leur personne et leur esprit".[198]

Nämä viimeiset sanat osottavat jotenkin selvään, ettei ylempänä painattamaani lausetta: "telle n'a jamais été mon intention" ole otettava ihan sanojen mukaisesti. Aivan turhaa ei Mériméen pelko ollutkaan. Huolimatta advokaatti Nogent-Saint-Laurens'in oivallisesta puolustuspuheesta, josta Mérimée itse tunnustaa, että se oli tosihyvä, tuomitsi hänet Pariisin kuudes raastuvanosasto (26 p. toukokuuta 1852) 1,000 frangin sakkoihin ja 15:n päivän vankeuteen, jota paitse Revue'n ulosantaja hra de Mars sai 200 fr. sakkoja, ja kulut kuitattiin syyllisten kesken.[199]

Sillä kertaa ei Mérimée näy välittäneen paljo mitään koko jutusta. Ehkä pyöri hänellä juuri mielessä eräs hauska kohtaus, joka hänelle tapahtui oikeussalista poistuttaessa. Eräs korsikalainen mies, joka oli uskollisesti istunut oikeussalissa asiain käsittelyä kuuntelemassa, astui nimittäin kadulla hänen luokseen ja selitti tavanneensa hänet Korsikassa 12 vuotta sitten, lukeneensa Colomban ja ihastuneensa niin sen tekijään, ettei hän voinut kärsiä häntä näin syyttömästi rangaistavan: hän tarjousi tekemään _vendetta'a_ (verikostoa) oikeuden puheenjohtajaa taikka asianomaista ministeriä kohtaan. Mérimée, joka mielellään ja nähtävällä tyytyväisyydellä myöhemminkin kertoi tästä ystävilleen, kirjoittaa sen johdosta: "Cela m'a jeté dans une grande confusion; mais j'ai résolu de ne l'employer que si le procureur de la République en appelle _à minimâ_".

Hän näyttää saaneenkin kostoa toisella ja kaikin puolin sopivammalla tavalla, kuten eräs kirje 27 p:ltä toukokuuta v. 1852 osottaa. "Minun kostoni on jo alkanut. Ystäväni Saulcy oli eilen ollut seurassa, jossa puhuttiin minun vankeudestani; oikeuden mielipidettä kuulustelematta alkoi oiva tykkimieheni taitavasti käytetyllä aseellaan pommittaa tuomareita heidän typeryyksistään, lapsellisuuksistaan, halpamaisesta itserakkaudestaan y.m. ja vetoaa erääseen mustiin puettuun herraan, jonka hän tunsi näöltä, vaikk'ei tiennyt hänen ammattiansa. Vaan tämäpä sattuikin olemaan hra M----, yksi minun tuomareistani, joka varmaankin olisi halunnut olla jossain muualla sillä kertaa. Kuvitelkaa, miltä näyttivät talon emäntä, läsnäolevat vieraat ja itse Saulcy, joka liian myöhään huomasi asianlaidan ja heittäysi täyttä kurkkua nauraen sohvalle ja huudahti: 'Vaan minä en, pahuus olkoon, peruuta sanaakaan'."[200]

Kirjoitettuaan tuomareitansa vastaan erään purevan ivakyhäyksen, jonka eräs sanomalehti heti riensi julkaisemaan, astui Mérimée Pariisin vankilaan heinäkuun alkupäivinä. Senrakumppalikseen sai hän ystävänsä Henri Edouard Bocher'n, joka, niin Assemblée législativen jäsen ja eduskunnan etevä puhuja kuin hän olikin, oli tuomittu kuukaudeksi vankeuteen Orleansin prinssien julkaiseman protestin levittämisestä.

Mikään ikävä ei ystävyksillä vankilan muurein sisäpuolella näy olleen. Pääasiallisena työnä oli Mériméellä juuri sen Demetrius-tutkimuksen valmisteleminen, josta ylempänä olen puhunut. Eivätkä he ruokalajiensakaan suhteen näytä erittäin suuria supistuksia tehneen, kuten eräät hänen kirjeensä osottavat.[201] Aikahan olikin muuten niin lyhyt, että koko vankeuden merkitys luonnollisesti oli pelkästään henkistä laatua. Mutta vaikka Mérimée ylipäänsä laski siitä mielellään leikkiä toverein seurassa, jäi hänen mieleensä kuitenkin huomattava katkeruus Ranskan tuomareita ja oikeuslaitosta kohtaan.

Tähän päättyi sillä kertaa Librin juttu, jossa Mérimée niin loistavalla tavalla oli ystävyytensä lujuutta osottanut.[202] Mitään muutosta ei hänen esiytymisensä sentään voinut puolustettavansa tuomioon tuottaa, vaan sai Libri ikänsä kaiken pysytellä maanpakolaisuudessa. Enimmäkseen oleskeli hän Lontoossa, missä Mérimée kävi häntä usein tervehtimässä. Olipa hän muuten samoihin aikoihin saanut siellä hyvän ystävän eräässä toisessakin itaalialaisessa, nimittäin Antonio Panizzissa, joka vuodesta 1831 oli ollut British Museum'in varakirjastonhoitajana.[203] Tämä tuttavuus on merkillinen sen vuoksi, että se antoi aihetta 20 vuotta kestäneeseen, rikassisällyksiseen kirjeenvaihtoon ystävysten välillä, josta sentään ainoastaan Mériméen kirjeet ovat jälkimaailmalle säilyneet Louis Fagan'in v. 1881 julkaisemana kokoelmana: _Lettres à M. Panizzi_, 1850-70, I-II ja sisältävät nämä kirjeet mitä hauskimpia kuvauksia toisen keisarikauden tavoista ja tapahtumista.

Olen tahallani ollut tässä luvussa koskettelematta näiden vuosien suuria valtiollisia tapauksia voidakseni seuraavassa antaa niistä ja Mériméen kannasta vallankumoukseen sitä yhtenäisemmän selonteon. Siirrymme siis nyt ensin vallankumousta muutamin piirtein luonnostelemaan.

VIII.

Heinäkuun hallituksen doktrinäärinen politiikka Louis Philippen aikana alkoi kyllä hyvillä vapaamielisyyden periaatteilla, mutta, kuten historiasta tiedämme, poikkesi se vähitellen ahtaammille vesille. Uusi vaalilaki ja päärilaitos eivät vastanneet alkuperäisiä tarkoituksiaan ja kuninkaan ahnas rahanhimo kävi niin ilmeiseksi, että niin hyvin hän itse kuin koko ministeristö joutuivat julkisen pilkan esineiksi. Alempi käsityöläisluokka ja työkansa alkoi nurista liiallisia rasituksia ja tuon tuostakin tehtiin murhayrityksiä voideltua päätä kohtaan. Turhaan kiristettiin kansalaisten kokoutumisoikeutta ja painovapautta; se enensi vain tyytymättömyyttä ja auttoi yhteiskunnan vaarallisinta vihollista, joka uuden kommunistisen opin muodossa aivan hiljaisesti levisi köyhälistön keskuudessa.

Huomattuaan tämän uhkaavan vaaran koetti hallitus valloitussotien kautta kääntää kansan huomiota toisaalle. Mutta Pellissier'n ja Bugeaud'n harjoittamat julmuudet Algeriassa herättivät vain uutta vihaa, Ranskan sekaantuminen Egyptin ja Tahitin asioihin osotti hallituksen tarmottomuutta ja tunnettu Sonderbundin juttu saattoi Guizot'n melkein naurunalaiseksi. Tähän tarmottomuuteen olivat suurena syynä Guizot'n ja Thiers'in persoonalliset eripuraisuudet, joiden johdosta viimemainittu vihdoin väistyikin näyttämöltä. Mutta v. 1845 palasi hän takaisin ja asettui nyt vasemmistolaisen vastustuspuolueen etunenään alkaen taitavan sodankäyntinsä Guizot'n ministeristöä vastaan. Hänen puolueensa kasvoi päivä päivältä, yhä useammin kuului ääniä "à bas le Guizot!" ja ympäri maata pidettiin kokouksia, joissa vaadittiin uutta vaalilakia. Vallankumouksen oireita liikkui taas ilmassa, vaikka ainoastaan tarkimmat huomiontekijät sen vielä vainusivat.

Näitä tarkkanäköisiä oli Mérimée, joka Guizot'n ja varsinkin Thiers'in persoonallisena ystävänä oli tilaisuudessa vallan läheltä seuraamaan valtiollisia tapahtumia ja olojen kehitystä. Thiers'iä hän ihaili mainiona valtiollisena näyttelijänä, vaikka hän toisinaan uskalsi kehottaa häntä parempaan varovaisuuteen. Hän huomasi johtajista, etteivät puheet vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta olleet muita kuin kauniita syöttilauseita ja että hallitus suorastaan manasi esille vallankumousta. Jo alussa vuotta 1847 osottavat Mériméen kirjeet kreivinna Montijolle, jonka kanssa hän muuten jo oli ollut useampia vuosia kirjeenvaihdossa, että hän alkoi aavistaa pahaa. Köyhyys maaseuduilla oli suuri ja Pariisissa tapahtui jo kaikellaisia anarkismin enteitä.[204]

Seuraavan vuoden alussa -- tammikuussa -- kirjoittaa Mérimée, että koko kaupunki on surullinen ja että "Pariisi samoin kuin koko Ranska vaistomaisesti pelkää vallankumousta; -- -- te voitte arvata, mistä päin myrsky on tuleva", lisää hän. Helmikuun 5 p. ennustetaan jo suoranaista kapinanyritystä, vallankumouksen henki leviää kaikkialle ja kuninkaat (Neaapelin ja Tanskan) rientävät toimittamaan perustuslakeja nuriseville kansoilleen. Pari viikkoa myöhemmin ilmoittaa hän odotettavan jotain tapahtuvaksi ja omasta puolestaan ei hän epäile, että kommunistit, tasavaltaiset ja ammattikapinalliset pian käyttävät hyväkseen tilaisuuden otollisuutta. "Helmikuussa on ennen jo tapahtunut neljä vallankumousta; ken tietää ennakolta mitä vielä on tapahtuva?" sanoo hän fatalistin tavoin. Hän laskee tosin tapansa mukaan hiukan leikkiä, mutta helppo on huomata, että hän todellakin on levoton.

Ja syytä hänellä olikin. Kolme päivää myöhemmin puhkesi näet yleinen tyytymättömyys ilmikapinaksi, jota kesti kaksi kokonaista päivää. Ei auttanut enää Guizot'n erottaminen ja vapaamielisen Molén pääministeriksi nimittäminen; kansa oli jo ehtinyt raivostua eikä totellut enää johtajiansa Odilon Barrot'a ja Thiers'iä, vaan vaati täydellistä tasavaltaa. Kaikkien ivaamana jättikin Louis Philippe 24 p. helmikuuta pääkaupungin valiten turvapaikakseen Englannin.[205] Näin oli siis bourbonilaisen kuningassuvun orleansilainen haara 18:n vuotisen hallituskauden jälkeen Ranskan valtaistuimelta syösty ja väliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla otti ohjakset toistaiseksi käteensä.

Samana päivänä kuin kuningas, jonka kutsuissa muuten Mériméekin oli silloin tällöin ollut, jätti isiensä maan, oli viimeksi mainittu kansalliskaartin univormussa pelastamassa muutamia ylhäisiä naisia valloitetusta Tuileries'n palatsista. Seuraavana päivänä kirjoittaa hän jo kreivinna Montijolle ilmaisten ilonsa siitä, että kaikkialla sentään vallitsee hyvä järjestys ja että kansa, rehellisesti kyllä, tuo ryöstämänsä 100,000 frangin arvoiset taideteokset takaisin. Samaa osottaa eräs kirje "tuntemattomallekin", jolle hän erityisistä syistä kirjoittaa englannin kielellä. Tässä ilmoittaa hän jo alkavansa tottua asiain menoon, koska voittajat käyttäytyvät gentlemannin tavoin ja ylläpitävät järjestystä. "If it continues, I shall turn a staunch republican" lausuu hän lopuksi tavallisella puolileikillään.[206]

Viikkoa myöhemmin ihmettelee hän yhä, että kaikki "kävi niin helposti, että ainoastaan muutamia kymmeniä heitti tappelussa henkensä ja että alhaiso käyttäytyi niin rehellisesti ja ylläpiti järjestystä. Heinäkuun hallitus kaatui melkein itsestään. Niin on meillä nyt siis tasavalta, joka ei meitä juuri innostuta, vaan johon me sentään kaikki turvaudumme, sillä se on enää ainoa pelastuksen mahdollisuus". Muuten on hän äreissään kuninkaalle ja prinsseille, etteivät nämä näytä ollenkaan älyävän historian antamia opetuksia tällaisista tapauksista. "A quoi diable sert l'histoire puisque personne n'en profite."[207] Viisi päivää sen jälkeen antaa Mérimée espanjalaiselle ystävättärelleen lyhyissä piirteissä täydellisen selityksen helmikuun vallankumouksesta. Siinä huomautetaan hallituksen tarmottomuutta, Orleansin herttuattaren uljuutta ja lausutaan lopuksi, että koko revolutsiooni on muutamain satojen toimeenpanema ja että näistä useimmat eivät tienneet itsekään mitä he tekivät ja tahtoivat. Kaikissa tapauksissa "maintenant tout est accompli". "Tuntemattomalle" hän samaan aikaan niinikään vakuuttaa, ettei Pariisissa luultavasti enää synny minkäänlaisia katukahakoita; siihen ei ole syytä, voima ja uljuus on samalla puolen ja ylipäänsä ollaan liian velttoja ja pelkureita muka. "Jos todellakin kansallissota alkaa, niin syttyy se luultavasti maaseuduilla, missä jo ollaan sangen tyytymättömiä pääkaupungin yksinvaltiuteen (contre la dictature de la capitale)". Mutta ei hän luule sitäkään mahdolliseksi "tässä pelkurein maassa".

Tällä välin oli väliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla koettanut tehdä, mitä se ikinä voi työväen ja työttömäin hyväksi, niin että tyytyväisyys näytti todellakin palautuvan. Guizot'n hyväksymää periaatetta _omnia pro populo, nihil per populum_ ei myöskään enää noudatettu, vaan otettiin hallitukseen jäseniä työväenkin keskuudesta. Sosialismin uhkaava vaara oli nyt käynyt ilmeiseksi ja sen vuoksi liittyi joukko Ranskan etevimpiä kynäniekkoja ulosantamaan yhteisvoimin viikkolehteä, jonka tarkoituksena oli "työskennellä erehdysten välttämiseksi, tiedottomuuden poistamiseksi, kurjuuden lieventämiseksi, yleisen äänivallan järjestämiseksi, vihamielisyyksien tukahuttamiseksi ja puolueiden yhdistämiseksi". Lehti, jonka nimeksi tuli "Le Messaqer de la semaine, journal du Comité pour la propagande antisocialiste et pour l'amélioration du sort des populations laborieuses", sai toimittajikseen hrat Thiers, Casimir-Périer, Molé, d'Haussonville ja Balzac; apuansa olivat luvanneet m.m. Vitet, Mignet, Mérimée ja J. Janin.[208]

Omasta asemastaan uuden hallitusmuodon voimaan astuttua näkyy Mérimée muuten olleen aika levoton. Vallankumouksen jälkimäisenä päivänä hän jo kirjoittaa Montijon kreivinnalle: "Näin suuren tapauksen aikana tuskin muistaakaan omia asioitaan; alanpa sentään jo olla levoton tietääkseni, miten elänen vast'edes itse ja millä elätän vanhan äitiparkani". Maaliskuun alussa hän taaskin sivumennen mainitsee, ettei hän tiedä mitään tulevaisesta asemastaan eikä odota mitään hyvää itselleen, hän näet kun kuului kuningasvallan entisiin ystäviin. Montijon kreivinna näkyy kehottaneen häntä tulemaan luoksensa Espanjaan, koskapa hän myöhemmin samassa kuussa kiittelee ystävättärensä jalomielisestä tarjouksesta lisäten kuitenkin, ettei, Jumalan kiitos, vielä ole niin pitkälle tultu. Tosin on hän väsynyt tähän jatkuvaan levottomuuteen tulevaisuudesta, josta ainoastaan profeetat jotain tiennevät, mutta, sanoo hän, "j'ai des devoirs ici et je saurai les remplir".[209] Vielä kuukautta myöhemmin on hän sangen epätietoinen tulevaisuudestaan. "Tahtoisin olla nuori ja alkaa elämäni uudestaan voidakseni olla vapaa kaikkialla. Kysyn itseltäni lakkaamatta, mihin minä kelpaisin ja miten minä tästä pälkähästä suoriutuisin, vaan mitään vastausta en vain keksi. Olen kuin entinen suutari, joka oli keksinyt viedä -- Intiaan laivanlastin anturakenkiä. Minä en tosin ole lähtenyt matkustelemaan anturoitani kaupalle, mutta ilmanala on vaihtunut ja silloinhan on seikka sama."[210]

Väliaikainen hallitus alkoi muuten asiain kehittyessä jo käydä erimieliseksi ja kansa, joka ei nähnytkään kaikkien toiveittensa toteutuvan, rupesi taas osottamaan levottomuuden oireita. Toisten sanoo Mérimée nähtävästi tahtovan tasavaltaa Yhdysvaltain malliin; toiset taas arvelevat, ettei Ranskassa voi syntyä tasavaltaa ilman että vuoden 1793 muistot ja tavat jälleen eloon virkoavat. Mérimée puolestaan, joka oikeastaan oli perustuslaillisen monarkkiian miehiä ja muuten tosielämässä rakasti järjestystä ja rauhaa, huomasi tasavallan täydellisesti pettäneen hänen toiveensa, alituiset levottomuudet kun näet pitivät mieliä yhtenäisessä jännityksessä. Sellainen tarkka huomioiden tekijä ja historian tutkija kuin Mérimée ei tietysti voinut olla vertaamatta silloisia oloja entisiin samallaisiin. Mitä hän niiden nojalla toivoo, käy selville jo eräästä maaliskuun 25 p. päivätystä kirjeestä, jossa hän m.m. lausuu: "Kaikkialla etsitään jotain nimeä etunenään asetettavaksi. Tiedättehän ranskalaisten mieluummin liittyvän yksityiseen mieheen kuin johonkin aatteeseen. Mutta missä piilee tämä mies?" kysyy hän lopuksi.

Maaseutu kävi yhä rauhattomammaksi, anarkismin oireita ilmestyi yhä tiheämmin ja Mérimée valittaa jo, että vapaus on tässä maassa mennyttä kalua ja että anarkkiia ennen pitkää on perivä tasavallan. Ihmiset olivat neuvottomia ja sättivät toisiaan siitä, ettei oltu tehty niin ja niin. Kaikki ikäänkuin häpesivät omaa saamattomuuttaan ja pelkuriuttaan. Kaikki kadehtivat toisiansa eikä kukaan uskalla mitään, niin että "tout considéré, c'est bien la lâcheté qui fait le fond du caractère français", lausuu hän ankarana tuomionsa.

Väliaikaisen hallituksen säätämät yleiset vaalit perustavaan eduskuntakokoukseen olivat sillä välin alkaneet ja jatkuivat suurella melulla koko huhtikuun aikana. Toukokuun 4 p. kokoutui sitten uusi edustajakamari, mutta jotenkin huonoilla enteillä Mériméen mielestä. Miehuullisesti oli Lamartine puolustanut järjestettyä tasavaltaa tricolorlippuineen kaikkia punaisen lipun vaatijoita vastaan. Sittenkin näytti siltä kuin radikaalinen anarkisti-puolue pääsisi vallalle; mutta toukokuun myrskyisä 15:s päivä tuli ja teki lopun tämän puolueen yrityksistä. Mérimée oli kansalliskaartiin kuuluvana ollut mukana hajoittamassa entistä ja asettamassa uutta eduskuntaa. "Minun pataljoonani tunkeusi ensimmäisenä edustajakamariin, vaan suurta ansiota ei meillä siitä ollut, sillä emme nähneet kuin kapinallisten kengänkorkoja ja muuten näyttivätkin melunpitäjät enimmäkseen olevan katupoikia. Kaikissa tapauksissa olivat nämä katupojat vähällä mullistaa kaiken ylösalaisin. Meidän yhteiskuntamme on näet niin hauras, että se voi rikkoutua pienimmästäkin tyrkkäyksestä". "Tuntemattomalle" hän kirjoittaa vielä samana 15:nä päivänä, että kaikki meni hyvin eikä ketään kuollut tahi edes haavoittunut. "Olen saanut nähdä sangen draamallisia kohtauksia, jotka minua ovat kovasti huvittaneet", lisää hän lopuksi. -- -- "Muuten on tilamme vallan samanlainen kuin 17 p. brumaireä kuitenkin sillä pienellä erotuksella, että vaikka meillä onkin joukottain valtaanpyrkijöitä, ei meillä sentään ole Napoleonia", kirjoittaa hän espanjalaiselle ystävättärelleen. Kuten tästäkin näkyy, oli Mérimée tarkasti vertaillut nykyisiä oloja entisiin ja tuli näin tietämättänsä mainitsemaan nimen, jonka perijä jo oli käynyt tarjoamassa apuansa väliaikaiselle hallitukselle ja tullut valituksi, vaikka ei saapunut kesäkuun eduskuntaan ja joka ennen pitkää oli tarttuva Ranskan valtakunnan ohjaksiin käsiksi.

Muitten velvollisuuksiensa ohessa oli Mérimée valittu Ranskan akatemian esimiehenä vastaanottamaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren noiden "40:n kuolemattoman", keskuuteen.[211] Ylipäänsä ei hän juuri rakastanut julkista esiytymistä, mutta tässä tapauksessa olisi hänen sentään luullut lämpenevän vanhoista yhteisistä muistoista. Tosin hän tässä muistuttaakin ystäväänsä yhteisistä kouluajoista kolmekymmentä vuotta sitten, matkasta Vähässä Aasiassa ja pitkästä, mieluisesta kumppanuudesta, mutta kaikki tapahtuu virallisesti ja kylmästi. Augustin Filon, Mériméen uusin ja laajaperäisin biograafi, moittii häntä tästä pitäen koko puhetta sellaisena, ettei siinä näy Mériméetä enempää kuin Ampèreäkään.[212] Minusta on Mérimée tässä vallan ilmielävänä, sillä juuri tämä virallinen kylmyys on johdonmukainen koko hänen julkisen esiytymisensä kanssa. Yksityisten tunteittensa ilmaiseminen ei ole koskaan ollut hänelle ominaista sitä vähemmän kuin Ampère oli hänen parhaita ystäviänsä. Koko puhe oli täydellisesti akateemiseen tyyliin valmistettu ja Mérimée ilmestyy myöskin seuraavissa lauseissa: "Auprès des plus beaux génies de l'Allemagne, vous avez admiré leur liberté et leur audace, mais vous avez remarqué en même temps les exagérations et les témérités de leur école", sekä "on ne comprend pas bien le coloris d'un poëte, si l'on ne connaît son soleil", samoin kuin ihastuksessa vasta vauhtiin päässeeseen uuteen vertailevaan kielitieteeseen ja Ampèren tutkimuksiin, jotka "avec la patience et la sagacité d'antiquaire" tarkoittivat saada selville "toutes les sources du beau". Ainoa kohta koko puheessa, joka tuntuu hänelle vieraalta, on se kiitos, minkä hän lopussa antaa uudelle tasavallalle lausuen, ettei sen nyt, kun se ylpeydellä taas on ottanut Ranskan tasavallan suuren nimen, tarvitse tehdä muuta, saavuttaakseen Euroopan täydellisen myötätuntoisuuden, kuin levittää lippuansa ja osottaa siinä nuo kaksi sanaa: "Ordre et liberté".[213]

Tämä on todellakin joutavanpäiväinen korulause, varsinkin kun tiedämme, ettei Mérimée tähän järjestykseen paljo luottanut. Mutta hän kai ajatteli niin kuin hän ennenkin jo oli sanonut, että se kaikissa tapauksissa oli ainoa pelastus -- Napoleonia kun ei ollut eikä Caesaria -- ja että hyvin järjestetty tasavalta ehkä hänestäkin voisi tehdä "a staunch republican".[214]

Historiasta tunnemme kuitenkin, ettei Ranskan tasavalta noita kahta kaunista sanaa Euroopalle silloin näyttänyt eikä siis myöskään sen myötätuntoisuutta voittanut. Työväestössä kasvoi näet tyytymättömyys päivä päivältä ja kesäkuun 24 p. se jo kiehahtikin yli äyräittensä. Tällä kertaa olikin ottelu ankarampi ja yhteiskunnallisen järjestyksen suojaamiseksi täytyi hallituksen jo antaa diktaattorin valta kenraali Cavaignacille, joka ennen pitkää kukistikin kapinan. Järjestystä ase kädessä puolustamassa oli Mériméekin kansalliskaartilaisena. "Tuntemattomalle" kirjoittaa hän heti verisen ottelun jälkeen m.m. seuraavaa: "Palasin tänä aamuna kotiin neljä päivää kestäneen kahakan jälkeen, jossa en ollut minkään vaaran alaisena, mutta voin sentään nähdä kaikki tämän ajan ja maan hirmut. Kaiken surun keskellä tunnen sitä paitse tämän kansan koko tyhmyyden. Se on todellakin verraton. En tiedä lieneekö koskaan mahdollista vieroittaa sitä pois villistä raakalaisuudesta, jossa sillä on taipumus pehtaroida. -- -- Olemme sangen väsyneitä emmekä ole nukkuneet neljään vuorokauteen". Sitten kertoo hän muutamia kauheita esimerkkejä alhaisen kansan raakuudesta ja kysyy: "ymmärrättekö te tätä suurta kansakuntaa? Varmaa vain on, että huilaamme suoraan h----ttiin! Kuuteen viikkoon emme nyt ainakaan tulle taistelemaan" lopettaa hän kirjeensä.[215] Seuraavana päivänä kirjoittaa hän samoista asioista Montijon kreivinnalle antaen hänelle pitemmän selonteon katutappeluista. Ja nyt myöntää hän vihdoinkin nähneensä todellista uljuutta, vaikkakin kansan julmuus häntä pöyristyttää. "Olemme näinä hirmuisina päivinä nähneet kaikellaisia sankariuden ja julmuuden osotuksia, mitä mielikuvitus vain voinee loihtia. -- -- Selittäköön ken osaa näitä luonnottomuuksia, jalouden ja raakuuden vuorottaisia purkauksia". Hänen mielestään ovat "nuo kirotut sanomalehdet" syynä kaikkeen villitykseen. Sama ajatus, joka on periaatteena hänen teoksessaan. "Chronique du règne de Charles IX" vilahtaa taaskin esille seuraavassa lauseessa:

"Lieneeköhän koskaan mahdollista tehdä jotain kansasta, jolle kapinan päivä on juhlapäivä ja joka aina on valmis järkeä vailla olevasta sanasta tappamaan toisiansa ja itse kaatumaan".[216]

Ollessaan heinäkuun vallankumouksen aikana Espanjassa kirjoitti hän sieltä ystävälleen Stapferille kirjeen, jossa hän leikkiä lyöden kutsui koko kahakkaa farssiksi ja valitti, ettei hän saanut nähdä näytelmää, jota vain joka tuhannes vuosi annetaan.[217] Nyt hän kuitenkin sai tyydyttää halunsa ja, kuten ylläolevasta näkyy, sai hän siitä aivan kylläkseen. Mutta samalla osottavat kirjeet, että hän todellakin oli mukana kaikkialla epäilemättä yhtä paljon uteliaisuudesta kuin velvollisuudesta puolustaa järjestystä. Vähällä kuitenkin puuttui, ettei hän tälläkin kertaa ollut matkoilla, sillä myöhään syksyllä