Part 2

Sikopaimenen vaimo meni sisään ja valmisti oikein hyvän illallisen Keijujalalle ja tarjosi sen hänelle. Mutta Keijujalan ei ollut juuri ollenkaan nälkä, hän odotti niin kiihkeästi yötä, jolloin saisi nähdä keijukaiset. Kun hän meni makuusijalleen ullakolle, luuli hän ensin, ettei hän voisi nukkua ollenkaan, mutta äkkiä hänen kätensä kosketti taikapilliä ja hän nukahti heti eikä herännyt ennenkuin kuunsäde sattui kirkkaasti hänen kasvoilleen ja havahdutti hänet. Silloin hän hypähti pystyyn ja meni katsomaan ulos seinänraosta, ja hän huomasi hetken tulleen ja kuun olevan niin alhaalla, että sen vinot säteet olivat hiipineet tammen alle.

Hän laskeutui portaita niin hiljaa, ettei hänen isäntänsä kuullut mitään, ja sitten hän huomasi olevansa ulkona kauniissa yössä, jota valaisi niin kirkas kuutamo, että oli valoisampi kuin päivän aikaan. Ja siellä odotti Heikku Heipparalla puun alla! Hän oli nyt niin hienosti puettu, että Keijujalka tuskin tunsi häntä. Hänen pukunsa oli tehty purppuranpunaisen orvokin samettiteristä, mikä oli paljon hienompaa kuin tavallinen sametti, ja hänellä oli yllään höyheniä ja tupsuja ja kaulassa röyhelö, ja vyöllä riippui pikkuruinen miekka, joka ei ollut puoleksikaan niin suuri kuin hienoin neula.

"Ota minut olallesi", sanoi hän Keijujalalle, "niin minä näytän sinulle tien."

Keijujalka nosti hänet ylös, ja he lähtivät kulkemaan metsän läpi. Ja ihmeellisintä oli, että vaikka Keijujalka luuli tuntevansa tarkoin koko metsän, oli joka polku hänelle uusi ja kauniimpi kuin mikään minkä hän ennen oli nähnyt. Kuunvalo näytti käyvän kirkkaammaksi ja puhtaammaksi joka askelella, nukkuvat kukat suloisemmiksi ja kauniimmiksi ja sammal vihreämmäksi ja tiheämmäksi. Keijujalka itse oli niin iloinen ja onnellinen, että unohti koskaan olleensa yksin ja suruissaan.

Heikku Heipparalla näytti hänkin olevan hyvin hyvällä tuulella. Hän kertoi paljon tarinoita Keijujalalle, ja ihmeellistä kyllä, olivat ne kaikki hänestä itsestään ja erinäisistä keijukaisneidoista, jotka olivat olleet niin kovin kiintyneitä häneen, että hän tuskin odotti näkevänsä heitä elävitten joukossa tällä hetkellä. Hän oli aivan varma, että heidän oli täytynyt kuolla suruun hänen poissaollessaan.

"Minä olen aiheuttanut paljon surua elämäni kuluessa", sanoi hän ja pudisti katuvaisena päätään. "Olen väliin toivonut, että voisin välttää sitä, mutta se on mahdotonta. Hm! Kun isotätini isoäiti äkkiä ja sopimattomalla hetkellä muutti minut linnuksi, oli minulla juuri pikku lemmenseikkailu pienen olennon kanssa, joka oli todella sangen viehättävä. Olisin voinut tehdä päätökseni ja mennä kihloihin hänen kanssaan. Hän oli hyvin ihastuttava. Hänen nimensä oli Helyhelma. Huomenna vien kukkia hänen haudalleen."

"Minä en luullut, että keijukaiset koskaan kuolevat", sanoi Keijujalka.

"Hyvin harvoin vain, ja ainoastaan rakkaudesta", vastasi Heipparalla. "Heidän ei tarvitse kuolla, jolleivät tahdo. Heidän tiedetään kuolleen rakkaudesta. Usein he perästäpäin toivovat, etteivät olisi kuolleet -- itse asiassa aina -- ja silloin he voivat palata takaisin elämään. Mutta Helyhelma --"

"Oletko aivan varma, että hän on kuollut?" kysyi Keijujalka.

"Varma!" huusi Heikku Heipparalla vimmastuneena. "Mitä hullua, hänhän ei ole nähnyt minua pariin vuoteen. Minulla on ollut sulkasato kahdesti senjälkeen kun olemme kohdanneet. Onnittelen itseäni, ettei hän nähnyt minua silloin", lisäsi hän matalammalla äänellä. "Tietysti hän on kuollut", sanoi hän juhlallisen painokkaasti, "kuollut kuin ovennaula."

Juuri silloin Keijujalka kuuli lumoavia ääniä, heikkoja, mutta kirkkaita. Ne olivat vienoa soittoa ja pientä naurunhelinää, kuin satukellojen helkettä.

"Ah", sanoi Heikku Heipparalla, "siinä he ovat! Mutta minusta näyttää, että he ovat tavattoman iloisia siihen nähden, etteivät ole nähneet minua niin pitkään aikaan. Käänny polulle."

Melkein heti he huomasivat olevansa kauniissa pikku laaksossa, joka oli tulvillaan kuutamoa, ja joka kukan terällä kimalteli tähtiä, sillä niillä oli tuhansittain kastepisaroita, ja joka kastepisara loisti kuin tähti. Siellä oli myöskin parvittain pieniä miehiä ja naisia, kaikki kauniita, kaikki puettuina loistaviin, hienonhienoihin vaatteisiin, kaikki nauroivat tai tanssivat tai istuivat pienien juhlapöytien ääressä, jotka notkuivat kaikkien herkkujen painosta, mitä ylellisinkään keijukainen saattoi toivoa.

"No nyt", sanoi Heikku Heipparalla, "saat nähdä minun pyyhkäisevän kaikki edestäni. Laske minut maahan."

Keijujalka laski hänet maahan ja katseli häntä kun hän marssi eteenpäin hyvin surullisena. Hän meni suoraan iloisimman ja suurimman ryhmän luo minkä hän näki. Siinä oli joukko keijukaisherroja kerääntyneinä kielon ympärille, jonka kääntyneellä varrella istui hento keijukaisneitonen keinuen hilpeästi ylös ja alas ja nauraen ja rupattaen kaikkien ihailijainsa kanssa yhtä aikaa.

Hänellä näytti olevan äärettömän hauskaa; itse asiassa oli sietämättömän selvää, että hän osasi pitää lystiä. Eräs keijukaisherra leyhytti hänelle viuhkaa, toinen piti hänen ohjelmaansa, kolmas hänen kukkavihkoaan, neljäs hänen pientä hajuvesipulloaan, ja ne, joilla ei ollut mitään pidettävää, katsoivat toisiin hirveän karsaasti. Oli ilmeistä, että neitonen oli hyvin suosittu ja ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin hänen silmänsä säkenöivät ja leikkivät sangen moitittavasti.

"Te olette luvannut tanssia ensi valssin meidän jokaisen kanssa!" sanoi eräs hänen ihailijansa. "Kuinka aiotte selviytyä siitä?"

"Olenko luvannut tanssia jokaisen kanssa?" sanoi hän ja antoi kielonvarrelleen mitä uppiniskaisimman töytäyksen, joka pani kaikki kellot soimaan. "Hyvä on, minä en aio tanssia kaikkien kanssa."

"Eikö minun kanssani?" kuiskasi ihailija, joka piti viuhkaa hänen korvaansa.

Neito soi hänelle mitä ihastuttavimman pikku katseen, joka juuri sai nuorukaisen uskomaan, että hän olisi tahtonut tanssia hänen kanssaan, mutta ei todellakaan voinut. Heikku Heipparalla näki hänet. Ja silloin hän hymyili suloisesti kaikille muille, joka-ainoalle. Heikku Heipparalla näki senkin.

"Aion istua tässä ja katsoa teitä ja antaa teidän puhua minulle", sanoi hän. "Minä niin nautin loistavasta keskustelusta."

Kaikki keijukaisherrat pöyhistyivät tästä niin kovin, että rupesivat loistamaan entistä enemmän, silittelivät kauluksiaan, ottivat viehättäviä asentoja ja ajattelivat mitä säkenöivää he nyt keksisivät sanoa, sillä jokainen heistä tiesi neitosen katseesta juuri hänen suuntaansa, että juuri hänen keskustelunsa oli loistavaa, jokainen tiesi, että aivan varmaan neiti tarkoitti juuri häntä. Katse todisti sen. Tämä oli jo enemmän kuin Heikku Heipparalla saattoi kestää, sillä Helyhelma se juuri oli, joka käyttäytyi noin edesvastuuttomasti, keinui kielonvarrella ja "oli hyvää", niin sanoakseni, monen ihailijan kanssa samalla kertaa, tavalla, joka sai monen kunniallisen keijukaisneidon veren hyytymään -- sellaisten, joilla itsellä ei ollut yhtään ihailijaa. Se oli Helyhelma itse.

Heipparalla tunkeutui keskelle ryhmää.

"Helyhelma!" sanoi hän. Hän luuli tietysti, että neiti suoraa päätä putoaisi maahan kielonvarreltaan, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän vain keskeytti keinumisensa hetkeksi ja tuijotti tulokkaaseen.

"Hyvänen aika!" huudahti hän. "Ja kuka te olette?"

"Kuka minä olen?" huusi Heipparalla ankarasti. "Etkö muista minua?"

"En", sanoi Helyhelma kylmästi, "en vähintäkään."

Heikku Heipparallan henkeä melkein salpasi. Hänelle ei elämässään ollut sattunut mitään niin raivostuttavaa.

"Etkö sinä muista minua?" huusi hän. "Minua! Mitä, sehän on mahdotonta!"

"Todellako?" sanoi Helyhelma keimailevan julkeasti. "Mikä on nimenne?"

Heikku Heipparalla oli vähällä saada halvauksen. Helyhelma otti silmälasit, joita hän oli riiputtanut kädessään kultavitjasta, pani ne silmilleen, ojensi ilkamoivaa pikku leukaansa ja katsoi Heipparallaa. Eipä siltä, että hän olisi ollut likinäköinen -- kaikkea muuta, mutta se oli vain hänen oikkujaan ja temppujaan.

"Hyvänen aika!" sanoi hän. "Te näytättekin hieman tutulta. Eihän se ole, eihän se voi olla herra- herra --", sitten hän kääntyi ihailijaan, joka piti hänen viuhkaansa, "eihän se voi olla herra -- tuo joka muutettiin kultarintakertuksi, tiedättehän", sanoi hän. "Vähän hassua muuttua kultarintakertuksi! Mikä hänen nimensä olikaan?"

"Oi niin, minä tiedän ketä tarkoitatte. Herra -- ah niin, Heipparalla!" sanoi keijukainen, joka piti viuhkaa.

"Niin se oli", sanoi Helyhelma katsellen Heikkua taas. "Ja hän on kai koko ajan nokkinut puissa ja pensaissa ja hyppinyt pesään ja pesästä ulos. Kuinka mieletöntä! Ja meillä kun on ollut niin kauhean hauskaa siitä saakka kun hän joutui pois! Luulen, ettei minulla koskaan ole ollut niin hurmaavaa kuin näinä kahtena viime vuotena. Aloin tulla tutuksi teidän kanssanne", sanoi hän hellästi, "juuri siihen aikaan jolloin hän hävisi."

"Onko sinulla ollut hauskaa?" Heipparalla melkein kirkui.

"Hyvänen aika", sanoi Helyhelma anteeksiantamattoman hilpeästi, "minun täytyy hymyillä." Ja hän hymyili.

"Eikä kukaan siis ole riutunut suruun ja kuollut?" huusi Heikku.

"En minä ainakaan", sanoi Helyhelma ja keinui taas, niin että kellot helisivät. "Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa."

Heikku Heipparalla kääntyi ja riensi pois koko ryhmästä. Hänen mielestään tämä oli solvaavaa. Hän palasi Keijujalan luo niin kiireissään, että kompastui miekkaansa ja kaatui ja kieri ympäri niin monta kertaa, että Keijujalan täytyi pysäyttää hänet ja nostaa hänet ylös.

"Onko hän kuollut?" kysyi Keijujalka.

"Ei", sanoi Heikku, "hän ei olekaan kuollut."

Hän istahti pienelle sienelle, kiersi kätensä polvien ympäri ja näytti raivostuneelta -- oikein raivostuneelta. Vihainen tai suuttunut olisi liian lievä sana.

"Minulla on suuri halu tulla ihmisvihaajaksi", sanoi hän.

"Oi, minulla ei ole", sanoi Keijujalka. Hän ei tietänyt mikä ihmisvihaaja on, mutta hän arveli, että se on jotakin ikävää.

"Eikö todellakaan?" sanoi Heikku ja katsahti häneen.

"Ei", vastasi Keijujalka.

"Hyvä on", sanoi Heikku, "en minäkään sitten viitsi. Mennään mukaan ja pidetään hauskaa. Sellaisia ne kaikki ovat. Ei voi luottaa keneenkään heistä. Älä koskaan usko heihin. Luulen, että tuo olento on ollut kihloissa kokonaista kaksi kertaa senjälkeen kun lähdin. Sattuu niin omituisesti", lisäsi hän, "että minä itse olen ollut kahdesti naimisissa -- mutta se on tietysti aivan eri asia. Minä olen mies, ymmärräthän, ja -- no niin, se on aivan eri asia. Emme nyt viivy siinä. Mennään tanssimaan. Mutta odota hetkinen ensin." Hän otti pienen pullon taskustaan.

"Jos sinä pysyt oikeassa koossasi", jatkoi hän, "astut murskaksi koko rykmenttejä ja tuhoat kokonaisia sukukuntia. Jos juot tämän, tulet yhtä pieneksi kuin me olemme, ja kun sitten lähdet kotiin, annan sinulle jotakin joka tekee sinut suureksi taas." Keijujalka joi pienestä pullosta ja tunsi heti tulevansa pienemmäksi ja pienemmäksi kunnes oli yhtä pieni kuin hänen seuralaisensa.

"No tule nyt", sanoi Heipparalla.

He menivät toisten keijukaisten joukkoon ja tanssivat ja leikkivät keijukaisten leikkejä ja nauttivat keijukaisten herkkuja ja olivat niin iloisia ja onnellisia, että Keijujalka oli aivan villinä ilosta. Jokainen toivotti hänet tervetulleeksi ja näytti pitävän hänestä, ja keijukaisneidot olivat suorastaan ihastuttavia, varsinkin Helyhelma, joka suuresti mieltyi häneen. Juuri ennen auringonnousua antoi Heipparalla hänelle jotakin juomaa toisesta pullosta, ja hän tuli suureksi taas, ja kaksi minuuttia ja kolme ja puoli sekuntia ennen auringonnousua tanssiaiset päättyivät, ja Heipparalla vei hänet kotiin ja jätti hänet luvaten tulla hakemaan taas ensi yönä.

Joka yö koko kesän ajan tapahtui tuo sama asia. Keskiyöllä Keijujalka lähti keijukaisten tanssiaisiin ja palasi kotiin kaksi minuuttia ja kolme ja puoli sekuntia ennen auringonnousua. Hän ei enää koskaan ollut yksin, sillä kaiken päivää hän saattoi ajatella mitä hauskaa taas oli tulossa yöllä, ja sitäpaitsi olivat kaikki keijukaiset hänen ystäviään. Mutta kun kesä läheni loppuaan, sanoi Heikku Heipparalla hänelle: "Tämä on viimeinen tanssimme -- viimeinen ainakin joksikin aikaa. Tähän aikaan vuotta me aina menemme takaisin omaan maahamme emmekä palaa ennenkuin keväällä."

Keijujalka tuli tästä hyvin surulliseksi. Hän ei ymmärtänyt kuinka hän kestäisi jäädessään yksin, mutta hän tiesi, että sitä ei voinut auttaa, ja niinpä hän koetti olla mahdollisimman reipas ja meni lähtöjuhliin ja piti hauskaa enemmänkin kuin ennen, ja Helyhelma antoi hänelle erojaislahjaksi sormuksen. Mutta seuraavana yönä, kun Heipparalla ei tullut hakemaan häntä, hän tunsi itsensä hyvinkin yksinäiseksi, ja seuraavana päivänä hän oli niin surullinen, että vaelsi kauas metsään toivoen löytävänsä jotakin, joka voisi ilahuttaa häntä hiukan. Hän kulki niin kauas, että lopulta tuli kova väsymys ja jano, ja hän aikoi juuri palata kotiin, kun hän luuli kuulevansa putoavan veden solinaa. Se näytti tulevan hänen takaansa köynnösruusutiheiköstä, ja hän lähti sinnepäin ja työnsi oksia hiukan syrjään voidakseen nähdä läpi. Näky oli hänelle suuri yllätys. Vaikka olikin jo loppukesä, kukki pensaikon sisäpuolella tuhansittain ruusuja, ja keskellä oli kristallikirkas lammikko, johon virtasi kimaltelevaa vettä kalliorotkosta yläpuolelta. Se oli kaunein, kirkkain lammikko mitä Keijujalka koskaan oli nähnyt, ja hän tunkeutui ruusuköynnösten läpi ympyrään, jonka ne sulkivat sisäänsä, polvistui veden ääreen ja joi.

Melkein heti surumielisyyden tunne katosi ja hän tunsi olevansa oikein onnellinen ja virkistynyt. Hän ojentautui paksulle, tuoksuvalle sammalelle ja kuunteli veden solinaa, eikä kauan kestänyt kun hän jo nukkui.

Kun hän heräsi, paistoi kuu, lammikko kimalteli kuin timanttikoristeinen hopealevy, ja kaksi satakieltä lauloi oksilla hänen päänsä päällä. Ja seuraavassa hetkessä hän huomasi, että hän ymmärsi niiden kieltä aivan yhtä selvästi kuin jos ne olisivat olleet ihmisolentoja eikä lintuja. Vesi, jolla hän oli sammuttanut janonsa, oli ollut lumottua ja antanut hänelle tämän uuden kyvyn.

"Poikaparka!" sanoi toinen satakieli "Hän näyttää väsyneeltä, mistä hän on mahtanut tulla?"

"Hyvänen aika, kultaseni", sanoi toinen, "onko mahdollista, ettet tiedä, että hän on prinssi Keijujalka."

"Mitä!" sanoi ensimäinen. "Sekö Tölppövallan kuninkaan poika, joka syntyi pienijalkaisena?"

"Niin juuri", sanoi toinen. "Ja lapsiparka on asunut metsässä ja paimentanut sikopaimenen sikoja siitä saakka. Ja hän on hyvin kiltti Poika -- ei koskaan heittele kivillä lintuja eikä hävitä pesiä."

"Mikä vahinko, ettei hän tiedä lammikosta, jolla kasvaa punamarjoja!" sanoi ensimäinen satakieli.

III.

"Mikä lammikko -- ja mitä punamarjoja?" kysyi toinen satakieli.

"Hyvänen aika, kultaseni", sanoi ensimäinen. "Onko mahdollista, ettet tiedä lammikosta, jolla kasvaa punaisia marjoja -- lammikosta, jolla herttainen prinsessa Kultakutri-parka kohtasi onnettomuutensa?"

"En ole koskaan kuullut siitä", sanoi toinen satakieli melkein äreästi.

"No hyvä", selitti toinen, "seuraat puroa vain päivän ja kolme neljännestä, ja käännyt sitten aina vasemmalle, kunnes tulet lammikolle. Se on hyvin ruma ja mutainen, ja sen ympärillä kasvaa pensaita, joissa on punaisia marjoja."

"No ja entä sitten?" sanoi hänen toverinsa. "Mitä tapahtui prinsessa Kultakutrille?"

"Etkö sitäkään tiedä?" huudahti hänen ystävänsä.

"En."

"Oi", sanoi ensimäinen satakieli, "se on hyvin surullista. Hän meni ulos isänsä, kuninkaan, kanssa, joka oli metsästysretkellä, ja hän eksyi ja kulki aina lammikolle asti. Hänen pienet jalkaparkansa olivat niin kuumat, että hän riisui kullallakirjaillut kenkänsä ja pisti ne veteen -- jalat nimittäin, ei kenkiä -- ja seuraavassa hetkessä ne alkoivat kasvaa ja kasvaa ja levitä ja levitä kunnes niistä tuli niin tavattomat, että hän tuskin pääsi kävelemään, ja vaikka kuningaskunnan kaikki lääkärit ovat koettaneet saada niitä pienemmiksi, ei mitään voi tehdä, ja prinsessa on vallan onneton."

"Mikä vahinko, ettei hän tiedä tästä lammikosta!" sanoi toinen lintu. "Jos hän vain tulisi tänne ja kylvettäisi jalkojaan kolmesti tässä vedessä, kävisivät ne entistäänkin pienemmiksi ja kauniimmiksi, ja hän itse tulisi vieläkin ihanammaksi kuin ennen."

"Se on vahinko", sanoi hänen seuralaisensa, "mutta tiedäthän, että jos kerrankin antaisimme ihmisten tietää tämän veden ihmeet, niin tänne tulvisi väkeä kuin siimaa kylpemään itsensä kauniiksi ja tallaamaan sammalemme ja repimään ruusupuumme, emmekä enää näkisi rauhallista päivää."

"Se on kyllä totta", myönsi toinen.

Hyvin pian linnut lensivät pois, ja Keijujalka jäi yksin. Hän oli niin kiihtynyt heidän puhuessaan, että tuskin oli kyennyt makaamaan hiljaa. Hän oli niin pahoillaan prinsessa Kultakutrin puolesta ja niin onnellinen omasta puolestaan. Nyt hän osasi lammikolle, jolla kasvoi punamarjoja, ja sai kylvettää jalkojaan, kunnes ne olisivat kyllin suuret kelvatakseen Tölppövallassa, ja hän sai palata takaisin isänsä hoviin, ja vanhemmat ehkä mieltyisivät häneen. Mutta hänellä oli niin hyvä sydän, ettei hän voinut kuvitellakaan olevansa onnellinen itse ja jättävänsä toiset onnettomiksi, kun hän voi auttaa heitä. Niinpä oli ensiksi löydettävä prinsessa Kultakutri ja kerrottava hänelle satakielten lähteestä. Mutta kuinka hän voisi löytää prinsessan? Sitä eivät satakielet olleet sanoneet. Hän oli tosiaankin hyvin levoton. Kuinka hän voisi löytää prinsessan?

Äkkiä, aivan äkkiä hän muisti sormuksen, jonka Helyhelma oli antanut hänelle. Antaessaan sen oli keijukaisneitonen tehnyt kummallisen huomautuksen.

"Kun haluat mennä jonnekin", oli hän sanonut, "pidä sitä kädessäsi, käänny kahdesti ympäri silmät ummessa, niin tapahtuu jotakin omituista."

Hän oli ajatellut, että se oli vain Helyhelman pientä pilaa, mutta nyt hänen mieleensä juolahti, että saattoi ainakin koettaa mitä tapahtuisi. Niinpä hän nousi, piti sormusta kädessään, sulki silmänsä ja kääntyi kahdesti ympäri.

Tapahtui vain niin, että hän rupesi kävelemään, ei erittäin nopeasti, mutta hän eteni kuitenkin aivan kuin olisi liikkunut hyvinkin nopeasti. Hän ei tietänyt minne hän meni, mutta hän arvasi, että sormus tiesi ja että hän löytäisi prinsessa Kultakutrin, jos tottelisi sitä. Hän kulki edelleen ja edelleen eikä väsynyt ensinkään, kunnes hän auringonnousun aikana huomasi olevansa suuren puun alla, ja maahan oli katettu ihastuttava aamiainen, jonka hän tiesi olevan häntä varten. Hän istui ja söi, ja nousi taas ja jatkoi matkaansa. Ennen puoltapäivää hän oli jättänyt metsän taakseen ja oli oudossa maassa. Hän tiesi, että se ei ollut Tölppövalta, sillä ihmiset eivät olleet isojalkaisia. Mutta kaikilla oli surulliset kasvot, ja kerran tai kahdesti, kun hän kulki puhelevien ryhmien ohi, hän kuuli puhuttavan prinsessa Kultakutrista, ja tuntui kuin kaikki olisivat olleet suruissaan hänen tähtensä eivätkä voineet iloita kun sellainen kova onni rasitti häntä.

"Niin herttainen ja kaunis ja lempeä prinsessa!" sanoivat he. "Ja näyttää todellakin siltä kuin ei hän koskaan voisi parantua."

Aurinko juuri laski kun Keijujalka näki palatsin. Se oli rakennettu valkeasta marmorista ja sen ympärillä oli kauniita huvipihoja, mutta miten olikaan, tuntui ilmassa olevan ihan pääsemätöntä alakuloisuutta. Keijujalka oli astunut suureen huvipuutarhaan ja tuumaili juuri minne olisi paras mennä ensiksi, kun hän näki kauniin valkean vuonan, jolla oli kultainen kaulanauha, hyppivän kukkapenkkien yli, ja kuuli hieman etäämpää suloisen äänen, joka sanoi surullisesti: "Tule takaisin, vuonani, enhän minä enää voi juosta ja leikkiä kanssasi niinkuin ennen. Älä jätä minua, pikku ystäväni!"

Ja pian tuli puiden takaa näkyviin rivi kauniita tyttöjä, jotka kävelivät kaksittain, kaikki hyvin hitaasti, ja etumaisena käveli maailman ihanin prinsessa, yllään pehmeä, hohtavan valkoinen puku, liljaköynnös pitkillä, kultaisilla hiuksilla, jotka ulottuivat melkein hameen liepeisiin saakka.

Hänellä oli niin kauniit ja hennot nuoret kasvot, ja hänen suuret, lempeät silmänsä olivat kuitenkin niin surulliset, että Keijujalka rakasti häntä ensi hetkestä. Ja hän polvistui prinsessan eteen, otti lakin käteensä ja taivutti päätään kunnes hänen omat kultaiset hiuksensa melkein peittivät hänen kasvonsa.

"Kaunis prinsessa Kultakutri, kaunis ja suloinen prinsessa, saanko puhua kanssanne?" sanoi hän.

Prinsessa pysähtyi ja katsoi häneen ja vastasi lempeästi. Häntä ihmetytti, kun noin köyhästi puettu poika polvistui hänen edessään hänen palatsinsa puutarhassa keskellä loistavia kukkia, mutta hän puhui aina lempeästi kaikille.

"Mitä voin tehdä hyväksesi, ystäväni?" sanoi hän.

"Kaunis prinsessa", vastasi Keijujalka punastuen, "toivon hartaasti, että minä kykenen tekemään jotakin teidän hyväksenne."

"Minunko?" huudahti prinsessa. "Kiitos, ystäväni, mitä siis voit tehdä? Totisesti tarvitsen apua, mutta pelkään, ettei kukaan voi koskaan tuoda sitä minulle."

"Armollinen ja ihana neiti", sanoi Keijujalka, "sen avun luulen -- ei, minä varmasti tiedän voivani tuoda teille."

"Oi!" sanoi suloinen prinsessa. "Sinulla on ystävälliset kasvot ja niin rehelliset silmät, ja kun katson sinuun -- en tiedä mistä se johtuu, mutta tunnen itseni hiukan onnellisemmaksi. Mitä tahtoisit sanoa minulle?"

Vieläkin polvillaan hänen edessään, vieläkin taivuttaen päätään vaatimattomasti ja vieläkin punastuen Keijujalka kertoi tarinansa. Hän kertoi omasta surustaan ja yksinäisyydestään ja selitti, minkätähden häntä pidettiin niin kauheana häpeänä perheelleen. Hän kertoi satakielten lähteestä ja kaikesta mitä hän oli kuullut siellä, ja kuinka hän oli matkustanut metsän läpi prinsessan omaan maahan löytääkseen hänet. Ja hänen puhuessaan muuttuivat prinsessan kauniit kasvot punaisista valkeiksi ja hänen kätensä pusertuivat lujasti yhteen.

"Oi", sanoi hän, kun prinssi oli lopettanut, "minä tiedän silmiesi lempeästä katseesta, että tämä on totta ja että taas tulen onnelliseksi. Ja kuinka voin kiittää sinua siitä, että olet niin hyvä pienelle prinsessaraukalle, jota et ole koskaan nähnyt?"

"Antakaa minun vain nähdä teidät onnellisena taas, suloisin prinsessa", vastasi Keijujalka, "ja siinä on kaikki mitä haluan -- tai ehkä sentään saisin kerran -- suudella kättänne."

Prinsessa ojensi hänelle kätensä lempeissä silmissään niin herttainen katse, että prinssi tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen, onnellisemmaksi kuin keijukaisten tansseissakaan. Tämä oli toisenlaista onnea. Prinsessan käsi oli valkoinen kuin kyyhkysen siipi ja pehmeä kuin kyyhkysen rinta. "Tule", sanoi hän, "mennään heti kuninkaan luo."

Muutaman minuutin kuluttua koko palatsissa vallitsi hälinä ja jännitys. Valmistauduttiin matkustamaan satakielten lähteelle viipymättä. Muistaen lintujen sanoneen, etteivät tahtoisi tulla häirityiksi, Keijujalka pyysi kuningasta ottamaan mukaan vain hyvin pienen seurueen. Niinpä ei lähtenytkään muita kuin kuningas itse ja prinsessa, jota kaksi kantajaa kuljetti suljetussa kantotuolissa, ylimäinen kamariherra, kaksi hovineitsyttä ja Keijujalka.

Ennen aamunkoittoa he jo olivat matkalla ja ehtivät seuraavana päivänä ruusupensaikkoon, ja Keijujalka työnsi oksat syrjään ja johdatti heidät lammikolle.

Prinsessa Kultakutri istuutui lammikon rannalle ja pisti jalkansa veteen. Parin minuutin kuluttua ne jo alkoivat näyttää pienemmiltä. Hän kylvetti niitä kerran, kahdesti, kolmesti, ja niinkuin satakielet olivat sanoneet, ne tulivat entistäänkin pienemmiksi ja kauniimmiksi. Prinsessa itse ei tosiaankaan voinut tulla kauniimmaksi kuin oli ollut, mutta ylimäinen kamariherra, joka oli ollut tavattoman ruma vanha herrasmies, pesi kasvonsa lammikossa ja tuli niin nuoreksi ja kauniiksi, että ensimäinen hovineito rakastui häneen suoraa päätä. Sitten hänkin pesi kasvonsa ja tuli niin kauniiksi, että kamariherra rakastui häneen, ja he menivät kihloihin siinä paikassa.

Prinsessa ei löytänyt sanoja ilmaistakseen Keijujalalle kuinka kiitollinen ja onnellinen hän oli. Hän ei muuta voinut kuin yhä ja yhä katsella prinssiä lempeillä, säteilevillä silmillään ja yhä uudelleen ojentaa kätensä, että prinssi sai suudella sitä.