Part 1

PRINSSI KEIJUJALKA

Kirj.

FRANCES HODGSON BURNETT

Englannista suomensi

Tyyni Tallgren

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

PRINSSI KEIJUJALKA

I.

Olipa kerran, keijukaisten päivinä, kaukaisessa lännen maassa kuningaskunta, jonka nimi oli Tölppövalta. Se oli aika kummallinen maa monessa suhteessa. Ihmiset, jotka asuivat siellä, luulivat ensiksikin, että Tölppövalta on koko maailma; he luulivat, ettei Tölppövallan ulkopuolella ole maailmaa ollenkaan. Ja he luulivat, että Tölppövallan kansa tiesi kaiken mitä ikinä tietää voi, ja että kaikki mitä se ei tietänyt ei merkinnyt mitään.

Eräs totisesti hyvin tavaton ajatus oli päässyt yleiseksi Tölppövallassa. Siellä nimittäin vallitsi aivan erikoinen maku jalkojen suhteen. Mitä suuremmat jonkun ihmisen jalat olivat, sitä kauniimpana ja hienompana häntä pidettiin Tölppövallassa, ja mitä ylhäisempi ja jalosyntyisempi ihminen oli, sitä valtavammat olivat hänen jalkansa. Kuninkaan jalat olivat ihan kuin jättiläisen, samoin olivat kuningattaren, samoin nuorten prinssien ja prinsessojen jalat. Ei ollut koskaan sattunut, että moisen kuningasperheen jäsen olisi häpäissyt itseään syntymällä pienijalkaisena. No niin, voitte siis kuvitella kuinka kauheata ja nöyryyttävää oli, kun tuohon kuningasperheeseen kerran syntyi pieni poika, prinssi, jonka jalat olivat niin pienet ja hienot ja hentoiset, että niitä olisi pidetty pieninä muuallakin kuin Tölppövallassa. Suru ja hämmennys valtasi koko kansan. Kuningatar pyörtyi kuudesti päivässä, kuningas kiinnitti mustia nauharuusuja kruunuunsa, kaikki liput olivat puolitangossa ja hovi käytti surupukua. Tölppövaltaan oli syntynyt kuninkaallinen prinssi, jolla oli pienet jalat, eikä kukaan käsittänyt kuinka maa voisi kestää moisen surun!

Onneton pikku prinssi sen kesti, eikä näyttänyt edes olevan millänsäkään. Hän oli sievin ja kiltein pikkuvauva mitä kuninkaallinen hoitajatar oli koskaan nähnyt. Jollei vain noita pieniä jalkoja olisi ollut, olisi prinssi ollut koko perheen kaunistus. Kuninkaallinen hoitajatar sanoi sen itselleen ja kuiskasi hänen pienen kuninkaallisen korkeutensa ylimmälle pullonpesijälle, ettei hän ollut "koskaan nähnyt lasta, joka niin teki huomioita ja aivasti niin älykkäästi". Mutta kuningas ja kuningatar eivät tietenkään muuta nähneet kuin poikasen pienet jalat ja päättivät ennen pitkää lähettää hänet luotaan. Niinpä he eräänä päivänä antoivat koota hänen kapineensa ja viedä hänet paikkaan, missä hän kokonaan voisi unohtua. He lähettivät hänet sikopaimenen luo, jonka tupa oli syvällä, syvällä suuressa metsässä, joka ei näyttänyt loppuvan missään.

He antoivat sikopaimenelle vähän rahaa ja vähän vaatteita Keijujalalle ja sanoivat, että jos sikopaimen pitäisi huolta lapsesta, lähettäisivät he rahaa ja vaatteita joka vuosi. He itse eivät muuta toivoneet kuin ettei heidän enää koskaan tarvitsisi nähdä Keijujalkaa.

Tämä oli sikopaimenelle kylläkin mieleen. Hän oli köyhä ja hänellä oli vaimo ja kymmenen lasta ja sadoittain sikoja hoidettavinaan, ja hän tiesi voivansa käyttää pikku prinssin rahoja ja vaatteita oman perheensä hyväksi ilman että kukaan saisi sitä selville. Niinpä hän jätti pikku miehen vaimonsa haltuun, ja heti kun kuninkaan lähetit olivat menneet, riisui vaimo prinssin kuninkaalliset vaatteet ja pani hänen ylleen karkean pienen yöpaidan ja antoi kaikki hänen vaatteensa omille lapsilleen. Mutta pikku prinssi ei näyttänyt välittävän siitä -- hän ei näyttänyt välittävän mistään, ei siitäkään, ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin prinssi Keijujalka, jonka tyytymättömät hoviherrat olivat halveksien antaneet hänelle. Hän tuli kauniimmaksi ja kauniimmaksi päivä päivältä, ja kauan ennen sitä aikaa, jolloin toiset lapset rupeavat kävelemään, hän jo osasi juosta keijukaisjaloillaan.

Sikopaimen ja hänen vaimonsa eivät pitäneet hänestä ollenkaan, päinvastoin he melkein vihasivat häntä, kun hän oli niin paljon kauniimpi ja viisaampi kuin heidän omat kömpelöt lapsensa. Lapset eivät myöskään pitäneet hänestä, koska olivat ilkeäluontoisia ja pitivät vain itsestään.

Niinpä tuo pieni prinssiraukka tulikin yhä yksinäisemmäksi mitä suuremmaksi hän kasvoi vuosi vuodelta. Hänellä ei ollut ketään kenen kanssa leikkiä, ja hänen oli pakko olla aina itsekseen. Pukuna hänellä oli vain rumia ja karkeita vaatteita, harvoin hän sai syödä kylläkseen ja hän nukkui oljilla sikopaimenen tuvan ullakolla. Mutta kaikki tämä ei estänyt häntä tulemasta väkeväksi ja reippaaksi ja punaposkiseksi. Hän oli vikkelä kuin tuuli, ja hänen äänensä oli suloinen kuin linnun ääni; hänellä oli herttaiset säihkyvät silmät ja kiiltävä kultatukka, ja hänen sydämensä oli niin hyvä, ettei hän mistään hinnasta olisi voinut tehdä vääryyttä tai olla julma. Heti kun hän oli kyllin suuri, pani sikopaimen hänet joka päivä metsään paimentamaan sikoja. Hänen täytyi pitää niitä koolla yhdessä paikassa, ja jos vain joku niistä karkasi metsään, sai prinssi Keijujalka selkäänsä. Ja kun siat olivat hyvin villejä ja hillittömiä, sai hän hyvin usein selkäänsä, sillä oli melkein mahdotonta estää niitä kulkemasta sinne tänne, ja kun ne juoksivat pois, juoksivat ne niin nopeasti ja sellaisten tiheikköjen läpi, että niitä oli melkein mahdoton seurata.

Metsä, jossa hänen oli vietettävä pitkät päivät, oli sentään hyvin kaunis, ja hän osasi nauttia siitä. Se oli niin suuri metsä, että se yksinään oli kuin koko maailma. Siellä oli outoja, loistavia puita, joiden oksat ylhäältä sykertyivät yhteen, ja kun niiden monet lehdet liikkuivat ja kahahtelivat, tuntui kuin ne olisivat kuiskineet salaisuuksia. Siellä oli koreita, vikkeliä, outoja lintuja, jotka lentelivät syvän kultaisessa auringonpaisteessa, ja kun ne viivähtivät oksilla, näyttivät nekin kertovan toisilleen salaisuuksia. Siellä oli välkkyvä, kirkas puro, jonka vesi oli säkenöivää ja puhdasta kuin kristalli, ja sen pohjalla, kulta- ja hopeahiekassa, oli kiiltäviä näkinkenkiä ja kaikenvärisiä piikiviä. Prinssi Keijujalasta tuntui aina, että purokin tiesi metsän salaisuuden ja lauloi sitä vienosti kukkasille virratessaan eteenpäin. Ja kauniita olivat kukatkin; niitä kasvoi niin tiheässä kuin olisivat ne muodostaneet maton, ja niiden alla oli toinen matto herttaista vihreätä sammalta. Puut ja linnut ja puro ja kukkaset olivat prinssi Keijujalan ystäviä. Hän rakasti niitä eikä koskaan tuntenut itseään kovin yksinäiseksi niiden seurassa, ja jolleivät siat olisi niin usein karanneet ja sikopaimen niin usein lyönyt häntä, olisi hän väliin -- niin, oikeastaan koko kesän -- ollut melkein onnellinen. Hänellä oli tapana loikoilla tuoksuvalla kukka- ja sammalmatolla ja kuunnella virtaavan veden pehmeätä solinaa ja huojuvien lehtien kuisketta ja lintujen laulua, ja hän pohti mielessään mitä ne mahtoivat sanoa toisilleen ja oliko totta, että suuri metsä oli täynnä keijukaisia niinkuin sikopaimenen lapset sanoivat. Ja sitten hän kuvitteli, että se oli totta ja kertoi itselleen satuja niistä ja leikki, että ne olivat hänen ystäviään ja tulivat puhelemaan hänelle ja että hän sai rakastaa niitä. Hän olisi niin tahtonut rakastaa jotakin tai jotakuta, eikä hänellä ollut mitään rakastettavaa -- ei edes pientä koiraa.

Eräänä päivänä hän lepäsi suuren vihreän puun alla tuntien todellakin olevansa ihan onnellinen, koska kaikki oli niin kaunista. Pienen laulunkin hän oli sepittänyt puron solinan mukaan ja lauleli sitä, kun hän äkkiä, nostaessaan kiharaista, kultaista päätään katsellakseen ympärilleen, huomasi, että kaikki siat olivat poissa. Hän hypähti pystyyn hyvin hätääntyneenä ja vihelsi ja kutsui, mutta ei kuullut mitään. Hän ei voinut käsittää kuinka ne kaikki olivat hävinneet niin hiljaa, ilman mitään ääntä, mutta ei ainoatakaan niistä näkynyt missään. Silloin hänen pieni sydänparkansa alkoi sykkiä kiivaan levottomana ja tuskaisena. Hän juoksi sinne tänne, hän katsoi pensaiden läpi ja puiden alle, hän juoksi, juoksi ja juoksi, hän kutsui, vihelsi ja etsi, mutta ei mistään -- ei mistään löytynyt ainoatakaan sikaa! Hän etsi niitä tuntikausia ja joutui syvemmälle metsään kuin koskaan ennen oli ollut. Hän näki outoja puita ja outoja kukkia ja kuuli outoja ääniä, ja vihdoin alkoi aurinko mennä mailleen ja hän tiesi pian jäävänsä pimeään. Hänen pienet jalkansa ja säärensä olivat naarmuttuneet orjantappurapensaissa ja olivat niin väsyksissä, että tuskin jaksoivat kantaa häntä, mutta hän ei uskaltanut mennä takaisin sikopaimenen tuvalle löytämättä sikoja. Ainoa lohdutus koko pitkällä matkalla oli se, että pieni puro oli virrannut hänen vierellään ja laulanut hänelle lauluansa, ja väliin hän oli pysähtynyt vilvoittamaan kuumia kasvojaan siinä ja sanonut: "Oi, pikku puro, sinä olet niin hyvä minulle! Sinä olet ystäväni, minä tiedän sen. Olisin niin yksin ilman sinua!"

Kun aurinko vihdoin laski, oli prinssi Keijujalka vaeltanut niin kauas, ettei tietänyt missä oli, ja hän oli niin väsynyt että heittäytyi puron rannalle ja kätki kasvonsa kukkaiseen sammaleen ja sanoi: "Oi, pikku puro, minä olen niin väsynyt, etten jaksa kulkea pitemmälle enkä voi löytää sikoja!"

Maatessaan siinä epätoivon vallassa hän kuuli ilmasta yläpuoleltaan ääntä ja nousi katsomaan mitä se oli. Kuului siltä kuin joku pikkulintu olisi ollut hädässä. Ja aivan oikein, suuri haukka siellä ajoi takaa lihavaa ruskeata pikkulintua, jolla oli punainen rinta. Lintu päästi teräviä, hätääntyneitä huutoja, ja prinssi Keijujalan tuli niin sääli sitä, että hän hyppäsi pystyyn ja koetti ajaa haukan pois. Pieni lintu näki hänet heti ja lensi suoraan hänen luokseen, ja Keijujalka peitti sen lakillaan. Ja silloin haukka lensi pois suuresti vimmoissaan.

Kun haukka oli lähtenyt, istahti Keijujalka taas ja nosti lakkinsa pois odottaen tietenkin näkevänsä ruskean, punarintaisen linnun. Mutta linnun asemesta astuikin esiin pieni mies, ei juuri muuta kuin pikkusormen mittainen -- lihava pieni mies, jolla oli ruskea puku ja korea punainen liivi yllä ja pystylierinen hattu päässä.

"Mitä", huudahti Keijujalka, "tämäpä ihmettä!"

"Niin minustakin", sanoi pikkumies hilpeästi. "En ole elämässäni enemmän hämmästynyt, paitsi silloin kun isotätini isoäiti raivostui niin kauheasti, että muutti minut kultarintakertuksi. Minä sanon sinulle, että silloin hämmästyin."

"Niinpä luulisin", sanoi Keijujalka. "Miksi hän teki sen?"

"Suutuksissaan", vastasi pikkumies -- "siinä koko juttu. Hän aina vimmastui tuolla tavoin ja noitui ihmisiä tiesi miksi ja katui sitten eikä kyennyt muuttamaan heitä takaisin. Jos olet keijukainen, saat olla varuillasi. Usko jos tahdot, tuo nainen kerran muutti pikkuserkkunsa kälyn herkkusieneksi, ja joku noukki hänet ja hänestä tehtiin kastiketta, ja sellaista ei toki kukaan soisi tapahtuneeksi perheessään!"

"Eipä tietenkään", sanoi Keijujalka kohteliaasti.

"Vaikeus on siinä", jatkoi pikkumies, "että muutamat keijukaiset eivät kehity. He oppivat muuttamaan ihmisiä miksi vain, mutta eivät opi muuttamaan heitä takaisin, ja sitten, kun he suuttuvat perheisiinsä -- sinä tiedät mitä merkitsee suuttua perheeseensä -- tulee aika sekasotku. Niin, silloin tulee vakava sekasotku. Tulee kun tuleekin. Niin oli isotätini isoäidin laita. Hän ei ollut mikään sivistynyt vanha nainen eikä osannut muuttaa ihmisiä takaisin, ja tässä näet seuraukset. Aivan vahingossa astuin hänen lempi-liikavarpaalleen, hän suuttui ja muutti minut kultarintakertuksi ja katui sitä koko ikänsä. Voin tulia takaisin omaksi itsekseni vain jos joku hyväsydäminen ihminen olisi pelastanut minut suuresta vaarasta. Sinä olet se henkilö. Anna minulle kätesi."

Keijujalka ojensi kätensä. Pikkumies katseli sitä.

"Kun tässä nyt paremmin ajattelen", sanoi hän, "en voi puristaa sitä -- se on liian suuri. Minäpä istahdan sille ja puhelen kanssasi."

Näin sanoessaan hän hypähti Keijujalan kädelle ja istahti hymyillen ja kietoen omat kätensä pikkuisten polviensa ympärille.

"Minä sanon, että on ihanaa kun ei enää ole kultarintakerttu", sanoi hän. "Piti lennellä ympäri ja nokkia matoja, tiedäthän. Ikävä virka. Olen aina vihannut matoja. En koskaan syönyt niitä itse -- siihen vedin rajan, mutta minun täytyi hankkia niitä perheelleni."

Äkkiä hän alkoi hihittää ja likisti polviansa kovasti.

"Haluatko tietää mikä minua naurattaa?" kysyi pikkumies.

"Haluan kyllä", vastasi Keijujalka.

Pieni mies hihitti entistä hartaammin.

"Minä ajattelen vaimoani", sanoi hän, "nimittäin sitä, joka minulla oli kun olin kultarintakerttu. Aika tavalla hän on vimmoissaan kun en tule kotiin yöksi! Hän saa nyt itse hyppiä ympäri hakemassa matoja itselleen ja lapsilleen ja se on hänelle omiansa. Hänellä on sisu, joka katkeroittaisi variksen elämän, saati sitten tavallisen kultarintakertun. Näännytin itseni puolikuoliaaksi kun pidin huolta hänestä ja hänen pennuistaan, ja kuinka vihasinkaan heitä! -- paljaita, kirkuvia olentoja, aina suu ammollaan. Niiden mielestä näyttää isän ainoa velvollisuus olevan tuoda niille matoja."

"Se mahtoi olla epämiellyttävää", sanoi Keijujalka.

"Se oli enemmän kuin epämiellyttävää", sanoi pikkumies, "oikein höyheneni lopulta nousivat pystyyn. Ja sitten pesä! Kuvittele, että yht'äkkiä muuttuu kultarintakertuksi ja joutuu rakentamaan pesän noin vain ensi hetkessä. En ole koskaan elämässäni tuntenut asemaani niin hullunkuriseksi. Mistä minä tiesin kuinka pesä rakennetaan? Ja pahinta oli hänen käyttäytymisensä tässä tilaisuudessa."

"Hänen?" sanoi Keijujalka.

"Niin, hänen, tiedäthän", vastasi pikkumies, "vaimoni. Hän on aina ollut kultarintakerttu ja tietää kuinka pesä on rakennettava. Hänestä oli myöskin hauskaa komennella minua -- hän on sitä laatua. Mutta tietysti minä en ruvennut sanomaan, etten ymmärrä pesänrakentamisesta mitään. Eihän minulla olisi ollut hänestä mihinkään jos olisin antanut hänen uskoa, että hän tiesi yhtä paljon kuin minä. Niinpä panin aineet kokoon omalla tavallani ja rakensin pesän, joka olisi saanut vaikka itkemään! Pohja putosi ensimäisenä yönä. Minä melkein kuolin siihen."

"Putositko sinäkin?" kysyi Keijujalka.

"En toki", vastasi pikkumies. "Tarkoitin vain, että melkein kuolin harmista kun ajattelin, että munat eivät vielä olleet siinä."

"Mitä teit pesälle sitten?" kysyi Keijujalka.

Pikkumies iski silmää hyvin sopimattomasti.

"Mitäkö tein?" sanoi hän. "Minä suutuin tietysti ja sanoin vaimolleni, että jollei hän olisi pistänyt nokkaansa asiaan, ei mitään tällaista olisi tapahtunut. Sanoin, että hän oli oikea kana, kun lenteli siinä muka neuvomassa ja häiritsi vain toista ja valitti sitten, jos kaikki ei käynyt hyvin. Sanoin hänelle, että hän saa rakentaa pesän itse jos luulee osaavansa paremmin." Hän rakensikin! Ja pikkumies iski taas silmää.

"Oliko se parempi?" kysyi Keijujalka.

Pieni mies iski silmää kolmannen kerran. "Sinua ehkä ihmetyttää kuulla, että se oli parempi", vastasi hän, "mutta se ei ihmetyttänyt minua. Asiasta toiseen", lisäsi hän muuttaen äkkiä keskusteluaihetta, "mikä on nimesi ja mitä sinulle kuuluu?"

"Minun nimeni on prinssi Keijujalka", sanoi poika; "ja olen hukannut isäntäni siat."

"Minun nimeni", sanoi pikkumies, "on Heikku Heipparalla, ja minä kyllä löydän sikasi."

Hänen vyöllään riippui pieni punainen silkkikukkaro, ja hän pisti kätensä siihen ja veti esiin kuhapillin, pienimmän mitä koskaan on nähty.

"Puhalla siihen", sanoi hän antaen sen Keijujalalle, "ja pidä varasi, ettet niele sitä. Sinä olet niin hirvittävän suuri olento!"

Keijujalka otti pillin ja pani sen hyvin varovaisesti huulilleen. Hän puhalsi, ja siitä lähti korkea, kirkas ääni, joka näytti tunkeutuvan metsän syvimpiin syvyyksiin.

"Puhalla vielä", käski Heikku Heipparalla.

Taaskin prinssi Keijujalka puhalsi, ja taaskin kaikui tuo puhdas, kirkas ääni puiden lomitse, ja seuraavassa hetkessä hän kuuli kovaa rytinää ja tömppäämistä ja röhkinää, ja koko suuri sikalauma ryntäsi pensaikon läpi, asettui ympyrään ja seisoi siinä töllistäen häneen ikäänkuin odottaen mitä hän tämän jälkeen käskisi.

"Oi Heikku Heipparalla, Heikku Heipparalla!" huusi Keijujalka, "kuinka olen sinulle kiitollinen!"

"Et niin kiitollinen kuin minä sinulle", sanoi Heikku Heipparalla. "Ilman sinua minä tällä hetkellä häiritsisin tuon haukan ruuansulatusta, sensijaan että nyt olen tässä kunniallisena keijuna taas kerran, ja vaimovainajani, vaikka minun ei pitäisi sanoa häntä vainajaksi, sillä taivas tietää, että hän oli eläväinen ja virkku ja hätyytti minut ulos pesästä ennen aamun koittoa lausuen tuon epämiellyttävän sananlaskun aamuvirkusta linnusta, joka löytää madon -- minun kai pitää sanoa eläväinen vaimoni -- on tällä hetkellä leski. No, missä sinä asut?"

Keijujalka mainitsi missä hän asui ja kertoi myöskin sikopaimenesta ja mistä johtui, että hänen täytyi paimentaa sikoja ja asua metsässä, vaikka olikin prinssi.

"Vai niin, vai niin", sanoi Heikku Heipparalla, "sepä harmillinen asiaintila. Ehkä voin tehdä sen vähän helpommaksi sinulle. Näet, että tämä on taikapilli."

"Minä arvasin sen", sanoi Keijujalka.

"No niin", jatkoi Heikku Heipparalla, "nyt voit aina kutsua sikojasi sillä, niin et enää saa selkääsi. Etkö koskaan tunne itseäsi yksinäiseksi?"

"Väliin hyvinkin yksinäiseksi", vastasi prinssi. "Kukaan ei välitä minusta, mutta luulen, että puro väliin on surullinen ja koettaa kertoa minulle yhtä ja toista."

"Tietysti", sanoi Heikku Heipparalla. "Kaikki ne pitävät sinusta. Olen kuullut heidän sanovan niin."

"Oi, ihanko totta?" huudahti Keijujalka iloisesti.

"Ihan totta; sinä et koskaan heitä kivillä lintuja etkä katkaise puiden oksia etkä tallaa kukkia kun vain voit olla ilman."

"Linnut laulavat minulle", sanoi Keijujalka, "ja puut näyttävät viittovan ja kuiskaavan minulle, ja kun olen hyvin yksin, heittäydyn ruohoon ja katson kaikkia silmiin ja puhun niille. En mistään hinnasta tahtoisi vahingoittaa mitään niistä!"

"Hm", sanoi Heipparalla, "taidat olla hyvä pieni mies. Olisiko sinusta hauska päästä kutsuihin?"

"Kutsuihin?" sanoi Keijujalka. "Mitä se on?"

"Tällaista", sanoi Heikku ja hypähti pystyyn ja alkoi tanssia ja jyskyttää kantapäitään iloisesti Keijujalan kämmenellä. "Kutsuissa saa mehua ja leivoksia ja kaikenlaista hauskaa. Ne alkavat kello kaksitoista yöllä paikassa, jonka keijukaiset tietävät, ja päättyvät tasan kaksi minuuttia ja kolme ja puoli sekuntia ennen päivänkoittoa. Tahtoisitko tulla mukaan?"

"Oi", huudahti Keijujalka, "olisin onnellinen, jos saisin tulla!"

"Hyvä on", sanoi Heipparalla, "sinä saat tulla, minä otan sinut mukaani. He ihastuvat saadessaan nähdä ystäväni. Olen suuri suosikki, tietysti, sen voit helposti ymmärtää. Oli suuri isku kaikille kun minut loihdittiin, sellainen tappio, tiedäthän. Itse asiassa oli monta keijukaisneitiä, jotka -- mutta mitäs siitä." Ja hän yskäisi hieman ja alkoi järjestää kaulahuiviaan sietämättömän suuriluuloisen näköisenä, vaikka hän kovasti koettikin olla näyttämättä itserakkaalta, ja pyrkiessään esiintymään aivan luontevana ja viehättävän huolettomana hän alkoi hyräillä laulua "Saapuu sankari voitokas", mikä ei juuri sopinut tähän paikkaan.

"Ilman sinua", sanoi hän sitten, "en olisi voinut suoda heille iloa ja huojennusta nähdä minut tänä iltana. Ja kuinka he mahtavatkaan haltioitua, se on varma! En ollenkaan ihmettelisi, vaikka tuloni keskeyttäisi koko tanssiaiset. He pyörtyvät niin -- ilosta tietysti -- aivan ensiksi -- nimittäin naiset. Miehet eivät ole ollenkaan hyvillään, enkä minä moiti heitä siitä. Luulen, etten itsekään olisi hyvilläni -- jos näkisin toisen miehen pyyhkäisevän edestään kaikki. Juuri sen minä teen, minä pyyhkäisen edestäni kaikki." Ja hän teki kädellään näin hienon, valtavan liikkeen, että menetti tasapainonsa ja kaatui kuperkeikkaa. Mutta hän hypähti pystyyn taas aivan häiriintymättömänä.

"Saat nähdä kuinka minä tänä iltana pyyhkäisen kaikki edestäni", sanoi hän tasoitellen hattuaan, joka oli vähän rypistynyt. Sitten hän pani sen päähänsä ja seisoi kädet puuskassa, kasvoilla pöyhkeä seuramiehen ilme. "Minä sanon, että on hauskaa kun sinä tulet mukaan", sanoi hän. "Minusta on hauskaa kun sinä saat nähdä sen."

"Ja minusta on hauskaa nähdä se", vastasi Keijujalka.

"Hyvä on", sanoi Heikku Heipparalla, "sinä ansaitset päästä näkemään, vaikka se onkin paljon sanottu. Sinä olet antanut minut takaisin heille. Ilman sinua, vaikka olisinkin selviytynyt haukasta, olisi täytynyt viettää yö tuossa typerässä kultarintakertun pesässä, noiden kirkuvien olentojen ahdistamana nurkkaan ja vaimoni komennettavana! Minä en ollut luotu sellaiseen! Olen sen yläpuolella. Kotoinen elämä ei sovi minulle. Olen luotu seuraelämää varten. Sitä minä kaunistan. Vaimoni ei antanut minulle arvoa. Hän ei voinut kohota minun tasolleni. Kun ajattelen kuinka hän kohteli minua", huudahti Heipparalla äkillisen raivon vallassa, "tekee mieleni muuttua takaisin kultarintakertuksi ja nokkia hänen päänsä rikki!"

"Tahtoisitko nähdä hänet nyt?" kysyi Keijujalka viattomasti.

Herra Heipparalla katsoi taakseen hyvin kiireisesti ja istahti äkkiä.

"Ei, ei!" huudahti hän hirveästi hädissään. "Ei millään muotoa! Hän ei ole vähääkään hienotunteinen. Ja hän ei ansaitse nähdä minua. Ja hänen liikkeissään on kiivautta ja epävakaisuutta, joka on harmillisempaa kuin kuvitella voit. Ei, minä en tahdo nähdä häntä! Annan hänen toistaiseksi jäädä rankaisematta. Kenties siinä on hänelle kyllin rangaistusta, että minut riistetään häneltä. Ota lakkisi, kuuletko, ja jos näet joitakin lintuja piileskelevän täällä, heitä se niiden päälle, kultarintakerttujen varsinkin."

"Minä luulen, että minun nyt pitää viedä siat kotiin, jos suot anteeksi", sanoi Keijujalka. "On jo myöhäinen."

"Hyvä, anna minun istua olkapäällesi, niin näytän sinulle lyhyen tien kotiin", sanoi Heipparalla. "Minä tunnen sen kaiken, niin että sinun ei tarvitse edes ajatella. Voimmekin keskustella kutsuista. Puhalla pilliisi vain, niin siat lähtevät edellä."

Keijujalka puhalsi, ja siat syöksyivät heidän edellään metsän läpi, ja Heikku Heipparalla kiipesi prinssin olalle ja puheli heidän kulkiessaan.

Keijujalka oli tarvinnut tunteja ehtiäkseen paikalle, jolla kohtasi Heipparallan, mutta miten olikaan, kului hänen mielestään vain hyvin lyhyt aika ennenkuin he tulivat avoimelle paikalle lähelle sikopaimenen tupaa, ja polku, jota he olivat kulkeneet, oli ollut niin hauska ja täynnä kukkia, että koko matka oli ollut sula nautinto.

"No nyt", sanoi Heikku, kun he pysähtyivät, "jos tahdot tulla tänne tänä yönä kello kaksitoista, kun kuu paistaa tämän puun alle, tapaat minut täällä odottamassa sinua. Nyt minä lähden. Hyvästi!" Ja hän oli poissa ennenkuin viimeinen sana oli kunnolla päättynyt.

Keijujalka kulki tupaa kohti ajaen sikoja edellään, ja äkkiä hän näki sikopaimenen tulevan talostaan ja pysähtyvän typerästi töllistelemään sikoihin. Hän oli hyvin kömpelö, ruma mies, jolla oli karkea keltainen tukka ja pienet silmät ja kasvot melkein kuin sian, ja hän näytti aina tyhmältä, mutta nyt hän näytti tyhmemmältä kuin koskaan. Hän oli aivan mykkänä hämmästyksestä.

"Mikä sikoja vaivaa?" kysyi hän vihdoin käheällä äänellä, joka sekin melkein muistutti sian röhkinää.

"Minä en tiedä", vastasi Keijujalka hieman levottomana. "Mikä niitä sitten vaivaa?"

"Ne ovat neljä kertaa lihavampia ja viisi kertaa isompia ja kuusi kertaa kiiltävämpiä ja seitsemän kertaa painavampia ja kahdeksan kertaa kauniimpia kuin ne olivat kun veit ne metsään", sanoi sikopaimen.

"En minä ole tehnyt niille mitään", sanoi Keijujalka. "Ne juoksivat pois, mutta tulivat takaisin taas."

Sikopaimen löntysteli takaisin tupaan ja huusi vaimoansa.

"Tule katsomaan sikoja", sanoi hän.

Ja vaimo tuli ulos ja tuijotti ensin sikoihin ja sitten Keijujalkaan.

"Hän on ollut keijukaisten kanssa", sanoi hän vihdoin miehelleen. "Tai sitten se johtuu siitä, että hän on kuninkaan poika. Meidän täytyy kohdella häntä paremmin, jos hän osaa tehdä tuollaisia ihmeitä."

II.